Author: Päivi (page 1 of 9)

Minna, Hanna, Tellervo ja Homsantuu

Naisasia ja feminismi ovat olleet lukulistallani korkealla alkuvuonna. Virginia Woolfin Oman huoneen ja Koko Hubaran Ruskeiden Tyttöjen lisäksi olen lukenut pitkästä aikaa Minna Canthia, kirjailijan 175-vuotisjuhlavuoden inspiroimana.

Pienoisromaani Hannassa (1886) nimihenkilön sinisilmäisyyttä oli väliin vaikea kestää, mutta sen kautta Canth teki kyllä varsin näkyväksi, kuinka heppoisilla tiedoilla ja taidoilla nuoret naiset 1800-luvun lopulla pesistään lensivät ja mitä odotuksia naisiin ja miehiin kohdistettiin. Näytelmässä Työmiehen vaimo (1885) ihastuin ikihyviksi Homsantuuhun, en muistanutkaan hahmon riehakasta omapäisyyttä. Suvi Aholan Mitä Minna Canth todella sanoi (2019) toimi teosten rinnalla hyvänä taustoittajana.

Canthin teokset ovat tietenkin aikansa kuvia, hyvässä ja ”pahassa”. Työmiehen vaimon asetelmallisuus olisi nykykirjallisuudessa lähinnä koomista, mutta Canthin missio oli tuoda naisten alistettu asema päivänvaloon ja sen hän teki uskomattoman rohkeasti ja hyvin. Ihastuin myös jälleen Canthin kieleen, sen selkeyteen ja elinvoimaisuuteen, sekä hänen suoraselkäisyyteensä, jossa on kuitenkin mukana huumoria. Sivistyneenä ihmisenä Canth ei (pelkästään) saarnaa, vaan pohtii ja haluaa saada lukijankin pohtimaan, etsimään ratkaisuja, löytämään syitä. Eikä suinkaan ole haitaksi muistuttaa itseään, kuinka olemattomat ovat naisen vaikutusmahdollisuudet omaan elämäänsä olleet Suomessakin vielä hyvin vähän aikaa sitten.

Kaikkea tätä vasten resonoikin sitten aika lailla voimakkaasti Canthien jälkeen lukemani Henriikka Tavin Tellervo (2018), joka sukeltaa rytinällä nykynaisen ongelmiin. Juonen tasolla ollaan chick litin perusasetelman äärellä: Tavi kertoo keski-ikäistyvän Tellervon ja hänen parin ystävänsä epätoivoisista yrityksistä löytää elämänkumppani. Avuksi löytyy rakkausguru Rori Raye, jonka innoittamana Tellervo ja tämän ystävä Henni perustavat rakkausopintopiirin. Tarkoituksena on yhdistää naisten feminiiniset energiat, jotta heistä tulisi miesten silmissä vastustamattomia. Tässä kohtaa Tavin silmäkulmassa on kosolti ilkikurista pilkettä.

Tavi tasapainottelee kuitenkin taitavasti koomisen ja traagisen rajalla. Hetkittäin, mutta vain hetkittäin, Tellervoa voi lukea kuin chick lit -romaania. Sitten rekisteri vaihtuu, ja Tavi liu’uttaa lukijan hieman sivuun, paikkoihin, joissa on pakko reflektoida lukemaansa hieman vakavammin.

Jos Canthin naisilla ei ollut kohtaloonsa pienintäkään sananvaltaa, on asetelma keikahtanut nykymaailmassa ympäri. Tellervolla on kaikki mahdollisuudet ja kenties jopa epämääräinen tunne velvollisuudesta rakentaa elämästään moitteeton, siisti rakennelma. Tellervon pyrkimys onkin enemmän hallita elämäänsä kuin varsinaisesti elää sitä. Hän on nainen vailla ominaisuuksia, ja hänen tavoitteensa määrittyvät ulkoapäin. Tellervon elämä on kuin kattava lista siitä, mitä toksinen feminiinisyys voisi olla: tiukkoja ulkonäköön, seksiin ja lisääntymiseen kohdistuvia paineita. Elämänhallinnan vaatimuksesta seuraa vääjäämättä ahdistus, kun kaikki palaset eivät aina loksahtelekaan kauniisti paikoilleen.

Runoilijana tunnettu Tavi haastaa esikoisromaanissaan myös realistisen kerronnan perinnettä. Lukemalla romaanin nimeltä ”Tellervo” emme lopulta opi kovinkaan paljon kirjan nimihenkilöstä, sillä Tellervo itse on tehnyt itsestään (kenties vastoin parempaa ymmärrystään) pelkän kuoren, metahenkilön. Tellervon sisus on tyhjä, sillä hän on viimeiseen asti kiinnostunut vain siitä, miltä asiat näyttävät. Romaanissa tyhjät kuoret kolisevat toisiaan vasten ja ihmissuhteet ovat pelkkää pyrkimystä manipuloida omaa ja toisen mieltä. Ja tähän kaikkeenhan tuotetaan loputtomasti keinoja, joita voi ostaa netistä. Rahalla saa muokattua itsestään vaikkapa ”magneettisen naisen”, ”modernin seireenin”, kuningattaren, joka on valuvaa, tahmeaa hunajaa (ja joka näin vetää miehiä puoleensa).

