Month: maaliskuu 2015

Kirjan vuoden lukuhaaste osa 3 – Tomas Tranströmer: Eläville ja kuolleille

“Myös kuolleista kirjoittaminen
on leikki joka muuttuu raskaaksi
siitä mikä on tulossa.”

Runoilija Tomas Tranströmer (s. 1931) kuoli torstaina 26.3.2015. RIP ja kepeät mullat vuoden 2011 nobelistille ja yhdelle Ruotsin ja Euroopan tärkeimmistä nykylyyrikoista.

Muistin, että minulla on kirjahyllyssäni korkkaamaton Tranströmer-kokoelma Eläville ja kuolleille (1990), joskus kirja-alesta hankittu ja lukematta jäänyt. Laskeskelin sen kulkeneen mukanani noin vuodesta 1995. Aika kauan. Syystä tai toisesta se ei ollut lähtenyt kiertoon. Onneksi ei.

Runous on genre, jota en ole koskaan kokenut omakseni. Ehkä vika on puutteellisessa keskittymiskyvyssäni: jos runoja vain lueskelee, tuntuu, että liikaa menee ohi. Olen yrittänyt olla itselleni armollinen ja muistuttaa, että kaikin tavoin saa lukea. Että pinnallisempi, fiilistelevä lukeminenkin on sallittua, jos resursseja muuhun ei sillä hetkellä ole. Parempi lukea edes niin, kuin ettei lukisi lainkaan. Aina voi myös palata.

Pidin Tranströmeriä ennalta jotenkin kuivakkana, ja aivan suotta. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy taitaviin metaforiin kuten “minä kelluva tumma runko kahden sulkuportin välissä” tai “olen vanha puu jossa kuihtuneet lehdet riippuvat osaamatta varista maahan”. (Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka kykenevät osuvien, näkemyksellisten metaforien ja analogioiden luomiseen, itseltäni kun tuo taito puuttuu tyystin.) Tranströmer tarkastelee identiteettejä ja rooleja, mutta huomaa niiden lopulta pettävän ja käyvän turhiksi. Ihminen ei ole koskaan valmis, eikä hänen kuulukaan olla.

“Seinien läpi kulkeminen sattuu, siitä sairastuu
mutta se on välttämätöntä.
Maailma on yhtä. Mutta seinät…
Ja seinä on osa sinua –
sen tietää tai ei tiedä mutta se koskee kaikkia
paitsi pieniä lapsia. He eivät seiniä tunne.”

Eläville ja kuolleille pelaa nimensä mukaisesti vastakohtaisuuksilla. Kiveen hakattujen mustien ja valkoisten totuuksien sijaan Tranströmer tuo kuitenkin esiin elämän ja kuoleman suhteellisuuden, polariteettien rinnakkainelon, epävarmuuden ja häilyvyyden. Kuoleman, kylmän, pimeän, yön ja syksyn rinnalla runoissa on jatkuvasti kevät, toukokuu, linnunlaulua ja aamunkoitetta. Eikä tyhjyys ole (vain) tyhjyyttä, vaan myös avoimuutta.

“Kaikki elävä mikä laulaa kiemurtaa ryömii ja huiskuttaa! On kevät ja ilma hyvin vahvaa. Suoritin tutkinnon unohduksen yliopistossa ja olen yhtä tyhjin käsin kuin paita pyykkinarulla.”

tt2

Tällä kertaa kirjahyllyni toimi niin kuin se parhaimmillaan toimii. 20 vuotta hilloamani runokokoelma löysi vihdoin lukijansa ja sen säkeet osuivat, tarjosivat iloa, lohtua ja ajateltavaa. Olisinko 20 vuotta sitten saanut tästä mitään irti? Veikkaan, etten silloin vielä kiinnittänyt tarpeeksi huomiota meihin kuoleviin (nuorempana ajattelin vain eläviä), jotta olisin ymmärtänyt kirjasta tätäkään vähää. Mutta ehkä olisin löytänyt jotain muuta joka nyt on jo kadotettu, mene ja tiedä.

