Author: Päivi (page 2 of 6)

Knausgårdin pitkät jäähyväiset

Taisteluni-sarjan kuudes osa on komea päätös Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerralliselle kirjasarjalle.

Kustantamot pukkaavat syyskauden kirjoja ulos kuin viimeistä päivää, mutta minä taistelen vielä kevään tarjonnan kanssa. Viipeen syynä on pitkälti Karl Ove Knausgård, jonka Taisteluni-sarjan kuudes osa osoittautui melkoiseksi luku-urakaksi. 1 216 sivua ja 1,27 kiloa pitivät huolen siitä, ettei kirjaa todellakaan kanniskellut mukana lyhyemmillä tai pidemmillä matkoilla, ja lukeminen kesti ja kesti. Voi, miksi en hankkinut e-kirjaa?

Knausgård terassilla, Knausgård riippumatossa.

Knausgård terassilla, Knausgård riippumatossa.

Kuudennessa kirjassa Knausgård ei tarjoa helpoimpia mahdollisia jäähyväisiä. Kirja etenee edellisten tavoin kuvaamalla perhearkea pedanttisen yksityiskohtaisesti ja katkaisemalla arjen kuvauksen esseenomaisilla pohdinnoilla taiteesta, filosofiasta ja yhteiskunta- ja kulttuurihistoriasta. Tällä kertaa esseet ovat entistäkin perinpohjaisempia, polveilevampia ja pidempiä, ja välillä intohimoisellakin Knasu-kahlaajalla on hankaluuksia jaksaa mukana. Knausgård harjoittaa muun muassa Paul Celanin runon “Ahtokulku” perusteellista lähilukua ja kirjoittaa useita satoja sivua Hitleristä ja hänen taustoistaan. Aihevalinnat ovat perusteltuja ja tukevat hyvin kokonaisuutta, mutta editointivaiheessa kirjaa olisi voinut jäntevöittää reippaastikin jo pelkästään toistoa karsimalla. Nyt kirjan keskiosa on luvalla sanoen melkoista tahmaamista – vaikkakin näkemyksellistä ja kokonaisuuteen saumattomasti niveltyvää.

Olisi kuitenkin väärin korostaa pelkästään kuutososan tervanjuontipuolta. Parhaimmillaan Knausgårdin teksti on yhä täydellinen yhdistelmä painokkuutta ja ilmavuutta, raakuutta ja lempeyttä, asiapitoisuutta ja tunnelmointia, banaaliutta ja ylevyyttä. Taika on tallella.

“Sydän ei perustele. Aivot perustelevat. Ja olin oppinut elämässäni että sydän ratkaisi, eivät aivot. Sen vuoksi kaikki teki elämässä niin saatanan kipeää.”

Ajallisesti kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin vuosiin 2009-2010, jolloin Taisteluni-sarjan ensimmäisiä osia julkaistiin ja jolloin Knasu-hypen ensimmäiset merkit alkoivat olla ilmassa. Romaanin alkuosaa hallitsevat julkaisukiistat lähisuvun kanssa, lopussa paneudutaan Linda-vaimon mielenterveysongelmiin. Onneksi Knausgård kirjoittaa paljon myös siitä, mitä hänen kirjansa edustavat, miksi ne on pitänyt kirjoittaa ja mitä ne ovat hänelle tehneet. Ja ennen kaikkea: miksi hän on asettanut perheensä ja sukunsa näin alttiiksi, eikö hänellä ollut tarvetta suojella heitä?

Knausgård tekee tärkeän huomion siitä, kuinka “minän” totuus on aivan erilainen kuin “meidän” totuus ja kuinka moraali on sosiaalisuutta ja totuuden yläpuolella. Viimeistään nyt lukijalle käy selväksi, että Taisteluni-sarja on niin täyttä fiktiota kuin mikään omaelämäkerrallinen voi olla. Knausgård on itse epäluotettava kertoja par excellence: toisaalla, kerta toisensa perään, hän korostaa kertovansa elämästään juuri niin kuin kaikki tapahtui, toisaalla hän toteaa, ettei muista esimerkiksi lapsuudestaan juuri mitään. Tämä rajankäynti, tämä yritys määritellä kirjallisuuden totuutta, on kenties se, missä Knausgård on lopulta kiinnostavimmillaan.

knasu6

Lopulta kyse on sanoista ja sanomisen oikeutuksesta, kuka saa sanoa, mitä ja millä keinoin. Minusta lukijana tuntuu hirvittävältä ajatus siitä, että Knausgård on katsonut oikeudekseen luoda lapsistaan romaanihenkilöitä. Toisaalta hän painottaa oikeuttaan kertoa oman tarinansa “juuri niin kuin se on tapahtunut”. On tietenkin selvää, että kirjoittaessa asiat muuttuvat toisiksi, ja kirjallisuuden tulkinta on aina kirjoittajan ulottumattomissa. Silti Knausgårdin väite, ettei hän muka olisi kirjoittaessaan tullut lainkaan ajatelleeksi, että hänen kirjoillaan voi olla valtavat vaikutukset hänen lähipiiriinsä ja ihmissuhteisiinsa, on kyllä, sen täytyy olla, silkkaa puppua.

