Month: elokuu 2016

Michel, le provocateur

Ranskalaisen yhteiskunnan islamisoitumisella leikittelevä Alistuminen on koherentti ja ajankohtainen teos, vaikkei onnistuneinta Michel Houellebecqia olekaan.

Michel Houellebecq, tuo ranskalaisen kaunokirjallisuuden l’enfant terrible, ei Alistumisessa tee uusia aluevaltauksia, vaan jatkaa länsimaisen rappion syväluotausta tutuin keinoin. Houellebecqin teoksista ei tosin edes tee mieli käyttää suomenkielistä termiä KAUNOkirjallisuus, sillä mitään erityisen kaunista hänen kirjoissaan ei ole. Pintataso teksteissä on suorastaan luotaantyöntävä: miksi haluaisin lukea elämäänsä kyllästyneen, rappeutuneen intellektuellikertojan ihmisvihaista vuodatusta, miksi olisin ylipäätään rahtustakaan kiinnostunut hänen pyrinnöistään, jotka tähtäävät lähinnä lihalliseen tyydytykseen?

No, muun muassa siksi, että Houellebecq on minusta hauska. Kitkerällä, kireällä ja itseironisella tavalla hauska. Provosoitujilla on hänen seurassaan kyllä epäilemättä hankalaa. Mutta jos vaikkapa kirjailijan naiskuva kammottaa, kannattaa miettiä hetki hänen mieskuvaansa, joka on vähintään yhtä armoton. Miehillä ei lihanhimon ohella ole juuri muita ominaisuuksia, mikä tietenkin viittaa länsimaisen ihmisen rappiotilaan. Houellebecqin (itse)ironia on kyllä haudattu rivien väliin niin huolellisesti, että moni sen sieltä jättää kaivamatta. Kyse voi olla tietenkin myös omasta virhetulkinnastani, mikä tavallaan merkitsisi nauramista jollekin, mille ei todellakaan saisi nauraa. No, ei olisi ensimmäinen kerta.

michel
Alistuminen on dystopia lähitulevaisuuden Euroopasta, etenkin islamilaista vallankumousta läpikäyvästä Ranskasta, jonka Houellebecq esittää heikkona, omasta identiteetistään epävarmana ja haudan partaalla keikkuvana valtiona. Alistuminen on teoksessa monitasoista – valtiollista, kulttuurillista, uskonnollista ja henkilökohtaista.

Kirjan päähenkilö on Huysmans-tutkija Francois, jonka ammatillisen ja yksityiselämän mullistaa ranskalaisen yhteiskunnan ja yliopistomaailman islamisoituminen. Uran jatkaminen  Sorbonnessa vaatisi kääntymistä muslimiksi, mutta liika vapaa-aikakin tuppaa olemaan turmiollista synkkyyteen ja viinan iloihin helposti uppoavalle Francois’lle. Naisten jahtaaminenkaan ei tunnu enää samalta kuin ennen, kun Muslimiveljeskunnan vuoden 2022 vaalivoiton jälkeen naisten pukeutuminen muuttuu merkittävästi peitellymmäksi.

Alistuminen muistetaan tietysti kirjana, jonka julkaisupäivänä iskettiin Charlie Hebdo -lehden toimitukseen Pariisissa. Asioilla ei ilmeisesti ollut yhteyttä, mutta kirjan aihe osui todistettavasti ajan hermolle. Omassa mielessäni Houellebecq, Pariisi ja terrorismi kietoutuvat yhteen siinäkin mielessä, että satuin olemaan Pariisissa viime marraskuun iskujen aikaan ja majoituin viidennessä kaupunginosassa – samassa, jossa myös Alistumisen Francois liikkuu. Sorbonne, Rue Mouffetard, Arènes de Lutèce (jonka vieressä Francois’n kollega asuu) … ja kaiken yllä surumielisyys ja epävarmuus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Faktat ja fiktiot, päässäni ihan sekaisin.

freres

Houellebecq ottaa Alistumisessa lopulta hyvin vähän kantaa islamiin. Romaani on suunnattu ranskalaiselle älymystölle, jonka heikkouden kirjailija haluaa tuoda näkyväksi. Alistuja on romaanissa valkoinen, länsimainen keski- ja yläluokka, joka on valmis luopumaan periaatteistaan, uskonnoistaan ja arvoistaan hedonismin vuoksi. Ulkoinen ärsyke on tässä islam, mutta se voisi olla lähes mitä tahansa muutakin.