Tomas Tranströmer: Eläville ja kuolleille
Tammi (1990)
39 sivua
Alkuteos: För levande och döda (1989)
Kääntäjä: Brita Polttila
Kansi: Paul Klee / Zanzibar

Eläville ja kuolleille osui HelMetin lukuhaasteen kohtiin
1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon (Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto sekä Neustadt-palkinto)
23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä
36. Runokirja

Kirja for dummies

Kirjailija Fay Weldon esitti hiljattain luvalla sanoen erikoisen ajatuksen siitä, että kirjoittajien tulisi antaa periksi uusille lukutavoille (fragmentaarisuudelle, poukkoilevuudelle, lyhytjänteisyydelle) ja alkaa kirjoittaa lyhyempiä, yksinkertaistettuja versioita teoksistaan e-alustoille. Uusien lukijoiden ja vanhojen kirjoittajien välillä voi olla kuilu, jota Weldonin mielestä voisi tilkitä tekemällä kirjoista eri versiot eri kohderyhmille.

Weldon tekee järkeviäkin huomioita: ei ole mitään pahaa siinä, jos kirjoittajat kirjoittavat tiiviimmin ja selkeämmin ja pyrkivät suoraan asiaan. Mutta kyllähän se nyt kuulostaa hieman kummalliselta, jos kirjailija kehottaa muita kirjailijoita ”hylkäämään kirjallisen omanarvontuntonsa” ja ”tekemään osan lukijan ajattelutyöstä”. Ja ei, Weldon ei puhu autojen korjausoppaista vaan kaunokirjallisuudesta, joka on hänen omakin leipälajinsa. Mitä ihmettä?

Itse olen aina kokenut, että kaunokirjallisuudessa vähintään yhtä tärkeää kuin määränpää on se, millä tavoin kirjoittaja lukijan määränpäähän kuljettaa. Siinä matkalla on sitten hyvä katsella maisemia ja antaa ajatusten virrata. Jos kirjoittajat alkavat tehdä tuon ajatustyön puolestani, minä hyppään mieluummin kyydistä.

Ja mikä kirja sitten nykyisin edes on? Esimerkiksi netti on pullollaan laajoja, sisällöltään ansiokkaita tekstejä, jotka voivat olla ulkoisesti esimerkiksi blogin tai journalistisen julkaisun muotoisia. Jos ne kuitenkin ovat laadukkaasti toimitettuja ja ajankohtaisia, eroaako niiden lukeminen lopulta paljoakaan esimerkiksi tietokirjan lukemisesta? Weldon ei tätä moninaisuutta edes huomaa – hänelle paperi on yhtä kuin syvällisyys ja monimutkaisuus ja sähkö yhtä kuin keveys ja juonivetoisuus.

Kuva: pixabay.com

Kuva: pixabay.com

Haastattelin vähän aikaa sitten Kirjan vuosi ry:n toiminnanjohtajaa Laura Karlssonia. Kirjan vuosi -teemavuosi juhlii nimenomaan kirjaa, joita ovat yhtä lailla sähkö-, ääni- kuin printtikirjatkin. Vaikka kirjan muoto muuttuu, liittää Karlsson kirjan ideaan tekstien hitauden ja pituuden, siis eräänlaiset sirpalelukemisen vastavoimat. Hän uskoo, että hitaus voi olla nimenomaan kirjallisuuden voima. Se, että kirja tarjoaa mahdollisuuden pysähtymiseen, on hieno asia.

Uskon, että sähköisessä lukemisessa voi olla eroja perinteiseen paperilukemiseen. Mutu-pohjalta liittäisin nuo erot ainakin tekstien käyttötilanteisiin. Kerronnan muuttumista tutkitaan ja kerronnan teorioissakin joudutaan ottamaan kantaa uusiin medioihin. Lukutottumukset muuttuvat, mutta pitääkö perinteisen kirjan mennä mukana? Jos lukijat eivät enää kykene pitkäjänteisyyteen, eikö kirjailijoiden nimenomaan pitäisi lähteä vastahyökkäykseen, tukemaan lukemista ja rauhoittumista? Onko Weldon antanut periksi?

Ongelma ei ole siinä, etteikö sähköisille laitteille saisi tuottaa erilaisia materiaaleja. Mutta jos perinteistä kirjaa aletaan saksia sillä perusteella, ettei lukija ymmärrä tai ehdi muuta, ollaan mielestäni pelottavien asioiden äärellä.

Yksinkertaisia nämä kysymykset eivät ole, se on selvä.

