Helsingin kirjamessut 2017: lippuarvonta

Jaahas, se olis kuulkaas jälleen Helsingin kirjamessujen aika!

Arvon kirjamessuille kaksi päivälippua, jotka saa käyttää haluamanaan ajankohtana. Osallistu kommentoimalla tätä postausta. Kommentointi vaatii sähköpostiosoitteen jättämistä, mutta osoitetta ei julkaista. Jätäthän toimivan sähköpostiosoitteen, sillä lähetän liput siihen. Arvonta päättyy maanantaina 23.10. kello 23.59, ja voittajat saavat liput meiliinsä tiistaina.

 

Ai mitä messutärppejä?

Aiempina vuosina olen lähtenyt sotaan soitellen: selaillut messuohjelmaa sieltä täältä, ajatellut ehkä hankkivani vähän lahjoja enkä ainakaan mitään omiin pinoihini, muistellut hajamielisesti nimekkeitä, joita voisi käydä etsimässä antikvariaateista. Tuloksena on useimmiten ollut epämääräistä haahuilua, totaalisia kirjan nimi -blackoutteja, kiinnostavien haastattelujen missaamista ja väsymistä kaiken hälinän keskellä.

Joten tänä vuonna – ta-daa! – minulla on suunnitelma! (Kiitos elämä, voit jo lopettaa käkättämisen, tiedän kyllä, että laitat tielleni taas vatsataudin tai flunssan kuten kahtena edellisenäkin vuonna…) Messuohjelmaan on nyt merkattu sekä pakolliset että ehkä-ohjelmanumerot, etsittävistä kirjoista on lista ja päivät on aikataulutettu, mutta siten, että aikaa on myös päämäärättömälle harhailulle ja ruokailulle. Pro tip: ei huippaa yhtään niin paljon kun muistaa välillä vähän syödä ja juoda.

Torstaina ja perjantaina, jolloin tungos on yleensä pienempi, ajattelin hoitaa kirjaostokset ja viikonloppuna keskittyä kuuntelemiseen. Ohjelmatärppejä en sen kummemmin vinkkaa, mutta sen toteaisin, että jos Dan Brown kiinnostaa, on jo kiire. Ennakkoilmoittautuminen on täynnä, mutta jonoon pääsee vielä.

Antoisia messuja kaikille!

Tyttö ja poro

Tänään on vietetty kansainvälistä tyttöjen päivää. Vaikka näiden sukupuoleen sidottujen päivien vietto herättää minussa vähän kaikenlaisia ajatuksia, ei siitä ole tietenkään kahta sanaa, etteikö sukupuolten välisen tasa-arvon eteen olisi paljon työtä tehtävänä, kehittyvissä maissa eritoten.

Tytöistä tuli minulle kuitenkin mieleen Tyttö, päähenkilö Hanna Haurun pienoisromaanissa Utopia eli erään kylän tarina (2008). Vaikka sukupuoli ei kirjan ykkösteemoja olekaan, on Tyttö silti niitä ihmisiä, jotka on ikään kuin unohdettu sivuun ja joka on ajan mittaan oppinut hyväksymään sivullisuutensa. Tytön nimikin on Tyttö sen vuoksi, että hänelle ensin unohdettiin antaa nimi, ja myöhemmin ei enää kehdattu tai jaksettu. Tytöllä on oma tahto, mutta sitäkään hän ei osaa kuunnella, hän ei tunnista omia tarpeitaan eikä osaa olla itsekäs.

Hauru kuvaa pienoisromaanissaan pienen lappilaiskylän elämänmenoa. Ennen elinvoimainen kylä on supistunut viiden ihmisen asuinpaikaksi. Kaikki muut ovat lähteneet kuka minnekin, mutta Pirjo, Mauri, Esko, Tyttö sekä perheen naapurina asuva Birgitta ovat unohtuneet niille sijoilleen. Tyttö tosin haaveilee lähtemisestä, mutta se ei ole aivan yksinkertaista. Kyläläisten arki koostuu metsästämisestä, ruoanlaitosta ja muista arkiaskareista, mutta suurimmassa osassa on iänikuinen ryyppääminen. Joku voisi tätä utopiaa dystopiaksikin nimittää.

