Kirjamessujen kohokohtia

Helsingin Kirjamessut teki tänä vuonna kävijäennätyksen. Tiedotteen mukaan messuilla vieraili neljän päivän aikana yli 85 600 kävijää, joista peräti 19 prosenttia oli ensikertalaisia. Luvussa lienevät mukana myös ilmaisliput, joita tänä vuonna oli jaettu ainakin 9 000 fuksille. Hieno tulos joka tapauksessa!

Kirjamessukävijä osti messuilta keskimäärin kuusi kirjaa, mikä tuntuu aika paljolta. Viime vuonna luku oli sama, vuonna 2016 kirjoja ostettiin viisi. Itse jäin tuosta luvusta hieman, joskin sain kustantamoiden bloggaajille järjestämistä tilaisuuksista mukaani muutamia arvostelukappaleita. Muutoinkin harjoitin harvinaista mutta välttämätöntä kohtuutta ja nakuttelin kiinnostavat uudet kirjatuttavuudet pääasiassa kirjaston varausjonoon.

Uuden ohjelmajohtajan Ronja Salmen puhuttiin ennakkoon uudistavan Kirjamessut tyystin, mutta henkilökohtaisesti en kokenut messujen muuttuneen lavojen nimiä lukuun ottamatta mitenkään olennaisesti. Isoin positiivinen mylläys oli tehty lasten alueelle, jossa oli aidosti viihtyisää ja jossa vietimme sunnuntaina lapsen kanssa monta tuntia. Tästä iso kiitos! Alueen viihtyisyys näkyi sitä paitsi suoraan lapsen käytöksessä: viime vuonna kiinnosti lähinnä metrilaku, nyt seurattiin esiintyjiä, luettiin, piirrettiin yhdessä kuvittaja Nadja Sarellin kanssa (valtavan inspiroivaa, kiitos!), käytiin silittelemässä lukukoira Börjeä ja harmiteltiin kovasti, kun tuli aika lähteä kotiin.

Haastatteluja ja keskusteluja ehdin kuunnella ainakin parikymmentä. Saara Turunen puhui Sivuhenkilö-romaanistaan useaan otteeseen monella eri lavalla. Keskustelut avarsivat pääosin hienosti teoksen maailmaa ja kirjoituskontekstia, vaikka asetelmaltaan kiinnostavimmasta kohtaamisesta kriitikko Antti Majanderin kanssa ei saatukaan lopulta kovin paljon irti. Kun ohjelmaslotti on mitaltaan 20-30 minuuttia, on selvää, ettei missään aiheessa päästä erityisen syvälle. Silloin parhaiten toimivat tarkasti rajatut puheenaiheet, jolloin päästään pujahtamaan suoraan asiaan. Ja hyvät puhujat ovat tietysti aina hyviä puhujia: tältä vuodelta nostaisin esiin ainakin Masha Gessenin ja Antti Nylénin.

Jatkossa toivoisin enemmän keskittymistä, syventymistä ja pidempiä slotteja, sillä parhaimmillaan messukohtaamisetkin voivat mennä ihon alle ja olla kaikille osapuolille merkittäviä. Itselleni tärkeää oli päästä kuulemaan Mia Kankimäkeä, joka keräsi mielestäni yllättävänkin suuren kuulijajoukon Esplanadi-lavalle. Koin, että Kankimäen kirjat olivat koskettaneet lukijoita (muitakin kuin minua) ja että niiden kirjoittajan kohtaaminen, vaikkakin etäältä, oli paitsi tapa kiittää, myös osoittaa jotakin melko epämääräisesti hahmottuvaa kunnioitusta kirjoittajaa kohtaan. Yleisössä oli poikkeuksellisen paljon hymyä ja ihmeellistä, kollektiivisesti koettua liikutusta.

Mia Kankimäki (oik.) ja Katja Kallio

Kustantamot olivat järjestäneet tänäkin vuonna kirjabloggaajille mukavasti tilaisuuksia. Itse osallistuin Bonnierin, S&S:n ja Teoksen kokoontumisiin, joissa tuoreista kirjoistaan kertoivat Anja Snellman, Antti Heikkinen, Satu Vasantola, Veera Nieminen, Liina Putkonen, Annastiina Heikkilä, Ida Salminen, Katja Lahti, Lauri Ahtinen, Sabine Forsblom, Mia Franck, Hannu-Pekka Ikäheimo, Jarno Hartikainen, Rafael Donner, Kati Rapia, Henriikka Tavi, JP Pulkkinen ja Mirjam Lohi. Kaikki tilaisuudet olivat antoisia. Etenkin S&S:llä onnistuttiin löytämään esillä olleista teoksista yhteisiä teemoja, ja keskustelu syveni mukavasti ohi perinteisen markkinointipuheen.

Kirjamessut ovat toki mitä suurimmassa määrin myynti- ja markkinointitapahtuma, mutta niiden luonne on moniin muihin messuihin verrattuna kovin erilainen. Minulle messut ovat ennen kaikkea tilaisuus tutustua uuteen kirjallisuuteen ja intoutua vanhasta, enkä ole messuhallissa koskaan tuntenut, että menekinedistäjät olisivat kimpussani jotenkin epämiellyttävällä tavalla. Vaikka omat kukkaronnyörini ovat kirjojen suhteen melko tiukalla, pyrin aina tutustumaan kiinnostaviin kirjoihin jälkikäteen ja suosittelemaan, jos suositeltavaa on. Kirja- ja kulttuuripuhetta on sitä paitsi nykyisin tarjolla ainakin perinteisessä mediassa niin niukasti, että Kirjamessujen hälyisten käytävien keskustelutkin tuntuvat keitailta erämaan keskellä.

