Month: huhtikuu 2016

”Eikö me enää tulla takaisin?”

Pietarissa asuva tuttava kertoi taannoin ensimmäisestä ulkomaanmatkastaan. Hän oli työnsä vuoksi niiden ensimmäisten etuoikeutettujen joukossa, jotka pääsivät 70-luvulla (?) Neuvostoliiton ulkopuolelle lomamatkalle. Kohteena oli Espanja. Kun kotiinlähdön aika koitti, ei lentokentälle ollutkaan pääsyä, sillä tulva oli katkonut tiet. Samassa hotellissa olleet suomalaiset ottivat asian rennosti ja sanoivat Suomen kyllä järjestävän kyydin kotiin. Mutta neuvostoseurue oli kauhuissaan. Jos lentokone lähtisi ilman heitä, olisivat he oman onnensa nojassa. “Tiesimme, ettei meitä kukaan tulisi hakemaan”, tuttava lausui. Ja jos kotiin vielä joskus pääsisi, olisi vastassa todennäköisesti “seuraamuksia”.

Kertomus tuli mieleeni lukiessani irlantilaislähtöisen teatteriohjaajan Darragh McKeonin Ukrainaan sijoittuvaa romaania Kaikki pysyväinen haihtuu pois. Kirja tapahtuu pääosin vuodessa 1986, jolloin Tšernobylin posahduksen lisäksi hajoamisen merkkejä alkoi näkyä myös itse Neuvostoliitossa. Vaikka teos kertoo pääasiassa 30 vuotta sitten tapahtuneesta ydinvoimalaonnettomuudesta, on vähintään yhtä olennainen juonne kirjassa neuvostokansalaisen ja valtion problemaattinen suhde.

kphp1

Romaanissa seurataan tapahtumia useiden eri henkilöiden kautta. On ydinvoimalan lähistöllä asuva Artjom-poika ja hänen perheensä, jotka kyllä evakuoidaan, mutta kenties liian myöhään. On Pripjatiin komennukselle lähetettävä moskovalaiskirurgi Grigori, joka tekee pitkiä päiviä pelastaakseen muita – ja riskeeraa samalla oman terveytensä. Moskovaan jäävät Grigorin ex-vaimo Maria, tämän sisko Alina sekä Alinan poika Jevgeni, joista viimeksi mainittu on musiikillisesti huippulahjakas ja jota hanttihommia paiskivat Maria ja Alina yrittävät parhaansa mukaan tukea. Hahmoista jokainen saa omalla tavallaan kokea neuvostojärjestelmän mielivaltaa, pelkoa, kauhua ja uhkaa.

“Hän ei osaa – eikä koskaan haluakaan osata – arvioida, kuinka monen hänen potilaansa elämä on katkennut ennen aikojaan. Hän ei ole koskaan muotoillut tätä selvin sanoin edes itselleen, mutta ihmiselämää kunnioittava työ valtiossa, joka ei kunnioita sitä vähääkään, ei ollut sattumanvarainen uravalinta.”

McKeon löytää useita kiinnostavia näkökulmia vuoden 1986 tapahtumiin. Neuvostoliitto rapautuu ja romahtaa ydinvoimalan tavoin. Yksilöt pärjäävät miten kuten – systeemiä huijaamalla tai toisiaan auttamalla. Ihmiselo on yhtä levottomuutta ja juonittelua, kun valtio pimittää olennaista tietoa ja hallitsee kansaa pelolla. Tämä aspekti herättää lukijassa ehkä eniten suuttumusta, sillä asiat eivät tässä suhteessa ole itärajan takana vieläkään kovin paljon paremmin.

“Otsikko: “Operationaaliset toimet reaktorin ytimen sulaessa”. Mustia palkkeja kahdella sivulla, viidellä sivulla, kahdeksalla. Kaikki teksti on hävitetty, kappaleet piilotettu paksujen mustien viivojen taakse. Tällaista tapahtumaa ei suvaita eikä sitä saa kuvitella, tällaisen varalta ei suunnitella mitään, sillä tällaista ei koskaan tapahdu. Järjestelmä ei epäonnistu, järjestelmä ei voi epäonnistua, järjestelmä on yhtä kuin kunniakas kotimaa.”

McKeon välttää melko hyvin ilmeisimmät sudenkuopat: anakronistisen besserwisseröinnin, sentimentaalisuuden ja kauhistelun, venäläisen mentaliteetin tulkitsemisen länsimaisesta tulokulmasta käsin. Kirjan henkilöt ja heidän kohtalonsa tuntuvat, jos nyt eivät joka hetki käsinkosketeltavan aidoilta, niin ainakin mahdollisilta. Taustatyönsä McKeon on tehnyt hyvin, ja hän kiittääkin jälkisanoissaan useita taiteilijoita, joiden työstä on ammentanut. Nimeltä mainitaan esimerkiksi Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitšin dokumenttiromaani Tšernobylista nousee rukous, jolle Kaikki pysyväinen haihtuu pois on eittämättä velkaa.

