Lasten ja nuorten Helmet-lukuhaaste 2017 – valmista tuli

Haastelista ja lukukaveri

Helmet-kirjastojen suositun aikuisten lukuhaasteen rinnalla oli tänä vuonna lasten ja nuorten lukuhaaste, jossa haastekohtia oli 50:n sijaan 25. Kun oma lapsi on neljä ja lukee / hänelle luetaan vielä pääasiassa kuvakirjoja, ei 25 kohdan lukuhaaste vaikuttanut määrällisesti erityisen haastavalta. Ajattelin ennalta, että haaste tulee suoritettua parissa kuukaudessa, mutta niinpähän vain mentiin lokakuulle. Syyt ovat seuraavat:

1.) Lapsella on omat lempikirjansa, joita luetaan kerta toisensa jälkeen. Äiti voi yrittää vaikuttaa valintoihin oveluudella ja hellällä tahi päättäväisemmällä taivuttelulla, mutta toisinaan mikään ei auta. Meillä luettiin lähes yksinomaan Pientä junakirjaa ja Pientä metrokirjaa huhtikuusta syyskuuhun (liioittelen vähän, mutta vain vähän), jolloin haaste ei ymmärrettävistä syistä edennyt.

2.) Osa haastekohdista oli 4-vuotiaan kohdalla vielä vähän hankala täyttää. En keksinyt ihan puhtaasti fantasiagenreen kuuluvaa kirjaa, joka ei olisi ollut lapselle liian jännä. Myös kirjat, joissa “oikeasti” selvitetään rikos, jäivät yhä odottamaan (mutta Tatu ja Patu paikkasivat hienosti tässä).

Luinko lapselle haasteen ansiosta jotain, johon muutoin en olisi koskenut? Mauri Kunnaksen Koiramäkiin en todennäköisesti olisi vielä tarttunut, enkä tiedä, olisinko Topeliuksen Vattumatoakaan muuten muistanut. Pääosin haastekohdat kuitenkin täyttyivät ns. itsestään.

Listaa täytimme yhdessä lapsen kanssa ja hän sai valita kuhunkin kohtaan kirjan itse silloin kun se jotenkin järkevästi onnistui. Esimerkiksi kohdat 1, 5 ja 8 ovat lapsen omia valintoja. Jos kirjavalintamme kiinnostavat, klikkaa kuvaa, niin näet sen isompana.

Tosikko kirjabloggaaja luki chick lit -romaanin

En olisi ikipäivänä tarttunut Lori Nelson Spielmanin Kymmenen unelmaani -romaaniin, ellen olisi saanut sitä lahjaksi. (Jälleen yhdeksi) syntymäpäivälahjaksi, saanen lisätä, koska ikää minulla jo on ja lahjanantaja on (kenties ainakin omasta mielestään) huumormiehiä:


Kirja päätyi koristamaan yöpöydän kirjapinoa, mutta sitten kävikin niin, että elämässä tuli vastaan hetki, jolloin ei vaan enää jaksanut mitään. Ei mitään dramaattista, “vain” viikkoja jatkuneen työ- ja elämästressin jälkeinen tila, jossa ei jaksanut enää ottaa vastaan yhtään uutta vaatimusta tai suoritetta. Kun kurkkuun pesiytyi kaktus, luisuin sohvannurkkaan ja pysyin siinä kunnes tämä oli luettu. Kirja ärsytti ehkä enemmän kuin mikään muu lukemani piiiitkiin aikoihin, mutta tuli kuitenkin luetuksi. Kaikkine puutteineen kirja ja sohvannurkka loivat tilan, jossa minulta ei vaadittu mitään. Ei tarvinnut analysoida, arvottaa, tarkkailla tai pelätä, että jotain menee ohi. Ei tarvinnut yhtään mitään, ja sitä juuri tarvitsin.

Hassua, etten ollut koskaan aiemmin tullut ajatelleeksi, että jokin kirjagenre voisi tietyssä tilanteessa ajaa saman asian kuin jooga, mindfulness, hieronta, siivoaminen tai suklaan mussuttaminen. Ja mitä genreen tulee, oman stressireaktioni taltuttamisessa olennaista oli chick lit -genreen sisäänkirjoitettu lupaus: kaikki menee hyvin. Epäloogisesti, asenteellisesti, mutta lopulta (päähenkilön näkökulmasta) hyvin.

Juoni: ennalta-arvattava. Päähenkilöön samastuminen: herra varjele. Kielelliset ansiot: miinuksen puolella. Miljöö on iloton ja kliininen, kirja liian imelä ja liian jenkki. Kronologisesti etenevä kerronta ei tarjoa yllätyksiä, koko romaanin lähtötilanne on täysin epäuskottava, henkilöt pahvisia ja sterotyyppisiä – enkä edes aloita siitä, millaisia rodullisia ja sukupuoleen liittyviä stereotypioita tässä viljelläänkään.