Kuolema Kirjamessuilla

Olen keski-ikäisessä elämässäni päätynyt siihen vaiheeseen, että joudun piakkoin, tavalla tai toisella, selvittämään välini sairauden, kärsimyksen ja kuoleman kanssa. Vaikka kuolema ei juuri tällä hetkellä ole akuutti aihe, se voi minä tahansa hetkenä olla: takana on oma vakava sairastuminen, vanhemmat alkavat olla kirjaimellisesti vanhoja ja ystävienkin kanssa tapaamiset alkavat yhä useammin niin oman kuin lähipiirinkin vointien selvittelyillä. Sairaudet ovat arkipäiväistyneet, ja kuolema, vaikkei sitä haluaisi ajatella, on meidän nelikymppistenkin rivejä jo harventanut.

Ja elämä, sillä nyt muutenkin on tapana jysäytellä hamarapuolella juuri silloin kun sitä vähiten odottaa.

Olen tainnut pelätä kuolemaa koko aikuisikäni, välillä vähemmän aktiivisesti, välillä hysteerisesti. Siksi päätin (hieman tärisevin käsin) tarttua kahteen tänä vuonna julkaistuun kirjaan, jotka menevät suoraan päin pelkoni kohdetta. Toimittaja Henna Mäkelinin oman lapsen vakavasta sairastumisesta kimmokkeensa saanut Kuolema – kaikki mitä olet aina halunnut tietää ja lääkäri Juha Hännisen kymmenien vuosien saattohoitokokemukseen perustuva Kuolemme vain kerran lähestyvät aihetta kiinnostavasti eri kulmista. Kirjojen seurassa on helppo olla, sillä ne puhuvat kuolemasta arkisesti, ymmärrettävästi ja tyynnytellen. Enkä tarkoita tyynnyttelyllä nyt sitä tavanomaista kaiken kuolemiseen liittyvän vaimentamista, vaan rauhallista suhtautumista vääjäämättömään.

Juha Hänninen on saattohoitotyötä 25 vuotta tehnyt lääkäri, jonka filosofisessa kirjassa on elementtejä muun muassa esseestä, vakavasta tietokirjoittamisesta ja paikoin jopa pamfletista. Kirjan takakannessa kerrotaan sen olevan “kirja kaikille kuolevaisille”, ja harvoinpa osuu mainosteksti yhtä nappiin. Hännisen blogiteksteihin pohjautuvassa tekstikokoelmassa on rönsyä ja röyhelöä (välillä liiankin kanssa, toistoa olisi voinut karsia), ja paljon myös hymyä ja huumoria. Hänninen esittelee lääkärin näkökulman kuolemiseen ja puhuu paljon jokaisen ihmisen oikeudesta hyvään kuolemaan ja saattohoitoon.

Tämä on kirja, jonka toivoisin mahdollisimman monen lukevan. Mietin jo, kenen joululahjapakettiin tohtisin sen kääräistä, sillä niin vain on, että kuoleman ajattelua on aika vaikea kenellekään suositella ulkoapäin, jos henkilö ei itse ole siihen valmis. (Pilaan vielä jonkun joulun.)

Mäkelinin kirja on minulla yhä hieman kesken. Toivottavasti en tee sille kohtuutonta väkivaltaa toteamalla sen olevan näistä kahdesta teoksesta puhdasverisempi tietokirja. Mäkelin on haastatellut kirjaansa eri alojen tutkijoita ja asiantuntijoita. Lisäksi ääneen pääsevät monet vakavasti sairaat henkilöt, joiden kuolema on lähellä. Kirja tarjoaa myös konkreettisia vinkkejä esimerkiksi perunkirjoituksen tekoon tai kuoleman käsittelyyn lasten kanssa. Yleissävy ei kuitenkaan ole synkkä, vaikka muutaman kyyneleen taisinkin lukiessani tirauttaa. Molemmissa kirjoissa päällimmäiseksi jää humaanius ja elämänilo.

Lavan karnevalistinen ilmapallosomistus oli tämän aiheen kohdalla sopivan sopimaton – tykkäsin!

Hänninen ja Mäkelin keskustelivat kirjoistaan Helsingin kirjamessujen Hakaniemi-lavalla torstaina 25.10. Haastattelijana oli Johanna Forss. Parinkymmenen minuutin ohjelmaslotissa ei kirjoihin tietenkään päästy kovin syvälle, eikä hälyinen messuhalli ehkä muutoinkaan ollut otollisin ympäristö aiheen käsittelylle. Kirjailijakaksikon rauhallinen esiintyminen teki kuitenkin vaikutuksen. Uskallan suositella lämpimästi molempia teoksia.

 

Juha Hänninen: Kuolemme vain kerran
Otava (2018)
175 sivua
Kansi: Maija Vallinoja

 

Henna Mäkelin: Kuolema – kaikki mitä olet aina halunnut tietää
Kustantamo S&S (2018)
188 sivua
Kansi: Tiia Javanainen

Helsingin kirjamessut 2018: lippuarvonta *päättynyt*

On jälleen aika Helsingin kirjamessujen, ja sehän merkitsee lippuarvontaa!

 

Arvon kirjamessuille kaksi päivälippua, jotka saa käyttää haluamanaan ajankohtana. Osallistu kommentoimalla tätä postausta. Kommentointi vaatii sähköpostiosoitteen jättämistä, mutta osoitetta ei julkaista. Jätäthän toimivan sähköpostiosoitteen, sillä lähetän liput siihen. Arvonta päättyy sunnuntaina 21.10. kello 23.59, ja voittajat saavat liput meiliinsä maanantaina.

