Month: tammikuu 2016

Two times Tua

Tua Harno teki minuun vaikutuksen esiintymisillään viime syksyn kirjamessuilla, ja päätin siltä seisomalta tutustua Harnon romaaneihin. “Siltä seisomalta” on ei-niin-yllättäen venähtänyt useampaan kuukauteen, mutta nyt ne on luettu, esikoisromaani Ne jotka jäävät (2013) ja syksyllä 2015 ilmestynyt kakkonen Oranssi maa.

“Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun.”

Ne jotka jäävät tuli aikoinaan sivuutettua todennäköisesti aihepiirinsä vuoksi, sillä sukutarinat eivät ole oikein koskaan olleet minun heiniäni. Mutta Harnon kertomuspa onkin raikas ja napakka, eikä lainkaan niin ummehtunut kuin ennakko-odotukseni. Neljän eri sukupolven lähtijät ja jääjät saavat teoilleen niin motiiveja kuin synninpäästöjäkin, vaikka tuskallista onkin seurata, kuinka historian painolasti sysätään aina seuraavan sukupolven harteille. Erityisen paljon minua ilahdutti Harnon varma ote teoksen rakenteesta, se kun ei luvalla sanoen ole läheskään aina esikoisromaanien vahvin puoli.

harno1Oranssin maan juoni kuulosti lähtökohtaisesti kiinnostavalta: miesten hallitsema kaivoskaupunki keskellä australialaista ei-mitään, ja kolmekymppinen elämänsä kanssa solmussa oleva suomalaisnainen, joka päätyy kaivokselle valmistelemaan graduaan. Kyseessä on rakkaustarina ja kasvukertomus, mutta myös polveileva tutkielma vallasta, luottamuksesta ja valinnoista. Vaikka itse olen lukijana kenties keskivertoa allergisempi ylenmääräiselle tunnepuheelle ja suhdevatvonnalle, en tämän romaanin keskellä tuntenut oloani vaivaantuneeksi, koska teos on temaattisesti niin monitasoinen. Silti Oranssi maa jätti esikoista kylmemmäksi, eikä vaikuttanut aivan yhtä viimeistellyltä. Homma pysyi kyllä hienosti kasassa, koska kirjan päähenkilöt olivat niin kiinnostavia ja heidän kanssakäymisensä uskottavaa, mutta kaikkia kerrontaratkaisuja oli silti vaikea sulattaa. Loppua kohden meno yltyi aivan villiksi – vähempikin dramatiikka juonenkäänteissä olisi riittänyt.

Vaan eipä siinä, luen oikein mielelläni lisääkin Harnoa. Ihailen hänen epätavanomaisia miljöövalintojaan, kykyään luoda eläviä henkilöhahmoja sekä kauniisti soljuvaa kieltään. Ja kaikkein eniten rakastan näkökulmien runsautta ja nopeita leikkauksia paikasta ja ajasta toiseen – fragmentaarisuutta, joka tekee tekstistä ihan penteleen ilmavaa.

Molemmissa kirjoissa on muuten valtavan hieno loppu – eleetön, seesteinen, langat uskottavasti yhteen niputtava, mutta silti mielikuvitukselle tilaa jättävä. Taitavaa, kerta kaikkiaan.

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava (2013)
269 sivua
Kansi: Timo Numminen

Tua Harno: Oranssi maa
Otava (2015)
336 sivua
Kansi: Timo Numminen

Helmet-lukuhaaste:
3. Kirjassa rakastutaan

Kahvia ja kadonneita esineitä

Muistan kuinka pari vuotta sitten kapusin viimeisilläni raskaana Musiikkitalon piippuhyllylle ja onnesta mykkyrällä seurasin Patti Smithin keikkaa ensimmäistä kertaa elämässäni. Muistan Smithin häkellyttävän energian, muistan, miten itketti ja nauratti. Muistan, miten riehakkaasti vauva mömmelsi. Muistan valtavan liikutuksen, pelon ja toivon, hämmästyksen siitä, etten tiennyt, onko kaikki lopussa vai vasta ihan alussa.

Olen rakastunut Patti Smithiin vaivihkaa. Tunnen hänen musiikkiaan hävettävän huonosti, tai ainakaan en kovin kattavasti. Tietysti Because the Nightin ja Rock n roll niggerin kaltaiset välttämättömyydet ovat olleet elämässäni käytännössä aina, mutta potin räjäytti kuitenkin vasta muutamia vuosia sitten Ihan kakaroita (Just Kids), Smithin hieno romaani taiteilijan synnystä ja etenkin hänen suhteestaan valokuvaaja Robert Mapplethorpeen.

