Author: Päivi (page 1 of 6)

Tyylikästä kamaridraamaa

Päätin jo viime syksyn kirjamessuilla hommata käsiini Helmi Kekkosen Vieraat-romaanin, mutta kirjaston pitkien varausjonojen vuoksi (joita epäilemättä pidensi Hesarin ja Imagen juttujen tuoma myönteinen näkyvyys), sain kirjan käsiini vasta nyt. Olen pitkään ollut Kekkosen Sivulauseita-blogin ystävä, ja hänen kirjoitustyylinsä ja herkkävaistoisuutensa viehättävät minua. Olen lukenut hänen teoksistaan aiemmin novellikokoelman Kotiin, jota pidin lupaavana ja kielellisesti kauniina, mutta epätasaisena. Vieraat on koherentimpi kokonaisuus ja kirjallisesti selvä askel eteenpäin.

Vieraiden alussa kootaan tusinan verran henkilöhahmoja päähenkilö Senjan järjestämille illalliskutsuille. Alkuasetelma on tyylikäs. Senja on pukeutunut valkoiseen mekkoon, ja kaikki on valmista vieraita varten. Huoneet ovat korkeat ja valoisat, koti on siisti, loppukesän lämpö tulvii ikkunoista, valkoviini on kylmää ja Senjan mies Lauri palaa minä hetkenä hyvänsä kukkakaupasta. Suunnitelmaan sopii huonosti kaikki mitä seuraavaksi tapahtuu: kyyneleet, sirpaleet ja ahdistuskohtaus. Tai se, ettei Lauria millään alakaan kuulua takaisin kukanhakureissulta.

Kekkonen jakaa kirjan lukuihin, joissa jokaisen illallisvieraan pienet elämäntarinat kerrotaan vuorotellen. Aika moni heistä on elämässään jonkinlaisessa käännekohdassa ja vaikeiden valintojen äärellä. Monia heistä riivaa historia: kuinka päästä elämässä eteenpäin niin, etteivät mahdottoman vaikeilta tuntuvat elämänkokemukset saisi yliotetta?

Senja ei kaipaisi iltaansa draamaa, mutta draamaa hän saa, syystä tai syyttä. On tavallaan tyystin epäuskottavaa, että hahmoille tapahtuisi näin paljon näin traagisia asioita näin lyhyessä ajassa (romaani tapahtuu pääosin yhden illan aikana, vaikka siinä kerrotut tapahtumat sijoittuvatkin paljon pidemmälle ajanjaksolle). Se ei kuitenkaan haittaa, sillä kutsut ovat lähinnä tapa koota yhteen henkilöt, joiden kautta Senjan maailmaa saadaan avattua ja syvennettyä. Henkilöillä on kipupisteensä, joista useimmat liittyvät kohtaamiseen ja kohtaamattomuuteen, vanhemmuuteen ja rakastamisen vaikeuteen. Kekkonen lähestyy teemoja kiitettävän monesta näkökulmasta ja tunnelmoinnin ohella pitää myös huolen siitä, että kerronta pysyy napakkana ja teoksen rakenne kasassa.

Henkilöistä kiinnostavimpana pidän Senjan lähes hirviömäistä äitiä Ullaa, joka on valinnut vanhemmuusstrategiakseen itsekkään pakenemisen rakastamisen ja huolenpidon sijaan. Valinta selittää Senjan oireilua paremmin kuin ehkä mikään muu, mutta Kekkonen pakottaa myös hieman ymmärtämään Ullaa – vaikka tämä ei sitä kenties ansaitsisikaan.

Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala (2016)
191 sivua
Kansi: Elina Warsta

Helmet-lukuhaaste:

10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
19. Yhdenpäivänromaani
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja

Puoskareiden kertomuksia

Onpa valtavan hienoa saada YUP:n tarina kirjankansien väliin!

Törmäsin YUP:n musiikkiin ensimmäistä kertaa joko loppuvuodesta 1990 tai alkuvuodesta 1991, hieman ennen Huuda harkiten -levyä. Syynä varhaiseen kohtaamiseen oli ennemminkin vaikutteille altis ikäni ja maantieteellinen sijaintini kuin varsinainen vihkiytyminen skeneen, mutta jälkeenpäin olen kyllä miettinyt, millainen minusta ja musiikkimaustani olisi muovautunut ilman tuota superlahjakasta soittajasakkia. Hippo Taatilan bändikirjan YUP – Helppoa muisteltavaa (Like, 2017) myötä oli yhtä aikaa riemullista ja kammottavaa palata ajatuksissa 90-luvun alun Itä- ja lama-Suomeen, ja muistaa etenkin ilmapiirin henkinen ankeus. Toisaalta, siellä ja siitä syntyi paljon hedelmällistä, joka on kantanut kauas.

Tai ehkä olen vain nostalginen.

Kirja ei loppujen lopuksi ollut itselleni mikään helppoa muisteltavaa -tapaus, edellä mainitusta syystä. Kommentti tosin kertoo vain minusta itsestäni, ei Taatilan kirjasta, joka on viimeistä piirtoa myöten asiallinen ja sisäsiisti. YUP:n kahteenkymmeneen vuoteen mahtui toki riitoja ja rellestystäkin, mutta nekin dokumentoidaan loivasti kaarrellen, kohteliaasti ja herrasmiesmäisellä otteella. Eikä siinä mitään: millainen bändi, sellainen kirja.

Taatila nostaa esiin YUP:n vahvan työmoraalin, liki maanisen harjoittelun ja runsaiden toistojen mukanaan tuoman soittorutiinin ja varmuuden, joka näkyi etenkin bändin kiistattoman kovana keikkakuntona. Sama rutiini auttoi myös bändiä selviytymään niistä vähemmän ruusuisista ajoista.