Vuosia sitten täällä oli vielä kauppa, asukkaita ja posti. Sitten kaikki lähti menemään päin helvettiä ja kaikki paitsi me ja Birgitta muuttivat pois läheiseen kaupunkiin. Jotkut uskaltautuivat jopa Helsinkiin ja ties minne, ulkomaille. Täällä oli koulu, jossa oli muutama kymmenen lasta. Ihmiset olivat iloisia. Nyt ei enää paljon naurata.

Haurun pieni kuvaelma käsittelee ennen kaikkea lähtemistä ja jäämistä ja molempien perinpohjaista vaikeutta. Tytön uniin tulee kerta toisensa jälkeen poro, joka maanittelee häntä lähtemään pois kylästä, mutta jonka kutsun Tyttö yrittää tukahduttaa. Ulkomaailman kyläläiset tuomitsevat epäilyttävänä ja vaikka millä tavoin viallisena, vaikka se samalla heitä houkutteleekin. Hauru kuvaa henkilöitään ronskisti, paikoin jopa inhorealistisesti. Tyylillisesti mieleen tulevat Mukka ja Rosa Liksomin Lappi-kuvaukset, vaikka h:n päältä ei puhutakaan.

“Lähtisit minun mukaan”, poro anelee. Mutta minä en suostu. Poro yrittää houkutella kauniilla tarinoilla, mutta en lämpene ajatukselle. Sanon haluavani viettää elämäni täällä isän ja äidin luona. Tämä kylä on turvallinen paikka asua.

Pidin kovasti romaanin lopusta, jossa perheen satavuotias kotitalo saa puheenvuoron. Samalla asettuu uomiinsa ihmisen ja hänen rakentamansa ympäristön suhde luontoon – ja luonto vie tietenkin matsia 6-0. Ihmisen pyrinnöt näyttäytyvät pieninä ja yhdentekevinä, niin kuin ne nyt yleensä tuppaavat olemaankin.

Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina
Like (2008)
109 sivua
Kansi: Eliza Karmasalo

 

Helmet-lukuhaaste:
5. Kirjassa liikutaan luonnossa
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

Piipahdus Turun kirjamessuille (lauantai)

Turun kirjamessuille tuli lähdettyä ex tempore -meiningillä: lähtöpäätös tehtiin torstaiaamuna, kun koko perhe oli ensimmäistä kertaa kuukauteen yhtä aikaa flunssattomassa tilassa. Näin messupiipahduksen jälkeisenä sunnuntaina tuo terve olotila on jälleen kuin muisto vain, mutta tulipa vietettyä edes parin päivän pikkuloma – niin taudeista kuin arjestakin.

Olin Turun kirjamessuilla nyt ensimmäistä kertaa. Paljon (hyvää) olin kuullut messujen pienuudesta ja kotikutoisuudesta Helsinkiin verrattuna, mutta enpä nyt tiedä. Tekemistä ja kuunneltavaa riitti, ja tungoskin oli paikoin melkoinen.

Kiinnostavimpana yksittäisenä kohdalleni osuneena keskusteluna nostan esiin juttutuokion Fiore-lavalla, jossa Rosa Liksom, Anne Leinonen, Venla Hiidensalo ja Juha-Pekka Koskinen keskustelivat kustannusalan murroksesta. Hiidensalo nosti esiin mielestäni oleellisen pointin siitä, että kustannusalan murros liittyy oleellisesti myös muihin käynnissä oleviin murroksiin kuten media-alan myllerrykseen ja digitalisaatioon. Uusia toimintalinjoja haetaan, kun kirjallisuuskritiikin määrä lehdissä vähenee ja lukeminen ylipäätään muuttuu muun muassa uusien lukualustojen myötä. Samalla sirpaloituvat entisestään genret, kulttuurit ja kirjojen yleisöt. Onkin niin sanotusti tuhannen taalan kysymys, kuinka etenkin ne pienemmät kirjat ja yleisöt jatkossa löytävät toisensa, kun lehdet eivät kirjoita, eikä kustantajillakaan ole resursseja (eikä aina taitoakaan, olin rivien välistä lukevinani) markkinoida kaikkia teoksiaan.