Miksi sitten luin loppuun asti? Sen lisäksi, että kirja hyväksyi minut pää kainalossa köllöttävänä reppanana, tulin kuitenkin jossain määrin uteliaaksi siitä, kuinka lopussa käy. Lukija aavisti tapahtumat aina sata sivua ennakkoon, mutta silti oli kiinnostavaa tarkistaa, oliko osunut oikeaan. Ja lopulta romaani onnistui nostamaan esiin kysymyksiä unelmista, niiden tavoittelemisen mielekkyydestä, omien (vai muiden?) unelmien mukaan elämisestä ja olennaiseen tarttumisesta. Vaikka omat ajatuskulkuni ovat hyvin erilaisia kuin kirjan päähenkilön, ei teeman puolihuolimaton pohtiminenkaan ole varsinaisesti koskaan pahasta.

Ai mistäkö kirja kertoo? Päähenkilö Brett Bohlinger työskentelee mainospäällikkönä äitinsä perustamassa kosmetiikkayhtiössä. Kun äiti kuolee, jättää hän jälkeensä tyttären 14-vuotiaana kirjoittaman listan, johon kirjatuista unelmista vielä kymmenen on täyttämättä. Testamentissaan äiti määrää, että Brettin on toteutettava nuo haaveet, vaikka Brett kuvitteleekin aikuisena haluavansa jo jotain aivan muuta kuin koiran ja hevosen. Ja sitten pitäisi vielä rakastua ja saada lapsi tai kaksi. Ihan perus.

Kovin koomista, mutta Helmet-lukuhaasteessa tämä menee nyt edellä kerrotun vuoksi kohtaan
4. Kirja lisää hyvinvointiasi 🙂

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani
Otava (2017)
Alkuteos: The Life List (2013)
Suomentaja: Outi Järvinen
381 sivua
Kansi: Sarah Gibb

Ihminen ja saari

Mutta miksi meille on annettu sydämet jotka kurottuvat yli aikojen ja paikkojen?

Runoilijana ja kääntäjänä tunnettu Marianna Kurtto on löytänyt esikoisromaanilleen Tristania aivan fantastisen miljöön: maailman syrjäisimmän asutun saaren Tristan da Cunhan keskellä Atlanttia. Kirja sijoittuu 1950- ja 1960-luvuille, jolloin Tristan oli vielä aidosti eristäytynyt saari. Ainoita yhteyksiä ulkomaailmaan olivat harvakseltaan horisonttiin ilmestyvät laivat, joiden kanssa voitiin yrittää tehdä kauppaa tai joiden kyydillä lähdettiin kaukaisiin maihin – jotkut tilapäisesti, harvat pysyvämmin. Kun saarella oleva tulivuori purkautui vuonna 1961, päätti Iso-Britannia evakuoida saaren koko väestön. Kun paluu kolmisen vuotta myöhemmin tuli mahdolliseksi, lähes kaikki päättivät tulla takaisin, mikä kertoo omaa tarinaansa ihmisen ja paikan suhteesta sekä siitä, mitä kotina pidetään.

Romaanin henkilöt, Lise, Jon, Lars, Martha, Elide ja monet muut, ovat fiktiivisiä, olemassaolevaa maisemaa ja oikeita historiallisia tapahtumia vasten sijoitellut.

Ja miljöö, se on Tristaniassa jo itsessään kertomus.

Merkit olivat olleet ilmassa, eikä tämä ollut yllätys, vaikka tietenkin se oli: me elämme erikoisessa paikassa, mutta meille se on tavallinen, koti, eikä kukaan odota kodin keskelle kuilua, aukkoa keskelle päivien tasaista jonoa.
Mutta jokainen asia joka tapahtuu, tapahtuu jonakin hetkenä.
Älä mieti todennäköisyyksiä.
Se hetki on nyt.

Tristania on vahva kirja. Sen surumielisyys on läpitunkevaa mutta ei toivotonta. Sateineen, tuulineen, villapaitoineen ja kalanhajuineen sumuisen saaren romaani on täydellistä luettavaa pimeään syysiltaan. Kurton kerrontaote on varma, kieli kaunista ja hallittua. Pehmeä lause syleilee lukijaa ja muodostaa kiehtovan kombon karun ympäristön kanssa. Itse olin menetetty tapaus viimeistään sivulla 13, jossa Lise pukee ylleen pitkän hameen ja villapaidan ja lähtee kiipeämään Eliden kanssa ylös vuorenrinnettä lammastasannetta kohti. Kuin vanha, rakeinen valokuva, kulmasta murtunut. Kuvauksessa ovat kohdallaan kaikki romaanissa myöhemmin olennaisiksi osoittautuvat elementit ja vastinparit: kuumuus ja kylmyys, pehmeys ja kovuus, valo, kirkkaus, sade ja sumu, korkeudet ja syvyydet, elämän ihanuus, haikeus ja väistämätön vaikeus.

