Month: marraskuu 2017

Lasten ja nuorten Helmet-lukuhaaste 2017 – valmista tuli

Haastelista ja lukukaveri

Helmet-kirjastojen suositun aikuisten lukuhaasteen rinnalla oli tänä vuonna lasten ja nuorten lukuhaaste, jossa haastekohtia oli 50:n sijaan 25. Kun oma lapsi on neljä ja lukee / hänelle luetaan vielä pääasiassa kuvakirjoja, ei 25 kohdan lukuhaaste vaikuttanut määrällisesti erityisen haastavalta. Ajattelin ennalta, että haaste tulee suoritettua parissa kuukaudessa, mutta niinpähän vain mentiin lokakuulle. Syyt ovat seuraavat:

1.) Lapsella on omat lempikirjansa, joita luetaan kerta toisensa jälkeen. Äiti voi yrittää vaikuttaa valintoihin oveluudella ja hellällä tahi päättäväisemmällä taivuttelulla, mutta toisinaan mikään ei auta. Meillä luettiin lähes yksinomaan Pientä junakirjaa ja Pientä metrokirjaa huhtikuusta syyskuuhun (liioittelen vähän, mutta vain vähän), jolloin haaste ei ymmärrettävistä syistä edennyt.

2.) Osa haastekohdista oli 4-vuotiaan kohdalla vielä vähän hankala täyttää. En keksinyt ihan puhtaasti fantasiagenreen kuuluvaa kirjaa, joka ei olisi ollut lapselle liian jännä. Myös kirjat, joissa “oikeasti” selvitetään rikos, jäivät yhä odottamaan (mutta Tatu ja Patu paikkasivat hienosti tässä).

Luinko lapselle haasteen ansiosta jotain, johon muutoin en olisi koskenut? Mauri Kunnaksen Koiramäkiin en todennäköisesti olisi vielä tarttunut, enkä tiedä, olisinko Topeliuksen Vattumatoakaan muuten muistanut. Pääosin haastekohdat kuitenkin täyttyivät ns. itsestään.

Listaa täytimme yhdessä lapsen kanssa ja hän sai valita kuhunkin kohtaan kirjan itse silloin kun se jotenkin järkevästi onnistui. Esimerkiksi kohdat 1, 5 ja 8 ovat lapsen omia valintoja. Jos kirjavalintamme kiinnostavat, klikkaa kuvaa, niin näet sen isompana.

Tosikko kirjabloggaaja luki chick lit -romaanin

En olisi ikipäivänä tarttunut Lori Nelson Spielmanin Kymmenen unelmaani -romaaniin, ellen olisi saanut sitä lahjaksi. (Jälleen yhdeksi) syntymäpäivälahjaksi, saanen lisätä, koska ikää minulla jo on ja lahjanantaja on (kenties ainakin omasta mielestään) huumormiehiä:


Kirja päätyi koristamaan yöpöydän kirjapinoa, mutta sitten kävikin niin, että elämässä tuli vastaan hetki, jolloin ei vaan enää jaksanut mitään. Ei mitään dramaattista, “vain” viikkoja jatkuneen työ- ja elämästressin jälkeinen tila, jossa ei jaksanut enää ottaa vastaan yhtään uutta vaatimusta tai suoritetta. Kun kurkkuun pesiytyi kaktus, luisuin sohvannurkkaan ja pysyin siinä kunnes tämä oli luettu. Kirja ärsytti ehkä enemmän kuin mikään muu lukemani piiiitkiin aikoihin, mutta tuli kuitenkin luetuksi. Kaikkine puutteineen kirja ja sohvannurkka loivat tilan, jossa minulta ei vaadittu mitään. Ei tarvinnut analysoida, arvottaa, tarkkailla tai pelätä, että jotain menee ohi. Ei tarvinnut yhtään mitään, ja sitä juuri tarvitsin.

Hassua, etten ollut koskaan aiemmin tullut ajatelleeksi, että jokin kirjagenre voisi tietyssä tilanteessa ajaa saman asian kuin jooga, mindfulness, hieronta, siivoaminen tai suklaan mussuttaminen. Ja mitä genreen tulee, oman stressireaktioni taltuttamisessa olennaista oli chick lit -genreen sisäänkirjoitettu lupaus: kaikki menee hyvin. Epäloogisesti, asenteellisesti, mutta lopulta (päähenkilön näkökulmasta) hyvin.

Juoni: ennalta-arvattava. Päähenkilöön samastuminen: herra varjele. Kielelliset ansiot: miinuksen puolella. Miljöö on iloton ja kliininen, kirja liian imelä ja liian jenkki. Kronologisesti etenevä kerronta ei tarjoa yllätyksiä, koko romaanin lähtötilanne on täysin epäuskottava, henkilöt pahvisia ja sterotyyppisiä – enkä edes aloita siitä, millaisia rodullisia ja sukupuoleen liittyviä stereotypioita tässä viljelläänkään.

Miksi sitten luin loppuun asti? Sen lisäksi, että kirja hyväksyi minut pää kainalossa köllöttävänä reppanana, tulin kuitenkin jossain määrin uteliaaksi siitä, kuinka lopussa käy. Lukija aavisti tapahtumat aina sata sivua ennakkoon, mutta silti oli kiinnostavaa tarkistaa, oliko osunut oikeaan. Ja lopulta romaani onnistui nostamaan esiin kysymyksiä unelmista, niiden tavoittelemisen mielekkyydestä, omien (vai muiden?) unelmien mukaan elämisestä ja olennaiseen tarttumisesta. Vaikka omat ajatuskulkuni ovat hyvin erilaisia kuin kirjan päähenkilön, ei teeman puolihuolimaton pohtiminenkaan ole varsinaisesti koskaan pahasta.