Olen iloinen, jos otat minuun yhteyttä, mutta ystäväksi en kuitenkaan halua ruveta, Tellervo tekstasi. Tekstiviesti tuntui tähän tarkoitukseen sopivimmalta. Muutaman päivän päästä Jarkko viestitti, että hän ymmärsi, mutta toivoi että ystävyys vielä joskus olisi mahdollista. Muutaman päivän kuluttua Tellervo vastasi, että kyllä hän uskoi että ystävyys olisi jo mahdollista. Hän oli tällä välin tutustunut James Baueriin, joka oli luvannut opettaa yksinkertaisen tekstiviestikaavan, jolla entisen poikaystävän saisi palaamaan takaisin. 47,50 dollaria ja käsittelykulut ei ollut suuri hinta onnellisesta rakkauselämästä, ja James Bauer oli sentään mies.

Mitä Minna Canth Tellervosta ja 2000-luvun naisesta sanoisikaan.

 

Henriikka Tavi: Tellervo

Teos (2018)

233 sivua

Kansi: Jani Pulkka

Kati Rapia ja Juha Hurme: Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki

Pyrstötähteä sai kirjastosta jonotella useamman kuukauden, mutta kyllä kannatti. Sarjakuvaromaani on fantastinen (sanan molemmissa merkityksissä) kertomus renessanssihenkisen Sigfrid Forsiuksen (noin 1560-1624) elämästä ja teoista. Forsius toimi pappina, tähtitieteilijänä, astrologina, luonnonfilosofina, runoilijana ja tieteen yleismiehenä sekä julkaisi muun muassa almanakkoja. Hänen elämäänsä väritti ailahteleva suhde vallanpitäjiin, mikä merkitsi välillä nousua kuninkaalliseksi tähtitieteilijäksi, välillä passitusta vankilaan. (Pyrstötähdessä Forsius ei tosin anna vankilaolojen haitata, linnassa kun on parempi työrauha kuin kotona.)

Valtaosa teoksesta seurataan Forsiuksen road trippiä Jäämerellä ja Lapissa, jonne kuningas Kaarle IX lähetti Forsiuksen retkikuntineen kartoittamaan maitaan (ja vähän myös taivaitaan) vuonna 1601. Kati Rapian ja Juha Hurmeen tulkinnan mukaan matka meni pääosin juopotteluksi. Muistiinpanotkin katosivat jonnekin matkan varrelle, ja kuninkaan luo oli palattava tyhjin käsin.

Minua hykerryttää aina kun taiteessa muoto ja sisältö kohtaavat, ja Pyrstiksessä ne ovat kietoutuneet toisiinsa vastaansanomattoman hurmaavasti. Hurmeen ja Rapian teksti on valloittavaa, ja Rapia kuvittaa Forsiuksen edesottamuksia vapautuneesti. Viivassa on vauhtia ja taipuisuutta. Sivuilla leiskuu ja loimuaa Forsiuksen keltaisen hiuskuontalon ohella niin ilo, äly kuin anarkiakin. Ilmaisunvapaus, into ja palo välittyvät, ja Forsiusta oletettavasti ajanut uteliaisuus kaikkea kohtaan käy selväksi niin ikään.

Eikä niin vakaviakaan aina olla.

Samalla teos on varsin pätevä pieni historian oppitunti Forsiuksesta, joka oli harvalle tuttu hahmo ennen kuin Hurme hänet esiin nosti, ensin Finlandia-palkitussa Niemessä ja nyt tässä.

 

Kati Rapia ja Juha Hurme: Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki – Suomenniemen ensimmäisen tähtitieteilijän elämä ja seikkailut
Teos (2018)
160 sivua
Kansi: Kati Rapia

Helmet-lukuhaaste 2018

Kun vuodesta on jäljellä enää rippeet, on aika kääriä lukuvuosi 2018 pakettiin ja hahmotella ensi vuoden suunnitelmia.

Blogi on ollut tänä vuonna valitettavan hiljainen, sillä kirjoittaminen ei ole jostain syystä oikein maistunut. Lukuiloa on kuitenkin onneksi ollut, etenkin nyt syksyllä. Helmet-lukuhaaste päättyi lukemaan 45/50, mikä on tähänastinen ennätys. Kirjojen määrä vaikuttaa kasvavan vuosi vuodelta sitä mukaa kun lapsi kasvaa ja alkaa viihtyä enemmän myös omissa puuhissaan. Lukuajasta on jatkuva pula, mutta äänikirjat ja e-kirjat ovat auttaneet hyödyntämään paremmin lyhyitä luppoaikoja esimerkiksi työmatkoilla.

Kokoan tähän muutamia haastekohtia ja -kirjoja, joista en ole taipunut bloggaamaan, mutta joita voin suositella lämpimästi.

 

Olli Jalonen: Taivaanpallo
(47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta)
Tämän vuoden Finlandia-voittajasta on kenties sanottu jo kaikki, mutta liitynpä ylistyskuoroon minäkin. Jalonen on pitkäaikainen suosikkini, ja etenkin 14 solmua Greenwichiin on ollut minulle läheinen teos. Taivaanpallossa on samaa henkeä, ja pienen Angus-pojan koettelemukset liikuttavat. Samalla eteen avautuu laaja tutkielma tieteestä, uskonnosta, maailman- ja ihmiskuvista.

Sabine Forsblom: Betinka
(5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit)
Sydäntäsärkevä romaani teini-ikäisestä Betinkasta, 70-luvusta ja miehiksi ja naisiksi kasvamisesta. Forsblom ei anna siloiteltua kuvaa suomenruotsalaisen köyhälistön elämästä. Ennen kaikkea kyse on asenteista ja miesten ja naisten kammottavan toksisista rooleista. Päähenkilö Betinka tekisi mieli ottaa syliin, hänelle olisi niin paljon sanottavaa.

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti
(21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi)
Huikean intensiivinen monologi, jossa ei ole mitään turhaa. Hengästyttävä perhetarina ja sukellus mielen syvään päähän.

