Month: syyskuu 2015

Mies Marsista

Nyt on bloggaaja vierailla vesillä ja heikoilla jäillä, käymättömillä interstellaarisilla korpimailla ihan kerta kaikkiaan. En lue koskaan scifiä. Avaruus ei kiinnosta vaan kammottaa. Tekninen jargon on etäistä ja työntää luotaan. Ja juonivetoiset teokset, joissa ei ole muita tasoja kuin se, mitä tapahtuu ja miten, jäävät useimmiten kesken.

Andy Weirin romaanin The Martian minut haastoi lukemaan mies, joka ajatteli teoksen olevan helppo johdatus genreen. Siinä hän oli kyllä oikeassa. Helppo kirja on siinäkin mielessä, että sen voi halutessaan hyvin lukea seikkailutarinana ja antaa piut paut kirjan tieteelliselle annille tai sille, pitävätkö faktat kutinsa (pitävät kuulemma erittäin hyvin, koska Weir on kovan luokan tiedenörtti ja avaruusentusiasti, joka välittää näistä jutuista).

The Martian oli alun perin Weirin omilla nettisivuillaan ilmaiseksi julkaisema tarina, jonka kirjailija laittoi lukijoiden pyynnöstä myyntiin Amazoniin. Sana alkoi kiiriä, ja The Martian kipusi myydyimpien scifi-nimekkeiden kärkeen. Ja sitten, yhden viikon aikana, tulivat kirjasoppari Random Houselle ja vahvistus elokuvasta, jonka ohjaisi Ridley Scott. Ei paha.

Kuvat: Into Kustannus ja SF Film Finland

Kuvat: Into Kustannus ja SF Film Finland

Juoni on lyhykäisyydessään seuraava: astronautti Mark Watney osallistuu Ares 3 -lennolle Marsiin. Tapahtuu onnettomuus, ja Watney jää punaiselle planeetalle yksin muun miehistön poistuessa, koska he luulevat Watneyn kuolleen. Seuraa eloonjäämistaistelu ja rutkasti viihdyttävää macgyverointia, kun Watney yrittää maksimoida elinpäivänsä ja selvittää, voiko epätoivoisesta tilanteesta olla minkäänlaista ulospääsyä.

Kammottavasta lähtötilanteesta huolimatta The Martian on ennen kaikkea hyväntuulinen veijariromaani, jonka viehätys perustuu päähenkilö-Markin loputtomaan positiivisuuteen. Tämä oli itselleni teoksen kiinnostavinta antia, sillä Markin optimistinen suhtautuminen kuolemanvakavaan tilanteeseen oli sekä yllättävää että piristävää. Koska olen itse puolityhjään lasiin itkeskelevä drama queen, jonka hanskat lentävät tiskiin pienimmästäkin vastoinkäymisestä, oli kerrassaan nautinnollista viettää aikaa Watneyn kanssa, jolla on pokkaa todeta pahassa paikassakin, että

“Okay, enough self-pity. I’m not doomed. Things will just be harder than planned.”

Hah! Mahtavaa.

Weirin teksti on joutuisaa, vetävää ja viihdyttävää. Kirja on rakennettu taiten montaa eri näkökulmaa hyödyntäen ja kaikki tähtää siihen, että lukijan on pakko saada tietää, kuinka tässä oikein käy. Kertakäyttöinen kirja kyllä on, mutta sellaisillekin on paikkansa. Viihdyin, pidin. Kannattaa lukea. Kirjan parissa meni myös Kindle-neitsyyteni, josta sanon vain tämän: rakkautta ensi silmäyksellä. Ainoastaan laitteen lamppu oli kehno.

Into Kustannus on juuri julkaissut Weirin romaanin suomeksi nimellä Yksin Marsissa. Ridley Scottin ohjaaman samannimisen elokuvan ensi-ilta on 9. lokakuuta. Leffassa kiinnostaa etenkin se, onko romaanin keveys ja päähenkilön veijarimaisuus päätetty säilyttää vai ollaanko liikkeellä perinteisemmällä Hollywoodin sankaritarinameiningillä. Toivon ensin mainittua.