Romaanissa mieleenpainuvinta on sen vahva tunnelma. Tristania on itsessään paikka, jonne voi upota ja jäädä olemaan.

Teksti pitää otteessaan paitsi kielen, myös ihmissuhdekiemuroiden ansiosta, joita annostellaan sopivasti vähän kerrallaan. Tristan ja sen asukkaat muuttuvat eläviksi ja herättävät vastustamattoman halun matkustaa saarelle (ei kuitenkaan mikään ihan helposti saavutettava unelma, Tristan da Cunhalla kun ei ole lentokenttää ja lähimpään asuttuun paikkaan on matkaa yli 2 000 kilometriä).

Tulin samaan syssyyn lukeneeksi Kurton esikoisrunokokoelman Eksyneitten valtakunta (WSOY, 2006), jossa oli kuvaston tasolla hauskoja yhtymäkohtia Tristaniaan. Vaikka runojen teemat ovat muualla ja miljöö urbaanimpi, oli hauska huomata, kuinka isossa osassa muun muassa kivet, vesi, saaret ja rannat sekä maantiede ylipäätään ovat molemmissa teoksissa.

Marianna Kurtto: Tristania
WSOY (2017)
331 sivua
Kansi: Anna Makkonen
Arvostelukappale

 

Helmet-lukuhaaste:

30. Kirjan nimessä on tunne

Helsingin kirjamessut 2017 – it’s a wrap!

Osallistuin kirjamessuille kaikkina neljänä päivänä, ja tänään maanantaina töissä tuntui kyllä siltä, että pieni toipumisloma olisi ollut tarpeen. Messupäiviin mahtui suunnitelmani mukaan useita kiinnostavia keskusteluja ja bloggaajille järjestettyjä tapahtumia, mutta ennen kaikkea sitä hyvin aikataulutettua (heh) ja suunnitelmallista (hehheh) hortoilua, joka taitaa olla väistämättä hieman kaoottisen messukokemuksen syvin ydin.

Torstaina ja perjantaina kävin messuilla melko pikaisesti töiden jälkeen ja vietin aikaani antikvaaristen kirjamessujen puolella. Saalistakin tuli, mutta sitä en voi esitellä, koska valtaosa opuksista tulee päätymään lahjapaketteihin. Ymmärrän divareiden näytteillepanoahdistuksen, mutta silti toivoisin, että kirjat jaksettaisiin laittaa edes jonkinmoiseen järjestykseen – jos järjestelyn systematiikka ei aukea (ei aihe- ja/tai aakkosjärjestystä) ja myyjän luokse on pitkä jono, tulee helposti siirryttyä seuraavaan putiikkiin.

Lauantai alkoi WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan yhteisellä bloggariaamiaisella, jossa tuoreista kirjoistaan kävivät lyhyesti puhumassa A.W. Yrjänä, Tuomas Kyrö, Marianna Kurtto, Roope Sarvilinna, Joonas Konstig ja Heikki Valkama. Teoksista olen toistaiseksi lukenut vasta Kurton Tristanian, joten siitä ainakin tulossa juttua myöhemmin. Suositella voin jo nyt!

A.W. Yrjänä ja Tuomas Kyrö Tammen Satu Sirkiän haastateltavina.

Lauantain keskusteluista antoisin oli Kirjailijaliiton Kustannusala murroksessa -keskustelu, jossa Sofi Oksanen ja Martti Anhava ruotivat kustannusalan muutoksia. Oksanen huomautti, ettei kustannusala ole riittävän nopeasti osannut reagoida median murrokseen ja kirjallisuuden ja kritiikin medianäkyvyyden katoamiseen. Oksasen mukaan kirjamyynnin kurjat luvut korreloivat suoraan näkyvyyden vähenemisen kanssa. Kirjojen on nykyisin erittäin vaikea löytää potentiaalisia yleisöjään – tämä on iso ongelma, joka tulee nykyisin eteen aina kustantajien kanssa keskustellessa. Oksasta ja Anhavaa olisi kuunnellut pidempäänkin. Messuilta toivoisinkin lisää tunnin ohjelmaslotteja, sillä jos puhujat ovat hyviä tai heitä on enemmän kuin kaksi, ei puolessa tunnissa usein ehdi pintaraapaisua pidemmälle.

Kritiikin ahdinko nousi esiin myös sunnuntaina samalla Takauma-lavalla käydyssä Kirjallisuuskritiikin kapeneva tila -keskustelussa, jossa kirjakritiikin (alennus)tilaa ja elinmahdollisuuksia kävivät Venla Hiidensalon johdolla läpi Rauha Kejonen ja Esa Mäkijärvi. Aihe on herättänyt kirjablogeissa runsaasti keskustelua.