Kaikki pysyväinen haihtuu pois on pakahduttavan surullinen, mutta myös hyvin kaunis romaani. McKeonin teksti on esikoisteokseksi varsin varmaotteista, paikoin tylyn toteavaa, paikoin lyyristä ja soljuvaa. Toivonpilkahduksiakin tarinassa on, vaikka pilven hopeareunus kovin kapea onkin. Kertomus välittää viestiä kaiken pysyväksi ajatellun katoavaisuudesta, oli kyseessä sitten koti, rakkaus ja parisuhde, mainen kunnia, ydinvoimala-jossa-ei-voi-tapahtua-onnettomuutta tai ruosteisena nitisevä valtiojärjestelmä.

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois
Atena (2016)
369 sivua
Alkuteos: All That Is Solid Melts Into Air (2014)
Kääntäjä: Ulla Lempinen
Kansi: Tuomo Parikka
Arvostelukappale.

Tiloissa

Jukka Laajarinteen esseekokoelma Tiloissa (2016) kuulostaa paperilla kaikelta siltä, mikä saa minut syttymään. Takakannessa kerrotaan kirjan käsittelevän mielen, kehon ja ympäristön suhdetta. Olen itse ollut aina herkkä aistimaan paikkojen ominaislaatua ja fiiliksiä, ja ne myös tarttuvat minuun takiaisen lailla. Rakastan karttoja ja kaupunkitilojen historiallista kerrostuneisuutta. Kirjoitin aikoinaan graduni identiteetin ja paikan suhteesta, joten kyllä – kiinnostuskerroin oli tämän kirjan kohdalla kohdillaan.

Laajarinne on kirjoittanut lastenkirjoja, tietokirjoja, romaaneja ja paljon muutakin. Olen lukenut hänen töistään aiemmin maanmainion opuksen Muumit ja olemisen taito (2009), jossa Laajarinne tutkaili Muumi-kirjoja eksistentiaalifilosofian viitekehyksestä käsin. Tuo teos oli niin monessa kohdin niin osuva, että huomasin sekä kyynelehtiväni että nauraa räkättäväni useampaan otteeseen, usein yhtä aikaa. (Siitä kannan kyllä yhä kaunaa, että jouduin kirjan lukemisen jälkeen myöntämään olevani pesunkestävä oman elämäni Vilijonkka – vaikka olin tietenkin ajatellut olevani Pikku Myy. Kiitti vaan.)

tiloissa

Tiloissa-teoksessa Laajarinteen teesinä on se, ettei mieltä, kehoa ja maailmaa voi lopulta erottaa toisistaan. Tilat ovat meissä yhtä paljon kuin me tiloissa – ja rajapinnoilla käy melkoinen kuhina. Laajarinne käsittelee aihettaan paitsi omakohtaisten kokemustensa kautta, myös tutkimuskirjallisuuteen tukeutuen. Hän vie lukijan mukanaan muun muassa vuorille, luoliin ja urban exploration -retkille, Sveitsiin, Berliiniin ja Harun saarelle. Ihmisen ja ympäristön vuorovaikutusta kurkistellaan useista kulmista, viitteitä on (psyko)maantieteeseen, filosofiaan, neurotieteeseen, psykologiaan, sosiologiaan, kaupunkitutkimukseen, moraalihistoriaan ja ties vaikka minne.

Lukukokemus ei ole kuitenkaan millään muotoa raskas tai kuiva, sillä kirjoittajana Laajarinne on paitsi selkeä, myös hyvin viihdyttävä. Sujuvaa tekstiä lukee mielellään. Kieli on jämptiä asiatekstiä, hauskuus nousee substanssista, tehdyistä havainnoista ja kiinnostavista rinnastuksista.

“Mielen ja tilan erottamaton yhteys määrittää olemistamme monin tavoin. Kun katselen ympärilleni, katselen nimenomaan ruumiistani käsin, silmieni kautta. Olen tässä, vaikka ajattelisin mitä; ympäristööni sidottu ja sen vaikutuksille altis. En voi kokonaan sulkea tietoisuudestani niitä olosuhteita, joiden keskelle olen päätynyt: kylmyyttä, kuumuutta, tuulta, kosteutta, suojaa tai suojattomuutta, muiden ihmisten tai eläinten läheisyyttä, järjestystä tai sekasortoa, seiniä, kattoja ja valoa. Mielen rajat vuotavat, tai oikeastaan niitä ei ole.”

