Category: Kirjat (page 1 of 7)

Maratoonari

Jaahas, kyllä se nyt on niin, että taidan ensimmäistä kertaa ikinä osallistua lukumaratoniin.

Koska kotona lukurauhan kanssa on vähän niin ja näin, päätin tehdä huolelliset alkuvalmistelut: otin naapurikaupungista Airbnb-kämpän ja lastasin sen jääkaapin täyteen ruokaa. (Olin suunnitellut tätä retriittiä muutenkin, mutta mara sattui sopivasti samaan ajankohtaan.) Jalkapallo ja suunnitellut megapitkät yöunet tulevat todennäköisesti katkaisemaan lukuriemun hyväksi toviksi, mutta näillä mennään. Stay tuned!

Kirjaan lukumaratonin alkaneeksi lauantaina 16.6. klo 14.00. Ensimmäinen kirja on Hernán Rivera Letelierin Elokuvankertoja.

(WP ei suostu nyt lataamaan lainkaan kuvia, joten tekstillä mennään. Päivittelen postausta etenemisen mukaan ja katson, josko saisin kuvaongelman ratkaistua.)

Elokuvankertoja luettu klo 15.30. Nopealukuisen pienoisromaanin kertoja on kirjan alussa kymmenvuotias María Margarita, jonka pyörätuolia käyttävä isä lähettää päivittäin elokuvateatteriin kuullakseen, minkälaisia tarinoita siellä esitetään. María katsoo elokuvat ja kertoo ne uudelleen kotona voimakkaasti eläytyen. Hän on hommassa niin hyvä, että ihmiset alkavat maksaa hänen kertomustensa kuulemisesta.  Maríasta tulee paikallinen kuuluisuus, kunnes televisio tulee ja muuttaa kaiken – ja tapahtuupa Chilessä 60- ja 70-luvuilla paljon kaikenlaista muutakin, kuten tiedämme. Kirjan ansiot ovat sen tiiviydessä, siinä, kuinka koruttomasti mutta kuitenkin kauniisti se kertoo ihmiskohtaloista. Mainio opus.

Se taitaisi olla sitten jalkapalloa ja sarjakuvia. Dupuy-Berberian: Tanger Carnets sekä Ruppert-Mulot: Apinatarha ohjelmassa seuraavaksi.

Tanger Carnets on osa Dupuy & Berberian -kaksikon Carnets-sarjaa, joka esittelee tunnelmallisia tuokiokuvia eri kaupungeista (mm. Barcelona, New York, Istanbul). Sarjakuva tarjoaa turistin näkökulman Tangerin hyörinään. Tekijät kuvaavat yhtä lailla pieniä sisäinteriöörejä kuin laajoja kaupunkimaisemiakin, ja värillisiltä sivuilta välittyy hienosti myös Gibraltarinsalmen uskomattoman kaunis valo. Kyllä tällä kuvastolla matkakuumeen saa aikaiseksi…

Ruppert ja Mulot ovatkin sitten ihan toista maata. Ohutta viivaa, kipeitä tarinoita, absurdia myllytystä. Musta huumori ja sarjakuvakerronnalla leikittely olivat mieleeni, piirrosjälki ei niinkään.

Kello on 18, takana 285 sivua. Etiäpäin.

Majapaikan sound system on kytketty niin, että musiikkia voi kuunnella myös saunassa. Minäpä kuuntelin siellä äänikirjaa – ihan voittajakonsepti! Löylyä heittäessä (psihhh!) tosin meni aina ohi virke tai pari. Kuuntelin läpi Pauliina Vanhatalon keski-ikätutkielman Toinen elämä, jossa Vanhatalo kirjoittaa pääosin omasta ruuhkavuosiarjestaan, nuoruuden valinnoista sekä keski-iän mahdollistamista uusista aluista. Keski-ikäistä lukijaa aihe kiinnostaa, ja toteutuskin on mielestäni onnistunut. Arkisesta aihepiiristä on syntynyt vetävä kirja, joka malttaa pysähtyä pohtimaan myös jokapäiväisiä itsestäänselvyyksiä.