Reader why… -blogissa esiin nostetuista aiheista ajattelen muun muassa seuraavaa:

1.) Kirjabloggauksen pitäminen perinteisen kritiikin uhkana ei ole ihan tätä päivää. Blogiteksti ja kritiikki ovat kaksi tyystin eri lajia.  Kunnioitan ja kaipaan huolellisesti tehtyä ja punnittua kritiikkiä, ja olen huolissani sen elintilasta. Näkisin kriitikot ja bloggaajat kuitenkin mieluummin samalla puolen viivaa, pro kirjallisuus -meiningillä hyvää kirjallisuutta buustaamassa ja esille tuomassa.

2.) Kritiikillä ja blogipostauksella on erilaiset velvollisuudet: kritiikki ei nähdäkseni voi olla onnistunut esimerkiksi ilman ymmärrystä teoksen taustasta ja sijoittumisesta kirjallisuushistoriaan. Hyvä blogikirjoitus taas voi joissakin tapauksissa olla “pelkkä” mielipidekin ja sen onnistuneisuutta määrittävät eri asiat. Huolellinen kielenkäyttö, editointi ja omien ajatuskulkujen logiikan ja relevanssin punnitseminen ja haastaminen yhä uudelleen ovat osa jokaisen kirjoittajan ja viestijän työkalupakkia, oli kirjoittaja sitten kuka tahansa.

Ja toisaalta,

3.) blogi on “vain” alusta. Jos joku haluaa blogiinsa kirjoittaa ammattimaisia kritiikkejä, niin miksipäs ei. Jos bloggaaminen pystyy tuhoamaan perinteisen kritiikin, kertoo se mielestäni enemmän kritiikistä kuin bloggaamisesta. Ja jälleen: en tippaakaan väheksy kriitikkoja tai heidän työtään, laadukkaan kritiikin olemassaolon mahdollistaminen on koko kirja-alan yhteinen asia.

Lauantaipäivä päättyi Teos-kustantamon bloggaajille järjestämään tilaisuuteen, jossa bloggaajille teoksistaan olivat kertomassa Juha Hurme, Juhani Känkänen, Marjo Niemi, Maria Peura, Mikko Rimminen, Heikki Reivilä ja Jarkko Volanen. Usein tällaiset esittelytilaisuudet jäävät vähän pintapuolisiksi, mutta tällä kertaa keskustelu pääsi ilahduttavan hyvään vauhtiin loppumetreillä, kun kirjailijat intoutuivat kertomaan laajemmin näkemyksiään kirjailijan yhteiskunnallisesta vastuusta.

 

Sunnuntaina alkoi kieltämättä jo messuväsy painaa. Otin aamulla lapsen mukaan muutamaksi tunniksi, minkä jälkeen kävin vielä kuuntelemassa kahta Venla Hiidensalon vetämää keskustelua Takauma-lavalla. Anna Kortelainen ja Katja Kallio kertoivat arkistojen hyödyntämisestä historiallisten romaanien kirjoitustyössä ja Rauha Kejonen ja Esa Mäkijärvi puhuivat kritiikin tilasta jo edellä mainitsemassani keskustelussa.

Kirjamessut olivat minulle tänä vuonna erityisesti opintomatka. Otin aikaa tutustuakseni kustantamoiden valikoimiin (jotka yllättivät runsaudellaan, vaikka pidänkin itseäni julkaisuista melko hyvin kärryillä olevana), tutkailin divaritaivaassa muun muassa hinnoittelupolitiikkaa sekä bongasin uusia pienkustantamoja, joiden olemassaolosta en ollut aiemmin tiennyt. Tänä vuonna keskustelut antoivat paria poikkeusta lukuun ottamatta ehkä hieman vähemmän kuin joskus ennen, mutta se saattoi olla vain seurausta huonoista valinnoista / tuurista.

 

Ensi vuoteen!

Helsingin kirjamessut 2017: lippuarvonta *päättynyt*

Jaahas, se olis kuulkaas jälleen Helsingin kirjamessujen aika!

Arvon kirjamessuille kaksi päivälippua, jotka saa käyttää haluamanaan ajankohtana. Osallistu kommentoimalla tätä postausta. Kommentointi vaatii sähköpostiosoitteen jättämistä, mutta osoitetta ei julkaista. Jätäthän toimivan sähköpostiosoitteen, sillä lähetän liput siihen. Arvonta päättyy maanantaina 23.10. kello 23.59, ja voittajat saavat liput meiliinsä tiistaina.

 

EDIT. Onnetar suosi tällä kertaa nimimerkkejä Paula ja Christina Ertsalo. Liput on lähetetty voittajille. Kiitos kaikille osallistujille!