Oli melko pysäyttävää kuulla, että esimerkiksi Rosa Liksomin tuorein romaani Everstinna on käytännössä ensimmäinen hänen yli 30-vuotisella kirjailijaurallaan, johon on kohdistettu tietoisia markkinointitoimenpiteitä. Uransa alussa Liksom oli omien sanojensa mukaan liian ujo osallistumaan mihinkään markkinoinnilta haiskahtavaankaan. Kun mielipide iän karttumisen ja maailman muuttumisen myötä muuntui markkinoinnille myötämielisemmäksi, ilmoitti puolestaan kustantaja, ettei kiinnostusta markkinointiponnistuksiin ollut. Kaikkeen tähän olisi ollut kiinnostavaa saada myös kustantajapuolen näkemys, mutta sitä ei tällä kertaa ollut tarjolla.

Erikoismaininta ja kiitos lasten huomioimisesta messuilla. Hälyä ja meteliä normaalisti kartteleva nelivuotiaani oli ensimmäisillä kirjamessuillaan vähän huuli pyöreänä, mutta löysi paljon tekemistä lastenalueelta. Askartelun ja värittelyn lisäksi hän luki itse kolme kirjaa ja kuunteli Apo Apposen lauluja. Syntymäpäivälahjat kahdelle päiväkotikaverillekin messuvalikoimasta löydettiin. Suosikki taisi olla tämä itse askarreltu naamari, jossa on kuulemma neljä tuntosarvea ja Ryhmä Hausta innoituksensa saaneet pimeänäkökiikarit. Näihin (karnevalistisiin) kuviin ja tunnelmiin!

 

O niin kuin overkill

“Ihmisen elämä on erittäin kompleksinen, informaatiointensiivinen ilmiö, joka vaatii fysikaalisella tasolla avautuakseen runsaasti tietoa.”

Miki Liukkosen romaani O on huikea maailmanselitys ja länsimaisen yhteiskunnan sairauskertomus, jossa jotakuinkin jokaisella henkilöllä on neurooseja, ahdistuksia, perversioita, sairauksia tai ylipäätään häiriöitä. Häiriöitä on kuitenkin ennen kaikkea maailmassa, joka tekee ihmisistä riippuvaisia siitä ja tuosta, piiskaa tavoittelemaan mahdottomia, tekee sairaaksi ja saa kadottamaan itsensä.

Yli sadan hahmon henkilögalleria liikkuu tässä ajassa, kokee ja analysoi, seuraa omia hulluuksiaan. Yksi soittaa ariettoja munakoisoilla, toinen on bakteerikammoisena lukkiutunut elämään ulkovarastossa, kolmas näkee joka yö samaa unta ja on menettää järkensä. Sitten seuraa outo pyörtymisepidemia Meilahden tornisairaalassa, ja eräs romaniperhe häilyy olemassaolon rajamailla. Jotenkin kaikkeen liittyy myös taiteellisia lasten liukumäkiä valmistava yritys Kompan A/S, Tanskan kuninkaallinen teatteri ja Nikola Tesla. Muun muassa.

Mielleyhtymiä riittää, eikä Liukkonen pelkää lähteä niitä seuraamaan. Kirjaa lukiessa joutuu jatkuvasti tarkentamaan katsettaan ja katsomaan jalkoihinsa, kun kirjailija tuntuu sekä kielellisesti että juonellisesti johdattavan lukijaa aina vain syvemmälle metsään ja pienemmille ja pienemmille poluille. Ja juuri kun lukijan epätoivo alkaa yltyä mahdottomaksi, vetäisee Liukkonen hihastaan täydellisen kiteytyksen tai vain yksinkertaisen kauniin lauseen, joka saa taas jatkamaan. Taitavaa. Paikoin ärsyttävän itsetietoista ja arroganttia, mutta taitavaa.

“Kermaista, kuumaa, raskasta, kesäistä, kirkasta, kaunista, korkeita kaaria, oi: cirruspilviä, niin kuin silitysraudan höyryä, ja sitten savukkeiden kauniita pöhäytyksiä ja seremoniallisia eläimiä uv-säteilyssä nämä joutsenen nokareet vedessä, valkoiset vasten sinistä säihkettä, ja tuuli, siemenet.”