Knausgård toteaa kirjan lopuksi lakanneensa olemasta kirjailija. Uutta tuotantoa on sittemmin kuitenkin ilmestynyt, ja Like julkaisee tämän syksyn aikana hänen Syksy– ja Talvi-nimiset teoksensa, joissa Knausgård selittää maailman ilmiöitä vielä syntymättömälle lapselleen. Kevät– ja Kesä-kirjat julkaistaan suomeksi hieman myöhemmin. Syksy on jo ilmestynyt, ja silmiini osuneet kritiikit ovat olleet hieman nihkeitä. Voi olla, että joudun itsekin pitämään nyt Knasu-paussia – sen verran tyhjentävä synteesi kuudes kirja lopulta oli.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kuudes kirja.
Like (2016)
Alkuteos: Min kamp. Sjette bok (2011)
Suomentaja: Katriina Huttunen
1 216 sivua
Arvostelukappale

Helmet-lukuhaaste:
25. Kirjassa on yli 500 sivua

Naurulokin kirkunaa

jurkka

Lokki / Teatteri Jurkka 22.9.2016

Anton Tšehovin Lokki on sen luokan klassikko, että tarinan voi hyvällä syyllä olettaa olevan katsojalle vähintään päällisin puolin tuttu. Tämän olettamuksen tekee ainakin Teatteri Jurkassa esitetty Lokki-versio, joka pystymetsäläiselle saattaisi olla hämmentävää seurattavaa. Dialogi kantaa esitystä, joka alkaa ja loppuu kuin veitsellä leikaten, ilman johdantoja, taustoitusta tai loppujäähdyttelyä. Suoraviivaisuudessa on samalla osa esityksen voimasta.

Jurkan lavalla nähtävä Lokki on nimittäin sanalla sanoen hurmaava. Se, ettei Tšehovin tekstiä ole modernisoitu tai juuri muokattu (ainoastaan lyhennetty), tuntuu yllättäen valtavan piristävältä: miksi korjata, jos se ei ole rikki? Miljöö on venäläinen järvenrantamaisema, jossa aikaansa tappaa joukko enemmän ja vähemmän onnettomia taiteilijoita ja sellaiseksi haluavia. Jurkan minilavalla koko 1800-luvun venäläistä yhteiskuntaa markkeeraa yksi maisemataulu, ja riisuttu lavastus auttaa kohdistamaan huomion olennaiseen. Kyse on kaikesta muusta kuin pöhöttyneestä pukudraamasta, ja tekijöiden luotto Tšehovin dialogiin on sataprosenttinen.

Mitä niukemmiksi puitteet on vedetty (rekvisiittana toimivat mm. taulu, langanpätkä, laastari ja pillimehu), sitä korkeampaan lentoon lähtee Tšehovin teksti. Hänen pahaisten hahmojensa mitättömät huolet ja näköalattomuus, joilla he ongelmiaan setvivät, on nolostuttavan tuttua ja aina ajankohtaista. Siipeensä saaneet luontokappaleet liihottavat hetken, kunnes heidät ja heidän unelmansa ammutaan alas. Matkalla ei paljoa tapahdu, mutta tunteet liikehtivät sitäkin enemmän.

lokki4
Näyttelijöitä esityksessä on kaksi, Ella Mettänen ja Eero Ojala, jotka hoitelevat neljää roolia kumpainenkin. Mettänen diivailee uskottavasti näyttelijä Irinana ja tekee Sorinista ja Dornista yksiulotteiset, mutta yhtä kaikki mainiot tulkinnat. Ninana Mettänen loistaa, ja Ninan hahmossa yhdistyvät saumattomimmin tragedia ja komedia. Ojalan harteille jäävät traaginen Kostja, elosteleva kirjailija Trigorin, sekä Samrajev ja parin kohtauksen verran Sorinia. Groteskit hahmot on vedetty rankasti karikatyyreiksi, mutta ratkaisu toimii ja helpottaa näytelmän seuraamista. Siirtymiset roolista toiseen ovat sulavia, ja kun hahmo vaihtuu, vaihtuu myös puhetapa ja elekieli. Mettänen ja Ojala ovat valtavan taitavia, ja etenkin Mettänen tekee vaikutuksen laajalla ilmaisuskaalallaan.

Kuva: Henri Tuulasjärvi

Ella Mettänen ja Eero Ojala. Kuva: Henri Tuulasjärvi

Näytelmä kestää väliaika mukaan luettuna vain 1,5 tuntia, mikä tässä tapauksessa on aivan riittävästi. Tavallaan kyseessä on tiivistelmä ja lyhennelmä Tšehovin Lokista, mutta sellaisena esitys on olennaisuuksiin keskittyvä ja raikas. Tulkinta on toteutettu hyvällä nuoruuden julkeudella: tekijät kunnioittavat kyllä alkuteosta, mutta uskaltavat myös ottaa tekstin kokonaan omakseen. Karsimalla ja tiivistämällä on löydetty tekstistä ajaton ydin, joka yhtä aikaa kertoo niin 1800-luvun Venäjästä kuin meidän omasta ajastammekin.

Vaikka välillä mennäänkin tarkoituksella sketsiviihteen puolelle, ei näytelmän mikään osa tunnu irralliselta tai väkinäiseltä. Henri Tuulasjärven ohjauksessa ymmärretään, mitä Tšehov tarkoitti korostaessaan näytelmän komediallisuutta. Vaikka tunteita on mukana laaja kirjo, jää päällimmäiseksi ymmärrys ihmisestä, hänen iloistaan ja suruistaan, mutta etenkin hullutuksistaan ja typeryydestään, joille on vapauttavaa sekä hymyillä että tirauttaa pari kyyneltä. Näytelmästä jää ilahtunut ja innostunut, kumman kohotteinen olo. Freesiä! Sympaattista! Ihanaa!

 

P.S. Koska myös Tšehovin alkuperäisnäytelmä tuli lukaistua, täydentyy Helmet-lukuhaaste kohdalla 12 (näytelmä).

Pakko päästä pois

jurkka

 

Bonnie ja Clyde / Teatteri Jurkka 9.9.2016 (ennakko)

Nainen, mies ja auto. Nainen on tarjoilija ja asuu lähiössä, mies juuri vapautunut vankilasta, eikä oikein tiedä, mihin suuntaan lähteä. Molemmat haluavat kiihkeästi pois siitä, missä ovat. Autosta tulee kaksikolle yhteinen tila, joka tarjoaa paitsi pakopaikan, myös lupauksen rajattomasta vapaudesta. Lopulta törmäys yhteiskunnan kanssa on kuitenkin väistämätön.