Hanna Weselius: Alma!
(38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo)
Ohimennen kirjastosta poimittu romaani osui suoraan sydämeen. Weselius yhdistää taitavasti heterogeenisiä tarina-aihioita ja nostaa etualalle naisia, joilla ei ole aiemmin ollut etualalle asiaa – edes omissa elämissään.

 

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän
(35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja ja 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama)
Statovcin upeita romaaneja ei ole suitsutettu turhaan. Ne eivät totisesti ole mitään hyvän mielen kirjoja, mutta vievät tyystin mukanaan. Statovci ohjaa kertomuksiaan varmalla otteella, ja etenkin Kissani Jugoslavian rakenne on niin taidokas, että vallan liikutuin (minä nyt liikutun kaikenlaisesta).

Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia – Siivoojan käsikirja 2
(15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja)
Berlinin proosa taipuu ja hengittää. Kirjailija maalaa tarkkoja kuvia menneiltä vuosikymmeniltä amerikkalaisen yhteiskunnan marginaaleista. Berlin on taitava kertoja, joka ei eläessään saanut ansaitsemaansa huomiota. Viime vuosina tähti on kuitenkin loistanut kirkkaammin.

Seneca: Elämän lyhyydestä
(28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä)
Seneca kirjoitti elämäntaidollisen tutkielmansa lähes 2 000 vuotta sitten, mutta ajankohtaisuus ei ole kärsinyt. Hauska ja osuva teksti tylyttää aiheesta kaikkia meitä, jotka tuhlaavat aikaansa turhuuksiin.

Helmet-lukuhaaste vuosimallia 2019 kuulostaa mainiolta, joten aion osallistua geimeihin tulevanakin vuonna. Tavoitteena on jatkaa myös hyllynlämmittäjien ja lukupinojen perkaamista. Myös luettujen kirjojen tilastoimista / muistiin kirjaamista aion jatkaa, ja siihen Helmet tarjoaa onneksi valmiit välineet (taulukoita, joihin löytyy linkki Helmet-haastesivulta). Tänä vuonna tilastot kertoivat muun muassa, että luen hieman enemmän naisten kuin miesten kirjoittamia kirjoja, yhtä paljon ääni- kuin painettuja kirjoja ja että BookBeat on tällä hetkellä tärkein kirjojen hankintatapa (sen dominanssi hieman yllätti). Valtaosa lukemistani teoksista oli kotimaisia.

Hyvää lukuvuotta 2019 kaikille teille ja meille!

Tarinoita naisista jotka lähtivät

Rakastuneena on vaikea kirjoittaa, joten suokaa anteeksi ylisanat.

Päädyin hiukan sattumaltakin kuuntelemaan äänikirjana Mia Kankimäen tuoreehkon opuksen Naiset joita ajattelen öisin, ja kävi niin, että jouduin vetäisemään heti perään kirjailijan esikoisteoksen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (miten upeat nimet molemmilla kirjoilla!). Teksti ei kerta kaikkiaan jättänyt minua rauhaan.

Olin toki tietoinen AJSSLN:n saamista hyvistä arvioista, mutta olin jostain käsittämättömästä syystä ajatellut, ettei kirja ehkä olisi ihan minulle. Virhe. Rakastuin Kankimäen tekstiin, kirjoittajan havainnointitapaan, kirpakkaan huumoriin ja tarkkaan ilmaisuun. Esikoisteoksessaan Kankimäki matkusti muun muassa Kiotoon Tyynynaluskirjan kirjoittajan Sei Shonagonin perässä. Toisessa teoksessaan hän esittelee muitakin “yönaisiksi” kutsumiaan hahmoja – naisia, jotka ovat jo kymmeniä tai satoja vuosia sitten seikkailleet ympäri maailmaa ja uskaltaneet vaikka mitä. Mukana ovat muun muassa Karen Blixen, jota Kankimäki seuraa Afrikkaan, Nellie Bly, joka vuonna 1889 matkusti maailman ympäri pelkkä käsilaukku matkatavaranaan ja vaikkapa Alexandra David-Néel, joka vuonna 1924 pääsi ensimmäisenä valkoisena naisena Lhasan kiellettyyn kaupunkiin kerjäläiseksi naamioituneena. Noin esimerkiksi.

Genreltään kirjat ovat lähinnä kerronnallista tietokirjallisuutta, johon kuitenkin yhdistyy paljon muuta: matkakertomusta, taiteilijaelämäkertaa, esseetä ja kaunokirjallisuutta. Kankimäki kirjoittaa rehellisesti myös luomisprosessista ja kirjoittajan ahdistuksesta, mikä tuo niin kirjailijan kuin kirjankin huomattavan lähelle lukijaa. Niinpä Kankimäen aihevalinnatkin koskettivat minua lopulta paljon enemmän kuin olisin ennalta osannut aavistaa. Nythän on niin, että olen suunnilleen samanikäinen kuin Kankimäki ja olen aina rakastanut matkustamista, kirjoja, kirjoittamista, asioiden tutkimista, sanoja, pölyisiä maanteitä ja kirskuvia kiskoja. Näin ollen epäilen ihastukseni olevan vähintään puoliksi kateudensekaista ihailua siitä, että joku oikeasti uskaltaa astua pois oravanpyörästä ja onnistuu samalla vielä kuorimaan itsestään esiin täysiverisen kirjailijan.

Unettomuutta en halua romantisoida, mutta unelmissani viettäisin itsekin joskus öitä, jolloin voisin ajatella noita kaikkia upeita seikkailijattaria ja haaveilla omista irtiotoista. (Nyt olen vain niin ruuhkavuosissa ja kuolemanväsynyt, etten tahdo pysyä hereillä yli iltakymmeneen. Saati että pystyisin ajattelemaan kokonaisia koherentteja ajatuksia, varsinkaan yöaikaan.)