Liukkonen pitää itsetarkoituksellisen rönsyilevän teoksensa hämmentävän hienosti lapasessa. Olen aina ollut huono lukemaan kirjoja, joissa on yli 300 sivua tai kymmenen henkilöhahmoa, koska tyypit menevät mielessäni sekaisin ja alan heti pohtia, missä kirjailija olisi voinut tiivistää. O:n äärellä en pohtinut. O:n hullussa maailmassa lähes kaikella tuntui olevan paikkansa ja olemassaolon oikeutensa – ei ihan pieni saavutus kun ottaa huomioon kirjan ylenpalttisen laajuuden ja omalla tavallaan hirviömäisen fragmentaarisuuden.

Liukkonen vie David Foster Wallacen ja Thomas Pynchonin hengessä kaiken överiksi ja vielä senkin yli, mutta tulee sen vuoksi paljastaneeksi jotain hyvin oleellista tästä ajasta. Ja koska Liukkonen on myös erittäin taitava kirjoittaja, teoksen äärellä viihtyy. Kirjan muoto viittauksineen, alaviitteineen ja moniaalle poukkoilevine fragmentteineen, juonensirpaleineen, tajunnanvirtoineen ja monologeineen on uskollinen ainakin omalle arkikokemukselleni, jossa miljoona härveliä, sovellusta, palvelua ja välilehteä on yhtä aikaa auki, mutta käyttäjä / eläjä / minä! sen kaiken keskellä aina enemmän tai vähemmän hukassa. Informaatiota tässä elämässä piisaa, kokonaiskuva voi silti ja siksi olla kuitenkin toisinaan hieman hämärä.

“Me yritämme kaiken aikaa harhauttaa itseämme siitä mitä me todellisuudessa olemme, emmekä me uskalla enää kohdata maailmaa muuten kuin ruutujen lävitse, muokattuna, suodatettuna, värikorjattuna. Me hengitämme värejä ja väkivaltaa. Me ostamme virtuaalilaseja. Me kasvatamme lapsemme riippuvaisiksi yhtäjaksoisista ärsykkeistä, vilkkuvista valoista ja vauhdista, me vieraannutamme heidät luonnosta. Individualismia korostava nykyaika asettaa yksilöön paineen luoda itsestään yksilö sen sijaan että tämä todella olisi sitä.”

 

Miki Liukkonen: O
WSOY (2017)
859 sivua
Kansi: Jussi Karjalainen

 

Helmet-lukuhaaste:
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Tiina Lifländerin esikoisromaani Kolme syytä elää julkaistiin vuosi sitten. Se jäi mielestäni turhan vähälle huomiolle, onhan kyseessä kirjoittaja, jolla on jo debyytissään hyvin vahva oma ääni. Kolme syytä elää on kypsä, kielellisesti hiottu ja ajatuksellisesti kirkas teos.

Perusasetelma on kliseinen: yksi mies ja kaksi naista. Mies, Lauri, on naimisissa Helmin kanssa, mutta rakastuu sihteeriinsä Kerttuun. Suhde kestää 1,5 vuotta, mutta jättää jälkensä kolmikon loppuelämään. Kolmiodraama eletään 50-luvulla, minkä lisäksi henkilöitä seurataan 2000-luvulla, vanhuksina ja uudenlaisissa elämäntilanteissa.

Ihmissuhdetarina ei jumiudu itsestäänselvyyksiin, vaan Lifländer kuvaa kauniisti myös muun muassa nuoruuden ehdottomuutta ja iän mukanaan tuomaa perspektiiviä. Romaani puhuu riipaisevasti myös yksinäisyydestä ja vaihtoehtojen vähyydestä/näennäisyydestä.