 

EDIT. Liput on arvottu, ja ne menivät nimimerkeille Pirjo Toikka ja Ida. Liput on lähetetty voittajille. Kiitos kaikille osallistumisesta!

Sinne meni kesä

Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on raivostuttava kirja. Omaa elämäänsä alisuorittava päähenkilö on ärsyttävä, itsekeskeinen kaupunkisinkku, joka ei yli kolmekymppisenäkään ole löytänyt paikkaansa maailmassa. Naisella ei ole työtä, ei pysyvää ihmissuhdetta, ei intohimoja juuri muuhun kuin sipsien syömiseen, nukkumiseen ja valittamiseen. Ote kirpoaa, mitään ei saa tehtyä vaikka pitäisi pitäisi. Rationaalisinta, mitä henkilö saa aikaiseksi, taitaa olla Ketipinor-reseptin hakeminen lääkäriltä.

Kuulostinko tuomitsevalta? Siltä minusta nimittäin tuntui romaania aloittaessani. En ollut ollenkaan varma, haluaisinko käyttää aikaani haahuilusta ja vatvomisesta lukemiseen. Kunnes sitten ymmärsin hieman zoomata ulos: ei kyse ole tästä yhdestä naisesta, vaan sukupolvikokemuksesta. Sosiologin tai antropologin viitta harteilla romaanin ansiot on helpompi nähdä. Niin kuin sekin, ettei tämänkaltaisista naispuolisista hahmoista, joiden jatkuva kokemus elämästä on (syystä tai toisesta) epäonnistuminen, ole varsinaisesti kirjoitettu kaanonia kukkuroilleen.

Rajattomat mahdollisuudet eivät romaanin kolmekymppisille merkitse vapautta, vaan ainoastaan ahdistusta jatkuvasta valitsemisesta. Ja sitten on vielä se pirkaleen somekin. Kun kaikki postaavat kuvia täydellisestä elämästään, tuntuvat ns. epäonnistumiset kahta kauheammilta.

Päähenkilö kuuluu sukupolveen Y, ja näin X-sukupolvelaisena hämmästyin, kuinka vähän lopulta samastuin Savonlahden antisankarittareen. Elämme samassa pähkähullussa maailmassa samojen lainalaisuuksien kanssa, mutta meistä äksistä aika moni ehti kuitenkin saada esimerkiksi sen vakityöpaikan ja “uran”, ennen kuin työelämä tyystin fragmentoitui. Me haaveilemmekin puolestamme downshiftaamisesta – niin tosin haaveilee Savonlahden päähenkilökin, ensin pitäisi vain olla jotain, josta downshiftata.

(On myös hyvin mahdollista, etten enää vain muista, millaista kolmekymppisyys oli. Tai halua myöntää itselleni, että olin nuorempana pitkiä aikoja ihan yhtä pihalla. Luojan kiitos, että ehdin perheellistyä aikana ennen Tinderiä.)

Savonlahti on taustaltaan toimittaja, ja kirjoituskokemus näkyy tekstin sujuvuutena ja luontevuutena. Maininnan ansaitsevat myös kirjoittajan erinomainen rytmitaju sekä teoksen lakoninen, iskevä huumori.

“Olen ottanut varmaan liikaa selfieitä”, Perttu sanoo painettuaan föönin pois päältä. “Tajusin tänään, että vedän nykyään vatsaani sisään aina, kun ajan kelikameran ohi.”

 

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Gummerus (2018)
304 sivua
Kansi: Hilla Semeri

Tummia sävyjä

Luin hiljattain kaksi tuoreehkoa taiteilijaelämäkertaa/-muistelmaa, jotka niputan tässä yhteen, vaikka ne ovatkin sekä tyylillisesti että päämääriltään tyystin erilaiset. Brittibändi Sueden nokkamiehen Brett Andersonin omaelämäkerta Coal Black Mornings (suomennettu nimellä Hiilenmustat aamut, Sammakko, 2018) on kirjallisestikin kunnianhimoinen katsaus 70-90-lukujen englantilaiseen yhteiskuntaan ja tietenkin myös Andersonin omaan henkilöhistoriaan, siihen, kuinka Andersonista kasvoi taiteilija ja yhden sukupolven ääni. Ruotsalaisnäyttelijä Mikael Persbrandtin muistelmateoksen Mikael Persbrandt – så som jag minns det (jonka on kirjoittanut Carl-Johan Vallgren ja joka on suomennettu nimellä Mikael Persbrandt – muistini mukaan, Tammi, 2018) missiona puolestaan on oikoa Persbrandtiin iltapäivälehdistössä liitettyjä väitteitä, kertoa näyttelijän omat näkemykset viinan- ja huumeenhuuruisista vuosistaan sekä tarjota selityksiä siihen, miksi hän on elänyt niin kuin on elänyt. Oikomista tapahtuu siinä määrin, että teoksen nimi tai alaotsikko voisi hyvin olla myös “men så var det inte” – niin usein fraasi teoksessa toistuu.

Andersonia ja Persbrandtia yhdistää taiteilija-ammatin ja saman ikäluokan lisäksi muun muassa köyhä, työväenluokkainen tausta. Molemmat ovat myös nauttineet suursuosiosta ja kärsineet sen myötä pahasta huumeongelmasta. Anderson kuitenkin rajaa teoksensa freesisti päättymään jo 90-luvun alkupuolelle, niihin vuosiin, jolloin Suede vasta teki ensimmäistä levyään. Pahimmat sekoilut jäävät maininnan tasolle, ja Anderson keskittyy kirjoittamaan taiteilijuudesta, musiikinteon ja kirjoittamisen takana olevista motiiveista sekä yksinkertaisesti taiteellisen työn innoituksesta. Andersonilla on puolellaan myös aika. Koska kuvatuista tapahtumista on jo reilusti yli 20 vuotta (lapsuudesta yli 40), on kirjoittajan helpompi katsella mennyttä tyynesti, matkan päästä.