Bonnie ja Clyde (Teatteri Jurkka 2016). Kuva: Marko Mäkinen.

Bonnie ja Clyde (Teatteri Jurkka 2016). Kuva: Marko Mäkinen.

Teatteri Jurkan Bonnie & Clyde siirtää 30-luvun alussa Yhdysvaltoja terrorisoineen gangsteripariskunta Bonnie Parkerin ja Clyde Barrow’n tarinan onnistuneesti nykypäivään. Peruslähtökohta on toimiva: Bonnien ja Clyden tarina on nostettu irti juuriltaan, ja lavalla nähdään lama-ajan Amerikan sijaan välähdyksiä yhteiskunnasta, joka on hyvin lähellä meidän aikaamme. Essi Räisäsen ohjaama ja yhdessä dramaturgi Iida Hämeen-Anttilan kanssa käsikirjoittama näytelmä kertoo maailmasta, jossa ihmisen suurin toive ja likimain velvollisuus on olla hengästymiseen asti onnellinen, kaunis ja vapaa. Vaan mitä vapaana oleminen merkitsee näiden vaatimusten keskellä? Onko se ylipäätään mahdollista?

Näytelmän rytmi on intensiivinen, hengästyttävä. Essi Hellén ja Markus Järvenpää puuskuttavat Bonniena ja Clydena tiensä katsojien sydämiin ja heittäytyvät rooleihinsa pelottomasti, läkähdyttävällä tarmolla. Henkilöt käyttäytyvät kuin olisivat tavaroiden taikamaailmasta lumoutuneita adhd-lapsia. He haluavat seurauksista piittaamatta kaiken mitä keksiä saattavat, hiustenpidennyksistä viihde-elektroniikkaan ja taloon, jossa on uima-allas. Käyttövoimansa teos ammentaa mielikuvien ja todellisuuden ristiriitaisesta suhteesta. Saatuaan “kaiken” Bonnien ja Clyden on pakko huomata, että valinnoista joutuu tavalla tai toisella maksamaan. Mainio huomio tässä ajassa, jossa puhutaan paljon enemmän ihmisen vapauksista kuin niihin liittyvästä vastuunkannosta.

Bonnie ja Clyde (Teatteri Jurkka 2016). Kuva: Marko Mäkinen.

Bonnie ja Clyde (Teatteri Jurkka 2016). Kuva: Marko Mäkinen.

Näytelmästä on riisuttu kaikki Bonnie ja Clyde -myyttiin liittyvä romantiikka. Lavastus ja puvustus ovat tarkoituksellisen karuja – poissa ovat esimerkiksi Arthur Pennin klassisesta vuoden 1967 elokuvaversiosta muistettavat coolit poseeraukset ja viimeisen päälle tyylikkäät asukokonaisuudet. Jurkan versiossa Bonnien ja Clyden yllä nähtävät siniharmaat koiranoksennuspaidat, hiusdonitsit ja maailman rumimmat sukat korostavat ja kommentoivat omalla osuvalla tavallaan henkilöiden osattomuutta ja ulkopuolisuutta, sitä, ettei heillä rumina ja rahattomina ole mahdollisuutta olla ympäröivän yhteiskunnan täysivaltaisia jäseniä. Bonnie huomaa, että häntä katsotaan niin kuin hän olisi väärässä paikassa, ja Bonnie tahtoo pois. Tästä huomiosta onkin pelottavan lyhyt matka rikokseen ja terroriin.

Näytelmän ensimmäisellä puoliskolla käytetään hieman turhankin paljon aikaa henkilöiden kuumeisen vapaudenkaipuun ja ahdistuksen manifestointiin. Kiinnostavimmillaan ja ajankohtaisimmillaan esitys on tutkiessaan, mitä vaikutuksia osattomuuden kokemuksella on ihmisiin. Teksti on rikas, moniääninen kudelma, joka mahdollistaa useita eri tulkintavaihtoehtoja. Ja kun epätoivo on voittamaisillaan, jättää Bonnie ja Clyde yllättäen pienen toivon liekin lepattamaan kaiken ankeuden  keskelle.

Järki ja tunteet

Helen Macdonaldin H niin kuin haukka on vastustamaton yhdistelmä terävää älyä ja tunnetta.

 

H niin kuin haukka olisi mennyt minulta iloisesti ohi, ellei sen kirjoittaja Helen Macdonald olisi ollut Helsinki Lit -festivaalin vieraana viime keväänä. Olin kirjan julkaisun kyllä noteerannut, mutta typerästi ajatellut, ettei kiinnosta minua: haukat tai linnut ylipäätään herättävät minussa enemmän kammoa kuin viehätystä ja luontosuhdettani kuvannee parhaiten sana epäluuloinen.

Mutta sitten näin Macdonaldin puhuvan kirjastaan Helsinki Litissä ja lumouduin. Sen lisäksi että kirjailijan näkemykset olivat kiinnostavia ja hänen ulosantinsa vakuuttavaa, koin jonkinlaisen (valheellisen) anagnorisis-hetken kuunnellessani ja katsellessani itse kirjailijaa. Hän vaikutti kovin tutulta, mutta en vielä tänä päivänäkään tiedä, muistuttaako hän jotakuta tuntemaani henkilöä vai onko kyseessä vain jokin epämääräinen tunne toveruudesta. Joka tapauksessa halusin selvittää, saisinko kirjasta jotain irti.

Kuva: gummerus.fi

Kuva: gummerus.fi

Kirjaa sai jonottaa kirjastosta kolmisen kuukautta, mutta kyllä kannatti. Vaikka teos käsitteleekin pieteetillä haukastamista ja kanahaukan koulutusta (joita en pidä ongelmattomina ajanvietteinä), kasvaa se lopulta hyvin syväksi ja sydämelliseksi kuvaukseksi surutyöstä sekä ihmisen ja luonnon suhteesta. Macdonald hankkii kanahaukan selvitäkseen isänsä yllättävästä kuolemasta, ja on lopulta paeta omaa ihmisyyttään liian kauaksi Mabeliksi nimeämänsä haukan maailmaan, koska pakeneminen on suremista ja kaipaamista helpompaa.