Erityisintä romaanissa on Lifländerin kieli, joka soljuu, taipuu, kulkee ja kuljettaa ja on niin kaunista että siihen haluaisi upota. Suurimmat ongelmat liittyvät sivuhenkilöihin. Heidän elämistään kerrotaan paljonkin yksityiskohtia, jotka tuntuvat turhalta hälyltä eivätkä linkity mihinkään.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Atena (2016)
342 sivua
Kansi: Anna Makkonen
Arvostelukappale

Helmet-lukuhaaste:
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
6. Kirjassa on monta kertojaa
42. Esikoisteos

Kepeästi keski-iästä

Kirjojen kansi- ja muut kynnystekstit ohjaavat lukiessa tulkintojani liiankin kanssa. Joten kun esikoiskirjailija Jussi Huhtalan Ukkosenjohdatin-romaanin kansiliepeessä kerrotaan teoksen kumisevan “Nick Hornbyn, David Nichollsin ja Woody Allenin hengessä”, on minun vaikea lukea sitä muutoin kuin noita nimiä vasten. Ja koska Huhtala itse on siviilissä elokuvatoimittaja, tulee leffaviittauksia vilisevää ihmissuhderomaania lukiessa muitakin elokuvallisia vertailukohtia hakematta mieleen jatkuvasti.

Mutta mikäs siinä, yhtäläisyyksiä toki on. Nichollsiin ja Hornbyyn Huhtalan yhdistää paitsi kaikessa hieman alisuoriutuva keski-ikäinen (mies)päähenkilö, myös lempeä huumori. Allenista puolestaan muistuttaa dialogivetoisuus, himppasen epäkeskot henkilöhahmot ja jos nyt ei neuroottisuus, niin päähenkilö Eeron ainakin hivenen horjahteleva mielen tasapaino.

Eero on nelissäkymmenissä oleva matemaatikko, joka on paremman puutteessa päätynyt työskentelemään atk-tukihenkilönä. Työ ei maistu ja muutenkin ahistaa, etenkin kun lapsuudenystävä kuolee ja Eero joutuu ensimmäistä kertaa kohtaamaan oman kuolevaisuutensa. Samaan syssyyn tulee ero ja elämäntuska, mutta löytyy myös persoonallinen kirjastonhoitaja Anni, jonka kanssa on ja ei ole ja on ehkä kuitenkin jonkinlaista suhdeviritystä.

Ukkosenjohdattimessa on paljon kipeitäkin teemoja: kuolemanpelko ja ahdistus, keski-iän kriisi, parisuhdeongelmat, toisen ihmisen kohtaamisen vaikeudet. Huhtala luovii niiden keskellä kuitenkin hyvin kepeällä otteella ja pikemminkin naureskelee humaanisti homo sapiensin hullutuksille (Hornby, Nicholls ja Allen, check!). Romaani ei teemoistaan huolimatta ole tippaakaan ahdistava, vaan päin vastoin siinä on samanlaista lempeää kirpeyttä kuin Eeron niin kovasti rakastamissa karviaismarjoissa. Herkullisia ovat myös Huhtalan 70- ja 80-lukujen lapsuus- ja nuoruuskuvaukset betavideoineen ja tietosanakirjakauppiaineen.

Teoksen loppu tulee hieman yllättäen, mutta on oikein hieno, napakka ja sopivalla tavalla avoin.

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin
Atena (2017)
245 sivua
Kansi: Elina Warsta
Arvostelukappale

Helmet-lukuhaaste:
41. Kirjan kannessa on eläin
42. Esikoisteos

Kun sanat eivät auta

Kuva: Like.fi

Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan on julma ja kaunis proosateos. Se kertoo 11-vuotiaan Ellen-tytön näkökulmasta, millaista on, kun isä on ensin hirviö ja sitten kuollut, veli etäinen, uhkaava hahmo ja äiti puolestaan elää maailmoissa, joissa kaikki on aina kaunista tai ainakin parempaan suuntaan menossa. “Me olemme valoisa perhe”, äidillä on tapana sanoa.

Miksi sitten tytär on lakannut puhumasta kokonaan? Ymmärtääkö kukaan, että hän haluaa kuolla?

“Minä lakkasin puhumasta, kun kasvaminen vei minussa liikaa tilaa.”

Tervetuloa Amerikkaan on kuvaus perhehelvetistä, jonka valheellisuudesta voi selvitä vain vaikenemalla, kommunikaatiosta kieltäytymällä. Se on myös sielua riepova tarina pienestä lapsesta, jonka kasvamista ja omaksi itseksi tulemista ei tueta ja jota avoimet vaihtoehdot ahdistavat niin, että ainoa selviytymiskeino tuntuu liittyvän maailman ja ylipäätään muutosten totaalikieltämiseen. Tyttö yrittää pitää perheensä kasassa ja kantaa siitä suurta huolta ja vastuuta, mitä aikuiset eivät tunnu edes huomaavan.