Provokaatio on vaikea laji. Hallussa on oltava niin tyyli kuin substanssikin, ettei homma mene pelkäksi loukkaamiseksi. Houellebecq revittelee, mutta en ole koskaan havainnut hänellä ylenkatsetta. Viime kädessä koen hänen välittävän surkeista henkilöistään, ankeasta Ranskasta ja rappeutuneesta länsimaailmasta, vaikka kirjojen sovinistisen vastenmielinen pintataso muuta vihjaisikin. En nyt Houellebecqia ehkä suureksi filantroopiksikaan nimittäisi, mutta nykymaailmassa sellaiset ovat muutenkin aika harvassa.

Michel Houellebecq: Alistuminen
WSOY (2015)
Alkuteos: Soumission (2015)
Suomentaja: Lotta Toivanen
266 sivua

Helmet-lukuhaaste:
34. Keskustelua herättänyt kirja
42. 2000-luvulla sotaa käyneesta maasta kertova kirja

Bloggaajan paluu

Pidin vahingossa blogilomaa – hups – melkein neljä kuukautta. Syitähän on: lapsi oli sairaana toukokuun ja minä itse kesäkuun, sitten oli työkiireitä kun maailma piti saada valmiiksi ennen lomia… ja sitten oli vielä superaktiivinen kesäloma, jolloin en neljään viikkoon käynyt kotona kuin muutaman yön kääntymässä.

Ja nyt on ollut yksinkertaisesti käynnistysvaikeuksia. Onneksi Inahduksia-blogin Ina Westman päätti juuri palata kolmen vuoden blogitauolta ja kirjoitti blogiinsa nämä kovin armolliset sanat:

“Mietin blogin aloittamista vuoden verran ja ihmettelin miten ja missä ja ennen kaikkea miksi? Pitäisi varmaan keksiä jotain uutta ja mullistavaa ja vähintäänkin alkaa vlogata ja tubettaa hulluna, ettei olisi ihan 90-luvulta, omg ja kaikki muut lyhenteet, joita en enää osaa.

Sitten tuli Juha Itkonen jatko-osineen ja aloin miettiä, miksen menisi ruuhkavuosina läpi siitä, mistä aita on matalin (kuten kaikessa muussakin) ja jatka ihan vaan suosiolla Inahdusta?”

Matalat aidat, oi kippis niille! Vaikkei oikein ehdi lukea saati kirjoittaa lukemastaan, niin blogata pitää. Ilman tavoitteita ja motivointia kun ei saa luetuksi (loppuun) tätäkään vähää, vaikka lukeminen onkin ehkä parasta maailmassa.

Joten alla kesäloman sekalaista kulttuurisatoa kuvina.

kesä2016

Tuli sitä siis luettuakin. Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä oli kirja, jonka suorasanaiseen päähenkilöön tykästyin kovasti. Nadja Sumasen Rambo puolestaan on Finlandiansa ansainnut: päähenkilö Rambolla oli kaikessa elämäntuskassaan niin hyvä meininki, että lapseni saa kirjan varmasti luettavakseen sitten isompana. Tove Janssonin Kesäkirjaan oli ihana uppoutua kesämökillä sadepäivänä, ja ihanaisen Lasse Pöystin muistelmateos Pallo maton alla kuljetti puolestaan lukijan ajatukset vastustamattomasti mökiltä Montmartrelle. Jotain muutakin luin, ehkä.

hanko2016

Kuvissa näkyvä Knausgård 6 on yhä kesken. Sitä ei paljon reissuilla kuskattu mukana, koska   1 216 sivua ja 1,27 kiloa. Sähkökirja olisi ollut tässä kohtaa kyllä erinomaisen perusteltu hankinta.

Luetut kirjat osuvat huonosti Helmetin lukuhaasteeseen, mutta Kesäkirjalla ruksataan kohta 37 (kirjan nimi viittaa vuodenaikaan).

EDIT. Luinhan tosiaan myös Joseph Conradin melankolisen novellin / pienoisromaanin To-morrow (1902), jolla katetaan kohdat

9. Sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja ja

48. Kirjassa on alle 150 sivua.

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