”En voinut sietää historiaa, en ylipäänsä aikaa. Koulutin haukkaa saadakseni sen kaiken katoamaan.”

H niin kuin haukka on kaiken kaikkiaan täynnä anagnorisis-hetkiä. Se kuljettaa Heleniä läpi surutyön eri vaiheiden. Kun erakoitunut Helen alkaa hiljalleen palata haukan maailmasta kohti ihmisten maailmaa, hän tunnistaa useita asioita, jotka on sivuuttanut aiemmin. Että ihmisestä ei voi tulla haukkaa, sillä muutoin hän kadottaa ihmisyytensä. Että ihmisen kädet on tarkoitettu muiden ihmiskäsien pideltäviksi, ei yksinomaan haukkojen istumaorsiksi. Että “metsästäminen tekee ihmisestä eläimen, ja eläimen kuolema tekee hänestä ihmisen”. Ja että lopulta kaikessa tuskassa ja tempoilussa on kyse myös Helenin omasta kuolevaisuudesta.

Kirja on taiten rakennettu. Sen rinnakkaistekstinä kuljetetaan tarinaa T.H. Whitesta, 1900-luvun alussa syntyneestä brittikirjailijasta, joka kronikoi epäonnistuneen haukankoulutusyrityksensä teoksessaan The Goshawk (1951). Whiten pienoiselämäkerran ohella Macdonald punoo H niin kuin haukkaan mukaan valtavan määrän luonnontiedettä, kulttuurihistoriaa, filosofiaa sekä oman isänsä tarinan. Sekoitus on omaperäinen, ja kirja on varsin nautinnollinen lukukokemus. (Kutsuisin sitä “pieneksi helmeksi”, elleivät kirjan teemat olisi niin suuria.) Kirja on luokiteltu henkilö- ja sukuhistoriateoksiin. Sitä kuitenkin lukee kuin romaania, sillä niin huoliteltua, lyyristä ja sanalla sanoen kaunokirjallista on Macdonaldin teksti.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka
Gummerus (2016)
Alkuteos: H is for Hawk (2014)
Suomentaja: Irmeli Ruuska
376 sivua
Kansi: Chris Wormell

Helmet-lukuhaaste:
14. Historiaa käsittelevä tietokirja

Michel, le provocateur

Ranskalaisen yhteiskunnan islamisoitumisella leikittelevä Alistuminen on koherentti ja ajankohtainen teos, vaikkei onnistuneinta Michel Houellebecqia olekaan.

Michel Houellebecq, tuo ranskalaisen kaunokirjallisuuden l’enfant terrible, ei Alistumisessa tee uusia aluevaltauksia, vaan jatkaa länsimaisen rappion syväluotausta tutuin keinoin. Houellebecqin teoksista ei tosin edes tee mieli käyttää suomenkielistä termiä KAUNOkirjallisuus, sillä mitään erityisen kaunista hänen kirjoissaan ei ole. Pintataso teksteissä on suorastaan luotaantyöntävä: miksi haluaisin lukea elämäänsä kyllästyneen, rappeutuneen intellektuellikertojan ihmisvihaista vuodatusta, miksi olisin ylipäätään rahtustakaan kiinnostunut hänen pyrinnöistään, jotka tähtäävät lähinnä lihalliseen tyydytykseen?

No, muun muassa siksi, että Houellebecq on minusta hauska. Kitkerällä, kireällä ja itseironisella tavalla hauska. Provosoitujilla on hänen seurassaan kyllä epäilemättä hankalaa. Mutta jos vaikkapa kirjailijan naiskuva kammottaa, kannattaa miettiä hetki hänen mieskuvaansa, joka on vähintään yhtä armoton. Miehillä ei lihanhimon ohella ole juuri muita ominaisuuksia, mikä tietenkin viittaa länsimaisen ihmisen rappiotilaan. Houellebecqin (itse)ironia on kyllä haudattu rivien väliin niin huolellisesti, että moni sen sieltä jättää kaivamatta. Kyse voi olla tietenkin myös omasta virhetulkinnastani, mikä tavallaan merkitsisi nauramista jollekin, mille ei todellakaan saisi nauraa. No, ei olisi ensimmäinen kerta.

michel
Alistuminen on dystopia lähitulevaisuuden Euroopasta, etenkin islamilaista vallankumousta läpikäyvästä Ranskasta, jonka Houellebecq esittää heikkona, omasta identiteetistään epävarmana ja haudan partaalla keikkuvana valtiona. Alistuminen on teoksessa monitasoista – valtiollista, kulttuurillista, uskonnollista ja henkilökohtaista.

Kirjan päähenkilö on Huysmans-tutkija Francois, jonka ammatillisen ja yksityiselämän mullistaa ranskalaisen yhteiskunnan ja yliopistomaailman islamisoituminen. Uran jatkaminen  Sorbonnessa vaatisi kääntymistä muslimiksi, mutta liika vapaa-aikakin tuppaa olemaan turmiollista synkkyyteen ja viinan iloihin helposti uppoavalle Francois’lle. Naisten jahtaaminenkaan ei tunnu enää samalta kuin ennen, kun Muslimiveljeskunnan vuoden 2022 vaalivoiton jälkeen naisten pukeutuminen muuttuu merkittävästi peitellymmäksi.