Ai mistäkö kirja kertoo? Päähenkilö Brett Bohlinger työskentelee mainospäällikkönä äitinsä perustamassa kosmetiikkayhtiössä. Kun äiti kuolee, jättää hän jälkeensä tyttären 14-vuotiaana kirjoittaman listan, johon kirjatuista unelmista vielä kymmenen on täyttämättä. Testamentissaan äiti määrää, että Brettin on toteutettava nuo haaveet, vaikka Brett kuvitteleekin aikuisena haluavansa jo jotain aivan muuta kuin koiran ja hevosen. Ja sitten pitäisi vielä rakastua ja saada lapsi tai kaksi. Ihan perus.

Kovin koomista, mutta Helmet-lukuhaasteessa tämä menee nyt edellä kerrotun vuoksi kohtaan
4. Kirja lisää hyvinvointiasi 🙂

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani
Otava (2017)
Alkuteos: The Life List (2013)
Suomentaja: Outi Järvinen
381 sivua
Kansi: Sarah Gibb

Ihminen ja saari

Mutta miksi meille on annettu sydämet jotka kurottuvat yli aikojen ja paikkojen?

Runoilijana ja kääntäjänä tunnettu Marianna Kurtto on löytänyt esikoisromaanilleen Tristania aivan fantastisen miljöön: maailman syrjäisimmän asutun saaren Tristan da Cunhan keskellä Atlanttia. Kirja sijoittuu 1950- ja 1960-luvuille, jolloin Tristan oli vielä aidosti eristäytynyt saari. Ainoita yhteyksiä ulkomaailmaan olivat harvakseltaan horisonttiin ilmestyvät laivat, joiden kanssa voitiin yrittää tehdä kauppaa tai joiden kyydillä lähdettiin kaukaisiin maihin – jotkut tilapäisesti, harvat pysyvämmin. Kun saarella oleva tulivuori purkautui vuonna 1961, päätti Iso-Britannia evakuoida saaren koko väestön. Kun paluu kolmisen vuotta myöhemmin tuli mahdolliseksi, lähes kaikki päättivät tulla takaisin, mikä kertoo omaa tarinaansa ihmisen ja paikan suhteesta sekä siitä, mitä kotina pidetään.

Romaanin henkilöt, Lise, Jon, Lars, Martha, Elide ja monet muut, ovat fiktiivisiä, olemassaolevaa maisemaa ja oikeita historiallisia tapahtumia vasten sijoitellut.

Ja miljöö, se on Tristaniassa jo itsessään kertomus.

Merkit olivat olleet ilmassa, eikä tämä ollut yllätys, vaikka tietenkin se oli: me elämme erikoisessa paikassa, mutta meille se on tavallinen, koti, eikä kukaan odota kodin keskelle kuilua, aukkoa keskelle päivien tasaista jonoa.
Mutta jokainen asia joka tapahtuu, tapahtuu jonakin hetkenä.
Älä mieti todennäköisyyksiä.
Se hetki on nyt.

Tristania on vahva kirja. Sen surumielisyys on läpitunkevaa mutta ei toivotonta. Sateineen, tuulineen, villapaitoineen ja kalanhajuineen sumuisen saaren romaani on täydellistä luettavaa pimeään syysiltaan. Kurton kerrontaote on varma, kieli kaunista ja hallittua. Pehmeä lause syleilee lukijaa ja muodostaa kiehtovan kombon karun ympäristön kanssa. Itse olin menetetty tapaus viimeistään sivulla 13, jossa Lise pukee ylleen pitkän hameen ja villapaidan ja lähtee kiipeämään Eliden kanssa ylös vuorenrinnettä lammastasannetta kohti. Kuin vanha, rakeinen valokuva, kulmasta murtunut. Kuvauksessa ovat kohdallaan kaikki romaanissa myöhemmin olennaisiksi osoittautuvat elementit ja vastinparit: kuumuus ja kylmyys, pehmeys ja kovuus, valo, kirkkaus, sade ja sumu, korkeudet ja syvyydet, elämän ihanuus, haikeus ja väistämätön vaikeus.

Romaanissa mieleenpainuvinta on sen vahva tunnelma. Tristania on itsessään paikka, jonne voi upota ja jäädä olemaan.

Teksti pitää otteessaan paitsi kielen, myös ihmissuhdekiemuroiden ansiosta, joita annostellaan sopivasti vähän kerrallaan. Tristan ja sen asukkaat muuttuvat eläviksi ja herättävät vastustamattoman halun matkustaa saarelle (ei kuitenkaan mikään ihan helposti saavutettava unelma, Tristan da Cunhalla kun ei ole lentokenttää ja lähimpään asuttuun paikkaan on matkaa yli 2 000 kilometriä).

Tulin samaan syssyyn lukeneeksi Kurton esikoisrunokokoelman Eksyneitten valtakunta (WSOY, 2006), jossa oli kuvaston tasolla hauskoja yhtymäkohtia Tristaniaan. Vaikka runojen teemat ovat muualla ja miljöö urbaanimpi, oli hauska huomata, kuinka isossa osassa muun muassa kivet, vesi, saaret ja rannat sekä maantiede ylipäätään ovat molemmissa teoksissa.

Marianna Kurtto: Tristania
WSOY (2017)
331 sivua
Kansi: Anna Makkonen
Arvostelukappale

 

Helmet-lukuhaaste:

30. Kirjan nimessä on tunne

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