Isä hulahti hinduksi

Otsikko yrittää olla suora lainaus Teatteri Jurkan Isä-monologista, jossa näyttelijä Tommi Eronen hauskuuttaa yleisöä paitsi fyysisellä komiikalla, myös oheisen kaltaisilla sanasutkauksilla. Oikeasti en enää muista, menikö tuo satunnaisheitto juuri noin, tai oikeastaan edes sitä, mihin se tarkalleen ottaen liittyi, mutta onko tuo nyt niin justiinsa. Taukoamaton verbaalitykitys ja innovatiivinen sanankäyttö naurattivat kuitenkin.

Isä on Bjarni Haukur Thorssonin kirjoittama rento komedia, jonka on suomeksi kääntänyt ja ohjannut Ilari Johansson. Näytelmää on esitetty aiemmin ainakin Tampereen Työväen Teatterissa. Se on tarina keski-ikään ehtineestä Tommi Erosesta (Tommi Eronen), jonka isyys ei ala ilman komplikaatioita. Yhden miehen esitys luottaa verbaliikan ohella Erosen karismaan ja lapsiperhearjen absurdiudesta revittävään huumoriin. Eikä siinäkään (esityksessä) ole kaikki ihan justiinsa.

Isä (2015), Teatteri Jurkka. Kuva: Jenni Miettinen.

Isä (2015), Teatteri Jurkka. Kuva: Jenni Miettinen.

Eronen pitää lavaa hallussaan pari tuntia ja onnistuu sinä aikana kuoliaaksinaurattamaan yleisöä niin tarkoituksella kuin tahattomastikin. Ylimääräisiä repeilyjä ei ole onneksi liikaa, ja pääosin Eronen suoriutuu intensiivisestä roolistaan hyvin. Tunneskaalaakin teoksesta löytyy, vaikka valtaosa ajasta nauretaankin sykkyrällä – en muista milloin olisin viimeksi räkättänyt noin hervottomasti, teatterissa ainakaan.

Vaikka pienen lapsen äitinä kuuluin selvästi näytelmän kohderyhmään, ei teksti loppujen lopuksi (ja suureksi yllätyksekseni) vedonnut minuun muutoin kuin huumorinsa puolesta. Raskaudesta ja vanhemmuudesta tehdyt huomiot olivat tutumpia keskustelupalstoilta kuin omasta elämästä, eikä emotionaalista suhdetta päähenkilöön syntynyt. Alkuasetelma oli kovin stereotyyppinen, miesten ja naisten perinteisiä rooleja pönkittävä. Sekin ärsytti, että Eronen vaimoaan imitoidessaan kimitti kuin vajaaälyinen. Jos se mies piti sitä naista piipittävänä lässynläänä, niin miksi se meni tekemään lapsen sen kanssa?

Mitä pidemmälle näytelmä eteni, sitä enemmän syvyyttä teksti kuitenkin sai. Loppukohtaus lentokoneessa oli nerokas. Ja nauruni, kyllä se aika katarttista taisi olla. Että hemmetti, tuostakin selvittiin, nyt sille voi jo nauraa. Yleisössä oli myös melko viimeisillään raskaana ollut pariskunta, mitähän he mahtoivat näytelmästä ajatella? Itse olisin samassa tilassa saanut todennäköisesti p-halvauksen.

Sanoinko jo, että nauratti? Jos sinäkin haluat nauraa itsesi tärviölle (ja / tai nähdä Tommi Erosen ilman paitaa), esityksiä on jäljellä vielä kaksi kappaletta.

Isä (2015)
Teatteri Jurkka
Ohjaus: Ilari Johansson
Pääosassa: Tommi Eronen

 

Päivän hyvä sana olkoon päättyvän flunssakauden (ja nauraa räkättämisen) kunniaksi räkä. Äänneasultaan täydellinen four letter word, johon vain suomen kieli kykenee. Välittää täydellisesti sen tunteen, kun rohnustuttaa niin, että pää meinaa räjähtää.

Kirjan vuoden lukuhaaste osa 2 – Rosa Liksom: Väliaikainen

Lukuhaasteen toisessa osassa luetaan Rosa Liksomin lyhytproosakokoelma Väliaikainen (2014), jolla saadaan ruksatuksi haasteen kohdat 6, 11 ja 47 (voisinkin kehittää tästä haasteesta oman laiskuriversion: kuka saa katettua kaikki 50 kohtaa mahdollisimman vähällä lukemisella?).