Kirjalla oli tähän lukijaan useita hyvin konkreettisia vaikutuksia. Se sai katsomaan omaa ympäristöä ja siinä olemista paljon tietoisemmin – eräänlaista arjen mindfulnessia siis. Teos herätti myös aivan järkyttävän matkakuumeen, tarpeen ylittää rajoja ja asettua vieraaseen ympäristöön.

“Tämä lienee yksi matkailun tärkeimmistä viehätyksistä: matkalle lähtiessään virittyy uuteen mielentilaan. Ei tarvitse kuin ylittää kahden maan välinen raja, niin katse terävöityy: vieraassa maassa on jotakin olennaisesti erilaista – jos ei muuta, niin matkailijan oma muuttunut perspektiivi.”

Tämäntyyppiset havainnot ovat kuin suoraan Alain de Bottonin taannoisesta esseekokoelmasta The Art of Travel (2002), jossa kirjoittaja pyrki analysoimaan matkustamisen viehätystä ja tarvetta. Tiloissa-kirjan matkustamista käsittelevissä osioissa de Botton tuli muutoinkin usein mieleen. Yhtymäkohtia ovat aihepiirin ohella myös henkilökohtaisen kokemuksen ja filosofisen teorian vuoropuhelu sekä mielen ja ympäristön suhteen tarkasteleminen. Kenties jotain samaa on myös kirjoittajien havaintoherkkyydessä ja kyvyssä ymmärtää ja arvostaa yksityiskohtia.

Jukka Laajarinne: Tiloissa
Atena (2016)
260 sivua
Kansi: Timo Mänttäri
Arvostelukappale.

Helmet-lukuhaasteesta kuitataan tällä kirjalla kohta 36: kokoelma esseitä tai kolumneja.

Kirjoi ja ruusui

Kirjan ja ruusun päivä oli antoisa.

image1(1) copy 2

Bond ja Pomelo menivät perheen miehille, Nousiaisen ja Nabokovin sain itse.

Ruusuja ei ole näkynyt, mutta innovatiivinen vastalahja kumminkin:

image2(1) copy 3

Sivistävä Metsäkasvit-korttipakka, jossa on tarjolla monenlaista kukkaa. Nimisuosikkejani ovat nuokkuhelmikkä, rätvänä, ojakellukka ja yövilkka. Rätvänä-nimestä syntyvä mielikuva eroaa kyllä melko lailla latinankielisen nimen Potentilla erecta herättämistä viboista…

Mukavaa lauantai-illan jatkoa!

 

Pannuhuoneiden pojat

Hemmo (Juho Milonoff) on muuttanut itäsuomalaisesta pikkukaupungista lukion jälkeen Punavuoren punavihreään kuplaan. Hänen paras lapsuus- ja nuoruusvuosien ystävänsä oli Pasi (Johannes Holopainen), eläväinen ja innostuva sälli, jolla kuitenkin oli taipumuksena ajautua vaikeuksiin. Lapsuudenystävien tiet erkanevat aikuisuuden kynnyksellä. Kun Hemmo 15 vuotta myöhemmin kuulee Pasin kuolleen oman käden kautta, joutuu Hemmo kohtaamaan lapsuutensa ja omat valintansa. Miksi Pasille kävi niin kuin kävi, ja – mikä tärkeintä – haluaako Hemmo oikeastaan edes tietää, miksi?

KOM-teatterin Pasi was here on voimakas sukupolvikokemus. Kykenen yleensä katsomaan isompaa kuvaa yksityiskohtien takana, mutta tällä kertaa olen tiukasti oman näkökulmani vanki. Minulla ei ole harmainta hajuakaan, miltä näytelmä näyttää sellaisen ihmisen silmin, jolle miljöö ei ole omakohtaisesti tuttu tai joka ei ole elänyt lapsuuttaan 80-luvulla.

Kuva: Tanja Ahola / KOM

Kuva: Tanja Ahola / KOM

Pasi was heren tapahtumapaikka on minulle nimittäin tuttuakin tutumpi: olen elänyt lapsuuteni tismalleen samoilla kulmilla Savonlinnan Kellarpellon lähiössä kuin Pasi ja Hemmo. Katu, jonka varrella olen asunut, mainitaan näytelmässä nimeltä. Samat päiväkodit ja koulut on käyty. Nauran poikien huomiolle, että kaikki puhelinnumerot ovat 277- tai 278-alkuisia ja ne muistetaan ulkoa (muistan kavereiden numerot yhä, vaikkeivät ne ole toimineet arviolta 20 vuoteen).

