Month: elokuu 2015

Just let it flow

Flow-viikonloppu tuli ja meni, ja olipas hauskaa (kesäflunssasta huolimatta). Isojen tuttujen nimien lisäksi tuli tutustuttua moniin uusiin artisteihin, joista osaan olisin tuskin muuten tullut törmänneeksi. Spotify-soittolistoille on nyt lisätty ainakin Lianne La Havasia, Songhoy Bluesia, Forever Pavotia, Janne Westerlundia ja etenkin timanttista Jukka Nousiaista (joka veti Flow-keikkansa yksin Jukka & Jytämimmien tarun ilmeisesti loputtua juuri Flow’n alla). Kiitos kuratoinnista, Flow-immeiset!

Lännen-Jukka, pallolava, perjantai-illan hämy. Beck, päälava, sunnuntain aurinko.

Lännen-Jukka, pallolava, perjantai-illan hämy. Beck, päälava, sunnuntain aurinko.

Festarin kohokohtia olivat sunnuntai-illan Beck ja Florence + The Machine, aivan sairaan kovia molemmat, vaikka hyvin eri syistä. Pelkäsin etukäteen, että etenkin Beck voisi olla kylmäkiskoinen diiva, mutta mitä vielä, hyväntuulisempaa hemmoa sai hakea! Keikka oli hysteerinen sekoitus viimeisen päälle ammattitaitoista ja innovatiivista muusikontyötä, sekopäistä hillumista, käsittämättömiä välispiikkejä ja bändin sisäistä toveruutta ja hyvää mieltä, jota riitti yleisölle asti. Parhautta, niin kuin tavataan sanoa.

Florencesta en sitten taidakaan sanoa paljon mitään. Aleksi Kinnunen kiteytti kokemuksen hienosti Hesarissa ja sanoi kaiken tarpeellisen. Keikan jälkeen oli taivaallinen, jyrän alle jäänyt olo, joka ei unohdu ihan heti. Ihana Florence Welch. (Lisää ylisanoja tähän.)

Henkilökohtaisesti tärkeä kohtaaminen oli myös Ride sinisessä teltassa perjantaina. Muistan, miten täpisin, kun äiti toi Ruotsin-tuliaisina kesällä 1992 Going Blank Again -levyn, jonka sisäänpäin kääntynyt fiilistely osui lujaa angstiseen teiniin. Nyt, vaivaiset 23 vuotta myöhemmin, kenkiintuijottelusta ei näkynyt jälkeäkään, sillä lavalla reuhasi varsin ekstrovertti pumppu. Osa taiasta ja etäisestä viileydestä oli kenties kadonnut, mutta hei, ei haittaa. Laulajan ääni oli kunnossa, lavalla ei vaikutettu leipääntyneiltä ja nostalgiatrippi toimi. Kumarran.

Loppuun vielä kaunis sanaklusteri Riden keikan avanneelta Leave them all behindilta. Ensi kertaan, Flow! (Ja anteeksi ankeat kännykkäkuvat.)

”Just to see
We’ve got so far to go
Until we get there
Just let it flow”

(sanat: Mark Gardener)

 

flow1

Lihan paino

“Sukupuoleton seisoo kassalla etunojassa ja puhuu poninhäntätytön kanssa hiljaisella äänellä. En saa selvää onko ääni miehen vai naisen.
Mitä minä sillä tiedolla teen?
Muodostan ihmisestä käsityksen.
Osaan hahmottaa tyypin, kun tiedän onko se mies vai nainen.
Teen sitä koko ajan, joka päivä.
Vaikka vihaan sitä.
Vaikka vihaan karsinointia miesten ominaisuuksista ja naisten ominaisuuksista.
Vihaan sitä naisten karsinaa, johon minut aina tungetaan.
Minä en mahdu siihen.
Se on liian ahdas.
Ei siihen mahdu kukaan muukaan.”