Alistuminen muistetaan tietysti kirjana, jonka julkaisupäivänä iskettiin Charlie Hebdo -lehden toimitukseen Pariisissa. Asioilla ei ilmeisesti ollut yhteyttä, mutta kirjan aihe osui todistettavasti ajan hermolle. Omassa mielessäni Houellebecq, Pariisi ja terrorismi kietoutuvat yhteen siinäkin mielessä, että satuin olemaan Pariisissa viime marraskuun iskujen aikaan ja majoituin viidennessä kaupunginosassa – samassa, jossa myös Alistumisen Francois liikkuu. Sorbonne, Rue Mouffetard, Arènes de Lutèce (jonka vieressä Francois’n kollega asuu) … ja kaiken yllä surumielisyys ja epävarmuus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Faktat ja fiktiot, päässäni ihan sekaisin.

freres

Houellebecq ottaa Alistumisessa lopulta hyvin vähän kantaa islamiin. Romaani on suunnattu ranskalaiselle älymystölle, jonka heikkouden kirjailija haluaa tuoda näkyväksi. Alistuja on romaanissa valkoinen, länsimainen keski- ja yläluokka, joka on valmis luopumaan periaatteistaan, uskonnoistaan ja arvoistaan hedonismin vuoksi. Ulkoinen ärsyke on tässä islam, mutta se voisi olla lähes mitä tahansa muutakin.

Provokaatio on vaikea laji. Hallussa on oltava niin tyyli kuin substanssikin, ettei homma mene pelkäksi loukkaamiseksi. Houellebecq revittelee, mutta en ole koskaan havainnut hänellä ylenkatsetta. Viime kädessä koen hänen välittävän surkeista henkilöistään, ankeasta Ranskasta ja rappeutuneesta länsimaailmasta, vaikka kirjojen sovinistisen vastenmielinen pintataso muuta vihjaisikin. En nyt Houellebecqia ehkä suureksi filantroopiksikaan nimittäisi, mutta nykymaailmassa sellaiset ovat muutenkin aika harvassa.

Michel Houellebecq: Alistuminen
WSOY (2015)
Alkuteos: Soumission (2015)
Suomentaja: Lotta Toivanen
266 sivua

Helmet-lukuhaaste:
34. Keskustelua herättänyt kirja
42. 2000-luvulla sotaa käyneesta maasta kertova kirja

Bloggaajan paluu

Pidin vahingossa blogilomaa – hups – melkein neljä kuukautta. Syitähän on: lapsi oli sairaana toukokuun ja minä itse kesäkuun, sitten oli työkiireitä kun maailma piti saada valmiiksi ennen lomia… ja sitten oli vielä superaktiivinen kesäloma, jolloin en neljään viikkoon käynyt kotona kuin muutaman yön kääntymässä.

Ja nyt on ollut yksinkertaisesti käynnistysvaikeuksia. Onneksi Inahduksia-blogin Ina Westman päätti juuri palata kolmen vuoden blogitauolta ja kirjoitti blogiinsa nämä kovin armolliset sanat:

“Mietin blogin aloittamista vuoden verran ja ihmettelin miten ja missä ja ennen kaikkea miksi? Pitäisi varmaan keksiä jotain uutta ja mullistavaa ja vähintäänkin alkaa vlogata ja tubettaa hulluna, ettei olisi ihan 90-luvulta, omg ja kaikki muut lyhenteet, joita en enää osaa.

Sitten tuli Juha Itkonen jatko-osineen ja aloin miettiä, miksen menisi ruuhkavuosina läpi siitä, mistä aita on matalin (kuten kaikessa muussakin) ja jatka ihan vaan suosiolla Inahdusta?”

Matalat aidat, oi kippis niille! Vaikkei oikein ehdi lukea saati kirjoittaa lukemastaan, niin blogata pitää. Ilman tavoitteita ja motivointia kun ei saa luetuksi (loppuun) tätäkään vähää, vaikka lukeminen onkin ehkä parasta maailmassa.

Joten alla kesäloman sekalaista kulttuurisatoa kuvina.

kesä2016

Tuli sitä siis luettuakin. Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä oli kirja, jonka suorasanaiseen päähenkilöön tykästyin kovasti. Nadja Sumasen Rambo puolestaan on Finlandiansa ansainnut: päähenkilö Rambolla oli kaikessa elämäntuskassaan niin hyvä meininki, että lapseni saa kirjan varmasti luettavakseen sitten isompana. Tove Janssonin Kesäkirjaan oli ihana uppoutua kesämökillä sadepäivänä, ja ihanaisen Lasse Pöystin muistelmateos Pallo maton alla kuljetti puolestaan lukijan ajatukset vastustamattomasti mökiltä Montmartrelle. Jotain muutakin luin, ehkä.

hanko2016

Kuvissa näkyvä Knausgård 6 on yhä kesken. Sitä ei paljon reissuilla kuskattu mukana, koska   1 216 sivua ja 1,27 kiloa. Sähkökirja olisi ollut tässä kohtaa kyllä erinomaisen perusteltu hankinta.

Luetut kirjat osuvat huonosti Helmetin lukuhaasteeseen, mutta Kesäkirjalla ruksataan kohta 37 (kirjan nimi viittaa vuodenaikaan).

EDIT. Luinhan tosiaan myös Joseph Conradin melankolisen novellin / pienoisromaanin To-morrow (1902), jolla katetaan kohdat

9. Sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja ja

48. Kirjassa on alle 150 sivua.

”Eikö me enää tulla takaisin?”

Pietarissa asuva tuttava kertoi taannoin ensimmäisestä ulkomaanmatkastaan. Hän oli työnsä vuoksi niiden ensimmäisten etuoikeutettujen joukossa, jotka pääsivät 70-luvulla (?) Neuvostoliiton ulkopuolelle lomamatkalle. Kohteena oli Espanja. Kun kotiinlähdön aika koitti, ei lentokentälle ollutkaan pääsyä, sillä tulva oli katkonut tiet. Samassa hotellissa olleet suomalaiset ottivat asian rennosti ja sanoivat Suomen kyllä järjestävän kyydin kotiin. Mutta neuvostoseurue oli kauhuissaan. Jos lentokone lähtisi ilman heitä, olisivat he oman onnensa nojassa. “Tiesimme, ettei meitä kukaan tulisi hakemaan”, tuttava lausui. Ja jos kotiin vielä joskus pääsisi, olisi vastassa todennäköisesti “seuraamuksia”.