MTrain3

Omaelämäkerrallinen romaani / muistelmateos M Train – Elämäni tiekartta ilmestyi suomeksi syksyllä. Olen kierrellyt sitä kuin kissa kuumaa puuroa kuukausitolkulla ja etsinyt sopivaa hetkeä siihen paneutumiseen. Kun joulun jälkeen vihdoin aloitin, olen hidastellut ja säännöstellyt sivuja, sillä en kerta kaikkiaan ole halunnut kirjan loppuvan.

Smithin runous (rocklyriikkaa lukuun ottamatta) ei ole koskaan sytyttänyt, mutta proosansa on kerrassaan maagista. Smith kertoo elämästään erikoisesta, hiukan sivullisesta positiosta. Keskiössä ovat loputon kahvinjuonti, kirjoittaminen ja lukeminen, kadonneiden tavaroiden etsiminen ja toisaalta kaiken hylätyksi tulleen vaaliminen, arvostaminen ja keräily. Smith on haurauden rakastaja ja väsymätön puolustaja. Hauskakin hän on, ilkikurinen revittelijä, jonka kertomaa voi aina hiukan epäillä.

MTrain6

Kun Smith kirjoittaa itsestään, hän kuvaa ihmistä, joka ennakkoluulottomasti ottaa elämästä irti sen mitä kulloinkin tarjolla sattuu olemaan. Ei se toki ilman alakuloa ja kyseenalaistuksia käy, ja kirjan yllä lepääkin surumielisyyden verho. Pattin kaipuu vuonna 1994 kuollutta miestään, Fred “Sonic” Smithiä, kohtaan ei väisty. Ja kun Patti yht’äkkiä lentokoneessa parikymmentä vuotta myöhemmin purskahtaa itkuun ja pyytää miestään tulemaan takaisin, koska tämä on ollut jo niin kauan poissa, on se… no… sydäntäsärkevää.

Jollain kummallisella tavalla proosa-Patti on minulle läheisempi kuin moni reaalimaailmani henkilö, hänen unensa, toiveensa ja havaintonsa tuttuja ja samaistuttavia. Kun hänellä menee huonosti, tunnen voimakasta halua halata häntä! Se on erikoista, mutta joskus niin käy. (Samoin on käynyt Smithille Jälkiä jättämättä -sarjan rikosetsivän Sarah Lindenin kanssa.)

“Miten suhtautua niihin, joiden luokse pääsemme tai jotka voimme hylätä kaukosäätimellä ja joita kuitenkin rakastamme yhtä paljon kuin jotakuta 1800-luvun runoilijaa, kaukaa ihailemaamme tuntematonta tai Emily Brontën kynästä lähtenyttä henkilöä? Miten suhtautua, kun joku heistä puolestaan sekaantuu meidän minuuteemme – vain vetäytyäkseen rajattuun tilaan jossakin rakennelmassa, joka muuttaa muotoaan kysynnän mukaan?”

“Ei ole helppoa kirjoittaa ei-mistään” on kirjan eräänlainen motto, unessa nähdyltä cowboylta lainattu. Sitä Smith tuntuu tekevän: kirjoittavan näennäisesti merkityksettömiltä ja toisiinsa liittymättömiltä tuntuvista sattumuksista, kahvinjuonnista, harhailusta ja haaveilusta, vierailuista kuuluisten taiteilijoiden haudoilla, unista ja yksi toisensa perään katoavien rakkaiden tavaroiden jatkumosta (Smith kutsuu ”Hukkuneiden laaksoksi” paikkaa, jonne kadonneet tavarat lopulta kulkeutuvat). Mutta näistä fragmenteista koostuu koherentti kertomus mielenvaelluksesta, muistamisesta ja menettämisestä, siitä mikä jää ja siitä mikä katoaa.

“Uskon liikkeeseen. Uskon tähän hilpeään palloon, maailmaan. Uskon keskiyöhön ja keskipäivän hetkeen. Mutta mihin muuhun minä uskon? Joskus kaikkeen. Joskus en mihinkään. Kaikki on ailahtelevaa kuin lammen pinnalla pyrähtelevä valo. Uskon elämään, jonka me kaikki jonakin päivänä menetämme.”

Helmet-lukuhaasteessa M Train sopii moneenkin kohtaan, muun muassa näihin:
19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja
26. Elämäkerta tai muistelmateos
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä

Patti Smith: M Train – Elämäni tiekartta
Siltala (2015)
259 sivua
Alkuteos: M Train (2015)
Kääntäjä: Antti Nylén

Valkoista valkoisella

”Ja juuri kun Ulrike oli päässyt noihin sanoihin, Hannoon, mustasukkaisuuteen, untuvatyynyyn, juuri kun hän oli sanomassa and so I couldn’t breathe ja hänen kuulijansa näyttivät pidättävän hengitystään jännityksestä, juuri silloin hän sen tajusi: hän ei hengittänyt. Kukaan ei hengittänyt. Oli mahdotonta hengittää.”

Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron löytyi tänä jouluna aika monesta lahjapaketista. Kahvipöytäkeskusteluissa ystävät ja tuttavat ovat lähes poikkeuksetta tuoneet esiin tietyn tyhjyyden ja kylmyyden tunnun, jonka teos on heihin jättänyt. Teoksen loppu on koettu antikliimaksina, ja teoreettinen vyörytys jättänyt kylmäksi.

Mielestäni sekä Oneironin alku että loppu vetivät hyvin, mutta puolivälissä lukukokemukseen tuli kieltämättä hangessa tarpomisen tuntua. Swedenborgilaisten teorioiden ja juutalaisen teologian läpikäynti tuntui toteutetussa laajuudessa hieman syövän kertomuksen voimaa.

oneiron1
Tämän mainitseminenkin tuntuu kuitenkin epäreilulta, sillä kokonaisuutena Oneiron on vaikuttava, omaperäinen ja järkähtämättömällä tyylitajulla konstruoitu romaani. Se kertoo seitsemän naisen elämistä ja kuolemista, heidän kohtaamisestaan valkoisessa välitilassa ja  kaikesta yhteisen tietoisuuden kautta läpikäydystä ja myötäeletystä. Samaan epätilaan tulevat heitetyksi amerikanjuutalainen anorektikko ja performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen kirjanpitäjä, bibliofiili ja alkoholisti Polina, sydänsiirrännäisen saanut Rosa Imaculada, kaksosia odottava ranskalainen Nina, senegalilainen wannabe-malli Maimuna, itävaltalainen teinityttö Ulrike ja syöpäsairas hollantilainen Wlbgis. Jo kansalaisuuksien ja kielten sekamelska takaa teoksen kiinnostavan moniäänisyyden, joka pysyy hämmästyttävän hienosti Lindstedtin lapasessa.

Kirjailijan kieli on kirkasta kuin kristalli, ilmaisut täsmällisiä ja pohjatiedot kattavia. Lukeminen tuntuu kuin pulahdukselta tunturipuroon, katarttiselta silmät auki -säpsähdykseltä, jonka jäljiltä aistit ovat auki. ”Keskitä ajatuksesi tähän lyhyeen, silmänräpäyksen kestävään hetkeen, sillä juuri tämä hetki sinun on osattava kuvitella. Optikko latomassa tarkkuutta katseeseesi, yksi linssi kerrallaan.”

oneiron3

Romaani rakentuu rönsyistä, ja on vaatinut taitoa ja näkemystä luoda niistä koherentti kirja. En käy sen kummemmin analysoimaan tai edes luettelemaan Oneironin teemoja, mutta teoksen feministisiä juonteita voi tuskin jättää mainitsematta. Lindstedt tutkii naisena olemista, näyttää, punnitsee, osoittaa ja pohtii sitä, kuinka naiseus henkilöiden elämänpolkuihin vaikuttaa.

Vaan on teos paljon muutakin. Sitä, ehkä tätä, useimmiten sekä-että. Oppineisuuden ilmentymä ja samalla sille virnistelevää metakirjallisuutta. Vakavasti otettava korkeakirjallinen romaani, jonka silmäkulmassa tuikkii pilke. Viittausten ja lajityyppien kudelma, jonka kirjoittaminen ja jokaisen yksityiskohdan paikalleen saattaminen vei kirjailijalta kahdeksan vuotta, ja jonka lukeminen tuntuu silti tai juuri siksi hämmästyttävän vaivattomalta.

Tietty kylmyyden tuntu voi olla seurausta tästä Lindstedtin suvereniteetista kertojana, hänen ylivoimaisesta kyvystään hallita kertomusta, kuljettaa sitä paikkoihin, joita ei ennalta osaa arvata. Lukija on matkustaja, joka joutuu antautumaan ja vain luottamaan kuskinsa taitoihin. Kertojien, ja paikoin myös kirjailijan, jonka äänen ainakin minä kuulin lähes koko ajan päässäni, presenssi on niin vahva, että tarinaan uppoutuminen on sen vuoksi paikoin vaikeaa. Tämä tapahtuu usein kun on kyse vahvoista, omaa konstruktiivista luonnettaan korostavista teksteistä.

Tarinat itsessään ovat kuitenkin lohtua ja lämpöä täynnä. Seitsemän kuolevaa naista, seitsemän elämäntarinaa.

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos (2015)
440 sivua
Kansi: Jussi Karjalainen

Helmetin vuoden 2016 lukuhaaste käynnistyy tästä:
44. Kirjassa joku kuolee (no jep!)

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