 

Riikka Ala-Harjan uutuusromaani Kevyt liha on kertomus sukupuolten välisistä eroista ja lihan vaatimuksista. Ala-Harja kysyy, miksi miehen ja naisen liha ja halu eivät ole samanpainoiset ja miksi naisille yhteiskunnassa varattu lokero on edelleen kovin kapea.

Päähenkilö Saara on teatterin valosuunnittelija, joka valmistautuu Jussi Parviaisen Jumalan rakastaja -näytelmän ensi-iltaan. Valaistavana on näyttelijöiden lisäksi myös kolmimetrinen Daavid-patsas, maailman täydellisin vartalo. Samaan aikaan kehollisuus kiusaa Saaraa myös privaattipuolella, sillä sopivaa seksikumppania ei haluista huolimatta ole avioeron jälkeen löytynyt. Nainen nukkuu samassa sängyssä 7-vuotiaan poikansa kanssa ja kurittaa omaa lihaansa vapaahetkinään kuntosalilla.

Eräänä päivänä Saara törmää Jarnoon, hiljattain eronneeseen mieheen, jonka kanssa hänellä oli lyhyt suhde 25 vuotta aiemmin. Vanha suola janottaa, ja hetken aikaa seksisuhde maistuu makealta.

kevari
Sukupuolisuus, seksi, kehojen loputon muokkaaminen. Ala-Harja on ajankohtaisten teemojen äärellä nostaessaan esiin mieheksi ja naiseksi kasvamisen / kasvattamisen sekä miehenä ja naisena elämisen eroja. Hyviä huomioita on rutkasti ja kiinnostavaa on sekin, kuinka Saara kokee monessa asiassa olevansa sukupuolten välissä, vahvempi, himokkaampi ja maskuliinisempi kuin moni mies.

“Saan minä samastua keneen tahansa, mieheen tai naiseen. Samastuuko mies koskaan naiseen?”

“Miehet istuvat haarat leveällä. Naiset nipistävät itsensä kiinni.”

“Miksi sanotaan vastakkainen sukupuoli kun se voisi olla rinnakkainen?”

Kysymyksiä on lopulta enemmän kuin vastauksia, eikä romaani kohoa missään vaiheessa Saaran arkirutiinien yläpuolelle. Hyvän romaanin ainekset ovat kasassa, mutta tällä kertaa Ala-Harja vie kertomustaan suuntiin, jotka eivät itsestäni tuntuneet niin oleellisilta. Saaran arjen kuvaus nappaa sivuista leijonanosan, ja vaikka ymmärrän miksi (Saara ei pääse arkeaan karkuun, se on ympäristö, josta hän huomionsa tekee, sen on tarkoituskin olla toisteista ja puuduttavaa), en kokenut sitä aina kovin kiinnostavaksi.

Kevyt liha on kuitenkin taitavasti rakennettu, temaattisesti ehjä ja sen eri osat tukevat hyvin toisiaan: Saara käy samoja aiheita läpi niin työssään kuin kotonaankin, yhtä lailla äitinä, naisena kuin puolisonakin. Daavid-näytelmän ja Saaran yksityiselämän rinnastaminen toimii hienosti. Pidän valtavasti myös Ala-Harjan lauseesta, joka on ankaran lyhyttä ja tiivistä, mutta ei lainkaan tylyä. Huumoriakin on, lyhyissä tokaisuissa ja huomioissa, jotka ovat yhtä aikaa teräviä, tosia ja usein ironisia.

“Olen hiljaa, en sano mitään, vaikka haluaisin lisätä, ettei kukaan koskaan puhu naisen kujanjuoksusta. Ei semmoista käsitettä ole. Ei kukaan puhu naisen voimainkoettelusta. Eikä filosofisista pohdinnoista, ainakaan tosimielessä, ilman naistenlehtilässytystä.”

Erikoismaininta erityisen herkullisesta kansitaiteesta!