Boström Knausgårdin pienoisromaani on sydäntä särkevä, koska lyyrisen kielen mukanaan tuoma kauneus on niin kovin katkerassa ristiriidassa kerrotun kanssa. Kaiken ytimessä on kieli: vain harvoin kohtaa yhtä ilmaisuvoimaista, tarkkaa ja kaikesta turhasta riisuttua kerrontaa. Boström Knausgård tuo monella eri tasolla esiin, mikä mahti sanoilla – ja sanattomuudella – voi olla.

Linda Boström Knausgårdin, Märta Tikkasen ja Juha Itkosen hypnoottinen keskustelu kevään 2017 Helsinki Lit -festivaaleilta löytyy täältä, suosittelen katsomaan, jos on jäänyt väliin.

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan
Like (2017)
Alkuteos: Välkommen till Amerika (2016)
Suomentaja: Petri Stenman
96 sivua

Helmet-lukuhaaste:
23. Käännöskirja

Tyylikästä kamaridraamaa

Päätin jo viime syksyn kirjamessuilla hommata käsiini Helmi Kekkosen Vieraat-romaanin, mutta kirjaston pitkien varausjonojen vuoksi (joita epäilemättä pidensi Hesarin ja Imagen juttujen tuoma myönteinen näkyvyys), sain kirjan käsiini vasta nyt. Olen pitkään ollut Kekkosen Sivulauseita-blogin ystävä, ja hänen kirjoitustyylinsä ja herkkävaistoisuutensa viehättävät minua. Olen lukenut hänen teoksistaan aiemmin novellikokoelman Kotiin, jota pidin lupaavana ja kielellisesti kauniina, mutta epätasaisena. Vieraat on koherentimpi kokonaisuus ja kirjallisesti selvä askel eteenpäin.

Vieraiden alussa kootaan tusinan verran henkilöhahmoja päähenkilö Senjan järjestämille illalliskutsuille. Alkuasetelma on tyylikäs. Senja on pukeutunut valkoiseen mekkoon, ja kaikki on valmista vieraita varten. Huoneet ovat korkeat ja valoisat, koti on siisti, loppukesän lämpö tulvii ikkunoista, valkoviini on kylmää ja Senjan mies Lauri palaa minä hetkenä hyvänsä kukkakaupasta. Suunnitelmaan sopii huonosti kaikki mitä seuraavaksi tapahtuu: kyyneleet, sirpaleet ja ahdistuskohtaus. Tai se, ettei Lauria millään alakaan kuulua takaisin kukanhakureissulta.

Kekkonen jakaa kirjan lukuihin, joissa jokaisen illallisvieraan pienet elämäntarinat kerrotaan vuorotellen. Aika moni heistä on elämässään jonkinlaisessa käännekohdassa ja vaikeiden valintojen äärellä. Monia heistä riivaa historia: kuinka päästä elämässä eteenpäin niin, etteivät mahdottoman vaikeilta tuntuvat elämänkokemukset saisi yliotetta?

Senja ei kaipaisi iltaansa draamaa, mutta draamaa hän saa, syystä tai syyttä. On tavallaan tyystin epäuskottavaa, että hahmoille tapahtuisi näin paljon näin traagisia asioita näin lyhyessä ajassa (romaani tapahtuu pääosin yhden illan aikana, vaikka siinä kerrotut tapahtumat sijoittuvatkin paljon pidemmälle ajanjaksolle). Se ei kuitenkaan haittaa, sillä kutsut ovat lähinnä tapa koota yhteen henkilöt, joiden kautta Senjan maailmaa saadaan avattua ja syvennettyä. Henkilöillä on kipupisteensä, joista useimmat liittyvät kohtaamiseen ja kohtaamattomuuteen, vanhemmuuteen ja rakastamisen vaikeuteen. Kekkonen lähestyy teemoja kiitettävän monesta näkökulmasta ja tunnelmoinnin ohella pitää myös huolen siitä, että kerronta pysyy napakkana ja teoksen rakenne kasassa.