Katja Kallio haastatteli Mia Kankimäkeä Helsingin kirjamessuilla perjantaina 26.10. Huomattavan runsaslukuista yleisöä tutkaillessa kävi selväksi, että kirjat vetoavat etenkin keski-ikäiseen naisyleisöön. Myös kirjablogeissa (joiden kirjoittajista iso osa on keski-ikäisiä tai -ikäistyviä naisia) Kankimäen vastaanotto on ollut poikkeuksellisen lämmin. Naiset joita ajattelen öisin on saanut viime kuukausina hyvin julkisuutta ja sen oikeuksia on myyty ainakin Venäjälle, Saksaan, Yhdysvaltoihin ja Hollantiin. Helmet-kirjastoissakin sillä näkyy olevan yli 1 800 varausta, lähes yhtä paljon kuin Olli Jalosen Finlandia-voittaja Taivaanpallolla.

Mia Kankimäki kirjoittaa:

Yönaisten neuvoja:
Ole rohkea. Ei haittaa, vaikka pelkäät.
Pelaa niillä korteilla, jotka saat.
Vaikka olisit sairas, voit silti elää täysillä.
Jos menetät kaiken, ala kirjoittaa.

 

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

BookBeat-äänikirja (Otava, 2013)

Lukija: Petriikka Pohjanheimo

Kesto: 14h 45min

 

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

BookBeat-äänikirja (Otava, 2018)

Lukija: Kati Tamminen

Kesto: 16h 12min

Kirjamessujen kohokohtia

Helsingin Kirjamessut teki tänä vuonna kävijäennätyksen. Tiedotteen mukaan messuilla vieraili neljän päivän aikana yli 85 600 kävijää, joista peräti 19 prosenttia oli ensikertalaisia. Luvussa lienevät mukana myös ilmaisliput, joita tänä vuonna oli jaettu ainakin 9 000 fuksille. Hieno tulos joka tapauksessa!

Kirjamessukävijä osti messuilta keskimäärin kuusi kirjaa, mikä tuntuu aika paljolta. Viime vuonna luku oli sama, vuonna 2016 kirjoja ostettiin viisi. Itse jäin tuosta luvusta hieman, joskin sain kustantamoiden bloggaajille järjestämistä tilaisuuksista mukaani muutamia arvostelukappaleita. Muutoinkin harjoitin harvinaista mutta välttämätöntä kohtuutta ja nakuttelin kiinnostavat uudet kirjatuttavuudet pääasiassa kirjaston varausjonoon.

Uuden ohjelmajohtajan Ronja Salmen puhuttiin ennakkoon uudistavan Kirjamessut tyystin, mutta henkilökohtaisesti en kokenut messujen muuttuneen lavojen nimiä lukuun ottamatta mitenkään olennaisesti. Isoin positiivinen mylläys oli tehty lasten alueelle, jossa oli aidosti viihtyisää ja jossa vietimme sunnuntaina lapsen kanssa monta tuntia. Tästä iso kiitos! Alueen viihtyisyys näkyi sitä paitsi suoraan lapsen käytöksessä: viime vuonna kiinnosti lähinnä metrilaku, nyt seurattiin esiintyjiä, luettiin, piirrettiin yhdessä kuvittaja Nadja Sarellin kanssa (valtavan inspiroivaa, kiitos!), käytiin silittelemässä lukukoira Börjeä ja harmiteltiin kovasti, kun tuli aika lähteä kotiin.

Haastatteluja ja keskusteluja ehdin kuunnella ainakin parikymmentä. Saara Turunen puhui Sivuhenkilö-romaanistaan useaan otteeseen monella eri lavalla. Keskustelut avarsivat pääosin hienosti teoksen maailmaa ja kirjoituskontekstia, vaikka asetelmaltaan kiinnostavimmasta kohtaamisesta kriitikko Antti Majanderin kanssa ei saatukaan lopulta kovin paljon irti. Kun ohjelmaslotti on mitaltaan 20-30 minuuttia, on selvää, ettei missään aiheessa päästä erityisen syvälle. Silloin parhaiten toimivat tarkasti rajatut puheenaiheet, jolloin päästään pujahtamaan suoraan asiaan. Ja hyvät puhujat ovat tietysti aina hyviä puhujia: tältä vuodelta nostaisin esiin ainakin Masha Gessenin ja Antti Nylénin.

Jatkossa toivoisin enemmän keskittymistä, syventymistä ja pidempiä slotteja, sillä parhaimmillaan messukohtaamisetkin voivat mennä ihon alle ja olla kaikille osapuolille merkittäviä. Itselleni tärkeää oli päästä kuulemaan Mia Kankimäkeä, joka keräsi mielestäni yllättävänkin suuren kuulijajoukon Esplanadi-lavalle. Koin, että Kankimäen kirjat olivat koskettaneet lukijoita (muitakin kuin minua) ja että niiden kirjoittajan kohtaaminen, vaikkakin etäältä, oli paitsi tapa kiittää, myös osoittaa jotakin melko epämääräisesti hahmottuvaa kunnioitusta kirjoittajaa kohtaan. Yleisössä oli poikkeuksellisen paljon hymyä ja ihmeellistä, kollektiivisesti koettua liikutusta.