Lukumaraton päättyy nyt lauantain osalta, aamulla jatketaan. Lauantain saldo 285 sivua ja 3h 26min äänikirjaa.

Huomenta! Aamupalan kaverina vetäisin Gustave Flaubertin Bibliomania-novellin, jonka Faros on julkaissut pienenä kirjasena Antti Nylénin ja Hannu Salmen kirjamaniaa käsittelevien esseiden kera. Alkuperäisen novellin taustatarina sairaalloisesta kirjamaanikosta on kyllä huikea. Nylén kirjoittaa omassa esseessään muun muassa digimurroksen vaikutuksesta kirjoihin, lukemiseen, lukijoihin ja kirjojen omistamiseen. Pidän Nylénin nyreydestä, ja siitä, että hänen tekstinsä on lähes aina ajatuksellisesti kristallinkirkasta ja kielellisesti moitteetonta. Tämäkin kirja oli minulla yksi #hyllynlämmittäjä monien joukossa, enkä ymmärrä miksi. Kirjahan oli hurmaava!

Sunnuntaina klo 10.20 kirjamaratonin saldo on 404 luettua sivua ja 3h 26min kuunneltua äänikirjaa. Tämä alkaa pikkuhiljaa olla tässä, koska kotimatka kutsuu, mutta ehkä vielä hetki riippumatossa kuitenkin…

Noin, tunti olisi vielä aikaa, mutta nyt täytyy lopettaa. Lukumaratonin lopputulos 474 paperista sivua ja 3h  26min äänikirjaa. (Luin lopuksi vielä vähän Marjo Niemen Kaikkien menetysten äitiä.) Paljon enemmän sain luettua kuin ennalta ajattelin, toki setissä oli mukana sarjakuvaa ja muutakin nopealukuista. Kivaa oli, eikä ähkyä tullut, voisin jatkaa vieläkin, jos ei olisi muita velvollisuuksia.

Keväästä kesään

Kevääni oli kovin alavireinen, ja lukeminen jäi hieman sivuun. Liian usein iltaisin olin liian väsynyt keskittymään mihinkään, toisinaan taas lukeminen onnistui, mutta ajatusten kokoaminen kirjoitusta varten osoittautui ylivoimaiseksi.

Olen kyllä lueskellut kaikenlaista. Ahmaisin Saara Turusen Sivuhenkilön aika lailla kertaistumalta. Viihdytin itseäni Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää -hittiromaanilla, samaistuin vanhemmuuden tuntemuksiin, joista Jani Toivola kirjoittaa teoksessaan Kirja tyttärelleni sekä paikkasin yleissivistystä kuuntelemalla Sinuhe egyptiläisen äänikirjana (siinähän se kevät mukavasti luiskahtikin). Tietokirjoista olen hakenut näemmä sekä elämänkatsomuksellisia (Mark Manson: Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan) että kasvatuksellisia (Anna Tommola ja Sanna Häkkilä: Rauhoita ja rohkaise) vinkkejä. Eniten käytössä ovat kuitenkin olleet ns. lohtukirjani, joista esittelen tässä kolme. Niitä yhdistää monikin asia – tai ainakin Pariisi.

Kun mieli on musta, toimii Jean Rhys aina. Rhysin päähenkilöillä ei totisesti mene hyvin sen paremmin henkisesti, taloudellisesti kuin sosiaalisestikaan. Rhys kuvaa onnettomia henkilöitään kuitenkin suurella psykologisella tarkkuudella ja onnistuu kietomaan tekstiinsä paitsi toivottomuutta ja melankoliaa, myös tietynlaista (rappio)romantiikkaa ja kurjuuden alta sameana pintaan kuplivaa elämänhalua. Romaanin Kvartetti tapahtumat sijoittuvat 20-luvun Pariisiin, jossa päähenkilö, reilu parikymppinen Marya, pyrähtelee baarista ja suhteesta toiseen, miehistä pelastajaa etsien. Tahdoton heittopussi Marya on paikoin julmetun ärsyttävä antisankaritar, mutta naisen rooli on nähtävä suhteessa aikaansa. Sadan vuoden takaisessa Pariisissa Rhys-naisen toimeentulo todellakin oli kaksilahkeisista kiinni. Miehiinsä ripustautuva Marya, eräänlainen lapsinainen, tosin haluaisi muiden kantavan vastuun hänestä myös kaikilla muilla elämänalueilla, mikä aiheuttaa nykylukijalle väistämättä näppylöitä.

