Month: kesäkuu 2015

Pirkko, Jukka, Eva ja mä

Jukka Larssonin Kärsimystrilogia (romaanit Kiusaaja, Viettelijä ja Kantaja) tarttui mukaani lähikirjaston poistomyynnistä. Pirkko Saision salanimellä vuosina 1986, 1987 ja 1991 kirjoittamia kirjoja kutsutaan yhteisniteen takakannessa “komeaksi moraaliseksi kudelmaksi” ja “peruskysymysten ytimiin kurottuvaksi kirjalliseksi voimannäytteeksi”. Itse lisäisin luonnehdintaan sukupuolten välisten suhteiden tarkastelun, niin yhteiskunnassa kuin kirjallisella kentälläkin.

Teos on vahingossa ajankohtainenkin, sillä Katri Kivilaakso on hiljattain väitellyt Saision pseudonyymeillä kirjoittamista teoksista. Kivilaakson mukaan on selvää, että Larsson ja Eva Wein (Saision toinen pseudonyymi) olivat Saisiolta tietoinen kirjallinen ja sukupuolipoliittinen projekti. No, varmasti. Saisio on itsekin kertonut halunneensa kirjoittaa vapaana oman julkisen tekijäidentiteettinsä kahleista, ottaa vallan takaisin omiin näppeihinsä. Hän oli muun muassa kiinnostunut etsimään itsestään kirjoittajana toista sukupuolta, Larssonin kohdalla miestä, Weinin kohdalla naista.

larssonwein1

Näin jälkikäteen on helppo ihmetellä: kuinka voi olla mahdollista, ettei Saision tyyliä ja teemoja tunnistettu aikanaan laajemmin? Arvelut jäivät arveluiksi siihen asti kun Saisio itse paljasti asioiden tilan (Weinin kohdalla räväkästi Finlandia-ehdokkaiden julkistustilaisuudessa). Mutta tottahan se on, että aika paljon kanttia vaatisi ammattilukijaltakaan väittää, ettei kirjailija, jonka nimi kirjan kannessa lukee, olekaan teoksen takana. Kynnysteksteihin (takakansitekstit, kirjojen ulkoasut jne.) uskoo hyvinkin sokeasti, ja ne ohjaavat teosten tulkintaa taatusti enemmän kuin yksikään lukija mielisi myöntää.

Yhteisniteessä Pirkko Saisio nimellä Eva Wein: Puolimaailman nainen ja Kulkue on Saision kirjoittama esipuhe. Siinä hän pohtii pseudonyymin suojassa kirjoittamisen motiiveja muun muassa näin:

“Kunnianhimoinen tavoitteeni oli saada palautetta tekstistä, joka ei asettunut elämäni eikä tuotantoni kontekstiin. (Muistin lukeneeni 12-vuotiaana ensimmäisen Dostojevskini niin, ettei minulla ollut aavistustakaan, kuka kirjailija oli ja miten häntä oli arvioitu. Tällaista lukukokemusta olen myöhemmin etsinyt kiihkeästi; turhaan.)”

Kirjojen kohdalla “puhtaat” lukukokemukset ovatkin vaikeita järjestää. Vaikka ei tietäisi kirjailijasta ja kirjasta etukäteen mitään, kertoo kirjan kansikin jo paljon, johdattaa ajatukset vähintään kohden jotakin genreä. Elokuvien kohdalla vahinkoaltistuksia tapahtuu helpommin (esimerkiksi silloin kun kanavasurffailee ja päättää jäädä seuraamaan elokuvaa, josta ei tiedä mitään). Teatteriin voi mennä täytenä uunona (jos ystävä varaa liput ja pitää sinut pimennossa). Mutta kirjat, niitä ei voi oikein lukea vahingossa.

Kulttuurikritiikki on kaksiteräinen miekka. Luen sitä, jotta pysyisin kärryillä, mutta toisaalta haluaisin kokea teokset mieluummin ensin itse. Kun muinoin kirjoitin arvosteluja, janosin sitä hetkeä, kun sain naputella tuntemuksistani häiriöttä, niin että mahdollisimman vähän ulkopuolista hälyä oli sekoittumassa tekstiini. Vaikka tutustuinkin kaikkeen teoksesta saatavilla olleeseen materiaaliin myöhemmin, halusin, että oma mielipiteeni, näkemykseni teoksesta, oli muotoiltu ja perusteltu ennen kuin päästin muut tekstit vaikuttamaan pääni sisältöön. Huomasin nimittäin kaiken lukemani väistämättä päätyvän omiin kirjoituksiini jollain tavalla, rytminä, lauserakenteina, sanavalintoina, kummallisena kriitikkojen välisenä konsensuksena, jossa merkittävästi eriäviä mielipiteitä lausuttiin äärimmäisen harvoin. Inhosin sitä. Inhoan yhä.