Mia Kankimäki (oik.) ja Katja Kallio

Kustantamot olivat järjestäneet tänäkin vuonna kirjabloggaajille mukavasti tilaisuuksia. Itse osallistuin Bonnierin, S&S:n ja Teoksen kokoontumisiin, joissa tuoreista kirjoistaan kertoivat Anja Snellman, Antti Heikkinen, Satu Vasantola, Veera Nieminen, Liina Putkonen, Annastiina Heikkilä, Ida Salminen, Katja Lahti, Lauri Ahtinen, Sabine Forsblom, Mia Franck, Hannu-Pekka Ikäheimo, Jarno Hartikainen, Rafael Donner, Kati Rapia, Henriikka Tavi, JP Pulkkinen ja Mirjam Lohi. Kaikki tilaisuudet olivat antoisia. Etenkin S&S:llä onnistuttiin löytämään esillä olleista teoksista yhteisiä teemoja, ja keskustelu syveni mukavasti ohi perinteisen markkinointipuheen.

Kirjamessut ovat toki mitä suurimmassa määrin myynti- ja markkinointitapahtuma, mutta niiden luonne on moniin muihin messuihin verrattuna kovin erilainen. Minulle messut ovat ennen kaikkea tilaisuus tutustua uuteen kirjallisuuteen ja intoutua vanhasta, enkä ole messuhallissa koskaan tuntenut, että menekinedistäjät olisivat kimpussani jotenkin epämiellyttävällä tavalla. Vaikka omat kukkaronnyörini ovat kirjojen suhteen melko tiukalla, pyrin aina tutustumaan kiinnostaviin kirjoihin jälkikäteen ja suosittelemaan, jos suositeltavaa on. Kirja- ja kulttuuripuhetta on sitä paitsi nykyisin tarjolla ainakin perinteisessä mediassa niin niukasti, että Kirjamessujen hälyisten käytävien keskustelutkin tuntuvat keitailta erämaan keskellä.

Kuolema Kirjamessuilla

Olen keski-ikäisessä elämässäni päätynyt siihen vaiheeseen, että joudun piakkoin, tavalla tai toisella, selvittämään välini sairauden, kärsimyksen ja kuoleman kanssa. Vaikka kuolema ei juuri tällä hetkellä ole akuutti aihe, se voi minä tahansa hetkenä olla: takana on oma vakava sairastuminen, vanhemmat alkavat olla kirjaimellisesti vanhoja ja ystävienkin kanssa tapaamiset alkavat yhä useammin niin oman kuin lähipiirinkin vointien selvittelyillä. Sairaudet ovat arkipäiväistyneet, ja kuolema, vaikkei sitä haluaisi ajatella, on meidän nelikymppistenkin rivejä jo harventanut.

Ja elämä, sillä nyt muutenkin on tapana jysäytellä hamarapuolella juuri silloin kun sitä vähiten odottaa.

Olen tainnut pelätä kuolemaa koko aikuisikäni, välillä vähemmän aktiivisesti, välillä hysteerisesti. Siksi päätin (hieman tärisevin käsin) tarttua kahteen tänä vuonna julkaistuun kirjaan, jotka menevät suoraan päin pelkoni kohdetta. Toimittaja Henna Mäkelinin oman lapsen vakavasta sairastumisesta kimmokkeensa saanut Kuolema – kaikki mitä olet aina halunnut tietää ja lääkäri Juha Hännisen kymmenien vuosien saattohoitokokemukseen perustuva Kuolemme vain kerran lähestyvät aihetta kiinnostavasti eri kulmista. Kirjojen seurassa on helppo olla, sillä ne puhuvat kuolemasta arkisesti, ymmärrettävästi ja tyynnytellen. Enkä tarkoita tyynnyttelyllä nyt sitä tavanomaista kaiken kuolemiseen liittyvän vaimentamista, vaan rauhallista suhtautumista vääjäämättömään.

Juha Hänninen on saattohoitotyötä 25 vuotta tehnyt lääkäri, jonka filosofisessa kirjassa on elementtejä muun muassa esseestä, vakavasta tietokirjoittamisesta ja paikoin jopa pamfletista. Kirjan takakannessa kerrotaan sen olevan “kirja kaikille kuolevaisille”, ja harvoinpa osuu mainosteksti yhtä nappiin. Hännisen blogiteksteihin pohjautuvassa tekstikokoelmassa on rönsyä ja röyhelöä (välillä liiankin kanssa, toistoa olisi voinut karsia), ja paljon myös hymyä ja huumoria. Hänninen esittelee lääkärin näkökulman kuolemiseen ja puhuu paljon jokaisen ihmisen oikeudesta hyvään kuolemaan ja saattohoitoon.

Tämä on kirja, jonka toivoisin mahdollisimman monen lukevan. Mietin jo, kenen joululahjapakettiin tohtisin sen kääräistä, sillä niin vain on, että kuoleman ajattelua on aika vaikea kenellekään suositella ulkoapäin, jos henkilö ei itse ole siihen valmis. (Pilaan vielä jonkun joulun.)

Mäkelinin kirja on minulla yhä hieman kesken. Toivottavasti en tee sille kohtuutonta väkivaltaa toteamalla sen olevan näistä kahdesta teoksesta puhdasverisempi tietokirja. Mäkelin on haastatellut kirjaansa eri alojen tutkijoita ja asiantuntijoita. Lisäksi ääneen pääsevät monet vakavasti sairaat henkilöt, joiden kuolema on lähellä. Kirja tarjoaa myös konkreettisia vinkkejä esimerkiksi perunkirjoituksen tekoon tai kuoleman käsittelyyn lasten kanssa. Yleissävy ei kuitenkaan ole synkkä, vaikka muutaman kyyneleen taisinkin lukiessani tirauttaa. Molemmissa kirjoissa päällimmäiseksi jää humaanius ja elämänilo.

Lavan karnevalistinen ilmapallosomistus oli tämän aiheen kohdalla sopivan sopimaton – tykkäsin!