Kertomus tuli mieleeni lukiessani irlantilaislähtöisen teatteriohjaajan Darragh McKeonin Ukrainaan sijoittuvaa romaania Kaikki pysyväinen haihtuu pois. Kirja tapahtuu pääosin vuodessa 1986, jolloin Tšernobylin posahduksen lisäksi hajoamisen merkkejä alkoi näkyä myös itse Neuvostoliitossa. Vaikka teos kertoo pääasiassa 30 vuotta sitten tapahtuneesta ydinvoimalaonnettomuudesta, on vähintään yhtä olennainen juonne kirjassa neuvostokansalaisen ja valtion problemaattinen suhde.

kphp1

Romaanissa seurataan tapahtumia useiden eri henkilöiden kautta. On ydinvoimalan lähistöllä asuva Artjom-poika ja hänen perheensä, jotka kyllä evakuoidaan, mutta kenties liian myöhään. On Pripjatiin komennukselle lähetettävä moskovalaiskirurgi Grigori, joka tekee pitkiä päiviä pelastaakseen muita – ja riskeeraa samalla oman terveytensä. Moskovaan jäävät Grigorin ex-vaimo Maria, tämän sisko Alina sekä Alinan poika Jevgeni, joista viimeksi mainittu on musiikillisesti huippulahjakas ja jota hanttihommia paiskivat Maria ja Alina yrittävät parhaansa mukaan tukea. Hahmoista jokainen saa omalla tavallaan kokea neuvostojärjestelmän mielivaltaa, pelkoa, kauhua ja uhkaa.

“Hän ei osaa – eikä koskaan haluakaan osata – arvioida, kuinka monen hänen potilaansa elämä on katkennut ennen aikojaan. Hän ei ole koskaan muotoillut tätä selvin sanoin edes itselleen, mutta ihmiselämää kunnioittava työ valtiossa, joka ei kunnioita sitä vähääkään, ei ollut sattumanvarainen uravalinta.”

McKeon löytää useita kiinnostavia näkökulmia vuoden 1986 tapahtumiin. Neuvostoliitto rapautuu ja romahtaa ydinvoimalan tavoin. Yksilöt pärjäävät miten kuten – systeemiä huijaamalla tai toisiaan auttamalla. Ihmiselo on yhtä levottomuutta ja juonittelua, kun valtio pimittää olennaista tietoa ja hallitsee kansaa pelolla. Tämä aspekti herättää lukijassa ehkä eniten suuttumusta, sillä asiat eivät tässä suhteessa ole itärajan takana vieläkään kovin paljon paremmin.

“Otsikko: “Operationaaliset toimet reaktorin ytimen sulaessa”. Mustia palkkeja kahdella sivulla, viidellä sivulla, kahdeksalla. Kaikki teksti on hävitetty, kappaleet piilotettu paksujen mustien viivojen taakse. Tällaista tapahtumaa ei suvaita eikä sitä saa kuvitella, tällaisen varalta ei suunnitella mitään, sillä tällaista ei koskaan tapahdu. Järjestelmä ei epäonnistu, järjestelmä ei voi epäonnistua, järjestelmä on yhtä kuin kunniakas kotimaa.”

McKeon välttää melko hyvin ilmeisimmät sudenkuopat: anakronistisen besserwisseröinnin, sentimentaalisuuden ja kauhistelun, venäläisen mentaliteetin tulkitsemisen länsimaisesta tulokulmasta käsin. Kirjan henkilöt ja heidän kohtalonsa tuntuvat, jos nyt eivät joka hetki käsinkosketeltavan aidoilta, niin ainakin mahdollisilta. Taustatyönsä McKeon on tehnyt hyvin, ja hän kiittääkin jälkisanoissaan useita taiteilijoita, joiden työstä on ammentanut. Nimeltä mainitaan esimerkiksi Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitšin dokumenttiromaani Tšernobylista nousee rukous, jolle Kaikki pysyväinen haihtuu pois on eittämättä velkaa.

Kaikki pysyväinen haihtuu pois on pakahduttavan surullinen, mutta myös hyvin kaunis romaani. McKeonin teksti on esikoisteokseksi varsin varmaotteista, paikoin tylyn toteavaa, paikoin lyyristä ja soljuvaa. Toivonpilkahduksiakin tarinassa on, vaikka pilven hopeareunus kovin kapea onkin. Kertomus välittää viestiä kaiken pysyväksi ajatellun katoavaisuudesta, oli kyseessä sitten koti, rakkaus ja parisuhde, mainen kunnia, ydinvoimala-jossa-ei-voi-tapahtua-onnettomuutta tai ruosteisena nitisevä valtiojärjestelmä.

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois
Atena (2016)
369 sivua
Alkuteos: All That Is Solid Melts Into Air (2014)
Kääntäjä: Ulla Lempinen
Kansi: Tuomo Parikka
Arvostelukappale.

Tiloissa

Jukka Laajarinteen esseekokoelma Tiloissa (2016) kuulostaa paperilla kaikelta siltä, mikä saa minut syttymään. Takakannessa kerrotaan kirjan käsittelevän mielen, kehon ja ympäristön suhdetta. Olen itse ollut aina herkkä aistimaan paikkojen ominaislaatua ja fiiliksiä, ja ne myös tarttuvat minuun takiaisen lailla. Rakastan karttoja ja kaupunkitilojen historiallista kerrostuneisuutta. Kirjoitin aikoinaan graduni identiteetin ja paikan suhteesta, joten kyllä – kiinnostuskerroin oli tämän kirjan kohdalla kohdillaan.