”I was a snotty, sniffy, slightly maudlin sort of boy raised on Salad Cream and milky tea and cheap meat, always scowling in photographs and a little bit downcast – not nihilistic or depressive really, but definitely glum, and always slightly befuddled.”

Persbrandt sen sijaan rypee lätissään niin, ettei sikailun määrä jää kellekään epäselväksi. Hän ei myöskään epäröi nimetä henkilöitä, joista puhuu, joten kirjassa on paljastuskirjan revittelevää sävyä. Persbrandtin lähipiiriä ei käy kateeksi. Teoksen läpi kulkee kuitenkin myös vakavampi pohjavirta. Persbrandt ehti kärsiä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä mahdollisesti kymmeniä vuosia ennen sen diagnosointia. Näyttelijä pitää sairautta pitkälti päihdeongelmiensa syynä tai ainakin laukaisijana: kun lääkitys saatiin kuntoon, alkoi päihteidenkäyttökin Persbrandtin mukaan pysyä aisoissa.

”Och i slutändan var det faktiskt inte så mycket jag ångrade. Det var sant att jag ställt till med elände och katastrofer, men jag hade också upplevt saker som de flesta människor inte ens kan drömma om. Jag skulle inte dö nyfiken.”

Mikael Persbrandt – så som jag minns det on muodoltaan ja sisällöltään perinteinen taiteilijaelämäkerta, jossa käydään läpi näyttelijän elämän käännekohdat jotakuinkin kronologisesti ja kuvataan hänen elämänkaartaan ulkopuolisen silmin (tietenkin, koska kirjoittaja ei ole Persbrandt itse). Anderson sen sijaan paneutuu siihen, mikä minusta on kaikkein kiinnostavinta: miltä se kaikki tuntui? Mitä asioita pohdin valintoja tehdessäni, mitkä tekijät minuun vaikuttivat, kuinka koin kaiken, mitä minulle tapahtui? Ja mikä tärkeintä, Anderson kuvaa tätä kaikkea valtavan taitavasti ja kiinnostavasti. Kieli on jämäkkää, ilmaisuvoimaista proosaa. Lämmin suositus.

Persbrandt-kirjan kuuntelin näyttelijän itsensä lukemana äänikirjana ja väitän sen olleen tälle kirjalle optimaalinen formaatti: Persbrandtin ääni on vangitseva ja riittää pitämään lukija-kuuntelijan otteessaan niinäkin hetkinä kun narkkaamisen ja ryyppäämisen ylitsevuotavat kuvaukset muutoin alkaisivat puuduttaa. Andersoninkin teokseen tutustuin alkukielellä. Se tuntui ainoalta vaihtoehdolta, koska Suede edustaa minulle jotain hyvin peribrittiläistä ja koska olen aina rakastanut Andersonin tekstejä. Ja hyvin eläviä, vaikkakin romantisoituja, ovatkin muun muassa Andersonin miljööt: 70- ja 80-lukujen ankeat, hiilenmustat lähiöt, 90-luvun tyylikäs, sykkivä, mutta samalla sosiaalisten ongelmien värittämä Lontoo.

”There’s something about the size of London I find comforting: the sense of anonymity, the wealth, the power, the possibility. All the love and poison indeed.”

 

 

Brett Anderson: Coal Black Mornings
Little, Brown (2018)
209 sivua
Kansi: Paul Khera, Duncan Spilling

 

Carl-Johan Vallgren: Mikael Persbrandt – så som jag minns det
BookBeat-äänikirja (Bonnier Audio, 2017)
Lukija: Mikael Persbrandt
Kesto: 14h 10 min

Maratoonari

Jaahas, kyllä se nyt on niin, että taidan ensimmäistä kertaa ikinä osallistua lukumaratoniin.

Koska kotona lukurauhan kanssa on vähän niin ja näin, päätin tehdä huolelliset alkuvalmistelut: otin naapurikaupungista Airbnb-kämpän ja lastasin sen jääkaapin täyteen ruokaa. (Olin suunnitellut tätä retriittiä muutenkin, mutta mara sattui sopivasti samaan ajankohtaan.) Jalkapallo ja suunnitellut megapitkät yöunet tulevat todennäköisesti katkaisemaan lukuriemun hyväksi toviksi, mutta näillä mennään. Stay tuned!

Kirjaan lukumaratonin alkaneeksi lauantaina 16.6. klo 14.00. Ensimmäinen kirja on Hernán Rivera Letelierin Elokuvankertoja.

(WP ei suostu nyt lataamaan lainkaan kuvia, joten tekstillä mennään. Päivittelen postausta etenemisen mukaan ja katson, josko saisin kuvaongelman ratkaistua.)

Elokuvankertoja luettu klo 15.30. Nopealukuisen pienoisromaanin kertoja on kirjan alussa kymmenvuotias María Margarita, jonka pyörätuolia käyttävä isä lähettää päivittäin elokuvateatteriin kuullakseen, minkälaisia tarinoita siellä esitetään. María katsoo elokuvat ja kertoo ne uudelleen kotona voimakkaasti eläytyen. Hän on hommassa niin hyvä, että ihmiset alkavat maksaa hänen kertomustensa kuulemisesta.  Maríasta tulee paikallinen kuuluisuus, kunnes televisio tulee ja muuttaa kaiken – ja tapahtuupa Chilessä 60- ja 70-luvuilla paljon kaikenlaista muutakin, kuten tiedämme. Kirjan ansiot ovat sen tiiviydessä, siinä, kuinka koruttomasti mutta kuitenkin kauniisti se kertoo ihmiskohtaloista. Mainio opus.