 

Ai mitä messutärppejä?

Aiempina vuosina olen lähtenyt sotaan soitellen: selaillut messuohjelmaa sieltä täältä, ajatellut ehkä hankkivani vähän lahjoja enkä ainakaan mitään omiin pinoihini, muistellut hajamielisesti nimekkeitä, joita voisi käydä etsimässä antikvariaateista. Tuloksena on useimmiten ollut epämääräistä haahuilua, totaalisia kirjan nimi -blackoutteja, kiinnostavien haastattelujen missaamista ja väsymistä kaiken hälinän keskellä.

Joten tänä vuonna – ta-daa! – minulla on suunnitelma! (Kiitos elämä, voit jo lopettaa käkättämisen, tiedän kyllä, että laitat tielleni taas vatsataudin tai flunssan kuten kahtena edellisenäkin vuonna…) Messuohjelmaan on nyt merkattu sekä pakolliset että ehkä-ohjelmanumerot, etsittävistä kirjoista on lista ja päivät on aikataulutettu, mutta siten, että aikaa on myös päämäärättömälle harhailulle ja ruokailulle. Pro tip: ei huippaa yhtään niin paljon kun muistaa välillä vähän syödä ja juoda.

Torstaina ja perjantaina, jolloin tungos on yleensä pienempi, ajattelin hoitaa kirjaostokset ja viikonloppuna keskittyä kuuntelemiseen. Ohjelmatärppejä en sen kummemmin vinkkaa, mutta sen toteaisin, että jos Dan Brown kiinnostaa, on jo kiire. Ennakkoilmoittautuminen on täynnä, mutta jonoon pääsee vielä.

Antoisia messuja kaikille!

Tyttö ja poro

Tänään on vietetty kansainvälistä tyttöjen päivää. Vaikka näiden sukupuoleen sidottujen päivien vietto herättää minussa vähän kaikenlaisia ajatuksia, ei siitä ole tietenkään kahta sanaa, etteikö sukupuolten välisen tasa-arvon eteen olisi paljon työtä tehtävänä, kehittyvissä maissa eritoten.

Tytöistä tuli minulle kuitenkin mieleen Tyttö, päähenkilö Hanna Haurun pienoisromaanissa Utopia eli erään kylän tarina (2008). Vaikka sukupuoli ei kirjan ykkösteemoja olekaan, on Tyttö silti niitä ihmisiä, jotka on ikään kuin unohdettu sivuun ja joka on ajan mittaan oppinut hyväksymään sivullisuutensa. Tytön nimikin on Tyttö sen vuoksi, että hänelle ensin unohdettiin antaa nimi, ja myöhemmin ei enää kehdattu tai jaksettu. Tytöllä on oma tahto, mutta sitäkään hän ei osaa kuunnella, hän ei tunnista omia tarpeitaan eikä osaa olla itsekäs.

Hauru kuvaa pienoisromaanissaan pienen lappilaiskylän elämänmenoa. Ennen elinvoimainen kylä on supistunut viiden ihmisen asuinpaikaksi. Kaikki muut ovat lähteneet kuka minnekin, mutta Pirjo, Mauri, Esko, Tyttö sekä perheen naapurina asuva Birgitta ovat unohtuneet niille sijoilleen. Tyttö tosin haaveilee lähtemisestä, mutta se ei ole aivan yksinkertaista. Kyläläisten arki koostuu metsästämisestä, ruoanlaitosta ja muista arkiaskareista, mutta suurimmassa osassa on iänikuinen ryyppääminen. Joku voisi tätä utopiaa dystopiaksikin nimittää.

Vuosia sitten täällä oli vielä kauppa, asukkaita ja posti. Sitten kaikki lähti menemään päin helvettiä ja kaikki paitsi me ja Birgitta muuttivat pois läheiseen kaupunkiin. Jotkut uskaltautuivat jopa Helsinkiin ja ties minne, ulkomaille. Täällä oli koulu, jossa oli muutama kymmenen lasta. Ihmiset olivat iloisia. Nyt ei enää paljon naurata.

Haurun pieni kuvaelma käsittelee ennen kaikkea lähtemistä ja jäämistä ja molempien perinpohjaista vaikeutta. Tytön uniin tulee kerta toisensa jälkeen poro, joka maanittelee häntä lähtemään pois kylästä, mutta jonka kutsun Tyttö yrittää tukahduttaa. Ulkomaailman kyläläiset tuomitsevat epäilyttävänä ja vaikka millä tavoin viallisena, vaikka se samalla heitä houkutteleekin. Hauru kuvaa henkilöitään ronskisti, paikoin jopa inhorealistisesti. Tyylillisesti mieleen tulevat Mukka ja Rosa Liksomin Lappi-kuvaukset, vaikka h:n päältä ei puhutakaan.