Kun sitten maailma alkaa näyttää valoisammalta ja ihminen on valmis nousemaan ylös kuopastaan, tarvitaan Patti Smithiä, sillä Pattissä on poweria. Pidän etenkin Smithin proosasta, joten odotin paljon hänen tuoreimmalta suomennokseltaan Omistautuminen, joka on alun perin julkaistu Yalen yliopiston Windham-Campbell-kirjallisuuspalkinnon yhteydessä pidettyihin luentoihin pohjautuvassa Why I Write -sarjassa. Ei Smithin kynä varsinaisesti tylsynyt ole, mutta Omistautuminen ei kokonaisuutena kuitenkaan toimi. Ongelma on pääasiassa rakenteellinen, sillä teoksen keskimmäinen osa, novelli nimeltä ”Omistautuminen”, ei ole tekstinä tarpeeksi vahva. Sen ympärille Smith on kuitenkin kirjoittanut paljon kiinnostavaa pohdintaa kirjoittamisesta ja kirjoittamisen motiiveista. Jos aihepiiri kiinnostaa, ei tämä pettymyskään ole.

Kauneimmaksi lopuksi: Patti Smithin pienoismuistelma Woolgathering, niin sisältä kuin ulkoakin kaunis pikku kirjanen, jossa Smith palaa lapsuuteensa, sen ainutkertaisuuteen ja taianomaisuuteen. Palaan kirjaan usein, ja usein kannan sitä mukananikin, sillä siitä voi lukea pienen pätkän sieltä ja toisen täältä ja tuntea olonsa jälkikäteen aina jollain tapaa kohottuneeksi.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Ensimmäinen #hyllynlämmittäjä uunista ulos!

Outo tapaus kohdallani tämä Saara Turusen Rakkaudenhirviö. Sain romaanin lahjaksi aika tuoreeltaan vuonna 2015. Olen ollut siitä nämä vuodet innoissani ja ajatellut aina, että luen sen seuraavaksi, mutta niinpähän vain se on pinossa pysynyt. Olin aloittanutkin kirjaa jo useamman kerran, mutta se oli jäänyt kesken – miksi, en ymmärrä, koska mielestäni teksti veti ja opus vaikutti kerrassaan mainiolta.


Romaanin päähenkilö on Turusen itsensä oloinen ja ikäinen tyttö/nainen, joka elää kirjailijan tavoin lapsuutensa pienessä itäsuomalaisessa kylässä, lähtee taidelukioon Helsinkiin, päätyy useampaan otteeseen ulkomaille ja opiskelee Teatterikorkeakoulussa käsikirjoittamista. Kirjan sivuilla seikkailevat muun muassa opiskelutoverit Laura ja Antti, joiden esikuvat ovat Turusen mukaan hänen ystävänsä, näyttelijät Laura Birn ja Antti Holma. Turunen on kertonut kirjoittaneensa autofiktiota, ja sellaisena Rakkaudenhirviötä voi toki lukea. Omaelämäkerrallisuus ei kuitenkaan nouse millään tavalla hallitsevaksi asiaksi. Kirjassa on niin vinkeitä käänteitä ja päähenkilöllä niin omaperäinen tapa katsoa maailmaa, että kirjaa lukee melkein kuin seikkailuromaania. Samalla se on nuoren naisen kasvukertomus, ja ylipäätään aika tarkka ja kipeä kuvaus nuoruudesta.