Henkilöistä kiinnostavimpana pidän Senjan lähes hirviömäistä äitiä Ullaa, joka on valinnut vanhemmuusstrategiakseen itsekkään pakenemisen rakastamisen ja huolenpidon sijaan. Valinta selittää Senjan oireilua paremmin kuin ehkä mikään muu, mutta Kekkonen pakottaa myös hieman ymmärtämään Ullaa – vaikka tämä ei sitä kenties ansaitsisikaan.

Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala (2016)
191 sivua
Kansi: Elina Warsta

Helmet-lukuhaaste:

10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
19. Yhdenpäivänromaani
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja

Puoskareiden kertomuksia

Onpa valtavan hienoa saada YUP:n tarina kirjankansien väliin!

Törmäsin YUP:n musiikkiin ensimmäistä kertaa joko loppuvuodesta 1990 tai alkuvuodesta 1991, hieman ennen Huuda harkiten -levyä. Syynä varhaiseen kohtaamiseen oli ennemminkin vaikutteille altis ikäni ja maantieteellinen sijaintini kuin varsinainen vihkiytyminen skeneen, mutta jälkeenpäin olen kyllä miettinyt, millainen minusta ja musiikkimaustani olisi muovautunut ilman tuota superlahjakasta soittajasakkia. Hippo Taatilan bändikirjan YUP – Helppoa muisteltavaa (Like, 2017) myötä oli yhtä aikaa riemullista ja kammottavaa palata ajatuksissa 90-luvun alun Itä- ja lama-Suomeen, ja muistaa etenkin ilmapiirin henkinen ankeus. Toisaalta, siellä ja siitä syntyi paljon hedelmällistä, joka on kantanut kauas.

Tai ehkä olen vain nostalginen.

Kirja ei loppujen lopuksi ollut itselleni mikään helppoa muisteltavaa -tapaus, edellä mainitusta syystä. Kommentti tosin kertoo vain minusta itsestäni, ei Taatilan kirjasta, joka on viimeistä piirtoa myöten asiallinen ja sisäsiisti. YUP:n kahteenkymmeneen vuoteen mahtui toki riitoja ja rellestystäkin, mutta nekin dokumentoidaan loivasti kaarrellen, kohteliaasti ja herrasmiesmäisellä otteella. Eikä siinä mitään: millainen bändi, sellainen kirja.

Taatila nostaa esiin YUP:n vahvan työmoraalin, liki maanisen harjoittelun ja runsaiden toistojen mukanaan tuoman soittorutiinin ja varmuuden, joka näkyi etenkin bändin kiistattoman kovana keikkakuntona. Sama rutiini auttoi myös bändiä selviytymään niistä vähemmän ruusuisista ajoista.

Ja kuten toimittaja Jutta Sarhimaa Nytissä huomautti, on kirja myös hyvin miehinen, koska sellainen bändikenttä vielä 90- ja 00-luvuilla oli. Asia korostuu haastattelukirjan tiukan rajauksen vuoksi: ääneen pääsevät bändin lisäksi lähinnä tuottajat ja muut yhteistyökumppanit, jotka epäilemättä tuppasivat tuohon aikaan olemaan lähes yksinomaan miehiä. Rajaus musiikkiin on ymmärrettävä, mutta välillä niin tiukka, että tuntuu, ettei kirja kunnolla hengitä.

Kirjaa lukiessa tuli kuunneltua vuosien tauon jälkeen YUP:n tuotanto läpi miltei kokonaisuudessaan. Hyvin on kestänyt aikaa. Perheen 3-vuotias kotikriitikko ei tosin arvostanut musiikkia ehkä aivan yhtä paljon kuin äitinsä, vaan totesi sen olevan “outoa” ja “ihan kivaa mutta ei kuunnella enää”.

Mutta kuinka ollakaan, asiaan palattiin noin viikkoa myöhemmin iltapalapöydässä.
– Äiti?
– No mitä?
– Miks ne ankat oli rankkoja?

Hyvä siitä tulee.
Tarkkailkaa jälkikasvuanne, indeed.