Onkin tavallaan harmi, ettei Larssonia ja Weiniä voi enää lukea puhtaalta pöydältä. Kun tekijä on tiedossa, kuuluu tekstin takaa väistämättä Pirkko Saision ääni. Siinä mielessä salanimellä kirjoitetut teokset vanhenevat salaisuuden paljastuttua, mutta toki niitä yhä voi lukea itsenäisinä teoksina ja myös aikansa kuvina. Se, että juuri nämä kirjat on ollut tarpeellista kirjoittaa salanimellä, on paljastavampaa kuin se, kuka ne on kirjoittanut. Huikean kiinnostavaa on sekin, että tekstin merkitys muuttuu, kun tekijä paljastuu tai “vaihtuu”.

Saisio kertoo Kärsimystrilogian viihdyttävissä jälkisanoissa julkaisuprosessista, Larssonin henkilöyden piilottelusta sekä siitä, kuinka eri tavoin hän koki kriitikoiden ottaneen Larssonin ja Saision kirjoitukset vastaan. Larssonin kohdalla esimerkiksi vankilakuvauksen realistisuutta kiiteltiin (olihan Larssonin kerrottu työskennelleen pitkään vankilapsykologina). Samaan aikaan Saision KOM-teatteriin kirjoittama Hissi-näytelmä taas sai kritiikkiä samoista asioista: sen vankilakuvaus ei ollutkaan asiantuntevaa eikä miljöö autenttinen.

Ja kirjoittaa Saisio näinkin: “Se mikä käy Jukka Larssonille, ei käy Pirkko Saisiolle. Voisin jatkaa: Se mikä käy kirjailijalle, ei käy naiskirjailijalle. Mutta en jatka.”

Minulle Kärsimystrilogian tärkein anti oli pseudonyymijuonteen ohella henkilöiden tarkka psykologinen kuvaus. Larssonin superhessunkatse näkee henkilöiden irrationaalisenkin käytöksen taakse ja tiivistää ihmispsyykestä tekemänsä huomiot välillä niin osuviin, viiltävän tarkkoihin virkkeisiin, että sydäntä kylmää.

viettelijä

Eva Weinin kirjoissa, etenkin Kulkueessa, ihastelin Saision, anteeksi Weinin, kykyä nivoa yksityinen kokemus yhteen kokonaisen kansakunnan ja maanosan historian kanssa. Fragmentaarinen rakenne, jossa lisäksi hämmennetään toden ja fiktion rajoja, on erittäin taitavasti toteutettu. Saisio kertoo kirjan esipuheessa, ettei Saisio olisi voinut kirjoittaa Larssonin ja Weinin teoksia. Näin varmasti on, jos kirjailija itse näin sanoo, mutta minulle, tottelemattomalle lukijalle, etenkin Kulkue on silkkaa Saisiota. Vai olenko sittenkin vain taitamaton lukija, joka sinnikkäästi lukee Saision tekstiin mukaan? No, rakastan tämän kirjoittajakolmikon teemoja, tehokkaita, taloudellisia lauseita ja näkemyksellisiä kiteytyksiä yhtä kaikki. Ja kyllä varsinkin Kulkueesta tietty kerronnallinen vapaus huokuu, teksti hengittää poikkeuksellisen hyvin.

 

Jukka Larsson: Kärsimystrilogia (Kiusaaja, Viettelijä, Kantaja)
WSOY (1986, 1987, 1991, 1993)
442 sivua

 

Pirkko Saisio nimellä Eva Wein: Puolimaailman nainen ja Kulkue
Tammi (1990, 1992, 2010)
223 sivua

 

HelMet-lukuhaaste:
19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä
26. Kirjatrilogia

Vappupallon myöhemmät vaiheet

Harvoin sitä valittaa ostamansa tuotteen liian hyvästä laadusta. Voitaisiinko kuitenkin sopia foliopalloille jokin kohtuulliseksi katsottava elinikä, esimerkiksi pari viikkoa?

Kuvan vappupallo elää, voi hyvin ja liittyy kaikin tavoin tapaukseen.

Kuvan vappupallo elää, voi hyvin ja liittyy kaikin tavoin tapaukseen.