“Lähtisit minun mukaan”, poro anelee. Mutta minä en suostu. Poro yrittää houkutella kauniilla tarinoilla, mutta en lämpene ajatukselle. Sanon haluavani viettää elämäni täällä isän ja äidin luona. Tämä kylä on turvallinen paikka asua.

Pidin kovasti romaanin lopusta, jossa perheen satavuotias kotitalo saa puheenvuoron. Samalla asettuu uomiinsa ihmisen ja hänen rakentamansa ympäristön suhde luontoon – ja luonto vie tietenkin matsia 6-0. Ihmisen pyrinnöt näyttäytyvät pieninä ja yhdentekevinä, niin kuin ne nyt yleensä tuppaavat olemaankin.

Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina
Like (2008)
109 sivua
Kansi: Eliza Karmasalo

 

Helmet-lukuhaaste:
5. Kirjassa liikutaan luonnossa
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

Piipahdus Turun kirjamessuille (lauantai)

Turun kirjamessuille tuli lähdettyä ex tempore -meiningillä: lähtöpäätös tehtiin torstaiaamuna, kun koko perhe oli ensimmäistä kertaa kuukauteen yhtä aikaa flunssattomassa tilassa. Näin messupiipahduksen jälkeisenä sunnuntaina tuo terve olotila on jälleen kuin muisto vain, mutta tulipa vietettyä edes parin päivän pikkuloma – niin taudeista kuin arjestakin.

Olin Turun kirjamessuilla nyt ensimmäistä kertaa. Paljon (hyvää) olin kuullut messujen pienuudesta ja kotikutoisuudesta Helsinkiin verrattuna, mutta enpä nyt tiedä. Tekemistä ja kuunneltavaa riitti, ja tungoskin oli paikoin melkoinen.

Kiinnostavimpana yksittäisenä kohdalleni osuneena keskusteluna nostan esiin juttutuokion Fiore-lavalla, jossa Rosa Liksom, Anne Leinonen, Venla Hiidensalo ja Juha-Pekka Koskinen keskustelivat kustannusalan murroksesta. Hiidensalo nosti esiin mielestäni oleellisen pointin siitä, että kustannusalan murros liittyy oleellisesti myös muihin käynnissä oleviin murroksiin kuten media-alan myllerrykseen ja digitalisaatioon. Uusia toimintalinjoja haetaan, kun kirjallisuuskritiikin määrä lehdissä vähenee ja lukeminen ylipäätään muuttuu muun muassa uusien lukualustojen myötä. Samalla sirpaloituvat entisestään genret, kulttuurit ja kirjojen yleisöt. Onkin niin sanotusti tuhannen taalan kysymys, kuinka etenkin ne pienemmät kirjat ja yleisöt jatkossa löytävät toisensa, kun lehdet eivät kirjoita, eikä kustantajillakaan ole resursseja (eikä aina taitoakaan, olin rivien välistä lukevinani) markkinoida kaikkia teoksiaan.

Oli melko pysäyttävää kuulla, että esimerkiksi Rosa Liksomin tuorein romaani Everstinna on käytännössä ensimmäinen hänen yli 30-vuotisella kirjailijaurallaan, johon on kohdistettu tietoisia markkinointitoimenpiteitä. Uransa alussa Liksom oli omien sanojensa mukaan liian ujo osallistumaan mihinkään markkinoinnilta haiskahtavaankaan. Kun mielipide iän karttumisen ja maailman muuttumisen myötä muuntui markkinoinnille myötämielisemmäksi, ilmoitti puolestaan kustantaja, ettei kiinnostusta markkinointiponnistuksiin ollut. Kaikkeen tähän olisi ollut kiinnostavaa saada myös kustantajapuolen näkemys, mutta sitä ei tällä kertaa ollut tarjolla.

Erikoismaininta ja kiitos lasten huomioimisesta messuilla. Hälyä ja meteliä normaalisti kartteleva nelivuotiaani oli ensimmäisillä kirjamessuillaan vähän huuli pyöreänä, mutta löysi paljon tekemistä lastenalueelta. Askartelun ja värittelyn lisäksi hän luki itse kolme kirjaa ja kuunteli Apo Apposen lauluja. Syntymäpäivälahjat kahdelle päiväkotikaverillekin messuvalikoimasta löydettiin. Suosikki taisi olla tämä itse askarreltu naamari, jossa on kuulemma neljä tuntosarvea ja Ryhmä Hausta innoituksensa saaneet pimeänäkökiikarit. Näihin (karnevalistisiin) kuviin ja tunnelmiin!

 

O niin kuin overkill

“Ihmisen elämä on erittäin kompleksinen, informaatiointensiivinen ilmiö, joka vaatii fysikaalisella tasolla avautuakseen runsaasti tietoa.”