Se taitaisi olla sitten jalkapalloa ja sarjakuvia. Dupuy-Berberian: Tanger Carnets sekä Ruppert-Mulot: Apinatarha ohjelmassa seuraavaksi.

Tanger Carnets on osa Dupuy & Berberian -kaksikon Carnets-sarjaa, joka esittelee tunnelmallisia tuokiokuvia eri kaupungeista (mm. Barcelona, New York, Istanbul). Sarjakuva tarjoaa turistin näkökulman Tangerin hyörinään. Tekijät kuvaavat yhtä lailla pieniä sisäinteriöörejä kuin laajoja kaupunkimaisemiakin, ja värillisiltä sivuilta välittyy hienosti myös Gibraltarinsalmen uskomattoman kaunis valo. Kyllä tällä kuvastolla matkakuumeen saa aikaiseksi…

Ruppert ja Mulot ovatkin sitten ihan toista maata. Ohutta viivaa, kipeitä tarinoita, absurdia myllytystä. Musta huumori ja sarjakuvakerronnalla leikittely olivat mieleeni, piirrosjälki ei niinkään.

Kello on 18, takana 285 sivua. Etiäpäin.

Majapaikan sound system on kytketty niin, että musiikkia voi kuunnella myös saunassa. Minäpä kuuntelin siellä äänikirjaa – ihan voittajakonsepti! Löylyä heittäessä (psihhh!) tosin meni aina ohi virke tai pari. Kuuntelin läpi Pauliina Vanhatalon keski-ikätutkielman Toinen elämä, jossa Vanhatalo kirjoittaa pääosin omasta ruuhkavuosiarjestaan, nuoruuden valinnoista sekä keski-iän mahdollistamista uusista aluista. Keski-ikäistä lukijaa aihe kiinnostaa, ja toteutuskin on mielestäni onnistunut. Arkisesta aihepiiristä on syntynyt vetävä kirja, joka malttaa pysähtyä pohtimaan myös jokapäiväisiä itsestäänselvyyksiä.

Lukumaraton päättyy nyt lauantain osalta, aamulla jatketaan. Lauantain saldo 285 sivua ja 3h 26min äänikirjaa.

Huomenta! Aamupalan kaverina vetäisin Gustave Flaubertin Bibliomania-novellin, jonka Faros on julkaissut pienenä kirjasena Antti Nylénin ja Hannu Salmen kirjamaniaa käsittelevien esseiden kera. Alkuperäisen novellin taustatarina sairaalloisesta kirjamaanikosta on kyllä huikea. Nylén kirjoittaa omassa esseessään muun muassa digimurroksen vaikutuksesta kirjoihin, lukemiseen, lukijoihin ja kirjojen omistamiseen. Pidän Nylénin nyreydestä, ja siitä, että hänen tekstinsä on lähes aina ajatuksellisesti kristallinkirkasta ja kielellisesti moitteetonta. Tämäkin kirja oli minulla yksi #hyllynlämmittäjä monien joukossa, enkä ymmärrä miksi. Kirjahan oli hurmaava!

Sunnuntaina klo 10.20 kirjamaratonin saldo on 404 luettua sivua ja 3h 26min kuunneltua äänikirjaa. Tämä alkaa pikkuhiljaa olla tässä, koska kotimatka kutsuu, mutta ehkä vielä hetki riippumatossa kuitenkin…

Noin, tunti olisi vielä aikaa, mutta nyt täytyy lopettaa. Lukumaratonin lopputulos 474 paperista sivua ja 3h  26min äänikirjaa. (Luin lopuksi vielä vähän Marjo Niemen Kaikkien menetysten äitiä.) Paljon enemmän sain luettua kuin ennalta ajattelin, toki setissä oli mukana sarjakuvaa ja muutakin nopealukuista. Kivaa oli, eikä ähkyä tullut, voisin jatkaa vieläkin, jos ei olisi muita velvollisuuksia.

Keväästä kesään

Kevääni oli kovin alavireinen, ja lukeminen jäi hieman sivuun. Liian usein iltaisin olin liian väsynyt keskittymään mihinkään, toisinaan taas lukeminen onnistui, mutta ajatusten kokoaminen kirjoitusta varten osoittautui ylivoimaiseksi.

Olen kyllä lueskellut kaikenlaista. Ahmaisin Saara Turusen Sivuhenkilön aika lailla kertaistumalta. Viihdytin itseäni Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää -hittiromaanilla, samaistuin vanhemmuuden tuntemuksiin, joista Jani Toivola kirjoittaa teoksessaan Kirja tyttärelleni sekä paikkasin yleissivistystä kuuntelemalla Sinuhe egyptiläisen äänikirjana (siinähän se kevät mukavasti luiskahtikin). Tietokirjoista olen hakenut näemmä sekä elämänkatsomuksellisia (Mark Manson: Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan) että kasvatuksellisia (Anna Tommola ja Sanna Häkkilä: Rauhoita ja rohkaise) vinkkejä. Eniten käytössä ovat kuitenkin olleet ns. lohtukirjani, joista esittelen tässä kolme. Niitä yhdistää monikin asia – tai ainakin Pariisi.

