Month: marraskuu 2015

Että sellainen reissu

Olin sitten viikonloppuna Pariisissa. Mahtava ajoitus. Oli tarkoitus viettää laatuaikaa parin ystävän kanssa: musiikkia, museoita, kirjakauppoja, kiireetöntä ja rentoa oleilua, viiniä ja hyvää ruokaa… No, ei ihan.

En valita, meillähän kävi tuuri. Olemme takaisin kotona, ja elämä jatkuu. Hotellimme oli parin kilometrin päässä pahimmasta actionista, emmekä nähneet mitään. Perjantain ja lauantain välinen yö meni hälytysajoneuvoja ja helikoptereita kuunnellessa (ja uutisia seuratessa), mutta siinä se. Ei varsinaisesti tarvinnut pelätä oman turvallisuutensa puolesta. Mutta silti.

paris1
Liippasihan se nyt kuitenkin läheltä. Hotelli, johon meidän alun perin piti mennä (mutta joka jäi varaamatta sattuman / kohtalon oikun / universumin väliintulon / saamattomuuden / intuition (valitse sopivin vaihtoehto) vuoksi, olisi sijainnut 400 metrin päässä Bataclanista. Eagles of Death Metalin keikkakin oli tullut bongattua, että jaksaisikohan tuonne mennä. Vaikka mitään ei olisikaan käynyt, olisi tuo skenaario ollut aika monta pykälää kammottavampi.

s&co1
Miten tämä nyt tähän blogiin liittyy? Eipä juuri mitenkään. Paitsi ettei suunnittelemaani vasemman rannan kirjakauppakatsausta ole nyt sattuneesta syystä tulossa. Shakespeare & co:lla kävimme kolkuttelemassa sekä lauantaina että sunnuntaina, mutta ovet pysyivät kiinni. Ymmärtäähän tuon.

2015-11-171

En tiedä. Mietin pitkään, bloggaanko mitään. Twiitatakaan en paikan päältä jaksanut, kun se tuntui niin… triviaalilta. Eikä minulla ole hätää, kun sain lennähtää takaisin tänne muka-turvalliseen lintukotoomme, mutta jotenkin olen kamalan huolissani pariisilaisten jaksamisesta. Kun eihän tämä tämmöinen nyt vaan käy. Ei taas. Haluaisin olla vihaisempi, mutta olen lähinnä vain surullinen.

paris2

Lohdullisinta oli huomata Pariisin katoamaton kauneus, ja se, ettei niin iso kaupunki pysähdy ikinä. Ei, vaikka mitä tapahtuisi. Kun ei se voi. Lauantaina oli viidennessä kaupunginosassa ruuhkaa niin kahviloissa kuin lelukaupassakin, vaikka ulkona liikkuminen ei suositeltavaa ollutkaan. Se elämä, se tuntui ja tuntuu hyvältä.

Vaikka onhan tässä prosessoitavaa.

Oi onnetonta

Kävin teatterissa. Väliaikavalkkari oli pahaa, mutta esitys aivan valtavan hyvä.

Kansallisteatterin Onnellisuuden tasavalta jakautuu Danten Jumalaista näytelmää mukaillen kolmeen osaan. Ensimmäisessä Helvetti ovat muut ihmiset, toisessa kärvistellään modernin elämän ilmiöiden Kiirastulessa ja kolmannessa löydetään(kö?) oma Paratiisi. Näytelmä on ennen kaikkea satiiri ja rajuakin modernin maailman ilmiöiden kritiikkiä.

Kuva: Tuomo Manninen

Kuva: Tuomo Manninen

Martin Crimp on tekstissään onnistunut luomaan täydellisen ajankuvan. Esityksen tahti on nykymaailman tahti, hengästyttävä. Henkilöt ovat omassa olemisessaan raivostuttavan itsekeskeisiä, vaativia ja samalla jatkuvasti peloissaan ja ahdistuneita siitä, että saavat liikaa tai liian vähän. Päällimmäiseksi jää ihmetys siitä, kuinka vaikeaa on hyväksyä elämää tällaisenaan, au naturel. Kaikki epäkohdat pitäisi voida pistää ruotuun: lääkkeillä, huumeilla, terapialla, hoidoilla, innovaatioilla. Kun elämä kalauttaa takaraivoon hamarapuolella, tärkeintä on voida jatkaa eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja onnellinen on oltava, aina ja kaikkialla.

Kyllähän se osuu. Esitys pakottaa ainakin vähän vilkaisemaan peiliin, katsomaan omaa höperyyttään silmiin. Ja nauramaan sille.

Jos olen ennenkin ihastellut ja ihmetellyt näyttelijöiden kykyä muistaa ulkoa valtavia tekstimassoja, niin Onnellisuuden tasavallassa tuo taituruus nousee potenssiin sata. Teksti soljuu loputtomana virtana, takoo rytmikkäästi ja maanisesti ja muistuttaa lopulta laulua, johon kaikki näyttelijät ottavat osaa. Yhteispeli on saumatonta, toinen aloittaa siitä mihin toinen lopettaa, vaikka keskeltä virkettä. Ensemble on valtavan taitava. Milka Ahlroth, Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa, Cécile Orblin, Terhi Panula, Kristo Salminen, Marja Salo ja Alina Tomnikov, kiitos.

Kuva: Tuomo Manninen

Kuva: Tuomo Manninen

Onnellisuuden tasavalta on ennen kaikkea teatterikokemus, jota ei kannata jättää väliin. Tarinan tai juonen sijaan tärkeitä ovat esiin nostetut teemat ja tapa kertoa niistä – vimmaisesti, vihaisesti, paneutuneesti ja näyttelijöiden saumattomalla yhteistyöllä. Näytelmässä on huima määrä eri tasoja, ja tekstiä tykitetään sellaisella vauhdilla, ettei kaikkea millään ehdi prosessoida. Tämä pitäisi nähdä monta kertaa uudestaan, olen varma, että tulkinnat syventyisivät ja spektaakkelista löytäisi paljon kaikkea uutta. Vahva suositus, lippuja saa vielä!

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