Hänninen ja Mäkelin keskustelivat kirjoistaan Helsingin kirjamessujen Hakaniemi-lavalla torstaina 25.10. Haastattelijana oli Johanna Forss. Parinkymmenen minuutin ohjelmaslotissa ei kirjoihin tietenkään päästy kovin syvälle, eikä hälyinen messuhalli ehkä muutoinkaan ollut otollisin ympäristö aiheen käsittelylle. Kirjailijakaksikon rauhallinen esiintyminen teki kuitenkin vaikutuksen. Uskallan suositella lämpimästi molempia teoksia.

 

Juha Hänninen: Kuolemme vain kerran
Otava (2018)
175 sivua
Kansi: Maija Vallinoja

 

Henna Mäkelin: Kuolema – kaikki mitä olet aina halunnut tietää
Kustantamo S&S (2018)
188 sivua
Kansi: Tiia Javanainen

Helsingin kirjamessut 2018: lippuarvonta *päättynyt*

On jälleen aika Helsingin kirjamessujen, ja sehän merkitsee lippuarvontaa!

 

Arvon kirjamessuille kaksi päivälippua, jotka saa käyttää haluamanaan ajankohtana. Osallistu kommentoimalla tätä postausta. Kommentointi vaatii sähköpostiosoitteen jättämistä, mutta osoitetta ei julkaista. Jätäthän toimivan sähköpostiosoitteen, sillä lähetän liput siihen. Arvonta päättyy sunnuntaina 21.10. kello 23.59, ja voittajat saavat liput meiliinsä maanantaina.

 

EDIT. Liput on arvottu, ja ne menivät nimimerkeille Pirjo Toikka ja Ida. Liput on lähetetty voittajille. Kiitos kaikille osallistumisesta!

Sinne meni kesä

Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on raivostuttava kirja. Omaa elämäänsä alisuorittava päähenkilö on ärsyttävä, itsekeskeinen kaupunkisinkku, joka ei yli kolmekymppisenäkään ole löytänyt paikkaansa maailmassa. Naisella ei ole työtä, ei pysyvää ihmissuhdetta, ei intohimoja juuri muuhun kuin sipsien syömiseen, nukkumiseen ja valittamiseen. Ote kirpoaa, mitään ei saa tehtyä vaikka pitäisi pitäisi. Rationaalisinta, mitä henkilö saa aikaiseksi, taitaa olla Ketipinor-reseptin hakeminen lääkäriltä.

Kuulostinko tuomitsevalta? Siltä minusta nimittäin tuntui romaania aloittaessani. En ollut ollenkaan varma, haluaisinko käyttää aikaani haahuilusta ja vatvomisesta lukemiseen. Kunnes sitten ymmärsin hieman zoomata ulos: ei kyse ole tästä yhdestä naisesta, vaan sukupolvikokemuksesta. Sosiologin tai antropologin viitta harteilla romaanin ansiot on helpompi nähdä. Niin kuin sekin, ettei tämänkaltaisista naispuolisista hahmoista, joiden jatkuva kokemus elämästä on (syystä tai toisesta) epäonnistuminen, ole varsinaisesti kirjoitettu kaanonia kukkuroilleen.

Rajattomat mahdollisuudet eivät romaanin kolmekymppisille merkitse vapautta, vaan ainoastaan ahdistusta jatkuvasta valitsemisesta. Ja sitten on vielä se pirkaleen somekin. Kun kaikki postaavat kuvia täydellisestä elämästään, tuntuvat ns. epäonnistumiset kahta kauheammilta.

Päähenkilö kuuluu sukupolveen Y, ja näin X-sukupolvelaisena hämmästyin, kuinka vähän lopulta samastuin Savonlahden antisankarittareen. Elämme samassa pähkähullussa maailmassa samojen lainalaisuuksien kanssa, mutta meistä äksistä aika moni ehti kuitenkin saada esimerkiksi sen vakityöpaikan ja “uran”, ennen kuin työelämä tyystin fragmentoitui. Me haaveilemmekin puolestamme downshiftaamisesta – niin tosin haaveilee Savonlahden päähenkilökin, ensin pitäisi vain olla jotain, josta downshiftata.

(On myös hyvin mahdollista, etten enää vain muista, millaista kolmekymppisyys oli. Tai halua myöntää itselleni, että olin nuorempana pitkiä aikoja ihan yhtä pihalla. Luojan kiitos, että ehdin perheellistyä aikana ennen Tinderiä.)

Savonlahti on taustaltaan toimittaja, ja kirjoituskokemus näkyy tekstin sujuvuutena ja luontevuutena. Maininnan ansaitsevat myös kirjoittajan erinomainen rytmitaju sekä teoksen lakoninen, iskevä huumori.

“Olen ottanut varmaan liikaa selfieitä”, Perttu sanoo painettuaan föönin pois päältä. “Tajusin tänään, että vedän nykyään vatsaani sisään aina, kun ajan kelikameran ohi.”