Ja kuten toimittaja Jutta Sarhimaa Nytissä huomautti, on kirja myös hyvin miehinen, koska sellainen bändikenttä vielä 90- ja 00-luvuilla oli. Asia korostuu haastattelukirjan tiukan rajauksen vuoksi: ääneen pääsevät bändin lisäksi lähinnä tuottajat ja muut yhteistyökumppanit, jotka epäilemättä tuppasivat tuohon aikaan olemaan lähes yksinomaan miehiä. Rajaus musiikkiin on ymmärrettävä, mutta välillä niin tiukka, että tuntuu, ettei kirja kunnolla hengitä.

Kirjaa lukiessa tuli kuunneltua vuosien tauon jälkeen YUP:n tuotanto läpi miltei kokonaisuudessaan. Hyvin on kestänyt aikaa. Perheen 3-vuotias kotikriitikko ei tosin arvostanut musiikkia ehkä aivan yhtä paljon kuin äitinsä, vaan totesi sen olevan “outoa” ja “ihan kivaa mutta ei kuunnella enää”.

Mutta kuinka ollakaan, asiaan palattiin noin viikkoa myöhemmin iltapalapöydässä.
– Äiti?
– No mitä?
– Miks ne ankat oli rankkoja?

Hyvä siitä tulee.
Tarkkailkaa jälkikasvuanne, indeed.

Helmet-lukuhaaste:
13. Kirja ”kertoo sinusta”
Kirja ei vähäisimmässäkään määrin kerro minusta, mutta se kertoo vuosista, paikoista, fiiliksistä ja musiikista, jotka olen elänyt läpi. Kirja pisti muistamaan ja muistelemaan.
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan (Hippo Taatila: Isipappablues)

Hippo Taatila: YUP – Helppoa muisteltavaa
Like (2017)
381 sivua
Kansi: Tommi Tukiainen

Oton elämät

Claes Anderssonin romaanien Oton elämä (2011) ja Hiljaiseloa Meilahdessa (2016) päähenkilö on Otto, kovin paljon Anderssonia itseään muistuttava vanha herra, joka on ehtinyt elämässään tehdä uraa valtakunnanpoliitikkona, kirjailijana, lääkärinä ja jazzpianistina. Hän tarkastelee maailmaa Meilahdessa sijaitsevan työhuoneensa ikkunan läpi ja muistelee samalla lapsuuttaan ja nuoruuttaan, autoritääristä isää ja levotonta äitiä, opiskelua, poliittista uraa, onnistumisia ja pettymyksiä.

Koska pidän Anderssonin hahmosta, hänen älystään, viisaudestaan ja lempeydestään (mutta yhtä lailla kärttyisyydestään!), oli minun mahdotonta olla pitämättä Otosta, jolla on kaikki edellä mainitut ominaisuudet. Andersson on kirjoittanut alter egostaan hurmaavan äreän vanhuksen, joka tulistuu poliittisista vääryyksistä, ajautuu lennokkaisiin keskusteluihin (usein äkkiväärien) kanssaihmistensä kanssa ja rakastaa – muun muassa kirjoittamista, jazzia, läheisiään ja kauneutta. Ja hieman myös punaviiniä ja uhkapelaamista.

Teokset kertovat ennen kaikkea vanhenemisesta, siitä miltä vanhuuden krempat ja luopuminen tuntuvat. Andersson puhuu iän karttumisesta kaunistelematta, mutta silti niin, ettei lukijalle tule toivoton olo. Kuolema on alituiseen lähellä, ja kirjoittaapa Andersson Hiljaiseloa Meilahdessa -teoksessa myös oman, melko hulvattoman näkemyksensä siitä, millaista meno tuonpuoleisessa voi olla. Päällimmäiseksi jää kupliva, pidäkkeetön elämänilo.

“Matkaan nyt, Oton on määrä pitää luento ikääntymisestä, kuolemasta ja kuolinavusta parillekymmenelle vielä häntäkin vanhemmalle ihmiselle lähistön palvelutalossa. Hän aloittaa kertomalla heille miten ihanaa on ikääntyä ja tulla vanhaksi. Kun muuan ikivanha rouva vastustaa äänekkäästi, Oton vastaus on yksinkertainen: muista vaihtoehto!”

Anderssonin varmaotteista proosaa on yksinkertaisesti miellyttävä lukea. Teksti on soljuvaa, mutta yhtä aikaa ryhdikästä: lukijan on mukava olla kyydissä, kun kirjoittaja tuntuu tietävän päämäärän. On myös täysin mahdotonta lukea Anderssonia kuulematta päässään hänen tummaa ja rauhallista ääntään. Näitä kirjoja olisi mahtava kuunnella kirjailijan itsensä lukemina äänikirjoina.

Kirjat olivat minulle myös jonkinasteista lohtulukemista: kaunista, surumielistä, mutta samalla elämänmyönteistä ja toiveikasta. Ne saivat myös kaipaamaan Anderssonin runojen pariin, jotka jossain vaiheessa elämää olivat minulle hyvin tärkeitä, mutta joita en häpeäkseni ole lukenut vuosiin.

Helmet-lukuhaaste:
39. Ikääntymisestä kertova kirja

 

Claes Andersson: Oton elämä – aikalaisromaani
WSOY (2011)
Alkuteos: Ottos liv (2011)
Suomentaja: Liisa Ryömä
240 sivua
Kansi: Anders Carpelan

 

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa – Oton elämä 2 (2016)
WSOY (2016)
Alkuteos: Stilla dagar i Mejlans (2016)
Suomentaja: Liisa Ryömä
223 sivua
Kansi: Anders Carpelan
Arvostelukappale

Flunssakauden kirjat – osa 2

Sairastin vuoden 2017 aluksi elämäni ensimmäisen influenssan – rokotteesta huolimatta, kiitos vain – enkä suosittele kokemusta kenellekään. Viikko vuoteenomana voisi ideaalimaailmassa merkitä pinoa luettuja kirjoja, mutta nyt oli muun muassa pää niin saaplarin kipeä, ettei silmiä tahtonut pystyä avaamaan. Äänikirjoistakaan ei juuri ollut iloa testihenkilön jatkuvasta torkahtelusta ja huomiokyvyn herpaantumisesta johtuen. Jotain kuitenkin tuli käytyä läpi ja luettua loppuun. (Pahoitteluni kirjailijoille, en ehkä ollut teostenne äärellä aivan tarkkaavimmillani tällä kertaa.)