Pilviveikko Muumipeikko on hengaillut meillä kohta kaksi kuukautta. Pientä lyttyä havaittavissa, mutta ei juuri muuta. Aluksi pompula tuotti lapselle tietysti suurta riemua. Sittemmin se muuttui näkymättömäksi ja nyt sitä lähinnä väistellään. Ystävä kehotti varautumaan siihen suureen suruun, joka lapselle tulee vappupallon muuttuessa “apeaksi”. Juu ei mitään hätää tässä perheessä!

Muumi liikkuu kämpässä täysin omavaltaisesti. Useimmiten sen lempipaikka on olkkarissa tv:n vieressä. Kun käyn vessassa, on tyyppi kuitenkin saattanut siirtyä useita metrejä joko keittiöön tai perässäni wc:n suuntaan. Myös sängyn petaaminen tuntuu Muumia kiinnostavan, sillä tätä aktiviteettia hän lipuu usein äänettömästi seuraamaan makkarin ovelle. Hu-huu!

Mitähän tuolle tekisi, kun ei viitsisi varta vasten tuhotakaan? Onhan pallo tietysti valtavan tyylikäs sisustuselementti, en minä sitä. Jos Muumi kestää vielä puoli vuotta, lupaan köyttää sen joulukuuseen, pysyypähän ainakin paikoillaan. Tai hmmm, jospa sille sattuisikin jokin pienimuotoinen, esimerkiksi teräaseisiin tai sukkapuikkoihin liittyvä onnettomuus ? Juhannuksenahan voi tapahtua kaikenlaista…

 

vaarallinenjuha1

Vaarallista juhannusta kaikille!

P.S. Lukaisin oikeastikin jussin kunniaksi Tove Janssonin Vaarallisen juhannuksen, jota en ehkä ollut aiemmin lukenut. Hauska sekoiluhan se oli, ja Janssonin one-linerit mahtavia. HelMet-kirjahaasteestakin voinee ruksia yhden kohdan:
5.  Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä 🙂

Kirjan vuoden lukuhaaste osa 5 – Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja.

“Sumu, sydän, veri, puut. Voi, kunpa vain osaisin kirjoittaa siitä, ei, ei kirjoittaa siitä vaan saada teksti olemaan sitä itsessään, silloin olisin onnellinen. Silloin saisin rauhan.”

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan viides osa julkaistiin erikoisen juupas–eipäs-väännön jälkeen kesäkuun alussa. Mikään varsinainen kesäkirjahan tämä ei ole, sillä Knausgård kertoo siinä opiskeluvuosistaan (1988–2002) Bergenissä, kaupungissa, jossa sataa aina. Koko romaanin yllä leijuu eräänlainen kylmä usva, olihan sään ohella myös Knausgårdin oma elämä noina vuosina kovin ankeaa ja sumuista.

Karl Ove kuvaa Bergenin-vuosiaan yksinkertaisesti “hirveäksi ajaksi”. “Tiesin niin vähän, halusin niin paljon, en saanut aikaiseksi mitään” – näin kerrotaan kirjan ensimmäisellä sivulla, ja virke summaa hyvin kirjan sisällön. Kun Knausgård muuttaa Bergeniin toiveikkaana 19-vuotiaana, hän pitää itseään jo miltei valmiina kirjailijana. Paljon ehtii vuonoissa kuitenkin vettä virrata ennen hänen esikoisromaaninsa Ute av verdenin julkaisua vuonna 1998.

knasu5

Viides kirja on kuvaus lapsellisen nuorukaisen muuntumisesta joksikin aikamiehen tapaiseksi. Samalla se kertoo kasvusta kirjailijaksi. Karl Oven ikuisia seuralaisia ovat yksinäisyys, ahdistus, itseinho ja alemmuudentunto. Viina ja (vieraat) naiset vievät, ja angstin loputtomalta tuntuva kuvaus saa jo fanaattisemmankin Knausgård-fanin kiemurtelemaan tuolissaan: eikö tämä vellominen ja väärien valintojen tekeminen koskaan lopu?

Loppuuhan se, ainakin hetkeksi. On selvää, miksi Knausgård levittää lukijan eteen kaiken sen alakulon ja epätoivon, mitä Karl Ove käy läpi. Samaistumisen ja empatian vuoksi. Jotta onnistuminen, sitten kun se tulee, tuntuisi järisyttävän euforiselta.

Aina ei suju.

Aina ei suju.