Kun mieli on musta, toimii Jean Rhys aina. Rhysin päähenkilöillä ei totisesti mene hyvin sen paremmin henkisesti, taloudellisesti kuin sosiaalisestikaan. Rhys kuvaa onnettomia henkilöitään kuitenkin suurella psykologisella tarkkuudella ja onnistuu kietomaan tekstiinsä paitsi toivottomuutta ja melankoliaa, myös tietynlaista (rappio)romantiikkaa ja kurjuuden alta sameana pintaan kuplivaa elämänhalua. Romaanin Kvartetti tapahtumat sijoittuvat 20-luvun Pariisiin, jossa päähenkilö, reilu parikymppinen Marya, pyrähtelee baarista ja suhteesta toiseen, miehistä pelastajaa etsien. Tahdoton heittopussi Marya on paikoin julmetun ärsyttävä antisankaritar, mutta naisen rooli on nähtävä suhteessa aikaansa. Sadan vuoden takaisessa Pariisissa Rhys-naisen toimeentulo todellakin oli kaksilahkeisista kiinni. Miehiinsä ripustautuva Marya, eräänlainen lapsinainen, tosin haluaisi muiden kantavan vastuun hänestä myös kaikilla muilla elämänalueilla, mikä aiheuttaa nykylukijalle väistämättä näppylöitä.

Kun sitten maailma alkaa näyttää valoisammalta ja ihminen on valmis nousemaan ylös kuopastaan, tarvitaan Patti Smithiä, sillä Pattissä on poweria. Pidän etenkin Smithin proosasta, joten odotin paljon hänen tuoreimmalta suomennokseltaan Omistautuminen, joka on alun perin julkaistu Yalen yliopiston Windham-Campbell-kirjallisuuspalkinnon yhteydessä pidettyihin luentoihin pohjautuvassa Why I Write -sarjassa. Ei Smithin kynä varsinaisesti tylsynyt ole, mutta Omistautuminen ei kokonaisuutena kuitenkaan toimi. Ongelma on pääasiassa rakenteellinen, sillä teoksen keskimmäinen osa, novelli nimeltä ”Omistautuminen”, ei ole tekstinä tarpeeksi vahva. Sen ympärille Smith on kuitenkin kirjoittanut paljon kiinnostavaa pohdintaa kirjoittamisesta ja kirjoittamisen motiiveista. Jos aihepiiri kiinnostaa, ei tämä pettymyskään ole.

Kauneimmaksi lopuksi: Patti Smithin pienoismuistelma Woolgathering, niin sisältä kuin ulkoakin kaunis pikku kirjanen, jossa Smith palaa lapsuuteensa, sen ainutkertaisuuteen ja taianomaisuuteen. Palaan kirjaan usein, ja usein kannan sitä mukananikin, sillä siitä voi lukea pienen pätkän sieltä ja toisen täältä ja tuntea olonsa jälkikäteen aina jollain tapaa kohottuneeksi.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Ensimmäinen #hyllynlämmittäjä uunista ulos!

Outo tapaus kohdallani tämä Saara Turusen Rakkaudenhirviö. Sain romaanin lahjaksi aika tuoreeltaan vuonna 2015. Olen ollut siitä nämä vuodet innoissani ja ajatellut aina, että luen sen seuraavaksi, mutta niinpähän vain se on pinossa pysynyt. Olin aloittanutkin kirjaa jo useamman kerran, mutta se oli jäänyt kesken – miksi, en ymmärrä, koska mielestäni teksti veti ja opus vaikutti kerrassaan mainiolta.


Romaanin päähenkilö on Turusen itsensä oloinen ja ikäinen tyttö/nainen, joka elää kirjailijan tavoin lapsuutensa pienessä itäsuomalaisessa kylässä, lähtee taidelukioon Helsinkiin, päätyy useampaan otteeseen ulkomaille ja opiskelee Teatterikorkeakoulussa käsikirjoittamista. Kirjan sivuilla seikkailevat muun muassa opiskelutoverit Laura ja Antti, joiden esikuvat ovat Turusen mukaan hänen ystävänsä, näyttelijät Laura Birn ja Antti Holma. Turunen on kertonut kirjoittaneensa autofiktiota, ja sellaisena Rakkaudenhirviötä voi toki lukea. Omaelämäkerrallisuus ei kuitenkaan nouse millään tavalla hallitsevaksi asiaksi. Kirjassa on niin vinkeitä käänteitä ja päähenkilöllä niin omaperäinen tapa katsoa maailmaa, että kirjaa lukee melkein kuin seikkailuromaania. Samalla se on nuoren naisen kasvukertomus, ja ylipäätään aika tarkka ja kipeä kuvaus nuoruudesta.

Turunen kirjoittaa lyhyttä lausetta, usein pelkkiä päälauseita tai ja-sanoin toisiinsa yhdistettyjä lauseketjuja. Tyyli ei ole kuitenkaan puuduttava, sillä kirjailija onnistuu sisällyttämään lyhyisiin virkkeisiinsä tarkkoja huomioita suomalaisesta yhteiskunnasta, muun muassa sen jakautuneisuudesta, arvoista ja miehen ja naisen asemasta. Kyse on myös perheestä, jota ei voi valita ja jonka olemassaoloa ei voi kieltää. Samalla käsitellään laajemminkin ihmisen suhdetta juuriinsa ja pohditaan, onko oma maa se mansikka vai sittenkin mustikka.