 

Kuva: Gummerus.

Kuva: Gummerus.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016)

Viikilän Finlandia-voittaja on pieni suuri kirja Helsingin rakentamisesta ja yhden miehen eli Engelin kaupungin eteen tekemistä uhrauksista.

Engelin “yöpäiväkirjan” muotoon konstruoitu teos viipyilee rakentuvan kaupungin impressioissa, ja Viikilän runollinen kieli pakottaa lukijan pysähtelemään tämän tästä kadunkulmiin sanavalintoja ja ilmaisuja ihailemaan. Kauneutensa lisäksi teos oli minusta paikoin hillittömän hauska juuri Viikilän sanankäytön ansiosta. ”On epämiellyttävä tieto, että milloin tahansa voi mieliala muuttua hyvästä huonoksi. On turha suunnitella huviretkeä, koska huvista ei etukäteen tiedä.” Tai: ”Hän oli käynyt kaikkialla, muutenhan hän ei olisi tullut Helsinkiin.” Suomi100-fiiliksiin sopii mainiosti myös aforistinen toteamus ”Suomi on maa, jossa lapset leikkivät pimeässä”.

Erikoiskiitosta ansaitsee kirjan kaunis kansi. Vain harvoin tukevat kansi ja sisältö näin hienosti toisiaan.

Helmet-lukuhaaste:
1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
8. Suomen historiasta kertova kirja
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
35. Kirjan nimessä on erisnimi

 

Kuva: WSOY.

Kuva: WSOY.

Juuli Niemi: Et kävele yksin (WSOY, 2016). BookBeat-äänikirja.

Finlandia-Juniorin voittaja kertoo 15-vuotiaiden Adan ja Egzonin rakkaustarinan sievistelemättä ja liikoja romantisoimatta, ja tuo ansiokkaasti esiin molempien päähenkilöiden näkökulmat.

Tarina ensirakkaudesta on hirveän kipeä niin kuin ensirakkaudet tuppaavat olemaan, mutta uskon sen olevan teini-ikäisille myös samastuttava. Suomi on totta vie muuttunut niistä ajoista kun itse olin nuori, onneksi(kin)! Toisaalta kirjan tunnepuolella oli paljon tunnistettavaa tuosta siivekkäästä ja verisestä ajasta, jolloin kaikki vasta muovautuu eikä mikään ole selvää. Niemen kieli on runollista ja ilmaisuvoimaista, eikä kirjailija aliarvioi nuoria lukijoita, niin kuin ei pidäkään. Keski-ikäiselle lukijalle kirja antoi kuitenkin aika vähän: olin kiinnostunut, viehättynyt ja välillä ärsyyntynyt (niin kuin teinien seurassa usein käy), mutta eläytymisen kanssa oli vähän niin ja näin.

Helmet-lukuhaaste:
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

 

Kuva: WSOY.

Kuva: WSOY.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (WSOY, 2016). BookBeat-äänikirja.

 
Aijaijaijai! Emma Puikkosen Finlandia-ehdokkaana ollut Eurooppalaiset unet on juuri sellainen kirja, jollaisen kirjoittaisin, jos kirjoittaa osaisin.

Novellit kulkevat ympäri Eurooppaa lähimenneisyydessä ja -tulevaisuudessa, henkilöt ja heidän kohtalonsa sivuavat toisiaan yllättävästi ja kertomukset tasapainottelevat jossakin unen ja valveen rajamailla. Samalla teoksen yhteiskunnallinen analyysi on terävää, kirkasta ja tiukasti ajassa kiinni. Eurooppalaisissa unissa ei ole mitään hapuilevaa, ja etenkin päätösnovelli jää mieleen pitkäksi aikaa. Kustantaja on kategorisoinut kirjan episodiromaaniksi, mikä pääsi yllättämään, koska äänikirjaa kuunnellessani mielsin itse teoksen novellikokoelmaksi. Vaikka episodimainen rakenne ja runsas henkilömäärä olisivat saattaneet äänikirjaa kuunnellessa olla hankalia, oli Eurooppalaiset unet kuitenkin miellyttävää kuunneltavaa muun muassa selkeän kielen ja hieman hankalasti määriteltävän, jonkinlaisen sisäisen johdonmukaisuutensa ansiosta.

Helmet-lukuhaaste:
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

 

Kuva: Tammi.

Kuva: Tammi.

Jenni Sarras: Tavarataidot – arkijärjellä koti kuntoon (Tammi, 2017). BookBeat-sähkökirja.

 
Ammattijärjestäjien ammattikunnasta on Suomessa puhuttu vasta noin kymmenen vuoden ajan, vaikka kansakunnan kaapeissa ja kaapinpäällisissä olisi varmasti ollut raivattavaa jo paljon aiemminkin.

Tavarataidot on raivauskirjallisuuden kansainväliseen bestselleriin Konmariin (jota olen kylläkin vain selaillut) verrattuna pullollaan maalaisjärkeä. Raivaamiseen ei tarvitse ryhtyä raivaamisen itsensä vuoksi, eikä mitään ole pakko heittää pois, jos säilytystilaa riittää. Omistamisen, säilyttämisen ja järjestämisen perusperiaatteita läpikäyvä teos sopii aloittelijoille, mutta jos tavarataitojaan on jo ehtinyt treenailla yhdenkään raivausprojektin tai alan teoksen kanssa, ei tästä löydä paljoakaan uutta. (Toisaalta: innostuinpa siivoamaan vaatekaappia. )Kirja on kirjoitettu poikkeuksellisen selkeällä suomen kielellä, mistä iso plussa.