Viides kirja ei ole sarjan onnistunein, mutta ne (me), jotka ovat Karl Oven matkaa seuranneet tänne asti, viihtyvät sen parissa kyllä. Teksti on toisteisuudesta huolimatta yhä lumoavaa, enkä täysin edes ymmärrä miksi. Miksi niinkin tavanomaiset lauseet kuin “satama-altaassa keinahteleva vesi oli aivan mustaa” saavat minut hyrisemään tyytyväisenä? On tainnut käydä niin kuin autofiktion kanssa usein käy: mitä pidemmälle lukee, sitä enemmän antaa päähenkilölle anteeksi ja sitä rakkaammaksi ja inhimillisemmäksi hän tulee. Voi Karl Ove, tunnistan tapasi katsoa maailmaa ja olla siinä. Se on minusta valtavan lohdullista.

Armotonkin kirja on, sekä päähenkilöä itseään että hänen lähipiiriään kohtaan. Ajattelen kyllä yhä Knausgårdin tehneen melkoisen tempun lähimpiään kohtaan kirjoittamalla heistä näin avoimesti. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa se, kuinka “totta” tapahtumat ovat, mutta se, että sadattuhannet lukijat pitävät kuvauksia autenttisina, on jotenkin likaista. Melkein säikähdin, kun huomasin, että Karl Oven Yngve-veljellä on Twitter-tili. Ei ei ei, en halua heidän olevan oikeita ihmisiä, pysykää kirjani sivuilla! (Seuraavaksi löysinkin itseni googlaamasta Knausgårdin ensimmäisen vaimon Tonjen kuvaa, että minkäsnäköinen likka se olikaan. Ja ai jaa, kirjailijan opiskeluaikainen Lemen-bändi (Sopuli på finsk) on soitellut taas keikkojakin. Ehkä en vain ole valmis myöntämään pienen tirkistelyni nautinnollisuutta.)

Enää yksi on joukosta poissa.

Enää yksi on joukosta poissa.

Täällä on muuten kuunneltavissa Monika Fagerholmin, Juha Itkosen, Tapani Ritamäen ja JP Pulkkisen ansiokas keskustelu Knausgårdin proosasta ja fiktion kokemasta inflaatiosta. “Mikä on taideteos muuta kuin toisen ihmisen katse? Ei yläpuolellamme, ei alapuolellamme vaan täsmälleen oman katseemme tasolla.” (Taisteluni. Toinen kirja.)

Harmi, että kirjoja on enää yksi jäljellä.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja
Like (2015)
683 sivua
Alkuteos: Min kamp. Femte bok (2010)
Kääntäjä: Katriina Huttunen

HelMet-lukuhaaste etenee tällä kirjalla seuraavasti:
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja (elämäkerraksi tai muistelmaksi en tätä osaa lukea)
34. Kirja, jonka nimessä on numero
43. Kirja, jossa on yli 500 sivua

Vankeus on uusi vapaus

Liian kiire. Liian paljon kaikkea koko ajan, ruuhkavuodet painaa päälle, ei voi keskittyä saati rauhoittua. Voi kun pääsis sairaalaan tai vankilaan, siellä kukaan ei vaatisi minulta mitään!

Kuulostaa sekopäiseltä, mutta ilmeisen yleiseltä mielen heitteeltä, sillä ajatus tulee vastaani säännöllisin väliajoin. Rosa Meriläinen tiivistää fantasian hyvin Hesarin kolumnissaan, lisäksi törmäsin siihen hiljattain Kansallisteatterin Dream Team -näytelmässä sekä viimeisimpänä Todellisuuden tutkimuskeskuksen kiinnostavassa Taidevankila-projektissa.

 

Kuva: pixabay.com

Kuva: pixabay.com

(Luovan) työn ja arkirutiinien yhdistäminen on monisyinen asia. Tarvitaan työrauhaa, tukea, kannustusta, ja ilmeisesti toisinaan myös pakottamista. Mutta koska aika on rahaa, kannustaa moni työnantajakin tekemään työt leväperäisemmin, jotta katetta jäisi enemmän käteen. Ja se ei kaikkien psyykelle sovi, joten haave siitä, että voisi keskittyä yhteen asiaan ja tehdä sen hyvin, ei ole millään muotoa omituinen. Ettei aina tarvitsisi mennä sieltä, missä aita on matalin: siivota sinne päin tai ei lainkaan, ostaa jotain nopeaa ruokaa, lukea uutisista pelkät otsikot… vieläkö joku silittää pyykkinsä?

Toivottavasti Taidevankilan tuloksista raportoidaan julkisesti. Kiehtovaa tämä nimittäin on. Että pitää ihmisen mennä vankilaan voidakseen tuntea olevansa vapaa?!! Hullu maailma.

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