 

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Gummerus (2018)
304 sivua
Kansi: Hilla Semeri

Tummia sävyjä

Luin hiljattain kaksi tuoreehkoa taiteilijaelämäkertaa/-muistelmaa, jotka niputan tässä yhteen, vaikka ne ovatkin sekä tyylillisesti että päämääriltään tyystin erilaiset. Brittibändi Sueden nokkamiehen Brett Andersonin omaelämäkerta Coal Black Mornings (suomennettu nimellä Hiilenmustat aamut, Sammakko, 2018) on kirjallisestikin kunnianhimoinen katsaus 70-90-lukujen englantilaiseen yhteiskuntaan ja tietenkin myös Andersonin omaan henkilöhistoriaan, siihen, kuinka Andersonista kasvoi taiteilija ja yhden sukupolven ääni. Ruotsalaisnäyttelijä Mikael Persbrandtin muistelmateoksen Mikael Persbrandt – så som jag minns det (jonka on kirjoittanut Carl-Johan Vallgren ja joka on suomennettu nimellä Mikael Persbrandt – muistini mukaan, Tammi, 2018) missiona puolestaan on oikoa Persbrandtiin iltapäivälehdistössä liitettyjä väitteitä, kertoa näyttelijän omat näkemykset viinan- ja huumeenhuuruisista vuosistaan sekä tarjota selityksiä siihen, miksi hän on elänyt niin kuin on elänyt. Oikomista tapahtuu siinä määrin, että teoksen nimi tai alaotsikko voisi hyvin olla myös “men så var det inte” – niin usein fraasi teoksessa toistuu.

Andersonia ja Persbrandtia yhdistää taiteilija-ammatin ja saman ikäluokan lisäksi muun muassa köyhä, työväenluokkainen tausta. Molemmat ovat myös nauttineet suursuosiosta ja kärsineet sen myötä pahasta huumeongelmasta. Anderson kuitenkin rajaa teoksensa freesisti päättymään jo 90-luvun alkupuolelle, niihin vuosiin, jolloin Suede vasta teki ensimmäistä levyään. Pahimmat sekoilut jäävät maininnan tasolle, ja Anderson keskittyy kirjoittamaan taiteilijuudesta, musiikinteon ja kirjoittamisen takana olevista motiiveista sekä yksinkertaisesti taiteellisen työn innoituksesta. Andersonilla on puolellaan myös aika. Koska kuvatuista tapahtumista on jo reilusti yli 20 vuotta (lapsuudesta yli 40), on kirjoittajan helpompi katsella mennyttä tyynesti, matkan päästä.

”I was a snotty, sniffy, slightly maudlin sort of boy raised on Salad Cream and milky tea and cheap meat, always scowling in photographs and a little bit downcast – not nihilistic or depressive really, but definitely glum, and always slightly befuddled.”

Persbrandt sen sijaan rypee lätissään niin, ettei sikailun määrä jää kellekään epäselväksi. Hän ei myöskään epäröi nimetä henkilöitä, joista puhuu, joten kirjassa on paljastuskirjan revittelevää sävyä. Persbrandtin lähipiiriä ei käy kateeksi. Teoksen läpi kulkee kuitenkin myös vakavampi pohjavirta. Persbrandt ehti kärsiä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä mahdollisesti kymmeniä vuosia ennen sen diagnosointia. Näyttelijä pitää sairautta pitkälti päihdeongelmiensa syynä tai ainakin laukaisijana: kun lääkitys saatiin kuntoon, alkoi päihteidenkäyttökin Persbrandtin mukaan pysyä aisoissa.

”Och i slutändan var det faktiskt inte så mycket jag ångrade. Det var sant att jag ställt till med elände och katastrofer, men jag hade också upplevt saker som de flesta människor inte ens kan drömma om. Jag skulle inte dö nyfiken.”

Mikael Persbrandt – så som jag minns det on muodoltaan ja sisällöltään perinteinen taiteilijaelämäkerta, jossa käydään läpi näyttelijän elämän käännekohdat jotakuinkin kronologisesti ja kuvataan hänen elämänkaartaan ulkopuolisen silmin (tietenkin, koska kirjoittaja ei ole Persbrandt itse). Anderson sen sijaan paneutuu siihen, mikä minusta on kaikkein kiinnostavinta: miltä se kaikki tuntui? Mitä asioita pohdin valintoja tehdessäni, mitkä tekijät minuun vaikuttivat, kuinka koin kaiken, mitä minulle tapahtui? Ja mikä tärkeintä, Anderson kuvaa tätä kaikkea valtavan taitavasti ja kiinnostavasti. Kieli on jämäkkää, ilmaisuvoimaista proosaa. Lämmin suositus.

Persbrandt-kirjan kuuntelin näyttelijän itsensä lukemana äänikirjana ja väitän sen olleen tälle kirjalle optimaalinen formaatti: Persbrandtin ääni on vangitseva ja riittää pitämään lukija-kuuntelijan otteessaan niinäkin hetkinä kun narkkaamisen ja ryyppäämisen ylitsevuotavat kuvaukset muutoin alkaisivat puuduttaa. Andersoninkin teokseen tutustuin alkukielellä. Se tuntui ainoalta vaihtoehdolta, koska Suede edustaa minulle jotain hyvin peribrittiläistä ja koska olen aina rakastanut Andersonin tekstejä. Ja hyvin eläviä, vaikkakin romantisoituja, ovatkin muun muassa Andersonin miljööt: 70- ja 80-lukujen ankeat, hiilenmustat lähiöt, 90-luvun tyylikäs, sykkivä, mutta samalla sosiaalisten ongelmien värittämä Lontoo.

”There’s something about the size of London I find comforting: the sense of anonymity, the wealth, the power, the possibility. All the love and poison indeed.”

 

 

Brett Anderson: Coal Black Mornings
Little, Brown (2018)
209 sivua
Kansi: Paul Khera, Duncan Spilling

 

Carl-Johan Vallgren: Mikael Persbrandt – så som jag minns det
BookBeat-äänikirja (Bonnier Audio, 2017)
Lukija: Mikael Persbrandt
Kesto: 14h 10 min

Maratoonari

Jaahas, kyllä se nyt on niin, että taidan ensimmäistä kertaa ikinä osallistua lukumaratoniin.