6. Kirja, jonka nimi on yksi sana
11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut
47. Hauska kirja

Se, onko Väliaikainen novellikokoelma tai tositapahtumiin pohjautuva kirja, onkin sitten määrittelijästä kiinni. Tositapahtumiin pohjautuvalla kirjalla on lukuhaasteessa haettu kenties hieman toisentyyppistä teosta, mutta koska Liksom itse väittää esimerkiksi kaikkien eläintarinoidensa olevan pääpiirteittäin tosia (haastattelu, 10 minuutin kohdalla), mikäs minä olen vastaan sanomaan. (Kyllä varmasti pupu voi ampua metsästäjää jalkaan, miksei voisi. Fair play.)

 
rosa1
Hallitun ja eheän (ei kai Liksomin yhteydessä sentään sanoja ”hillitty” tai ”seesteinen” voi käyttää?) Hytti nro 6:n (2011) jälkeen Väliaikaisen lyhyet tarinat tuntuvat yllättävän räväköiltä, vaikka kyseessä onkin vain paluu juurille, Yhden yön pysäkin (1985), Unohdetun vartin (1986) ja Tyhjän tien paratiisien (1989) tunnelmiin. Väliaikainen on kenties piirun verran mietitympää tekstiä kuin 80-luvun teosten punk-henkinen roiskinta, mutta vahvuudet ovat samat: kieli on tarkkaa ja ilmaisu tiivistä, ja rivien väleistä kurkkii koko yhteiskunta. Komiikka kumpuaa absurdeista tilanteista, joille ei voi olla nauramatta ääneen, mutta samalla ihmiskohtaloiden kauheus ja maailman epätasa-arvoisuus lävähtää naamaan. Tunnistan todeksi, vaikken haluaisi.

Itkua ja naurua yhtä aikaa. Parasta.

”Ajattele, sä olet jo kohta kolme vuotta ja sä olet noin pieni, susta ei tule koskaan isoa tyttöä. Haluatko sä olla joskus ku äiti? Jos haluat niin sun pitää syödä ja paljon. Kyllä me tytöt kestetään, vaikka isi jätti meidät ja lähti sen huoran mukaan. Vittu mä vihaan sitä, mutta me selvitään, eiks niin. Saat sitten poppareita ja cokista, jos kävelet kiltisti autoon.”

Rakastuin Liksomiin jo yläasteella 80- ja 90-lukujen taitteessa. Suomi oli tuolloin kovin erilainen paikka kuin nyt ja jo se, että joku kirjoitti puhekielellä, tuntui erityiseltä ja nuorelle ihmiselle tärkeältä. Tarinoiden nyrjähtäneisyys oli virkistävää, ja on yhä. Kun selasin Tyhjän tien paratiiseja nyt uudestaan, hämmästyin, kuinka hyvin Liksom on kestänyt aikaa. Syynä on nähdäkseni se, että hänen kirjoittamisensa ydin on maailman armottoman tarkka havainnointi. Kieli, komiikka ja kärjistykset ovat tyyliä, joka miellyttää tai ei, mutta kukaan tuskin voi kiistää, etteikö kirjailijan tulokulma tähän hulluun maailmaamme olisi vilpitön ja aidosti utelias, ihmettelevä, empaattinenkin. Sellainen ei vanhene.

Oi ihana Rosa, kiitos taas tästäkin, olet kyllä yliveto.

P.S. Löysin lastenkirpparilta tällaisen hienon palapelin, jonka joudun ehkä pitämään itse 🙂 . Tietääkö joku, milloin näitä on tehty ja onko kuvia enemmänkin? Kiinnostaa, kirjojen ohella kun myös Liksomin kuvat viehättävät minua kovin.

 
rosa2
(Edit: No niin, palapelin kääntöpuolellahan se kerrotaan: kuva on nimeltään ”Familjen Great retkeilee” ja se on osa Kiasmalle suunniteltua EcoHelou-lastentuotesarjaa. Googlen mukaan sarjaan (1998 – 2005) kuuluu myös mm. värityskirja, kello ja kirjepapereita. Kirjepapereita, vau, a blast from the past. Harmi, että ovat menneet aikanaan ohi, lienevät nykyisin kiven alla.)