Andy Weir: The Martian (Kindle Edition)
Ebury Digital (2011)
385 sivua

HelMetin lukuhaaste:
12. Kirja, jota ystäväsi on suositellut sinulle
40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja

Tässä elämässä

“Kun hän oli lapsi, hän vastasi hymyyn hymyllä. Hänellä oli alaleuassa kaksi etuhammasta ja vasemmassa poskessa hymykuoppa. Kun joku hymyili hänelle, hänen kasvonsa sulivat auringoksi ja hymykuoppa piirtyi esiin niin pehmeänä ja herkullisena, että siihen teki mieli painaa sormi ja kutittaa hellästi, kuulla koko vartaloa vavisuttava nauru.
Kun hän istui rattaissa raitiovaunussa, tuntemattomat kumartuivat hänen puoleensa, hymyilivät ja juttelivat kuin olisivat tunteneet hänet aina.

Kun ihmiset jäivät raitiovaunusta pois, suojaten kasvojaan viimalta ja sateelta, he hymyilivät niin kauan, etteivät enää muistaneet miksi.”

Hemmetti että oli pelottava kirja.

Elina Hirvosen mestarillisesta Kun aika loppuu -romaanista on varmasti sanottu jo kaikki oleellinen. Että se pyrkii ja pääsee sellaisen ihmisen pään sisään, joka turvautuu joukkoampumiseen keinona helpottaa omaa maailmantuskaansa ja mielenterveysongelmiaan. Että se pistää tuntemaan empatiaa ampujaa kohtaan syyllistämättä varsinaisesti ketään. Että se luo hienon ajankuvan ja antaa lukijan tehdä itse päätelmät.

kunaikaloppuu

Pelottavan kirjasta tekee Hirvosen rauhallinen kerronta ja teoksen yllä lepäävä vääjäämättömyyden tuntu. Poissa on kaikki raflaavuus ja revittely, jäljellä vain tyyni tapauskertomus. Hirvosen kieli on pakahduttavan kaunista, hänen lauseidensa lukeminen tuntuu samalta kuin joku silittäisi päätä. Ja silti, kaiken taustalla ovat kammottavat tapahtumat. Ne avautuvat Lauran, kuuttakymppiä lähestyvän perheenäidin, kautta. Laura odottaa poikaansa Aslakia saapuvaksi päivälliselle, mutta saakin kuulla tämän ammuskelevan ihmisiä Lasipalatsin katolta. Ja, hetkessä, kaikki on peruuttamattomasti toisin.

Teos on kuitenkin paljon muutakin kuin kertomus joukkoammuskelusta. Läsnä on runsaasti teemoja yksinäisyydestä, radikalisoitumisesta sekä äidin ja lapsen suhteesta ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. Romaani ei kuitenkaan rönsyile, vaan paketti on napakka ja tasapainoinen. Hirvonen antaa äänen niille ihmisille, joiden ääntä ei joukkosurmien jälkeen yleensä kuulla: surmaajien vanhemmille. Hän hahmottelee tarinaa henkilöstä, joka ei pääse koskaan karkuun sitä tosiasiaa, että hänen lapsensa on tehnyt jotain hyvin pahaa. Liekö suurempaa yksinäisyyttä. Joka ei kuitenkaan riitä tappamaan rakkautta.

“Meillä ei ole syytä päästä surusta irti, ei yhtäkään syytä vapautua syyllisyydestä. Meidän ainoa vaihtoehtomme on kantaa se kunnialla, omien virheidemme, oman syyllisyytemme, Aslakia kohtaan tuntemamme rakkauden paino. Me pysymme hengissä ja rakastamme häntä. Ja joka ikinen päivä, niin kauan kuin muististamme on mitään jäljellä, mietimme mitä teimme väärin.”

Tämän sanon: (pienten) lasten vanhemmille kirja on ihan vihonviimeistä luettavaa. Ehdottoman tärkeää, mutta sietämättömän kamalaa. Että jos sinulla on (otetaan nyt ihan täysin hypoteettinen tilanne) pieni lapsi, joka on esimerkiksi (ihan hypoteettisesti) mennyt juuri päivähoitoon ja alkanut uhmata ja jota täytyy hengissäpitämisen lisäksi alkaa nyt myös kasvattaa ja pohdit, että meneeköhän se nyt tästä kaikesta rikki ja pilalle… älä lue tätä kirjaa. Tai lue sittenkin. Ei kun älä lue. No jos luet, niin omalla vastuulla. Ihan kamalaa. Miten kukaan voi ylipäätään kasvaa tasapainoiseksi ihmiseksi?

Mitäs seuraavaksi? We Need to Talk About Kevin on odottanut hyllyssä jo useamman vuoden. Taitaa jäädä odottamaan edelleen.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY (2015)
248 sivua
Kansi: Ville Tietäväinen

 

HelMetin lukuhaaste, kohta 45: kirja, joka pelottaa sinua.

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