Helmet-lukuhaaste:
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Mäkelä muistelee

Kerrottakoon aluksi, etten ole oikein perinteisten elämäkertojen ja muistelmien lukija, omaelämäkertojen varsinkaan. Problematisoin aina liikaa sitä, mitä kirjoittaja jättää kertomatta ja miksi: teokset, jotka eksplisiittisesti korostavat “tosien” tapahtumien väistämätöntä fiktiivisyyttä ovat helpompia sulattaa. Ja silti on pakko sanoa heti perään, että toden ja fiktion, autenttisen ja rakennetun välinen suhde kaikessa moninaisuudessaan on mielestäni yksi kiehtovimpia asioita kirjallisuudessa.

Hannu Mäkelän muistelmateossarjan viides ja Mäkelän itsensä mukaan viimeinen osa Muistan – Vapaus kuljettaa lukijan vuodesta 1987 lähelle nykypäivää. Se alkaa Mäkelän irtisanoutumisella pitkäaikaisesta työpaikastaan Otavasta ja heittäytymisellä vapaaksi kirjailijaksi. Ongelmatonta vapaus ei ole, rahallisesti tai muutenkaan, ja viinapiru alkaa pidellä ohjia hieman liian tiukasti. Läpi käydään Mäkelän päihdekamppailu mielenterveysongelmineen, kunnes lopussa päädytään seesteisempiin tunnelmiin.

muistanvapaus1

Henkilöhistorian ohella keskitytään Mäkelän teosten syntyyn. Tuotteliaan kirjailijan uralle mahtuu niin hittejä kuin hutejakin (ainakin jos tarkastellaan teosten saamia aikalaiskritiikkejä). Kiinnostavimmillaan Mäkelä on intoutuessaan kertomaan teostensa taustoista ja kirjallisesta suhteestaan muun muassa Eino Leinoon ja L. Onervaan. Paljon aikaa vietetään myös matkoilla: Venetsiassa ja Tšekissä Casanovan jalanjäljillä, Roomassa ja Pariisissa Leinon ja Onervan vuoksi, itärajan takana Aleksandr Pushkinin kannoilla. Mäkelä kirjoittaa itsestään vanhan polven taiteenrakastajan, joka antaa taiteelle aikaa ja tilaa ja joka perehtyy huolellisesti ja kunnioittavasti teostensa taustoihin.

“Kiihkeimmätkin rakkaudet, jotka kohisten tulevat, myös mumisten menevät. Sen olen kokenut, syystä ja syyttä.”

Muistan – Vapaus on joutuisaa, sujuvaa luettavaa, tarinointia ja turinointia, jota lukee mielellään. Teoksen toimitustyöstä täytyy kuitenkin hieman naputtaa: lyöntivirheitä ja toisteisuutta on väliin aika lailla. Esimerkiksi adjektiivi “sattumallinen” toistuu sen verran usein, että asiaan kiinnittää huomiota. Muitakin maneereja on. “Elämä tasii.” “Jos kohta.” Leirinuotiotunnelmaa toisteisuus toki palvelee, liekö tämä ollut tarkoitus.

On jotain viehättävää siinä, kuinka elämäkertoja ja todellisiin henkilöihin perustuvia romaaneja paljon työstäneen Mäkelän oma elämä paitsi avautuu lukijalle, myös kietoutuu hänen kirjoittamaansa, muiden ihmisten elämiin ja teoksiin. Toisaalta hän mainitsee tämän olevan ainoa tapa kirjoittaa lähimenneisyydestä. Mäkelä selittää teoksensa lopuksi, että muisteleminen käy sitä vaikeammaksi mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan. Jatkuvasti on pohdittava niiden ihmisten reaktioita, jotka vielä ovat hengissä ja kirjoituksiin reagoimassa. Herrasmiesmäisyys ja kirjoittajan vapaus mahtuvat huonosti saman kirjan kansien väliin. Ja kirjoittaminenhan tässä on etualalla, tietenkin. Yksityisimmät asiat tulevat ylimalkaisemmin kohdelluiksi, ja hyvä niin.

Mäkelän teoksiin voisi kyllä sillä kuuluisalla paremmalla ajalla perehtyä lisää, repertuaaria kun miehellä riittää. Olen lukenut häneltä aiemmin muun muassa kyseisen Muistan-sarjan ensimmäisen kirjan Muistan – Lapsuus (Tammi, 2011), tuolloin puhtaasti kaupunkihistoriallisesta kiinnostuksesta, mutta sarjan täydentäminen keskeltä alkoi kyllä nyt myös kutkutella.

Helmet-lukuhaaste 2017:
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia (kurinalaista kirjoittamista!)
36. Elämäkerta tai muistelmateos
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
38. Kirjassa mennään naimisiin
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus
Tammi (2016)
447 sivua
Kansi: Markko Taina
Arvostelukappale

Outolasta päivää!

Lapsi täytti kesällä kolme vuotta, enkä ollut lainkaan osannut ajatella hänen olevan jo Tatu ja Patu -iässä. Kunnes mummonsa sitten puolivahingossa lainasi kirjastosta Tatun ja Patun Suomen, ja lapsi ihastui ikihyviksi. Aikuisellekin kirjat ovat olleet verratonta vaihtelua yksitoikkoiseen vauva- ja taaperokirjatarjontaan. Koko syksy meillä on hihitelty etenkin Tatu ja Patu Helsingissä sekä Tatun ja Patun oudot kojeet -kirjoille, joissa tekstiä on kuitenkin vielä kohtuullisen vähän.

tatutjapatut1

Kannet: Aino Havukainen ja Sami Toivonen / Otava

T&P-faniudesta rohkaistuneina otimme tietoisen riskin ja veimme lapsen katsomaan myös Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu -elokuvaa. Leffakokemus oli lapsen toinen: aiempi Nalle Puh -elokuvan katsominen sujui niin hyvin, että tiesimme lapsen jaksavan (juuri ja juuri) istua paikallaan noin 70 minuuttia. Kun tarinakin oli kirjoista osittain tuttu, ajattelimme, että eiköhän se siitä.