Mies sanoo jollakin tavalla tottuneensa siihen, etteivät aikuiset täällä hymyile, mutta sitä on vaikea ymmärtää, että lapsetkin ovat niin vakavia. Syntyvätkö he jo valmiiksi suut viivan muotoisena? hän kysyy. Mies sanoo, ettei koskaan haluaisi kasvattaa lasta näin surullisessa paikassa. Ajamme takaisin kaupunkiin ja vain automarkettien kelmeät valot loistavat pimeässä maisemassa.

Päähenkilön yrmeä sisäänpäinkääntyneisyys on minusta hurmaavaa, mutta kertoo samalla aika karulla tavalla kirjan yhdestä teemasta, suomalaisesta (yhtenäis)kulttuurista (johon lapset vielä 80-luvulla kasvatettiin ja joka aiheutti omia ongelmiaan niille, jotka eivät tuohon kulttuuriin sopeutuneet). Päähenkilö myös elää kiinnostavasti lähinnä oman päänsä sisällä. Yhteydet ympäröivään maailmaan ovat seitinohuita ja monimutkaisia, ja kaikki mitä yhteiskunnassa tapahtuu, on päähenkilölle liian kaukana ja hitusen käsittämätöntä. Turunen kuvaa tuota ulkopuolisuutta ja henkistä eristyneisyyttä valtavan hyvin.

Rakastin myös tapaa, jolla Turunen kuvasi päähenkilön ulkomaille lähtöä. Sitä, kuinka muualla ei olekaan aina niin ihanaa tai edes erilaista (vaikka kaikki olisikin ihan erilaista): ikkunasta näkyy muuallakin lintuja tai likaista betonia, kämpässä on kylmä, kaupassa täytyy käydä, työ tökkii, ihmissuhteet ovat hankalia, eikä itseäänkään pääse karkuun vaikka mitä tekisi. Päähenkilö oli ahdistuksessaan samaistuttava – hän tunsi jatkuvasti olevansa alemmuuskompleksin lamaannuttama ja ylipäätään ei-toivottu henkilö, jolta mikään ei suju – vaikka hän samaan aikaan teki itsenäisiä päätöksiä ja muun muassa hankki itselleen korkeakoulututkinnon. Elämän suunta ja tarkoitus, kirjoittaminen, löytyi sekin jo varhaisessa vaiheessa, vaikka asian hyväksyminen ja toimeen tarttuminen vaativatkin aikaa ja rohkeutta.

Siitä puolesta saamme todennäköisesti lukea lisää ihan pian. Turusen toinen romaani Sivuhenkilö ilmestyy maaliskuussa, ja se kertoo kustantamon mukaan esikoisromaaninsa julkaisevasta kirjailijasta. Odotan innolla, ja luen sen todennäköisesti pian (eli ihan tässä lähivuosina).

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi (2015)
441 sivua
Kansi: Timo Mänttäri

Oh god I miss Sonic Youth

Vuoden 2018 ensimmäinen luettu kirja oli kuunneltu kirja: Sonic Youthin basisti-kitaristi-laulaja Kim Gordonin muistelmateos Girl in a Band, jonka kuuntelin Gordonin itsensä lukemana äänikirjana. Äänikirja olikin hyvä valinta, sillä Gordonin tumma ja pehmeä, mutta samalla rosoinen ääni hivelee korvaa ja muistuttaa samalla siitä, voi nyyhkis sentään, miten täydellinen bändi Sonic Youth olikaan. Like on julkaissut kirjan myös suomeksi nimellä Tyttö bändissä (2015).

Girl in a Band on yhdeltä kantilta perinteinen taiteilijaelämäkerta, joka käy läpi Gordonin vaiheet 1960-luvun lapsuudesta lähelle nykypäivää ja hänen kasvamisensa monipuoliseksi taiteilijaksi ja esiintyjäksi. Se kertoo samalla myös liki kolme vuosikymmentä kasassa olleen Sonic Youthin tarinan ja piirtää vaivihkaa aika tarkkaakin kuvaa 60-luvun jälkeisen ajan amerikkalaisesta vaihtoehtokulttuurista.

Emotionaalisesti suurin paino on kuitenkin ladattu Gordonin ja hänen ex-aviomiehensä ja bänditoverinsa Thurston Mooren erolle ja bändin loppuvaiheille, joita kuvatessaan Gordon on myös kirjallisesti kiinnostavimmillaan. Epäselväksi ei jää, kuinka paljon suhteen loppu satutti ja kuinka kokonaisvaltaiset sen seuraukset olivat – perheen lisäksi hajosi myös bändi, miehen mukana katosi työpaikka ja elämäntapa. Gordon ei peittele katkeruuttaan tai edes kostonhaluaan, mikä on tietysti hirvittävän rehellistä. Toisaalta kirja on myös kertomus yhden identiteetin rakentumisesta ja hajoamisesta, siitä mitä tapahtuu sen jälkeen kun “tyttö bändissä” lakkaa olemasta ja alkaa kenties olla jotain muuta.

Sonic Youthin taival käydään läpi levyjen ja yksittäisten laulujen kautta, ja yllättäen tämä osuus on kirjan tylsintä antia, melko mekaanista kuvailua ja name-droppailua. Poikkeuksellista lämpöä puolestaan on Kimin ja hänen mielenterveysongelmista koko aikuisikänsä kärsineen Keller-veljensä suhteen kuvauksessa – siitäkin huolimatta, että Gordon tuo selvästi julki, kuinka hankala heidän sisaruussuhteensa on ollut.

