Month: helmikuu 2015

Rollin’ just to keep on rollin’

No siis se ääni.

Mark Lanegania tulee jostain syystä kuunneltua melko vähän, vaikka kyseessä lienee loppujen lopuksi yksi suosikkiartisteistani. Lanegan on Lanegan, tasainen ja varma, muttei koskaan tylsä. Tuottelias, ahkera kollaboraattori. Karismaattinen ja ihana. Ja kaikki biisit hän onnistuu tekemään omikseen.

Aikoinaan Screaming Treesissä pinnalle ponnahtaneen ja sittemmin rockin varjoisalle vaihtoehtolaidalle paikkansa juurruttaneen Laneganin keikka Circuksessa 6.2.2015 oli yksi niistä tapahtumista, joihin hikinen jonotusepisodini Lippupalvelussa kulttuuriseteleiden viimeisenä käyttöpäivänä minut johdatti. Totesin nähneeni miehen livenä (siinä kuuluisassa entisessä elämässä) yllättävänkin monta kertaa – Queens of the Stone Agen kanssa pariin otteeseen, kerran Gutter Twinsissä, kerran Soulsaversien kanssa ja pariin otteeseen ihan vaan omana itsenään. Nyt lavalla oli Mark Lanegan Band. Settilista painottui voimakkaasti miehen tuoreempaan tuotantoon, etenkin Blues Funeraliin (2012) ja uusimpaan levyyn Phantom Radioon (2014), joista kumpikaan ei ollut minulle ennalta kovin tuttu.

lanegan4

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Phantom Radiolta kuultiin ainakin tarttuva Harvest Home ja hypnoottisesti junttaava Death Trip to Tulsa. Itselleni tärkeimpiä hetkiä olivat Bubblegumin (2004) poiminnat: riipivän ihana When Your Number Isn’t Up, napakka Hit the City sekä encorena kuultu, pahaenteisesti rullaava Metamphetamine Blues. Uudet elektronisen musiikin kanssa flirttailevat kuviot eivät minulle auenneet, ja Circuksen epätasainen äänentoisto onnistui tappamaan Laneganin äänen useammassakin biisissä, mikä oli tietenkin anteeksiantamatonta.

Rujouden rakastajalle keikka oli kuitenkin mannaa taivaasta. Vaikka laulut ovat täynnä kipua, kaihoa ja ikävää, on niissä myös mittaamaton määrä inhimillisyyttä ja lämpöä. Yllätyksiä ei tarjolla ollut, mutta Laneganin kaltaisen miehen homma ei ole niitä tarjotakaan. Thumbs up, minä nautin, sanoi täti kun rokkikeikalta palasi. (Ja kyllä: seuraavana päivänä väsytti. Kamalasti. Jatkobaarissakin oli epäilyttävän nuoria ihmisiä. Siis tosi nuoria, jotain parikymppisiä. Eivät olleet varmaan edes syntyneet silloin kun Sweet Oblivion ilmestyi, oho. [/tätimoodi päättyy])

En vain voi olla miettimättä, millainen ääni Laneganilla on ollut lapsena. Miltä on kuulostanut puhumaan opetteleva, kymmenvuotias tai teini-ikäinen Mark-poikanen? Eletyllä elämällä ja nautitulla dopingilla lienee ollut miehen ääneen oma vaikutuksensa, mutta ei kai äänestä tuollainen pelkällä pämppäämisellä tule?

Päivän hyvä sana: lurjus. Maailma taitaa olla nykyisin niin mustavalkoinen ja polarisoitunut, että hyväntahtoiset lurjukset ovat kuolleet sukupuuttoon. Ketkuja ja kepuleita on, hunsvottejakin ehkä vielä, mutta hyväkkäisiin ja lurjuksiin törmää harvoin. Emmekö enää siedä hyvän ja pahan rinnakkaineloa?

Alku

Hei, tervetuloa blogiini. Tuleva kirjoitusrupeama on yritys herätellä vanhoja rakkauksia ja löytää tukku uusia. Antakaapa kun kerron.

Lähtötilanne: entinen kulttuurin heavy user meni ja sai lapsen, eli vauvakaaoksessa, sairastelukaaoksessa ja muuten vaan -kaaoksessa ja huomasi lopulta olevansa totaalisen kuistilla kulttuurista (ja no, oikeastaan kaikesta muustakin, mutta unohdetaan se nyt toistaiseksi).  Mitta täyttyi vuoden 2014 viimeisenä päivänä, jolloin nökötin Lippupalvelun jonossa paksun, sinä päivänä vanhaksi menevän kulttuurisetelinipun kanssa. Mitä lippuja mä nyt otan? Mitä näytelmiä / artisteja nää edes on? Miten mä voin olla näin pihalla?!!!

Jotain oli tehtävä.

Tavoite: Päästä kotiovesta ulos. Osallistua. Kirjoittaa. Innostua ja innoittaa.

Kirjoitan pääasiassa kirjoista, elokuvista, musiikista ja teatterista. Kirjat ja elokuvat ovat tuttuja niin töiden, harrastusten kuin opiskelujenkin kautta, musiikkia ja teatteria tarkastelen puhtaasti fiilispohjalta.

Elokuvat ovat suurin rakkauteni, mutta niiden suhteen pää on yhä syvällä pensaassa (kun ei sinne leffaan koskaan ehdi). Ennen esimerkiksi väänsin herätyskellon soimaan kolmelta Oscar-gaalayönä – tietenkin kisa piti seurata livenä ennen töihin menoa ja jännittää omia veikkauksia ja suosikkeja. Nyt muutaman tunnin yöunien menettäminen tuntuu naurettavan suurelta uhraukselta, johon ei vähäpätöisin syin ryhdytä. Eikä lähetys ole tällä erää kovin kiinnostavakaan, kun valtaosasta elokuvia ei ole kuullutkaan. Ehdokaslistojen leffoista olen tänä vuonna nähnyt kaksi. Hohhoijaa, käännän kylkeä (jos lapsi ei herätä).

Kirjoja olen sentään lukenut, itse asiassa enemmänkin kuin ennen lapsen saamista (koska päiväuniaika). Aion osallistua HelMet-kirjastojen hauskaan lukuhaasteeseen, mutta että lukisin 50 kirjaa vuodessa, heh heh. Jos hyvin käy niin kymmenen. Helmikuu on nyt jo pitkällä, ja olen lukenut yhden.

En kuvittelekaan, että voisin enää entiseen malliin käyttää aikaa kulttuuritapahtumissa, se ei ole realismia, eikä edes toiveeni. Jonkinlaisen kosketuksen vanhoihin, itselleni tärkeisiin asioihin haluaisin kuitenkin säilyttää. Voihan olla, että vanhan painoarvo on muuttunut uuden myötä – jos näin on, sekin on kiinnostavaa ja hyvä tietää. En usko olevani ainoa uuden ja vanhan rajalla keikkuva.

En kirjoita itselleni, vaan keskustellakseni, osallistuakseni, ymmärtääkseni ja ehkä myös pikkiriikkisen vaikuttaakseni. Blogin latteahko nimi sisältää toiveen siitä, että sanani voisivat johdattaa kiinnostavien teosten äärelle pro-kulttuuri-hengessä. Kommentoittehan! (Nimi saattaa olla myös hivenen Miranda-inspiratorinen.)

Päivän hyvä sana: vaurio. Tärisee kivasti. Tulee heti mieleen ruttuinen, halkeillut pelti.

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