Yleisemmällä tasolla tunnistan opettajien sadistiset 80-lukulaiset kasvatusmetodit ja kenties Itä-Suomessa yleisen “jäyhä mies on perheen pää ja häntä pelätään” -mentaliteetin. Muistan, ettei ikäisteni poikien ja heidän isiensä suhteissa useinkaan mitään lämpöä havainnut. “Ukko tappaa miut jos saa tietää” -tyyppiset tokaisut eivät olleet mitenkään harvinaisia. Ja pannuhuoneiden hämärissä tapahtui epäilemättä tekoja, jotka eivät kirjaimellisesti kestä päivänvaloa.

Ja niin, Hemmon tavoin minäkin olen vaihtanut Kellarpellon helsinkiläiseen punavihreään kuplaan. Joten jep, osui ja upposi.

Väliajalla tarjolla oli lörtsyjä. Pisteet siitä.

Väliajalla tarjolla oli lörtsyjä. Pisteet siitä!

Minulle ei käynyt kuten Pasille, mutta tunnen niitä, joille kävi. Pistää miettimään meille jaettuja kortteja, ja sitä, miten pienestä kaikki on joskus kiinni.

Päällimmäisenä näytelmästä jää mieleen tarkka ajankuva. 80-luku tuodaan katsojien eteen niin kammottavan autenttisen puvustuksen, tv-tunnareiden kuin kodinelektroniikan ja muiden härpäkkeidenkin avulla. (Häntähattu! Neonvärinen tupsupipo! Kymppitonni-lautapeli, eikä!) Vähempikin tarpeisto lavalla ehkä riittäisi, sillä huomio meinaa välillä kiinnittyä liiaksikin kaikkeen tähän “ihanaan” nostalgiatrippailuun.

Kaiken tämän ohella, tai takana, on kuitenkin vahva tarina ongelmien kohtaamisesta tai väistämisestä. Se tarina on universaali.

Hemmon on vaikea kohdata aikuista Pasia ja hänen ongelmiaan – ja hän joutuu kantamaan syyllisyyttä silmiensä ja ovensa kirjaimellisestakin sulkemisesta luultavasti lopun ikäänsä. Pisto sydämessä. Auh. Miten helppoa selän kääntäminen onkaan. Miten helppoa onkaan olla pelkurihemmo.

pasi3

Pasin tarinaa ei pureskella valmiiksi, eikä syitä ja seurauksia alleviivata. Katsoja saa päättää. Fokus on Hemmossa, siinä, millaisen jäljen Pasi, ystävyys ja lapsuus häneen jättävät. Mitä Hemmo Pasista muistaa ja millaisen merkityksen tälle antaa. Ja kuinka vähän Hemmo Pasista lopulta tietää tai haluaa tietää.

Pasi edustaa Hemmolle jonkinlaista vapauden, viattomuuden ja puhtauden ideaalia. Hemmo haluaisi säilyttää muiston Pasista ja samalla omasta lapsuudestaan hyvänä ja ongelmattomana, mutta Pasin teko tekee sen mahdottomaksi. Näytelmä taitaakin monien muiden asioiden muassa kysyä, saavatko meidän yhteiskuntamme pasit hätänsä kuuluviin ainoastaan epätoivoisten tekojen kautta. Kun ovikellon ääneen ei reagoida, täytyy ampua.

Monitasoisen ja paikoin hysteerisen hauskankin näytelmän toteutus on latteasti sanottuna ammattityötä. Vilma Melasniemi ja Robert Enckell tekevät yhteensä liki parikymmentä roolia, joista mieleenpainuvin on ehdottomasti Enckellin tarhatäti Sinikka – klassinen esimerkki lapsia vihaavasta, mairean kaksinaamaisesta kansankynttilästä. Homman dynamo on silti Pasia näyttelevä Johannes Holopainen, joka tekee yhtä aikaa vimmaisen ja koskettavan tulkinnan ajelehtivasta Pasista.

a16

Pasi was here on monella tapaa häiritsevä ja hämmentävä teos. Minulla taitaa mennä hetki toipumisessa siitä järkytyksestä, että lapsuusympäristöni on laitettu näyttämölle näin aitona ja yksityiskohtaisesti. Sen jälkeen voin alkaa nuolla omaantuntooni pisteltyjä haavoja ja miettiä, voisiko ihmisten erillisille ja yhä kauemmaksi eriytyville todellisuuksille löytää yhteisiä nimittäjiä. Tässä mielessä Pasi was here on valtavan ajankohtainen. Kiitos ravistelusta, Nuutinen, Maijala & työryhmä. Ja voi järkytys sentään, enpä uskonut Kellarpellon pääsevän “maailman”kartalle tällä tavoin (tai yhtään mitenkään muutenkaan).

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