Miki Liukkosen romaani O on huikea maailmanselitys ja länsimaisen yhteiskunnan sairauskertomus, jossa jotakuinkin jokaisella henkilöllä on neurooseja, ahdistuksia, perversioita, sairauksia tai ylipäätään häiriöitä. Häiriöitä on kuitenkin ennen kaikkea maailmassa, joka tekee ihmisistä riippuvaisia siitä ja tuosta, piiskaa tavoittelemaan mahdottomia, tekee sairaaksi ja saa kadottamaan itsensä.

Yli sadan hahmon henkilögalleria liikkuu tässä ajassa, kokee ja analysoi, seuraa omia hulluuksiaan. Yksi soittaa ariettoja munakoisoilla, toinen on bakteerikammoisena lukkiutunut elämään ulkovarastossa, kolmas näkee joka yö samaa unta ja on menettää järkensä. Sitten seuraa outo pyörtymisepidemia Meilahden tornisairaalassa, ja eräs romaniperhe häilyy olemassaolon rajamailla. Jotenkin kaikkeen liittyy myös taiteellisia lasten liukumäkiä valmistava yritys Kompan A/S, Tanskan kuninkaallinen teatteri ja Nikola Tesla. Muun muassa.

Mielleyhtymiä riittää, eikä Liukkonen pelkää lähteä niitä seuraamaan. Kirjaa lukiessa joutuu jatkuvasti tarkentamaan katsettaan ja katsomaan jalkoihinsa, kun kirjailija tuntuu sekä kielellisesti että juonellisesti johdattavan lukijaa aina vain syvemmälle metsään ja pienemmille ja pienemmille poluille. Ja juuri kun lukijan epätoivo alkaa yltyä mahdottomaksi, vetäisee Liukkonen hihastaan täydellisen kiteytyksen tai vain yksinkertaisen kauniin lauseen, joka saa taas jatkamaan. Taitavaa. Paikoin ärsyttävän itsetietoista ja arroganttia, mutta taitavaa.

“Kermaista, kuumaa, raskasta, kesäistä, kirkasta, kaunista, korkeita kaaria, oi: cirruspilviä, niin kuin silitysraudan höyryä, ja sitten savukkeiden kauniita pöhäytyksiä ja seremoniallisia eläimiä uv-säteilyssä nämä joutsenen nokareet vedessä, valkoiset vasten sinistä säihkettä, ja tuuli, siemenet.”

Liukkonen pitää itsetarkoituksellisen rönsyilevän teoksensa hämmentävän hienosti lapasessa. Olen aina ollut huono lukemaan kirjoja, joissa on yli 300 sivua tai kymmenen henkilöhahmoa, koska tyypit menevät mielessäni sekaisin ja alan heti pohtia, missä kirjailija olisi voinut tiivistää. O:n äärellä en pohtinut. O:n hullussa maailmassa lähes kaikella tuntui olevan paikkansa ja olemassaolon oikeutensa – ei ihan pieni saavutus kun ottaa huomioon kirjan ylenpalttisen laajuuden ja omalla tavallaan hirviömäisen fragmentaarisuuden.

Liukkonen vie David Foster Wallacen ja Thomas Pynchonin hengessä kaiken överiksi ja vielä senkin yli, mutta tulee sen vuoksi paljastaneeksi jotain hyvin oleellista tästä ajasta. Ja koska Liukkonen on myös erittäin taitava kirjoittaja, teoksen äärellä viihtyy. Kirjan muoto viittauksineen, alaviitteineen ja moniaalle poukkoilevine fragmentteineen, juonensirpaleineen, tajunnanvirtoineen ja monologeineen on uskollinen ainakin omalle arkikokemukselleni, jossa miljoona härveliä, sovellusta, palvelua ja välilehteä on yhtä aikaa auki, mutta käyttäjä / eläjä / minä! sen kaiken keskellä aina enemmän tai vähemmän hukassa. Informaatiota tässä elämässä piisaa, kokonaiskuva voi silti ja siksi olla kuitenkin toisinaan hieman hämärä.

“Me yritämme kaiken aikaa harhauttaa itseämme siitä mitä me todellisuudessa olemme, emmekä me uskalla enää kohdata maailmaa muuten kuin ruutujen lävitse, muokattuna, suodatettuna, värikorjattuna. Me hengitämme värejä ja väkivaltaa. Me ostamme virtuaalilaseja. Me kasvatamme lapsemme riippuvaisiksi yhtäjaksoisista ärsykkeistä, vilkkuvista valoista ja vauhdista, me vieraannutamme heidät luonnosta. Individualismia korostava nykyaika asettaa yksilöön paineen luoda itsestään yksilö sen sijaan että tämä todella olisi sitä.”