Laajarinne on kirjoittanut lastenkirjoja, tietokirjoja, romaaneja ja paljon muutakin. Olen lukenut hänen töistään aiemmin maanmainion opuksen Muumit ja olemisen taito (2009), jossa Laajarinne tutkaili Muumi-kirjoja eksistentiaalifilosofian viitekehyksestä käsin. Tuo teos oli niin monessa kohdin niin osuva, että huomasin sekä kyynelehtiväni että nauraa räkättäväni useampaan otteeseen, usein yhtä aikaa. (Siitä kannan kyllä yhä kaunaa, että jouduin kirjan lukemisen jälkeen myöntämään olevani pesunkestävä oman elämäni Vilijonkka – vaikka olin tietenkin ajatellut olevani Pikku Myy. Kiitti vaan.)

tiloissa

Tiloissa-teoksessa Laajarinteen teesinä on se, ettei mieltä, kehoa ja maailmaa voi lopulta erottaa toisistaan. Tilat ovat meissä yhtä paljon kuin me tiloissa – ja rajapinnoilla käy melkoinen kuhina. Laajarinne käsittelee aihettaan paitsi omakohtaisten kokemustensa kautta, myös tutkimuskirjallisuuteen tukeutuen. Hän vie lukijan mukanaan muun muassa vuorille, luoliin ja urban exploration -retkille, Sveitsiin, Berliiniin ja Harun saarelle. Ihmisen ja ympäristön vuorovaikutusta kurkistellaan useista kulmista, viitteitä on (psyko)maantieteeseen, filosofiaan, neurotieteeseen, psykologiaan, sosiologiaan, kaupunkitutkimukseen, moraalihistoriaan ja ties vaikka minne.

Lukukokemus ei ole kuitenkaan millään muotoa raskas tai kuiva, sillä kirjoittajana Laajarinne on paitsi selkeä, myös hyvin viihdyttävä. Sujuvaa tekstiä lukee mielellään. Kieli on jämptiä asiatekstiä, hauskuus nousee substanssista, tehdyistä havainnoista ja kiinnostavista rinnastuksista.

“Mielen ja tilan erottamaton yhteys määrittää olemistamme monin tavoin. Kun katselen ympärilleni, katselen nimenomaan ruumiistani käsin, silmieni kautta. Olen tässä, vaikka ajattelisin mitä; ympäristööni sidottu ja sen vaikutuksille altis. En voi kokonaan sulkea tietoisuudestani niitä olosuhteita, joiden keskelle olen päätynyt: kylmyyttä, kuumuutta, tuulta, kosteutta, suojaa tai suojattomuutta, muiden ihmisten tai eläinten läheisyyttä, järjestystä tai sekasortoa, seiniä, kattoja ja valoa. Mielen rajat vuotavat, tai oikeastaan niitä ei ole.”

Kirjalla oli tähän lukijaan useita hyvin konkreettisia vaikutuksia. Se sai katsomaan omaa ympäristöä ja siinä olemista paljon tietoisemmin – eräänlaista arjen mindfulnessia siis. Teos herätti myös aivan järkyttävän matkakuumeen, tarpeen ylittää rajoja ja asettua vieraaseen ympäristöön.

“Tämä lienee yksi matkailun tärkeimmistä viehätyksistä: matkalle lähtiessään virittyy uuteen mielentilaan. Ei tarvitse kuin ylittää kahden maan välinen raja, niin katse terävöityy: vieraassa maassa on jotakin olennaisesti erilaista – jos ei muuta, niin matkailijan oma muuttunut perspektiivi.”

Tämäntyyppiset havainnot ovat kuin suoraan Alain de Bottonin taannoisesta esseekokoelmasta The Art of Travel (2002), jossa kirjoittaja pyrki analysoimaan matkustamisen viehätystä ja tarvetta. Tiloissa-kirjan matkustamista käsittelevissä osioissa de Botton tuli muutoinkin usein mieleen. Yhtymäkohtia ovat aihepiirin ohella myös henkilökohtaisen kokemuksen ja filosofisen teorian vuoropuhelu sekä mielen ja ympäristön suhteen tarkasteleminen. Kenties jotain samaa on myös kirjoittajien havaintoherkkyydessä ja kyvyssä ymmärtää ja arvostaa yksityiskohtia.

Jukka Laajarinne: Tiloissa
Atena (2016)
260 sivua
Kansi: Timo Mänttäri
Arvostelukappale.

Helmet-lukuhaasteesta kuitataan tällä kirjalla kohta 36: kokoelma esseitä tai kolumneja.

Kirjoi ja ruusui

Kirjan ja ruusun päivä oli antoisa.

image1(1) copy 2

Bond ja Pomelo menivät perheen miehille, Nousiaisen ja Nabokovin sain itse.

Ruusuja ei ole näkynyt, mutta innovatiivinen vastalahja kumminkin:

image2(1) copy 3

Sivistävä Metsäkasvit-korttipakka, jossa on tarjolla monenlaista kukkaa. Nimisuosikkejani ovat nuokkuhelmikkä, rätvänä, ojakellukka ja yövilkka. Rätvänä-nimestä syntyvä mielikuva eroaa kyllä melko lailla latinankielisen nimen Potentilla erecta herättämistä viboista…

Mukavaa lauantai-illan jatkoa!

 

Pannuhuoneiden pojat

Hemmo (Juho Milonoff) on muuttanut itäsuomalaisesta pikkukaupungista lukion jälkeen Punavuoren punavihreään kuplaan. Hänen paras lapsuus- ja nuoruusvuosien ystävänsä oli Pasi (Johannes Holopainen), eläväinen ja innostuva sälli, jolla kuitenkin oli taipumuksena ajautua vaikeuksiin. Lapsuudenystävien tiet erkanevat aikuisuuden kynnyksellä. Kun Hemmo 15 vuotta myöhemmin kuulee Pasin kuolleen oman käden kautta, joutuu Hemmo kohtaamaan lapsuutensa ja omat valintansa. Miksi Pasille kävi niin kuin kävi, ja – mikä tärkeintä – haluaako Hemmo oikeastaan edes tietää, miksi?