No, melkein. Paikallaan istuminen ei ollut ongelma (vaikka raivostuttava mainoskavalkadi kiristikin hermoja), mutta elokuvan jännittävyys oli. Pelottavia kohtia olivat kuulemma se, kun Stockmannilla oli pimeää sekä se, kun Tatu ja Patu joutuivat Linnanmäellä toisistaan eroon. Samaa olen kuullut monelta muulta perheeltä. Meidän näytöksessämme joku lapsi itki koko elokuvan jälkimmäisen puoliskon, meillä onneksi syli tyynnytti pahimmat tärinät.

tajapa

En nyt kritisoi elokuvaa sinänsä (minusta se oli aikuisen silmin katsottuna ihan pätevää viihdettä), mutta olen kauan ihmetellyt sitä, miksi lastenelokuvienkin on oltava niin dramaattisia ja juonivetoisia. Tatussa ja Patussa jos missä olisi ollut aineksia anarkistiseen revittelyyn myös elokuvan rakenteen tasolla (veikkaan, että lapsilla riittäisi ymmärrystä epäkonventionaaliselle assosioinnille ja arkilogiikkaa karttaville juonikuvioille), mutta ehkä sellainen koetaan sitten liian suurena taloudellisena riskinä. Arahkolle lapselle tuntuu olevan ylipäätään hirvittävän vaikea löytää mitään katsottavaa, jossa ei olisi “jänniä kohtia”. No, 3-vuotias on vielä niin pieni, ettei häntä ole mitään tarvetta välttämättä viedä elokuviin, mutta yleisellä tasolla näin.

Ihan ite tein.

Ihan ite tein.

Siitä ääneen lukemisesta ja sen hyödyistä kun nyt niin paljon puhutaan, niin kyllä, täällä luetaan päivittäin lapselle ääneen. Ehkäpä hän osittain sen vuoksi oppi 3-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi lukemaan. Vaikka lukeminen ehkä vielä pääasiassa onkin tuttujen kirjainyhdistelmien tunnistamista, on lapsi yllättänyt muutamia kertoja lukemalla sanoja, joita hänelle ei varmasti ole kukaan kertonut. Kirjainyhdistelmien aukikoodaamisen sisäsyntyistä tarvetta ja onnistumisiin ja oivalluksiin liittyvää riemua on mahtavaa seurata. Lapsi myös tavaa oikein (ei ole harjoiteltu, niin kuin ei sitä lukemistakaan), mikä ei kai oikein voi olla seurausta mistään muusta kuin siitä, että kielen rytmi on tullut jossain vaiheessa sisäistettyä.

Helmet-lukuhaaste:

18. Lastenkirja (joita olen tänä vuonna lukenut varmasti sata, mutta Tatut ja Patut nyt esimerkkinä)
29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja

Tähän päättyy Helmet-lukuhaaste 2016. Saldo jäi aika heiveröiseksi, 26/50, mikä oikeastaan vähän yllätti, mutta aika moni lukemani kirja ei loppujen lopuksi osunut yhteenkään haasteen kohtaan. Ja toisaalta, jos lukee puoli vuotta pelkkää Knausgårdin kutosta

Mainiota uutta vuotta! Uusi Helmet-lukuhaaste odottaakin jo täällä! Mukana ollaan!

 

sparkler

Flunssakauden kirjat – osa 1

Hohhoh. Kenenkähän kuningasidea oli laittaa pystyyn kirjablogi elämäntilanteessa, jossa ei ehdi lukea tai kirjoittaa – ja silloinkin kun ehtii, on pää niin univajeen tylsistyttämä, ettei tahdo ymmärtää sanoja ja niiden merkityksiä?

Joulukuu on jälleen mennyt sairastellessa. Aattoiltana ei pistetty jalalla koreasti kuusen ympärillä vaan lohduteltiin kuumeista ja kurjaa oloaan huutavaa kolmivuotiasta sairaalan päivystyksessä. Hohhoh. Joulupäivä menikin sitten nukkuessa.

Alla pientä luetteloa syysflunssakaudella (kaikesta huolimatta) luetuista ja kuunnelluista kirjoista. Joululahjapaketista putkahti ilokseni Jukka Viikilän Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016), jota olin kyllä ehtinyt jo aloittaa lukemaan sähkökirjana, mutta joka ehdottomasti on edukseen perinteisenä paperiversiona. Kansi on kaunis, ja kirjaa on ihana hypistellä ja silitellä. Ja Viikilän viisaiden pientensuurten lauseiden ääreen on myös palkitsevampaa pysähdellä paperilla, jossa niiden ympärillä on jollain lailla enemmän ilmaa kuin pienellä ruudulla.

 

Kuva: like.fi

Kuva: like.fi

Alison Bechdel: Äideistä parhain (Like, 2012)

Alison Bechdelin sarjakuvateos Hautuukoti oli ilmestyessään valtava menestys ja teki vaikutuksen myös allekirjoittaneeseen. Omaelämäkerrallisessa teoksessa Bechdel kertoi isänsä tarinan, ja Äideistä parhain -kirjassa ruodinnan kohteena on Bechdelin äiti. Bechdel yhdistää omaan elämäntarinaansa taitavasti ulkopuolisia kirjallisia lähteitä ja viitteitä. Äideistä parhaimmassa rinnalla kulkee muun muassa psykoanalyytikko Donald Winnicottin tarina.

Helmet-lukuhaaste:

11. sarjakuvakirja

 

 

esterjaruzjaMasha Gessen: Ester ja Ruzja (Tammi, 2006)

Helsinki Litissä keväällä vierailleen Masha Gessenin Ester ja Ruzja kertoo kiehtovasti Gessenin omien isoäitien, Moskovan-juutalaisten Esterin ja Ruzjan elämäntarinat. Ester pakeni Hitlerin vainoja Puolan Bialystokista Neuvostoliittoon, Ruzja taas syntyi Neuvostoliittoon ja teki suuren osan työurastaan Stalinin hallinnon sensorina. Molempien kohtaloksi ja myös pelastukseksi koitui lukeneisuus ja kielitaito. Teoksen alaotsikko ”Miten isoäitini selviytyivät Hitlerin sodasta ja Stalinin rauhasta” kertoo kaiken oleellisen.