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha
Like (2015)
216 sivua
Kansi: Perttu Lämsä

Hän tuli vuorilta

HelMetin lukuhaasteen kohtaa 16 varten piti kilauttaa kaverille, tässä tapauksessa äidille. “Kirja, jota äitisi rakastaa” oli lukuhaasteen koostajilta hieno veto, sillä ainakaan minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitkä teokset ovat äitini sydäntä koskettaneet. Äitini ihmetteli kysymystä hetken ja valitsi kirjaksi sitten Laila Hietamiehen Rakkaani tuli vuorilta, koska muisteli lukeneensa sitä “jouluna 1976 tai 1977 niin innoissaan, ettei olisi malttanut tehdä mitään muuta”.

No sehän sopii. Lukuhaasteen henkeen ainakin, sillä en ole aiemmin lukenut ensimmäistäkään Hietamiestä / Hirvisaarta. Teos vie haastetta eteenpäin neljä pykälää:
16. Kirja, jota äitisi rakastaa
24. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä
25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja
42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua (no sanotaan se nyt ääneen: eihän Hietamies kovin katu-uskottavaa ole)

Turha kaunistella: kirjallisia ansioita teoksella on vähän. Se on toisteinen, rönsyilevä, banaali ja rakenteeltaan yksioikoinen kertomus 38-vuotiaasta leskinaisesta Kaarinista, joka työskentelee Intiassa terveydenhoitajana ja jolla on suhde lentokapteeni Vikramiin. On isorokkoepidemia, koleraa ja hirmumyrskyjä, kuolemaa ja elämää sekä pieni suomalaisten expattien joukkio, joka joutuu epätavallisten tapahtumien keskelle. Epäuskottavia yhteensattumia on liikaa, ja traagisten tyrskyjen läpi luovitaan kevyellä otteella. Kirja on oman aikansa chick littiä, romanttista, juonivetoista oman onnen etsintää (tosin toki ilman shoppailua ja tuotenimien pudottelua).

”Ilta hämärtyi ja kävelin ikkunaan. Katselin vuorille ja toivoin näkeväni lentokoneen tutun hahmon. Hän on kaukana, kukaties Kairossa, Kalkutassa, missä tahansa… Katsoin vuorille ja etsin häntä, jota minun sydämeni rakasti.”

Kieli on omaan makuuni turhan ylitsevuotavaa ja paisuttelevan pateettista, paikoin vaikeaselkoistakin. Voi olla tietysti vain oman kokemusmaailmani vajavaisuutta, kun en tiedä, millainen on esimerkiksi “hersyvä suukko” tai mitä tarkoittaa, kun “liikenne kadulla oli parhaimmillaan”. Myös 70-luvun sukupuoliroolit ovat hämmentäviä. Toisaalta päähenkilö Kaarin esitetään itsenäisenä, omia polkujaan kulkevana naisena, joka vastaa itsestään ja omasta kropastaan, toisaalta hänen tekemänsä valinnat ovat perinteisiä. Kirjan lääkärit ovat miehiä ja heitä kutsutaan sukunimellä, hoitsut taas ovat naisia ja heitä kutsutaan etunimellä. Eikä siinäkään tunnu olevan mitään kummallista, että klinikan rokotusautolle etsitään mieskuljettajaa, sillä “kukaan nainen ei saa sitä varmaankaan liikkeelle”.

Sanotaan vaikka näin: jos olisin kustannustoimittaja, en päästäisi teosta julkaisuun tällaisenaan. Mutta kirjan julkaisusta on 40 vuotta, se lienee syytä muistaa. Maailma oli erilainen tuolloin, ja naisen asema eritoten.

”Olut oli kylmää, minua nauratti kun huomasin, että se oli filippiiniläistä. Join filippiiniläistä olutta katmandulaisessa hotellissa, minä, Intiassa työskentelevä suomalainen nainen!”