KOM-teatterin Pasi was here on voimakas sukupolvikokemus. Kykenen yleensä katsomaan isompaa kuvaa yksityiskohtien takana, mutta tällä kertaa olen tiukasti oman näkökulmani vanki. Minulla ei ole harmainta hajuakaan, miltä näytelmä näyttää sellaisen ihmisen silmin, jolle miljöö ei ole omakohtaisesti tuttu tai joka ei ole elänyt lapsuuttaan 80-luvulla.

Kuva: Tanja Ahola / KOM

Kuva: Tanja Ahola / KOM

Pasi was heren tapahtumapaikka on minulle nimittäin tuttuakin tutumpi: olen elänyt lapsuuteni tismalleen samoilla kulmilla Savonlinnan Kellarpellon lähiössä kuin Pasi ja Hemmo. Katu, jonka varrella olen asunut, mainitaan näytelmässä nimeltä. Samat päiväkodit ja koulut on käyty. Nauran poikien huomiolle, että kaikki puhelinnumerot ovat 277- tai 278-alkuisia ja ne muistetaan ulkoa (muistan kavereiden numerot yhä, vaikkeivät ne ole toimineet arviolta 20 vuoteen).

Yleisemmällä tasolla tunnistan opettajien sadistiset 80-lukulaiset kasvatusmetodit ja kenties Itä-Suomessa yleisen “jäyhä mies on perheen pää ja häntä pelätään” -mentaliteetin. Muistan, ettei ikäisteni poikien ja heidän isiensä suhteissa useinkaan mitään lämpöä havainnut. “Ukko tappaa miut jos saa tietää” -tyyppiset tokaisut eivät olleet mitenkään harvinaisia. Ja pannuhuoneiden hämärissä tapahtui epäilemättä tekoja, jotka eivät kirjaimellisesti kestä päivänvaloa.

Ja niin, Hemmon tavoin minäkin olen vaihtanut Kellarpellon helsinkiläiseen punavihreään kuplaan. Joten jep, osui ja upposi.

Väliajalla tarjolla oli lörtsyjä. Pisteet siitä.

Väliajalla tarjolla oli lörtsyjä. Pisteet siitä!

Minulle ei käynyt kuten Pasille, mutta tunnen niitä, joille kävi. Pistää miettimään meille jaettuja kortteja, ja sitä, miten pienestä kaikki on joskus kiinni.

Päällimmäisenä näytelmästä jää mieleen tarkka ajankuva. 80-luku tuodaan katsojien eteen niin kammottavan autenttisen puvustuksen, tv-tunnareiden kuin kodinelektroniikan ja muiden härpäkkeidenkin avulla. (Häntähattu! Neonvärinen tupsupipo! Kymppitonni-lautapeli, eikä!) Vähempikin tarpeisto lavalla ehkä riittäisi, sillä huomio meinaa välillä kiinnittyä liiaksikin kaikkeen tähän “ihanaan” nostalgiatrippailuun.

Kaiken tämän ohella, tai takana, on kuitenkin vahva tarina ongelmien kohtaamisesta tai väistämisestä. Se tarina on universaali.

Hemmon on vaikea kohdata aikuista Pasia ja hänen ongelmiaan – ja hän joutuu kantamaan syyllisyyttä silmiensä ja ovensa kirjaimellisestakin sulkemisesta luultavasti lopun ikäänsä. Pisto sydämessä. Auh. Miten helppoa selän kääntäminen onkaan. Miten helppoa onkaan olla pelkurihemmo.

pasi3

Pasin tarinaa ei pureskella valmiiksi, eikä syitä ja seurauksia alleviivata. Katsoja saa päättää. Fokus on Hemmossa, siinä, millaisen jäljen Pasi, ystävyys ja lapsuus häneen jättävät. Mitä Hemmo Pasista muistaa ja millaisen merkityksen tälle antaa. Ja kuinka vähän Hemmo Pasista lopulta tietää tai haluaa tietää.

Pasi edustaa Hemmolle jonkinlaista vapauden, viattomuuden ja puhtauden ideaalia. Hemmo haluaisi säilyttää muiston Pasista ja samalla omasta lapsuudestaan hyvänä ja ongelmattomana, mutta Pasin teko tekee sen mahdottomaksi. Näytelmä taitaakin monien muiden asioiden muassa kysyä, saavatko meidän yhteiskuntamme pasit hätänsä kuuluviin ainoastaan epätoivoisten tekojen kautta. Kun ovikellon ääneen ei reagoida, täytyy ampua.

Monitasoisen ja paikoin hysteerisen hauskankin näytelmän toteutus on latteasti sanottuna ammattityötä. Vilma Melasniemi ja Robert Enckell tekevät yhteensä liki parikymmentä roolia, joista mieleenpainuvin on ehdottomasti Enckellin tarhatäti Sinikka – klassinen esimerkki lapsia vihaavasta, mairean kaksinaamaisesta kansankynttilästä. Homman dynamo on silti Pasia näyttelevä Johannes Holopainen, joka tekee yhtä aikaa vimmaisen ja koskettavan tulkinnan ajelehtivasta Pasista.

a16

Pasi was here on monella tapaa häiritsevä ja hämmentävä teos. Minulla taitaa mennä hetki toipumisessa siitä järkytyksestä, että lapsuusympäristöni on laitettu näyttämölle näin aitona ja yksityiskohtaisesti. Sen jälkeen voin alkaa nuolla omaantuntooni pisteltyjä haavoja ja miettiä, voisiko ihmisten erillisille ja yhä kauemmaksi eriytyville todellisuuksille löytää yhteisiä nimittäjiä. Tässä mielessä Pasi was here on valtavan ajankohtainen. Kiitos ravistelusta, Nuutinen, Maijala & työryhmä. Ja voi järkytys sentään, enpä uskonut Kellarpellon pääsevän “maailman”kartalle tällä tavoin (tai yhtään mitenkään muutenkaan).

Older posts Newer posts

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