Rosa Liksom: Väliaikainen
Like (2014)
173 sivua

Päivän Knausgård

knausgard2

Vaikka kuolema ei ole itselleni tällä hetkellä sen ajankohtaisempi aihe kuin kelle tahansa meistä minä tahansa hetkenä (kop kop), on tämä sitaatti pyörinyt mielessäni pitkään. Etenkin tuo yksi kuva, vaatepuulta putoava takki, on täydellinen. Surullinen, mutta vapauttava: turha jäädä odottelemaan, mitään.

Kirjan vuoden lukuhaaste osa 1 – Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää näin hieman jälkijunassa! Startataan HelMet-kirjastojen lukuhaaste kotimaisella kaunokirjalla, joka kattaa ainakin haasteen kohdat 1 ja 32:
1.  Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi

Laura Honkasalon romaani Sinun lapsesi eivät ole sinun ilmestyi vuonna 2001 ja sai tuolloin runsaasti julkisuutta. Taistolaisuutta ei ollut vielä juurikaan kuvattu lapsen näkökulmasta, ja näkemykset olivat muutoinkin hyvin mustavalkoisia: ideologiaa joko ihailtiin tai sen naiiviutta halveksuttiin. Minulta kirja jäi tuolloin väliin, ehkä siksi, ettei aihe herättänyt erityisen suurta mielenkiintoa ja toisekseen siksi, että olen aina ollut huono jonottamaan kirjastosta suosittuja kirjoja – luettavaa riittää muutenkin. Valitettavasti tuolla metodilla moni kiinnostava teos jää lopullisesti unholaan.

 

Tuo kirjaa halaava lapsi on kyllä minun.

Tuo kirjaa halaava lapsi on kyllä minun.

 

 

 

 

 

 

 

 

Nyt poimin Honkasalon kirjaston hyllystä aika lailla sattumalta. Sattuma osoittautui hyväksi, sillä ihastuin ikihyviksi kirjailijan tarkkaan ja ilmaisuvoimaiseen kieleen. Lapsen näkökulmaa on aina vaikea tavoittaa uskottavasti, mutta siinä Honkasalo mielestäni onnistuu. Myös ajan ja miljöön kuvausta pidin uskottavina, vaikken taistolaislapsuutta olekaan kokenut. Romaani muistuttaa hienosti siitä, kuinka viime kädessä olemme aina aikamme lapsia ja kuinka yksityinen ei ole lopulta koskaan kokonaan yksityistä.

Kerronta imaisi mukaansa poikkeuksellisen intensiivisesti. Siirtymät kahden eri aikatason (70- ja 90-lukujen) välillä olivat sujuvia, ja teos toimi hienosti lukuromaanina. (Tämä on paljon sanottu henkilöltä, jonka mielestä tarina kuin tarina tulee voida kertoa sadassa sivussa, kaikki muu on jaarittelua.) Honkasalon 396-sivuisen kertomuksen äärellä viihdyin kuitenkin vaivatta, harvinaista!

Kirjailijan omasta henkilöhistoriasta ja romaanin omakohtaisuudesta on kirjoitettu paljon, mutta itse olin jostain syystä ohittanut nämä artikkelit lähes täysin. Pääsin tutustumaan kirjaan puhtaalta pöydältä, ilman epitekstien painolastia, mikä oli tässä tapauksessa pelkästään positiivista. Muutamaan otteeseen tavoitin itseni tuumimasta, että teoksen täytyy olla jossain määrin omaelämäkerrallinen, sillä niin yksityiskohtaisia olivat tavaroiden, tuoksujen ja tunnelmien kuvaukset. Hassu ajatus, tietenkin kaiken voi kuvitella. Ehkä voi kuitenkin sanoa kirjailijan onnistuneen jossain, jos lukijan eteen avautuvat kuvat ovat niin eläviä, että niitä pitää elettyinä ja ”tosina”.

Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
Gummerus (2001)
396 sivua
Kansi: Petteri Tikkanen, Liisa Holm

Tiivistämisen taito

Finnegans Wake 24 palikalla.

James Joycen Finnegans Wake 24 palikalla.

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