Month: syyskuu 2018

Sinne meni kesä

Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on raivostuttava kirja. Omaa elämäänsä alisuorittava päähenkilö on ärsyttävä, itsekeskeinen kaupunkisinkku, joka ei yli kolmekymppisenäkään ole löytänyt paikkaansa maailmassa. Naisella ei ole työtä, ei pysyvää ihmissuhdetta, ei intohimoja juuri muuhun kuin sipsien syömiseen, nukkumiseen ja valittamiseen. Ote kirpoaa, mitään ei saa tehtyä vaikka pitäisi pitäisi. Rationaalisinta, mitä henkilö saa aikaiseksi, taitaa olla Ketipinor-reseptin hakeminen lääkäriltä.

Kuulostinko tuomitsevalta? Siltä minusta nimittäin tuntui romaania aloittaessani. En ollut ollenkaan varma, haluaisinko käyttää aikaani haahuilusta ja vatvomisesta lukemiseen. Kunnes sitten ymmärsin hieman zoomata ulos: ei kyse ole tästä yhdestä naisesta, vaan sukupolvikokemuksesta. Sosiologin tai antropologin viitta harteilla romaanin ansiot on helpompi nähdä. Niin kuin sekin, ettei tämänkaltaisista naispuolisista hahmoista, joiden jatkuva kokemus elämästä on (syystä tai toisesta) epäonnistuminen, ole varsinaisesti kirjoitettu kaanonia kukkuroilleen.

Rajattomat mahdollisuudet eivät romaanin kolmekymppisille merkitse vapautta, vaan ainoastaan ahdistusta jatkuvasta valitsemisesta. Ja sitten on vielä se pirkaleen somekin. Kun kaikki postaavat kuvia täydellisestä elämästään, tuntuvat ns. epäonnistumiset kahta kauheammilta.

Päähenkilö kuuluu sukupolveen Y, ja näin X-sukupolvelaisena hämmästyin, kuinka vähän lopulta samastuin Savonlahden antisankarittareen. Elämme samassa pähkähullussa maailmassa samojen lainalaisuuksien kanssa, mutta meistä äksistä aika moni ehti kuitenkin saada esimerkiksi sen vakityöpaikan ja “uran”, ennen kuin työelämä tyystin fragmentoitui. Me haaveilemmekin puolestamme downshiftaamisesta – niin tosin haaveilee Savonlahden päähenkilökin, ensin pitäisi vain olla jotain, josta downshiftata.

(On myös hyvin mahdollista, etten enää vain muista, millaista kolmekymppisyys oli. Tai halua myöntää itselleni, että olin nuorempana pitkiä aikoja ihan yhtä pihalla. Luojan kiitos, että ehdin perheellistyä aikana ennen Tinderiä.)

Savonlahti on taustaltaan toimittaja, ja kirjoituskokemus näkyy tekstin sujuvuutena ja luontevuutena. Maininnan ansaitsevat myös kirjoittajan erinomainen rytmitaju sekä teoksen lakoninen, iskevä huumori.

“Olen ottanut varmaan liikaa selfieitä”, Perttu sanoo painettuaan föönin pois päältä. “Tajusin tänään, että vedän nykyään vatsaani sisään aina, kun ajan kelikameran ohi.”

 

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Gummerus (2018)
304 sivua
Kansi: Hilla Semeri

Tummia sävyjä

Luin hiljattain kaksi tuoreehkoa taiteilijaelämäkertaa/-muistelmaa, jotka niputan tässä yhteen, vaikka ne ovatkin sekä tyylillisesti että päämääriltään tyystin erilaiset. Brittibändi Sueden nokkamiehen Brett Andersonin omaelämäkerta Coal Black Mornings (suomennettu nimellä Hiilenmustat aamut, Sammakko, 2018) on kirjallisestikin kunnianhimoinen katsaus 70-90-lukujen englantilaiseen yhteiskuntaan ja tietenkin myös Andersonin omaan henkilöhistoriaan, siihen, kuinka Andersonista kasvoi taiteilija ja yhden sukupolven ääni. Ruotsalaisnäyttelijä Mikael Persbrandtin muistelmateoksen Mikael Persbrandt – så som jag minns det (jonka on kirjoittanut Carl-Johan Vallgren ja joka on suomennettu nimellä Mikael Persbrandt – muistini mukaan, Tammi, 2018) missiona puolestaan on oikoa Persbrandtiin iltapäivälehdistössä liitettyjä väitteitä, kertoa näyttelijän omat näkemykset viinan- ja huumeenhuuruisista vuosistaan sekä tarjota selityksiä siihen, miksi hän on elänyt niin kuin on elänyt. Oikomista tapahtuu siinä määrin, että teoksen nimi tai alaotsikko voisi hyvin olla myös “men så var det inte” – niin usein fraasi teoksessa toistuu.