Helmet-lukuhaaste:
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja

 
syysprinssiAnja Kauranen: Syysprinssi (WSOY, 1996)
Harri Sirola: Syysprinssin kalaretki ja kolme muuta kertomusta (Gummerus, 1997)

Kirjaparin lukeminen vuonna 2016 vei melkoiselle emotionaaliselle tripille omaan nuoruuteen. Kirjailijapariskunnan intohimoisen rakkaussuhteen ruumiinavaus herätti paljon mitä- ja miksi-kysymyksiä kirjoittamisen motiiveista, mutta päällimmäiseksi jäi tunteen palo ja kuin vaivihkaa myös vahva ajankuva.

Alli Haapasalon ohjaama Syysprinssi-elokuva (2016) on valitettavasti vielä näkemättä, koska sehän oli tietenkin ehtinyt jo poistua ohjelmistosta siinä vaiheessa kun mahdollinen hetki sen katsomiseen järjestyi. Pöh.

Helmet-lukuhaaste:

15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma

17. Kirjassa juhlitaan

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (BookBeat-äänikirja, Tammi, 2014)

Valtosen massiivinen romaani on uskomaton erilaisten teemojen sikermä, josta muovautuu kokonainen länsimaisen elämäntavan analyysi, kritiikki ja sairauskertomus. Muun muassa tieteen etiikkaa ja aktivismia pohtiva teos ei kuitenkaan, ihme kyllä, kaadu temaattiseen runsauteensa vaan Valtonen onnistuu punomaan uskottavasti yhteen aineksia muun muassa tieteenhistoriasta ja -filosofiasta, sosiologiasta sekä kirjailijan omasta erikoisalasta, neuropsykologiasta. Vaikka loppuratkaisun näki jo kaukaa, oli se silti pakahduttava. Äänikirjalla on mittaa liki 26 tuntia, joten tämän parissa satunnainen työmatkakuuntelija sai kulumaan melkein kaksi kuukautta.

valtonenrytisalo.jpg.PNG

Minna Rytisalo: Lempi (BookBeat-äänikirja, Gummerus 2016)

Rytisalon Lempi on aikamoinen esikoinen: varmaotteinen, historiallisesti ja psykologisesti uskottava Lapin sodan aikaan sijoittuva perhetragedia, jonka kieli soljuu kauniisti ja jonka henkilöhahmojen tarinat ja motiivit ovat mahdollisia ja todentuntuisia. Teoksen loppu kiertää langanpäät näpsäkästi ja sopivan yllättävästi yhteen. Hieno debyytti, kerta kaikkiaan.

Oikein kauniita joulunrippeitä kaikille!

seurasaari2

Antautua, lähestyä

En voi ymmärtää, miksi en ole lukenut Anja Snellmania yli kahteenkymmeneen vuoteen. Tai jos ollaan ihan tarkkoja, en ole oikeastaan koskaan lukenut Anja Snellmania, sillä tuotannon alkupään teokset on kirjoitettu Anja Kauranen -nimellä. Sonja O:t ja Kultasuut ja vielä Pelon maantiedekin kuuluivat kyllä tämän nuoren koululaisen ja opiskelijan lukemistoon, mutta sitten tapahtui jotain – kenties oli muuta tekemistä.

Snellman-innostus kuitenkin syttyi tänä syksynä uudelleen Syysprinssi-elokuvan saaman julkisuuden myötä. Elokuvaa en ole vielä nähnyt, mutta luin sekä Kaurasen romaanin että Harri Sirolan sille kirjoittaman “vastineen”, novellikokoelman Syysprinssin kalaretki. Kirjoitan niistä ehkä erikseen myöhemmin, toivon, että pääsisin katsomaan elokuvan piakkoin.

Kykenen nykyisin ahmimaan kirjoja vain harvoin, koska aikaa ei yksinkertaisesti ole. Nyt olen kuitenkin maannut yli viikon kotona siinä mielessä armeliaassa flunssassa, ettei päänsärky ole estänyt lukemista. Tempaisin noin vuorokaudessa sekä Snellmanin tuoreimman romaanin Lähestyminen että sen edeltäjän Antautuminen, ja olin lumoutunut. Syysprinssissä tyttö (/Anja) ihasteli miehen (/Harri Sirolan) lausetta, mutta Anja, sinulla se vasta mahtava lause on!

Kuvat: wsoy.fi

Kuvat: wsoy.fi

Sekä Antautuminen että Lähestyminen ovat vahvasti omaelämäkerrallisia romaaneja, joista ensin mainittu käsittelee erityisherkkyyttä. Lähestyminen puolestaan sirpaloituu temaattisesti moniaalle, mutta on hallittu kuvaus erilaisista lähestymisistä ja etääntymisistä, lähdöistä ja paluista, vuoksista ja luoteista. Toisaalla muistellaan minä-kertojan perheensä kanssa viettämiä idyllisiä aikoja Kreetalla, toisaalla seurataan kirjailija-terapeutin yritystä auttaa moniongelmaista nuorta narkkaria, Ileä.

 

Kuva: Blair Fraser / unsplash.com

Kuva: Blair Fraser / unsplash.com

Kirjat vetosivat minuun hyvin eri tavoin. Antautumisesta yksinkertaisesti löysin itseni, se oli hyvin monella tavalla myös minun tarinani. Luin kirjan jonkinlaisen puhtaan tunnistamisinnon vallassa, enkä oikeastaan osaa sanoa sen mahdollisista romaanitaiteellisista ansioista yhtään mitään. Lähestyminen sen sijaan vakuutti nimenomaan romaanina. Pidin kahden hyvin erilaisen tarinan rinnastamisesta ja yhteen punomisesta, lomittain asettelu oli tehty huolella, ja pienet motiivit ja yksityiskohdat tukivat suurempia teemoja. Tärkein on kuitenkin Snellmanin kieli, joka elää, hengittää, kuplii ja pyörteilee, ja on valtavan orgaanista ja joustavaa.