Nykyisin, globalisaation tehtyä tehtävänsä, ei tunnu enää lainkaan ihmeelliseltä.

Vetävä teos on silti: halusin tietää, miten henkilöille käy, ei ollut mitään ongelmia päästä loppuun asti. Miljöön kuvaukset olivat myös paikoin onnistuneita. Ja aikamatka oli hauska, kun sain samalla kuvitella äitiäni lukemassa kirjaa 70-luvun puolivälissä, kun olin itse samanikäinen pieni tattara kuin oma lapseni on nyt.

Hietsu poolilla.

Hietsu poolilla.

Luin Hietamiehen Välimeren kuuman auringon alla ja siihen miljööseen hikinen Intia-trippi sopi mainiosti. (Yritin ensin lukea Andy Weirin The Martiania, mutta Marsin jäätävät fiilikset eivät kertakaikkiaan istuneet aurinkotuolitunnelmiin. The Martianista lisää myöhemmin.)

Laila Hietamies: Rakkaani tuli vuorilta
Otava (1975)
424 sivua

Kirjahyllyn feng shui

Nick Hornbyn Uskollinen äänentoisto -romaanissa (ja siitä tehdyssä sympaattisessa elokuvasovituksessa) päähenkilö Rob pohtii eronsa jälkeen mittavan levykokoelmansa uudelleenjärjestämistä. Hän päätyy aakkostamisen ja muiden tylsien ja tavallisten ratkaisujen sijaan henkilökohtaiseen kronologiaan, järjestämään levyt sen mukaan, missä järjestyksessä on ne hankkinut. Eräänlainen musiikkinörtin itsenäisyysjulistus ja keskisormen nosto siis: nyt vain hän yksin voisi löytää hyllyistä haluamansa levyt.

Sama problematiikka koskee tietysti kirjojen järjestämistä. Omat levyni ovat aakkosissa, mutta kirjat makoilevat muodostelmassa, jota voi kenties kuvailla sanalla sekava intuitiivinen. Tietokirjat ja fiktio ovat omissa hyllyissään (noin suunnilleen), sarjakuvat niin ikään. Kaunokirjallisuutta on jaoteltu hieman kielialueittain, mutta lopulliseen sijaintiin ovat vaikuttaneet myös kirjojen fyysinen koko ja ulkonäkö sekä sattuma. Entisessä asunnossa kokeilin kirjojen järjestämistä väreittäinkin. Se oli hulluutta. Olisinpa tullut ajatelleeksi tätä.

Jos kirjasto on suuri ja sieltä olisi useamman perheenjäsenen määrä löytää jotain, lienee aakkostus, jos ei ainoa, niin ainakin helpoin vaihtoehto.

Kuva: pixabay.com

Kuva: pixabay.com

Tuttava kertoi joskus ystävästään, jolle tärkeintä oli se, että kirjoilla oli hyllyssä hyvä olla. Karkea esimerkki: ei Sofi Oksasta ja Timo Hännikäistä vierekkäin. Omanlaistaan feng shuita tämäkin. Uuden kirjan tuominen kotiin oli aina jännittävää, sillä sen paikka oli aina pystyttävä perustelemaan. Voiko Gogolin laittaa Kunderan viereen? Käyvätkö Roth ja Snellman riitasille? Kumpi on sopivampi Röyhkän kylkeen, Liksom vai Hotakainen? Metodi tarjoaa loputtomat mahdollisuudet erojen ja yhtäläisyyksien pohtimiseen ja johdattaa parhaimmillaan pitkienkin filosofisten mietintöjen ääreen.

Väittävät, etteivät kaikki suhtaudu kirjoihin aivan näin tunteellisesti. Aika monet kuitenkin suhtautuvat. Tommi Melender kirjoitti aiheesta ansiokkaasti Antiaikalainen-blogissaan. “Lukemattomat kirjat ovat elämän merkki”, todellakin.

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