Month: elokuu 2017

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Tiina Lifländerin esikoisromaani Kolme syytä elää julkaistiin vuosi sitten. Se jäi mielestäni turhan vähälle huomiolle, onhan kyseessä kirjoittaja, jolla on jo debyytissään hyvin vahva oma ääni. Kolme syytä elää on kypsä, kielellisesti hiottu ja ajatuksellisesti kirkas teos.

Perusasetelma on kliseinen: yksi mies ja kaksi naista. Mies, Lauri, on naimisissa Helmin kanssa, mutta rakastuu sihteeriinsä Kerttuun. Suhde kestää 1,5 vuotta, mutta jättää jälkensä kolmikon loppuelämään. Kolmiodraama eletään 50-luvulla, minkä lisäksi henkilöitä seurataan 2000-luvulla, vanhuksina ja uudenlaisissa elämäntilanteissa.

Ihmissuhdetarina ei jumiudu itsestäänselvyyksiin, vaan Lifländer kuvaa kauniisti myös muun muassa nuoruuden ehdottomuutta ja iän mukanaan tuomaa perspektiiviä. Romaani puhuu riipaisevasti myös yksinäisyydestä ja vaihtoehtojen vähyydestä/näennäisyydestä.

Erityisintä romaanissa on Lifländerin kieli, joka soljuu, taipuu, kulkee ja kuljettaa ja on niin kaunista että siihen haluaisi upota. Suurimmat ongelmat liittyvät sivuhenkilöihin. Heidän elämistään kerrotaan paljonkin yksityiskohtia, jotka tuntuvat turhalta hälyltä eivätkä linkity mihinkään.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Atena (2016)
342 sivua
Kansi: Anna Makkonen
Arvostelukappale

Helmet-lukuhaaste:
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
6. Kirjassa on monta kertojaa
42. Esikoisteos

Kepeästi keski-iästä

Kirjojen kansi- ja muut kynnystekstit ohjaavat lukiessa tulkintojani liiankin kanssa. Joten kun esikoiskirjailija Jussi Huhtalan Ukkosenjohdatin-romaanin kansiliepeessä kerrotaan teoksen kumisevan “Nick Hornbyn, David Nichollsin ja Woody Allenin hengessä”, on minun vaikea lukea sitä muutoin kuin noita nimiä vasten. Ja koska Huhtala itse on siviilissä elokuvatoimittaja, tulee leffaviittauksia vilisevää ihmissuhderomaania lukiessa muitakin elokuvallisia vertailukohtia hakematta mieleen jatkuvasti.

Mutta mikäs siinä, yhtäläisyyksiä toki on. Nichollsiin ja Hornbyyn Huhtalan yhdistää paitsi kaikessa hieman alisuoriutuva keski-ikäinen (mies)päähenkilö, myös lempeä huumori. Allenista puolestaan muistuttaa dialogivetoisuus, himppasen epäkeskot henkilöhahmot ja jos nyt ei neuroottisuus, niin päähenkilö Eeron ainakin hivenen horjahteleva mielen tasapaino.

Eero on nelissäkymmenissä oleva matemaatikko, joka on paremman puutteessa päätynyt työskentelemään atk-tukihenkilönä. Työ ei maistu ja muutenkin ahistaa, etenkin kun lapsuudenystävä kuolee ja Eero joutuu ensimmäistä kertaa kohtaamaan oman kuolevaisuutensa. Samaan syssyyn tulee ero ja elämäntuska, mutta löytyy myös persoonallinen kirjastonhoitaja Anni, jonka kanssa on ja ei ole ja on ehkä kuitenkin jonkinlaista suhdeviritystä.

Ukkosenjohdattimessa on paljon kipeitäkin teemoja: kuolemanpelko ja ahdistus, keski-iän kriisi, parisuhdeongelmat, toisen ihmisen kohtaamisen vaikeudet. Huhtala luovii niiden keskellä kuitenkin hyvin kepeällä otteella ja pikemminkin naureskelee humaanisti homo sapiensin hullutuksille (Hornby, Nicholls ja Allen, check!). Romaani ei teemoistaan huolimatta ole tippaakaan ahdistava, vaan päin vastoin siinä on samanlaista lempeää kirpeyttä kuin Eeron niin kovasti rakastamissa karviaismarjoissa. Herkullisia ovat myös Huhtalan 70- ja 80-lukujen lapsuus- ja nuoruuskuvaukset betavideoineen ja tietosanakirjakauppiaineen.

Teoksen loppu tulee hieman yllättäen, mutta on oikein hieno, napakka ja sopivalla tavalla avoin.

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin
Atena (2017)
245 sivua
Kansi: Elina Warsta
Arvostelukappale

Helmet-lukuhaaste:
41. Kirjan kannessa on eläin
42. Esikoisteos

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