 

Miki Liukkonen: O
WSOY (2017)
859 sivua
Kansi: Jussi Karjalainen

 

Helmet-lukuhaaste:
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Tiina Lifländerin esikoisromaani Kolme syytä elää julkaistiin vuosi sitten. Se jäi mielestäni turhan vähälle huomiolle, onhan kyseessä kirjoittaja, jolla on jo debyytissään hyvin vahva oma ääni. Kolme syytä elää on kypsä, kielellisesti hiottu ja ajatuksellisesti kirkas teos.

Perusasetelma on kliseinen: yksi mies ja kaksi naista. Mies, Lauri, on naimisissa Helmin kanssa, mutta rakastuu sihteeriinsä Kerttuun. Suhde kestää 1,5 vuotta, mutta jättää jälkensä kolmikon loppuelämään. Kolmiodraama eletään 50-luvulla, minkä lisäksi henkilöitä seurataan 2000-luvulla, vanhuksina ja uudenlaisissa elämäntilanteissa.

Ihmissuhdetarina ei jumiudu itsestäänselvyyksiin, vaan Lifländer kuvaa kauniisti myös muun muassa nuoruuden ehdottomuutta ja iän mukanaan tuomaa perspektiiviä. Romaani puhuu riipaisevasti myös yksinäisyydestä ja vaihtoehtojen vähyydestä/näennäisyydestä.

Erityisintä romaanissa on Lifländerin kieli, joka soljuu, taipuu, kulkee ja kuljettaa ja on niin kaunista että siihen haluaisi upota. Suurimmat ongelmat liittyvät sivuhenkilöihin. Heidän elämistään kerrotaan paljonkin yksityiskohtia, jotka tuntuvat turhalta hälyltä eivätkä linkity mihinkään.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Atena (2016)
342 sivua
Kansi: Anna Makkonen
Arvostelukappale

Helmet-lukuhaaste:
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
6. Kirjassa on monta kertojaa
42. Esikoisteos

Kepeästi keski-iästä

Kirjojen kansi- ja muut kynnystekstit ohjaavat lukiessa tulkintojani liiankin kanssa. Joten kun esikoiskirjailija Jussi Huhtalan Ukkosenjohdatin-romaanin kansiliepeessä kerrotaan teoksen kumisevan “Nick Hornbyn, David Nichollsin ja Woody Allenin hengessä”, on minun vaikea lukea sitä muutoin kuin noita nimiä vasten. Ja koska Huhtala itse on siviilissä elokuvatoimittaja, tulee leffaviittauksia vilisevää ihmissuhderomaania lukiessa muitakin elokuvallisia vertailukohtia hakematta mieleen jatkuvasti.

Mutta mikäs siinä, yhtäläisyyksiä toki on. Nichollsiin ja Hornbyyn Huhtalan yhdistää paitsi kaikessa hieman alisuoriutuva keski-ikäinen (mies)päähenkilö, myös lempeä huumori. Allenista puolestaan muistuttaa dialogivetoisuus, himppasen epäkeskot henkilöhahmot ja jos nyt ei neuroottisuus, niin päähenkilö Eeron ainakin hivenen horjahteleva mielen tasapaino.

Eero on nelissäkymmenissä oleva matemaatikko, joka on paremman puutteessa päätynyt työskentelemään atk-tukihenkilönä. Työ ei maistu ja muutenkin ahistaa, etenkin kun lapsuudenystävä kuolee ja Eero joutuu ensimmäistä kertaa kohtaamaan oman kuolevaisuutensa. Samaan syssyyn tulee ero ja elämäntuska, mutta löytyy myös persoonallinen kirjastonhoitaja Anni, jonka kanssa on ja ei ole ja on ehkä kuitenkin jonkinlaista suhdeviritystä.

Ukkosenjohdattimessa on paljon kipeitäkin teemoja: kuolemanpelko ja ahdistus, keski-iän kriisi, parisuhdeongelmat, toisen ihmisen kohtaamisen vaikeudet. Huhtala luovii niiden keskellä kuitenkin hyvin kepeällä otteella ja pikemminkin naureskelee humaanisti homo sapiensin hullutuksille (Hornby, Nicholls ja Allen, check!). Romaani ei teemoistaan huolimatta ole tippaakaan ahdistava, vaan päin vastoin siinä on samanlaista lempeää kirpeyttä kuin Eeron niin kovasti rakastamissa karviaismarjoissa. Herkullisia ovat myös Huhtalan 70- ja 80-lukujen lapsuus- ja nuoruuskuvaukset betavideoineen ja tietosanakirjakauppiaineen.

Teoksen loppu tulee hieman yllättäen, mutta on oikein hieno, napakka ja sopivalla tavalla avoin.

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin
Atena (2017)
245 sivua
Kansi: Elina Warsta
Arvostelukappale

Helmet-lukuhaaste:
41. Kirjan kannessa on eläin
42. Esikoisteos

« Older posts

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