Molemmissa kirjoissa puhutaan myös äitiydestä niin kauniisti ja kipeästi, että tunnustan pillittäneeni lukiessani aika lailla.

“Lapset kulkevat yksinään, omia teitään, kokevat iloja ja kohtaavat suruja joista en saa tietää, saavat kolhuja joita en enää puhalla, valvovat yksin sekä oikeissa ja väärissä kainaloissa, minusta kaukana, unohtavat aamiaisen, potevat krapuloita, pelkäävät pimeää eikä minua ole, eikä pidäkään olla, mutta heidän sakeat reittinsä tuntuvat kuin veren virtaus ohimojen alla, kun herään öisin ja tuijotan ohiajavien autojen valoja, minussa jäljellä heidän ensimmäinen turvapaikkansa, arpinen, hyödytön ei enää kenenkään asumus, minun solumuistoissani he ovat, ihon muistissa, hikiset sormenpäät, varvashaava, hammas joka putoaa lautaselle, ensimmäisen sydänsurun kyyneleet käsivarrellani.”

Anja Snellman: Antautuminen

 

Silti: koin peittelemättömän omaelämäkerrallisuuden hieman häiritsevänä. Nyt kun olen lukenut lyhyen ajan sisällä kolme Snellmanin kirjaa, joissa tapahtumien omakohtaisuus on nostettu tietoisesti framille, olen hieman tympiintynyt. Minulle on sinänsä yhdentekevää, ovatko tapahtumat totta vai sepitettä, mutta hahmot rakentaisin päässäni mieluiten itse. En vain osaa olla liittämättä henkilöille  julkisuudesta tuttuja kasvoja: Harri Sirolan, Saska Saarikosken, Jukka Orman. Faktan ja fiktion sekoittaminen on minusta lähtökohtaisesti kiinnostavaa, mutta nyt koin tuttujen naamojen mukana olon vaikeuttavan fiktion vietäväksi antautumista. Tämä on tietysti yksi autofiktion ikiaikaisista ongelmista – ja ongelma vain siinä tapauksessa, jos omana lähtökohtana on lukea fiktiivistä romaania. Mutta niin ainakin Lähestymistä lienee syytä lukea, sillä kirjan nimilehdellä kerrotaan teoksen olevan romaani. Snellmanin tapauksessa omaelämäkerrallisuudella leikittely toki kuuluu asiaan, onhan faktan ja fiktion rajankäynti yksi hänen tuotantoaan määrittävistä tekijöistä. Oma lukijapositioni vain hakee vielä paikkaansa.

 

Anja Snellman: Antautuminen
WSOY (2015)
326 sivua
Kansi: Martti Ruokonen

Anja Snellman: Lähestyminen
WSOY (2016)
143 sivua
Kansi: Martti Ruokonen (kuva: Ulla Jokisalo)
Kirja saatu kustantamosta.

Helsingin Kirjamessut 2016: kirjat, blogit, kritiikki

Viime vuonna kirjamessuni jäivät puolitiehen, kun kotipesän vatsatautiset tarvitsivat hoivaajaa. Tänä vuonna totesin itse puolivälissä lauantaita, että nyt on paree lähteä lepäämään flunssaista oloa pois. Sunnuntai jäikin sitten kokonaan väliin, vaikka paljon kiinnostavaa olisi vielä ollut tarjolla. Esimerkiksi Hugleikur Dagsson ja Pirkko Saisio jäivät kokonaan näkemättä, mutta toisaalta, paljon ehdinkin.

messukuva1

Torstaina ja perjantaina piipahdin messuilla töiden jälkeen, ja fiilikset olivat ristiriitaiset. En oikein osannut keskittyä mihinkään, mihin syynä oli todennäköisesti alkava lenssu. Kuljeskelin ympäriinsä, mutta kirjavuoret eivät kutsuneet. Bongailin julkkiksia ja muutamia omiakin tuttavia ja kuuntelin kyllä useampiakin keskusteluja: kritiikin nykytilasta, Q-teatterin historiasta, kustantamojen toiminnasta. Oli Erlend Loe, Tommi Melender & Jukka Laajarinne ja Helmi Kekkonen, Juhani Karila & Antti Arnkil. Paljon asiaa, paljon fiilistelyä ja ehkä hieman ongelmallisia puolen tunnin ohjelmaslotteja, jotka riittävät hyvin tietoiskuihin, mutta huonosti perehtymiseen.

Lauantaiaamuna kirjabloggaajille oli järjestetty parikin tapahtumaa. WSOY ja Tammi aloittivat aamun bloggariaamiaisella, jossa mukana oli timanttista tekijäkaartia: Tuula-Liina Varis, Anja Snellman, Claes Andersson, Riitta Jalonen ja Hannu Mäkelä. Pitkän linjan ammattilaisia oli palkitsevaa kuunnella. Kaikki tottuneita esiintyjiä, kaikilla painokasta sanottavaa, kellään ei kiire hötkyillä minnekään. Kirjailijat kertoivat uusista kirjoistaan, mutta samalla myös jostakin laajemmasta teemasta – Varis historiasta, Andersson vanhenemisesta, Mäkelä kirjailijan työstä, Jalonen kirjoittamisen pitkäänkin kestävistä prosesseista, Snellman (ja kaikki muutkin) omaelämäkerrallisuudesta. Hyvin rakennettu parituntinen.

bloggariaamiainen

Vasemmalta: Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman, Tuula-Liina Varis

Kirjamessuilla kuulemissani keskusteluissa toistui kaksi teemaa ylitse muiden: omaelämäkerrallisuuden / autofiktion nousu ja kritiikin tuho. Post-knausgårdilaisella kirjallisuuskentällä vaikuttaa olevan luontevaa todeta henkilökohtaisuuden olevan tärkeä, itsestäänselväkin kirjoittamisen lähtökohta. Vielä kymmenen vuotta sitten omakohtaisuutta oli tapana pikemminkin verhota ja selittää pois. Nykyisin ymmärretään ehkä paremmin kaiken kirjoittamisen fiktiivisyys, mutta myös se, että kirjoittaja kirjoittaa aina väistämättä myös persoonallaan, itsestään käsin. Eihän siinä muuten olisi mitään mieltä!