Koska kotona lukurauhan kanssa on vähän niin ja näin, päätin tehdä huolelliset alkuvalmistelut: otin naapurikaupungista Airbnb-kämpän ja lastasin sen jääkaapin täyteen ruokaa. (Olin suunnitellut tätä retriittiä muutenkin, mutta mara sattui sopivasti samaan ajankohtaan.) Jalkapallo ja suunnitellut megapitkät yöunet tulevat todennäköisesti katkaisemaan lukuriemun hyväksi toviksi, mutta näillä mennään. Stay tuned!

Kirjaan lukumaratonin alkaneeksi lauantaina 16.6. klo 14.00. Ensimmäinen kirja on Hernán Rivera Letelierin Elokuvankertoja.

(WP ei suostu nyt lataamaan lainkaan kuvia, joten tekstillä mennään. Päivittelen postausta etenemisen mukaan ja katson, josko saisin kuvaongelman ratkaistua.)

Elokuvankertoja luettu klo 15.30. Nopealukuisen pienoisromaanin kertoja on kirjan alussa kymmenvuotias María Margarita, jonka pyörätuolia käyttävä isä lähettää päivittäin elokuvateatteriin kuullakseen, minkälaisia tarinoita siellä esitetään. María katsoo elokuvat ja kertoo ne uudelleen kotona voimakkaasti eläytyen. Hän on hommassa niin hyvä, että ihmiset alkavat maksaa hänen kertomustensa kuulemisesta.  Maríasta tulee paikallinen kuuluisuus, kunnes televisio tulee ja muuttaa kaiken – ja tapahtuupa Chilessä 60- ja 70-luvuilla paljon kaikenlaista muutakin, kuten tiedämme. Kirjan ansiot ovat sen tiiviydessä, siinä, kuinka koruttomasti mutta kuitenkin kauniisti se kertoo ihmiskohtaloista. Mainio opus.

Se taitaisi olla sitten jalkapalloa ja sarjakuvia. Dupuy-Berberian: Tanger Carnets sekä Ruppert-Mulot: Apinatarha ohjelmassa seuraavaksi.

Tanger Carnets on osa Dupuy & Berberian -kaksikon Carnets-sarjaa, joka esittelee tunnelmallisia tuokiokuvia eri kaupungeista (mm. Barcelona, New York, Istanbul). Sarjakuva tarjoaa turistin näkökulman Tangerin hyörinään. Tekijät kuvaavat yhtä lailla pieniä sisäinteriöörejä kuin laajoja kaupunkimaisemiakin, ja värillisiltä sivuilta välittyy hienosti myös Gibraltarinsalmen uskomattoman kaunis valo. Kyllä tällä kuvastolla matkakuumeen saa aikaiseksi…

Ruppert ja Mulot ovatkin sitten ihan toista maata. Ohutta viivaa, kipeitä tarinoita, absurdia myllytystä. Musta huumori ja sarjakuvakerronnalla leikittely olivat mieleeni, piirrosjälki ei niinkään.

Kello on 18, takana 285 sivua. Etiäpäin.

Majapaikan sound system on kytketty niin, että musiikkia voi kuunnella myös saunassa. Minäpä kuuntelin siellä äänikirjaa – ihan voittajakonsepti! Löylyä heittäessä (psihhh!) tosin meni aina ohi virke tai pari. Kuuntelin läpi Pauliina Vanhatalon keski-ikätutkielman Toinen elämä, jossa Vanhatalo kirjoittaa pääosin omasta ruuhkavuosiarjestaan, nuoruuden valinnoista sekä keski-iän mahdollistamista uusista aluista. Keski-ikäistä lukijaa aihe kiinnostaa, ja toteutuskin on mielestäni onnistunut. Arkisesta aihepiiristä on syntynyt vetävä kirja, joka malttaa pysähtyä pohtimaan myös jokapäiväisiä itsestäänselvyyksiä.

Lukumaraton päättyy nyt lauantain osalta, aamulla jatketaan. Lauantain saldo 285 sivua ja 3h 26min äänikirjaa.

Huomenta! Aamupalan kaverina vetäisin Gustave Flaubertin Bibliomania-novellin, jonka Faros on julkaissut pienenä kirjasena Antti Nylénin ja Hannu Salmen kirjamaniaa käsittelevien esseiden kera. Alkuperäisen novellin taustatarina sairaalloisesta kirjamaanikosta on kyllä huikea. Nylén kirjoittaa omassa esseessään muun muassa digimurroksen vaikutuksesta kirjoihin, lukemiseen, lukijoihin ja kirjojen omistamiseen. Pidän Nylénin nyreydestä, ja siitä, että hänen tekstinsä on lähes aina ajatuksellisesti kristallinkirkasta ja kielellisesti moitteetonta. Tämäkin kirja oli minulla yksi #hyllynlämmittäjä monien joukossa, enkä ymmärrä miksi. Kirjahan oli hurmaava!

Sunnuntaina klo 10.20 kirjamaratonin saldo on 404 luettua sivua ja 3h 26min kuunneltua äänikirjaa. Tämä alkaa pikkuhiljaa olla tässä, koska kotimatka kutsuu, mutta ehkä vielä hetki riippumatossa kuitenkin…

Noin, tunti olisi vielä aikaa, mutta nyt täytyy lopettaa. Lukumaratonin lopputulos 474 paperista sivua ja 3h  26min äänikirjaa. (Luin lopuksi vielä vähän Marjo Niemen Kaikkien menetysten äitiä.) Paljon enemmän sain luettua kuin ennalta ajattelin, toki setissä oli mukana sarjakuvaa ja muutakin nopealukuista. Kivaa oli, eikä ähkyä tullut, voisin jatkaa vieläkin, jos ei olisi muita velvollisuuksia.

Older posts

© 2019 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenUp ↑