Girl in a Band muistuttaa puitteiltaan Patti Smithin mestarillista Ihan kakaroita -muistelmateosta, joka kävi niin ikään läpi kahden taiteilijan suhdetta (Smith ja valokuvaaja Robert Mapplethorpe) ja jossa New York ja sen taidepiirit olivat myös isossa roolissa. Smith ja Gordon ovat molemmat rock-pioneereja, ja naisia, jotka ovat saaneet kyllästymiseen asti vastata kysymyksiin naisen asemasta rock-musiikissa. Tyylillisesti kirjoittajat ovat kuitenkin kaukana toisistaan. Siinä missä Smith antaa proosansa lipua kuin runo, kirjoittaa Gordon säntillisen suoraviivaisesti, estetisoimatta, “punkimmin”, mutta yhtä lailla kauniisti ja hyvin.

Kim Gordon: Girl in a Band
BookBeat-äänikirja (HarperCollins US, 2015)
Lukija: Kim Gordon
Kesto: 7h 14 min

Lukuvuoden loppu

Vanhaa vuotta on reilu tunti jäljellä, kädessä on lasi kuohuvaa ja lapsi saatu nukkumaan – on siis aika pikaisen lukuvuoden summauksen. Helmetin lasten lukuhaaste tuli suoritettua, aikuisten versio jäi noin lukemaan 33/50. Aiempina vuosina olen käyttänyt yhtä teosta useammissa haastekohdissa, mutta nyt hyväksyin vain yhden kirjan per kohta, mikä tietysti vaikutti lukemaan. Päätin myös olla huomioimatta lukemiani (sataa?) lastenkirjaa, ja kuittasin niillä ainoastaan kohdat 22 (kuvitettu kirja) ja 24 (kirjassa selvitetään rikos). (Neiti Etsivä ja vanhan pitsin arvoitus löytyi kesällä mökiltä ja oli pakko kokeilla, pystyykö niitä silloin kauan sitten “ihan maailman parhaita kirjoja” enää lukemaan – vastaus on: huonosti).

Aika monesta kirjasta on näemmä kirjoittamattakin jäänyt. Useimmiten syy on ollut aikapula tai se, ettei tarpeeksi tähdellistä (uutta) sanottavaa ole ollut. Mitään totaalisia floppeja ei lukulistalle tänä vuonna osunut. Monesta hyvästäkin kirjasta postaus on jäänyt uupumaan eli kirjan huono laatu ei siis ole ollut hiljaisuuden syy.

Entäpä ensi vuonna? Olen ajatellut ensi kertaa oikeasti listata KAIKKI vuoden aikana lukemani kirjat, jotta muistaisin. Epäilen tästäkin nimittäin puuttuvan vaikka mitä. Toinen tavoite koskee yöpöydän kirjoja ja muita epämääräisiä kirjapinoja, jotka TÄYTYY saada kuriin. Olen saanut jo yhdistettyä lukemattomat kirjapinot yhdeksi 17 kirjan kasaksi, ja tavoitteena on seuraavaksi saada lukumäärä alle kymmeneen. Ei mitään järkeä muuten. Ja jos pino sattuisi katoamaan (hah!), hyllynlämmittäjiäkin löytyy. Sitten on vielä BookBeat-tilaus, jonka kautta uudet kirjat kiilaavat usein fyysisen pinon ohi.

Alla vielä tämän vuoden Helmet-lista. Ensi vuoden lista on kiinnostava, mutta piirun verran haastavampi. Jos siihen lähtee mukaan, on kirjojen valintaan keskityttävä selvästi aiempaa paremmin. Muita kiinnostavia haasteita ovat Lukupinon Yhdysvallat-haaste ja Taru Luojolan Perkeet-haaste.

Oikein hyvää uutta vuotta!!!

Kuva: pixabay.com

Helmet-lukuhaaste 2017:

– 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
2. Kirjablogissa kehuttu kirja Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
3. Suomalainen klassikkokirja Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
4. Kirja lisää hyvinvointiasi Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani
5. Kirjassa liikutaan luonnossa Eeva Kilpi: Animalia
6. Kirjassa on monta kertojaa Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja Elena Ferrante: Loistava ystäväni
8. Suomen historiasta kertova kirja Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi
– 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis Marianna Kurtto: Eksyneitten valtakunta
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja Claes Andersson: Oton elämä – aikalaisromaani
– 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja
13. Kirja ”kertoo sinusta” Hippo Taatila: YUP – helppoa muisteltavaa
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen Juuli Niemi: Et kävele yksin
– 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa Jenni Sarras: Tavarataidot – arkijärjellä koti kuntoon
19. Yhdenpäivänromaani Helmi Kekkonen: Vieraat
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
– 21. Sankaritarina
22. Kuvitettu kirja (näitä ainakin sata!)
23. Käännöskirja Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan
24. Kirjassa selvitetään rikos Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja vanhan pitsin arvoitus
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta
– 26. Sukutarina
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan Jussi Valtonen: Siipien kantamat
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia Satu Rämö ja Hanne Valtari: Unelmahommissa
30. Kirjan nimessä on tunne Marianna Kurtto: Tristania
– 31. Fantasiakirja
– 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta
– 33. Kirja kertoo Intiasta
– 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
– 35. Kirjan nimessä on erisnimi
36. Elämäkerta tai muistelmateos Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus
– 38. Kirjassa mennään naimisiin
39. Ikääntymisestä kertova kirja Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa – Oton elämä 2
– 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
41. Kirjan kannessa on eläin Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin
42. Esikoisteos Maria Mustranta: Sokeita hetkiä
– 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja Eeva Kilpi: Kuolinsiivous
– 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
– 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän Mari Manninen: Yhden lapsen kansa
49. Vuoden 2017 uutuuskirja Miki Liukkonen: o
– 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

« Older posts

© 2018 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenUp ↑