Helmet-lukuhaaste:
13. Kirja ”kertoo sinusta”
Kirja ei vähäisimmässäkään määrin kerro minusta, mutta se kertoo vuosista, paikoista, fiiliksistä ja musiikista, jotka olen elänyt läpi. Kirja pisti muistamaan ja muistelemaan.
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan (Hippo Taatila: Isipappablues)

Hippo Taatila: YUP – Helppoa muisteltavaa
Like (2017)
381 sivua
Kansi: Tommi Tukiainen

Oton elämät

Claes Anderssonin romaanien Oton elämä (2011) ja Hiljaiseloa Meilahdessa (2016) päähenkilö on Otto, kovin paljon Anderssonia itseään muistuttava vanha herra, joka on ehtinyt elämässään tehdä uraa valtakunnanpoliitikkona, kirjailijana, lääkärinä ja jazzpianistina. Hän tarkastelee maailmaa Meilahdessa sijaitsevan työhuoneensa ikkunan läpi ja muistelee samalla lapsuuttaan ja nuoruuttaan, autoritääristä isää ja levotonta äitiä, opiskelua, poliittista uraa, onnistumisia ja pettymyksiä.

Koska pidän Anderssonin hahmosta, hänen älystään, viisaudestaan ja lempeydestään (mutta yhtä lailla kärttyisyydestään!), oli minun mahdotonta olla pitämättä Otosta, jolla on kaikki edellä mainitut ominaisuudet. Andersson on kirjoittanut alter egostaan hurmaavan äreän vanhuksen, joka tulistuu poliittisista vääryyksistä, ajautuu lennokkaisiin keskusteluihin (usein äkkiväärien) kanssaihmistensä kanssa ja rakastaa – muun muassa kirjoittamista, jazzia, läheisiään ja kauneutta. Ja hieman myös punaviiniä ja uhkapelaamista.

Teokset kertovat ennen kaikkea vanhenemisesta, siitä miltä vanhuuden krempat ja luopuminen tuntuvat. Andersson puhuu iän karttumisesta kaunistelematta, mutta silti niin, ettei lukijalle tule toivoton olo. Kuolema on alituiseen lähellä, ja kirjoittaapa Andersson Hiljaiseloa Meilahdessa -teoksessa myös oman, melko hulvattoman näkemyksensä siitä, millaista meno tuonpuoleisessa voi olla. Päällimmäiseksi jää kupliva, pidäkkeetön elämänilo.

“Matkaan nyt, Oton on määrä pitää luento ikääntymisestä, kuolemasta ja kuolinavusta parillekymmenelle vielä häntäkin vanhemmalle ihmiselle lähistön palvelutalossa. Hän aloittaa kertomalla heille miten ihanaa on ikääntyä ja tulla vanhaksi. Kun muuan ikivanha rouva vastustaa äänekkäästi, Oton vastaus on yksinkertainen: muista vaihtoehto!”

Anderssonin varmaotteista proosaa on yksinkertaisesti miellyttävä lukea. Teksti on soljuvaa, mutta yhtä aikaa ryhdikästä: lukijan on mukava olla kyydissä, kun kirjoittaja tuntuu tietävän päämäärän. On myös täysin mahdotonta lukea Anderssonia kuulematta päässään hänen tummaa ja rauhallista ääntään. Näitä kirjoja olisi mahtava kuunnella kirjailijan itsensä lukemina äänikirjoina.

Kirjat olivat minulle myös jonkinasteista lohtulukemista: kaunista, surumielistä, mutta samalla elämänmyönteistä ja toiveikasta. Ne saivat myös kaipaamaan Anderssonin runojen pariin, jotka jossain vaiheessa elämää olivat minulle hyvin tärkeitä, mutta joita en häpeäkseni ole lukenut vuosiin.

Helmet-lukuhaaste:
39. Ikääntymisestä kertova kirja

 

Claes Andersson: Oton elämä – aikalaisromaani
WSOY (2011)
Alkuteos: Ottos liv (2011)
Suomentaja: Liisa Ryömä
240 sivua
Kansi: Anders Carpelan

 

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa – Oton elämä 2 (2016)
WSOY (2016)
Alkuteos: Stilla dagar i Mejlans (2016)
Suomentaja: Liisa Ryömä
223 sivua
Kansi: Anders Carpelan
Arvostelukappale

« Older posts

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