Aamiaistilaisuudessa oli kiinnostavaa kuulla kirjailijoiden näkemyksiä kirjablogeista. Hauskaa oli se, että bloggaajille puhumassa oli myös Tuula-Liina Varis, joka muutama vuosi sitten syytti bloggaajia mutuhuttuilusta ja joka yhä peräänkuulutti tarvetta laajan, taustoittavan, perinpohjaisen taidekritiikin olemassaololle. Yleisöstä todettiin, että samaa kaipaavat myös bloggaajat. Itse ajattelen, että blogien nousu on suoraa seurausta ja reaktio siihen, etteivät etenkään pienemmät kirjat saa enää perinteisessä (printti)mediassa tilaa eikä hyvää kritiikkiä tahdo olla enää saatavilla. Ainakin ajallisesti asiat korreloivat: kirjablogien määrä on kasvanut merkittävästi vuoden 2010 jälkeen.

Kritiikin muuttuneesta asemasta (ja kriitikoiden muuttuneesta työtilanteesta) keskustelivat perjantaina myös Ylva Perera, Fredrik Sonck ja Mia Österlund, jotka pohtivat muun muassa arvostelujen ja kritiikin eroja ja sitä, kuka nykypäivänä ylipäätään on enää kriitikko. Keskustelussa tuotiin esiin se, ettei päätoimisia kulttuurikriitikkoja enää oikeastaan ole. Sonckin (joka siis on HBL:n kulttuuritoimituksen pomo) mielestä asialla on myös positiiviset puolensa, sillä laajan freelancer-verkoston myötä toimituksiin saadaan myös spesifimpää esim. genreosaamista. Perera vastasi toteamalla, että nämä freelancerit ovat kuitenkin usein nuoria, aloittelevia kirjoittajia, jotka eivät osaa hinnoitella työtään – tämä laskee hintatasoa ja tekee kulttuurikritiikin ammattimaisesta harjoittamisesta jälleen pykälän verran hankalampaa.

atenablog

Soili Pohjalainen (vas.) ja Tiina Lifländer

Mutta takaisin lauantaiaamuun. Kiinnostavan kontrastin ison kustannustalon konkareiden sananvaihdolle tarjosi heti perään lauantaiaamun toinen bloggaritapaaminen, jossa puhumassa oli kaksi pienemmän Atena-kustantamon esikoiskirjailijaa, Tiina Lifländer ja Soili Pohjalainen. Heistä molemmilla, kuten myös keskustelua vetäneellä kustannustoimittaja Kanerva Eskolalla, on omakohtaista bloggauskokemusta, joten heidän suhteensa kirjabloggaamiseen oli luonteva. Tässäkin yhteydessä keskusteltiin paljon henkilökohtaisuudesta: kirjailija-, bloggaaja- ja arkiminän erottamisesta ja siitä, onko kirjailijan soveliasta kommentoida omaa kirjaansa koskevia tekstejä. Moni bloggaaja toivoi kommentteja, mutta aika moni kertoi myös saaneensa kirjailijoilta kiukkuista palautetta, jonka olisi hedelmättömänä voinut jättää antamattakin.

Vasemmalta: Otso Kantokorpi, Maaria Ylikangas, Maria Säkö, Aleksis Salusjärvi

Vasemmalta: Otso Kantokorpi, Maaria Ylikangas, Maria Säkö, Aleksis Salusjärvi

Messujen annista haluan vielä erikseen nostaa esiin Aleksis Salusjärven ja Maria Säkön vetämän Kriitikkobattlen. Siinä Maaria Ylikankaalle ja Otso Kantokorvelle esitettiin tekstinäytteitä, joista he saivat lausua välittömän arvionsa ja kertoa, mihin he kiinnittivät niissä huomiota ja minkä asioiden ympärille he lähtisivät kritiikkiä rakentamaan. Battlen idea oli erinomainen, mutta sille varattu aika liian lyhyt. Ylikankaalla ja Kantokorvella oli sana hallussa ja he olisivat ajan salliessa saaneet avattua kritiikin rakentamista vielä paljon enemmänkin. Mutta konseptille peukkua!

Kirjamessuille kiitos bloggaripassista. Ensi vuoteen!

Kirjamessujen lippuarvonta

Se olis lokakuu ja Helsingin Kirjamessut taas!

Yritän suoriutua paikan päälle niin monena päivänä kuin suinkin ja toivon, ettei force majeure tule ja vie (viime vuonna se oli kotitaaperoni mahatauti, oh joy). Messukuvastoa olen ehtinyt vasta selailla, mutta isoista nimistä toivon pääseväni kuulemaan ainakin Erlend Loea, Hugleikur Dagssonia, Pirkko Saisiota ja Anja Snellmania. Entä sinä?

Kuva: Messukeskus / Helsingin Kirjamessut

Kuva: Messukeskus / Helsingin Kirjamessut

Hyviä sanoja arpoo lukijoidensa kesken kaksi (2) lippua, jotka oikeuttavat kertakäyntiin messuilla yhtenä vapaavalintaisena päivänä. Osallistu arvontaan kommentoimalla tätä postausta ja kertomalla omat messutärppisi tai kiinnostuksen kohteesi Kirjamessujen ohjelmasta. (Tai kommentoimalla messuasioita muuten vaan.) Kaksi vastaajaa palkitaan eli molemmat saavat yhden lipun.

kirjamessuliput2016

Arvonta päättyy sunnuntaina 23.10. kello 24.00, liput lähtevät postiin maanantaina. Kommentointi vaatii sähköpostiosoitteen jättämistä, mutta osoitetta ei julkaista.

Bonne chance!

 

EDIT: Arvonta suoritettu! Arpaonni suosi nimimerkkejä Maijaa ja Kaisa (laitattehan minulle pian osoitteenne, jotta liput ehtivät perille ennen messujen alkua). Onnea voittajille ja suuret kiitokset kaikille osallistuneille!

Older posts

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