Andersonia ja Persbrandtia yhdistää taiteilija-ammatin ja saman ikäluokan lisäksi muun muassa köyhä, työväenluokkainen tausta. Molemmat ovat myös nauttineet suursuosiosta ja kärsineet sen myötä pahasta huumeongelmasta. Anderson kuitenkin rajaa teoksensa freesisti päättymään jo 90-luvun alkupuolelle, niihin vuosiin, jolloin Suede vasta teki ensimmäistä levyään. Pahimmat sekoilut jäävät maininnan tasolle, ja Anderson keskittyy kirjoittamaan taiteilijuudesta, musiikinteon ja kirjoittamisen takana olevista motiiveista sekä yksinkertaisesti taiteellisen työn innoituksesta. Andersonilla on puolellaan myös aika. Koska kuvatuista tapahtumista on jo reilusti yli 20 vuotta (lapsuudesta yli 40), on kirjoittajan helpompi katsella mennyttä tyynesti, matkan päästä.

”I was a snotty, sniffy, slightly maudlin sort of boy raised on Salad Cream and milky tea and cheap meat, always scowling in photographs and a little bit downcast – not nihilistic or depressive really, but definitely glum, and always slightly befuddled.”

Persbrandt sen sijaan rypee lätissään niin, ettei sikailun määrä jää kellekään epäselväksi. Hän ei myöskään epäröi nimetä henkilöitä, joista puhuu, joten kirjassa on paljastuskirjan revittelevää sävyä. Persbrandtin lähipiiriä ei käy kateeksi. Teoksen läpi kulkee kuitenkin myös vakavampi pohjavirta. Persbrandt ehti kärsiä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä mahdollisesti kymmeniä vuosia ennen sen diagnosointia. Näyttelijä pitää sairautta pitkälti päihdeongelmiensa syynä tai ainakin laukaisijana: kun lääkitys saatiin kuntoon, alkoi päihteidenkäyttökin Persbrandtin mukaan pysyä aisoissa.

”Och i slutändan var det faktiskt inte så mycket jag ångrade. Det var sant att jag ställt till med elände och katastrofer, men jag hade också upplevt saker som de flesta människor inte ens kan drömma om. Jag skulle inte dö nyfiken.”

Mikael Persbrandt – så som jag minns det on muodoltaan ja sisällöltään perinteinen taiteilijaelämäkerta, jossa käydään läpi näyttelijän elämän käännekohdat jotakuinkin kronologisesti ja kuvataan hänen elämänkaartaan ulkopuolisen silmin (tietenkin, koska kirjoittaja ei ole Persbrandt itse). Anderson sen sijaan paneutuu siihen, mikä minusta on kaikkein kiinnostavinta: miltä se kaikki tuntui? Mitä asioita pohdin valintoja tehdessäni, mitkä tekijät minuun vaikuttivat, kuinka koin kaiken, mitä minulle tapahtui? Ja mikä tärkeintä, Anderson kuvaa tätä kaikkea valtavan taitavasti ja kiinnostavasti. Kieli on jämäkkää, ilmaisuvoimaista proosaa. Lämmin suositus.

Persbrandt-kirjan kuuntelin näyttelijän itsensä lukemana äänikirjana ja väitän sen olleen tälle kirjalle optimaalinen formaatti: Persbrandtin ääni on vangitseva ja riittää pitämään lukija-kuuntelijan otteessaan niinäkin hetkinä kun narkkaamisen ja ryyppäämisen ylitsevuotavat kuvaukset muutoin alkaisivat puuduttaa. Andersoninkin teokseen tutustuin alkukielellä. Se tuntui ainoalta vaihtoehdolta, koska Suede edustaa minulle jotain hyvin peribrittiläistä ja koska olen aina rakastanut Andersonin tekstejä. Ja hyvin eläviä, vaikkakin romantisoituja, ovatkin muun muassa Andersonin miljööt: 70- ja 80-lukujen ankeat, hiilenmustat lähiöt, 90-luvun tyylikäs, sykkivä, mutta samalla sosiaalisten ongelmien värittämä Lontoo.

”There’s something about the size of London I find comforting: the sense of anonymity, the wealth, the power, the possibility. All the love and poison indeed.”

 

 

Brett Anderson: Coal Black Mornings
Little, Brown (2018)
209 sivua
Kansi: Paul Khera, Duncan Spilling

 

Carl-Johan Vallgren: Mikael Persbrandt – så som jag minns det
BookBeat-äänikirja (Bonnier Audio, 2017)
Lukija: Mikael Persbrandt
Kesto: 14h 10 min

© 2018 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenUp ↑