Turunen kirjoittaa lyhyttä lausetta, usein pelkkiä päälauseita tai ja-sanoin toisiinsa yhdistettyjä lauseketjuja. Tyyli ei ole kuitenkaan puuduttava, sillä kirjailija onnistuu sisällyttämään lyhyisiin virkkeisiinsä tarkkoja huomioita suomalaisesta yhteiskunnasta, muun muassa sen jakautuneisuudesta, arvoista ja miehen ja naisen asemasta. Kyse on myös perheestä, jota ei voi valita ja jonka olemassaoloa ei voi kieltää. Samalla käsitellään laajemminkin ihmisen suhdetta juuriinsa ja pohditaan, onko oma maa se mansikka vai sittenkin mustikka.

Mies sanoo jollakin tavalla tottuneensa siihen, etteivät aikuiset täällä hymyile, mutta sitä on vaikea ymmärtää, että lapsetkin ovat niin vakavia. Syntyvätkö he jo valmiiksi suut viivan muotoisena? hän kysyy. Mies sanoo, ettei koskaan haluaisi kasvattaa lasta näin surullisessa paikassa. Ajamme takaisin kaupunkiin ja vain automarkettien kelmeät valot loistavat pimeässä maisemassa.

Päähenkilön yrmeä sisäänpäinkääntyneisyys on minusta hurmaavaa, mutta kertoo samalla aika karulla tavalla kirjan yhdestä teemasta, suomalaisesta (yhtenäis)kulttuurista (johon lapset vielä 80-luvulla kasvatettiin ja joka aiheutti omia ongelmiaan niille, jotka eivät tuohon kulttuuriin sopeutuneet). Päähenkilö myös elää kiinnostavasti lähinnä oman päänsä sisällä. Yhteydet ympäröivään maailmaan ovat seitinohuita ja monimutkaisia, ja kaikki mitä yhteiskunnassa tapahtuu, on päähenkilölle liian kaukana ja hitusen käsittämätöntä. Turunen kuvaa tuota ulkopuolisuutta ja henkistä eristyneisyyttä valtavan hyvin.

Rakastin myös tapaa, jolla Turunen kuvasi päähenkilön ulkomaille lähtöä. Sitä, kuinka muualla ei olekaan aina niin ihanaa tai edes erilaista (vaikka kaikki olisikin ihan erilaista): ikkunasta näkyy muuallakin lintuja tai likaista betonia, kämpässä on kylmä, kaupassa täytyy käydä, työ tökkii, ihmissuhteet ovat hankalia, eikä itseäänkään pääse karkuun vaikka mitä tekisi. Päähenkilö oli ahdistuksessaan samaistuttava – hän tunsi jatkuvasti olevansa alemmuuskompleksin lamaannuttama ja ylipäätään ei-toivottu henkilö, jolta mikään ei suju – vaikka hän samaan aikaan teki itsenäisiä päätöksiä ja muun muassa hankki itselleen korkeakoulututkinnon. Elämän suunta ja tarkoitus, kirjoittaminen, löytyi sekin jo varhaisessa vaiheessa, vaikka asian hyväksyminen ja toimeen tarttuminen vaativatkin aikaa ja rohkeutta.

Siitä puolesta saamme todennäköisesti lukea lisää ihan pian. Turusen toinen romaani Sivuhenkilö ilmestyy maaliskuussa, ja se kertoo kustantamon mukaan esikoisromaaninsa julkaisevasta kirjailijasta. Odotan innolla, ja luen sen todennäköisesti pian (eli ihan tässä lähivuosina).

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi (2015)
441 sivua
Kansi: Timo Mänttäri

Oh god I miss Sonic Youth

Vuoden 2018 ensimmäinen luettu kirja oli kuunneltu kirja: Sonic Youthin basisti-kitaristi-laulaja Kim Gordonin muistelmateos Girl in a Band, jonka kuuntelin Gordonin itsensä lukemana äänikirjana. Äänikirja olikin hyvä valinta, sillä Gordonin tumma ja pehmeä, mutta samalla rosoinen ääni hivelee korvaa ja muistuttaa samalla siitä, voi nyyhkis sentään, miten täydellinen bändi Sonic Youth olikaan. Like on julkaissut kirjan myös suomeksi nimellä Tyttö bändissä (2015).

Girl in a Band on yhdeltä kantilta perinteinen taiteilijaelämäkerta, joka käy läpi Gordonin vaiheet 1960-luvun lapsuudesta lähelle nykypäivää ja hänen kasvamisensa monipuoliseksi taiteilijaksi ja esiintyjäksi. Se kertoo samalla myös liki kolme vuosikymmentä kasassa olleen Sonic Youthin tarinan ja piirtää vaivihkaa aika tarkkaakin kuvaa 60-luvun jälkeisen ajan amerikkalaisesta vaihtoehtokulttuurista.

Emotionaalisesti suurin paino on kuitenkin ladattu Gordonin ja hänen ex-aviomiehensä ja bänditoverinsa Thurston Mooren erolle ja bändin loppuvaiheille, joita kuvatessaan Gordon on myös kirjallisesti kiinnostavimmillaan. Epäselväksi ei jää, kuinka paljon suhteen loppu satutti ja kuinka kokonaisvaltaiset sen seuraukset olivat – perheen lisäksi hajosi myös bändi, miehen mukana katosi työpaikka ja elämäntapa. Gordon ei peittele katkeruuttaan tai edes kostonhaluaan, mikä on tietysti hirvittävän rehellistä. Toisaalta kirja on myös kertomus yhden identiteetin rakentumisesta ja hajoamisesta, siitä mitä tapahtuu sen jälkeen kun “tyttö bändissä” lakkaa olemasta ja alkaa kenties olla jotain muuta.

Sonic Youthin taival käydään läpi levyjen ja yksittäisten laulujen kautta, ja yllättäen tämä osuus on kirjan tylsintä antia, melko mekaanista kuvailua ja name-droppailua. Poikkeuksellista lämpöä puolestaan on Kimin ja hänen mielenterveysongelmista koko aikuisikänsä kärsineen Keller-veljensä suhteen kuvauksessa – siitäkin huolimatta, että Gordon tuo selvästi julki, kuinka hankala heidän sisaruussuhteensa on ollut.

Girl in a Band muistuttaa puitteiltaan Patti Smithin mestarillista Ihan kakaroita -muistelmateosta, joka kävi niin ikään läpi kahden taiteilijan suhdetta (Smith ja valokuvaaja Robert Mapplethorpe) ja jossa New York ja sen taidepiirit olivat myös isossa roolissa. Smith ja Gordon ovat molemmat rock-pioneereja, ja naisia, jotka ovat saaneet kyllästymiseen asti vastata kysymyksiin naisen asemasta rock-musiikissa. Tyylillisesti kirjoittajat ovat kuitenkin kaukana toisistaan. Siinä missä Smith antaa proosansa lipua kuin runo, kirjoittaa Gordon säntillisen suoraviivaisesti, estetisoimatta, “punkimmin”, mutta yhtä lailla kauniisti ja hyvin.

Kim Gordon: Girl in a Band
BookBeat-äänikirja (HarperCollins US, 2015)
Lukija: Kim Gordon
Kesto: 7h 14 min

Lukuvuoden loppu

Vanhaa vuotta on reilu tunti jäljellä, kädessä on lasi kuohuvaa ja lapsi saatu nukkumaan – on siis aika pikaisen lukuvuoden summauksen. Helmetin lasten lukuhaaste tuli suoritettua, aikuisten versio jäi noin lukemaan 33/50. Aiempina vuosina olen käyttänyt yhtä teosta useammissa haastekohdissa, mutta nyt hyväksyin vain yhden kirjan per kohta, mikä tietysti vaikutti lukemaan. Päätin myös olla huomioimatta lukemiani (sataa?) lastenkirjaa, ja kuittasin niillä ainoastaan kohdat 22 (kuvitettu kirja) ja 24 (kirjassa selvitetään rikos). (Neiti Etsivä ja vanhan pitsin arvoitus löytyi kesällä mökiltä ja oli pakko kokeilla, pystyykö niitä silloin kauan sitten “ihan maailman parhaita kirjoja” enää lukemaan – vastaus on: huonosti).

Aika monesta kirjasta on näemmä kirjoittamattakin jäänyt. Useimmiten syy on ollut aikapula tai se, ettei tarpeeksi tähdellistä (uutta) sanottavaa ole ollut. Mitään totaalisia floppeja ei lukulistalle tänä vuonna osunut. Monesta hyvästäkin kirjasta postaus on jäänyt uupumaan eli kirjan huono laatu ei siis ole ollut hiljaisuuden syy.

Entäpä ensi vuonna? Olen ajatellut ensi kertaa oikeasti listata KAIKKI vuoden aikana lukemani kirjat, jotta muistaisin. Epäilen tästäkin nimittäin puuttuvan vaikka mitä. Toinen tavoite koskee yöpöydän kirjoja ja muita epämääräisiä kirjapinoja, jotka TÄYTYY saada kuriin. Olen saanut jo yhdistettyä lukemattomat kirjapinot yhdeksi 17 kirjan kasaksi, ja tavoitteena on seuraavaksi saada lukumäärä alle kymmeneen. Ei mitään järkeä muuten. Ja jos pino sattuisi katoamaan (hah!), hyllynlämmittäjiäkin löytyy. Sitten on vielä BookBeat-tilaus, jonka kautta uudet kirjat kiilaavat usein fyysisen pinon ohi.

Alla vielä tämän vuoden Helmet-lista. Ensi vuoden lista on kiinnostava, mutta piirun verran haastavampi. Jos siihen lähtee mukaan, on kirjojen valintaan keskityttävä selvästi aiempaa paremmin. Muita kiinnostavia haasteita ovat Lukupinon Yhdysvallat-haaste ja Taru Luojolan Perkeet-haaste.

Oikein hyvää uutta vuotta!!!

Kuva: pixabay.com

Helmet-lukuhaaste 2017:

– 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
2. Kirjablogissa kehuttu kirja Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
3. Suomalainen klassikkokirja Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
4. Kirja lisää hyvinvointiasi Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani
5. Kirjassa liikutaan luonnossa Eeva Kilpi: Animalia
6. Kirjassa on monta kertojaa Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja Elena Ferrante: Loistava ystäväni
8. Suomen historiasta kertova kirja Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi
– 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis Marianna Kurtto: Eksyneitten valtakunta
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja Claes Andersson: Oton elämä – aikalaisromaani
– 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja
13. Kirja ”kertoo sinusta” Hippo Taatila: YUP – helppoa muisteltavaa
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen Juuli Niemi: Et kävele yksin
– 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa Jenni Sarras: Tavarataidot – arkijärjellä koti kuntoon
19. Yhdenpäivänromaani Helmi Kekkonen: Vieraat
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
– 21. Sankaritarina
22. Kuvitettu kirja (näitä ainakin sata!)
23. Käännöskirja Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan
24. Kirjassa selvitetään rikos Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja vanhan pitsin arvoitus
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta
– 26. Sukutarina
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan Jussi Valtonen: Siipien kantamat
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia Satu Rämö ja Hanne Valtari: Unelmahommissa
30. Kirjan nimessä on tunne Marianna Kurtto: Tristania
– 31. Fantasiakirja
– 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta
– 33. Kirja kertoo Intiasta
– 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
– 35. Kirjan nimessä on erisnimi
36. Elämäkerta tai muistelmateos Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus
– 38. Kirjassa mennään naimisiin
39. Ikääntymisestä kertova kirja Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa – Oton elämä 2
– 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
41. Kirjan kannessa on eläin Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin
42. Esikoisteos Maria Mustranta: Sokeita hetkiä
– 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja Eeva Kilpi: Kuolinsiivous
– 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
– 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän Mari Manninen: Yhden lapsen kansa
49. Vuoden 2017 uutuuskirja Miki Liukkonen: o
– 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Lasten ja nuorten Helmet-lukuhaaste 2017 – valmista tuli

Haastelista ja lukukaveri

Helmet-kirjastojen suositun aikuisten lukuhaasteen rinnalla oli tänä vuonna lasten ja nuorten lukuhaaste, jossa haastekohtia oli 50:n sijaan 25. Kun oma lapsi on neljä ja lukee / hänelle luetaan vielä pääasiassa kuvakirjoja, ei 25 kohdan lukuhaaste vaikuttanut määrällisesti erityisen haastavalta. Ajattelin ennalta, että haaste tulee suoritettua parissa kuukaudessa, mutta niinpähän vain mentiin lokakuulle. Syyt ovat seuraavat:

1.) Lapsella on omat lempikirjansa, joita luetaan kerta toisensa jälkeen. Äiti voi yrittää vaikuttaa valintoihin oveluudella ja hellällä tahi päättäväisemmällä taivuttelulla, mutta toisinaan mikään ei auta. Meillä luettiin lähes yksinomaan Pientä junakirjaa ja Pientä metrokirjaa huhtikuusta syyskuuhun (liioittelen vähän, mutta vain vähän), jolloin haaste ei ymmärrettävistä syistä edennyt.

2.) Osa haastekohdista oli 4-vuotiaan kohdalla vielä vähän hankala täyttää. En keksinyt ihan puhtaasti fantasiagenreen kuuluvaa kirjaa, joka ei olisi ollut lapselle liian jännä. Myös kirjat, joissa “oikeasti” selvitetään rikos, jäivät yhä odottamaan (mutta Tatu ja Patu paikkasivat hienosti tässä).

Luinko lapselle haasteen ansiosta jotain, johon muutoin en olisi koskenut? Mauri Kunnaksen Koiramäkiin en todennäköisesti olisi vielä tarttunut, enkä tiedä, olisinko Topeliuksen Vattumatoakaan muuten muistanut. Pääosin haastekohdat kuitenkin täyttyivät ns. itsestään.

Listaa täytimme yhdessä lapsen kanssa ja hän sai valita kuhunkin kohtaan kirjan itse silloin kun se jotenkin järkevästi onnistui. Esimerkiksi kohdat 1, 5 ja 8 ovat lapsen omia valintoja. Jos kirjavalintamme kiinnostavat, klikkaa kuvaa, niin näet sen isompana.

Tosikko kirjabloggaaja luki chick lit -romaanin

En olisi ikipäivänä tarttunut Lori Nelson Spielmanin Kymmenen unelmaani -romaaniin, ellen olisi saanut sitä lahjaksi. (Jälleen yhdeksi) syntymäpäivälahjaksi, saanen lisätä, koska ikää minulla jo on ja lahjanantaja on (kenties ainakin omasta mielestään) huumormiehiä:


Kirja päätyi koristamaan yöpöydän kirjapinoa, mutta sitten kävikin niin, että elämässä tuli vastaan hetki, jolloin ei vaan enää jaksanut mitään. Ei mitään dramaattista, “vain” viikkoja jatkuneen työ- ja elämästressin jälkeinen tila, jossa ei jaksanut enää ottaa vastaan yhtään uutta vaatimusta tai suoritetta. Kun kurkkuun pesiytyi kaktus, luisuin sohvannurkkaan ja pysyin siinä kunnes tämä oli luettu. Kirja ärsytti ehkä enemmän kuin mikään muu lukemani piiiitkiin aikoihin, mutta tuli kuitenkin luetuksi. Kaikkine puutteineen kirja ja sohvannurkka loivat tilan, jossa minulta ei vaadittu mitään. Ei tarvinnut analysoida, arvottaa, tarkkailla tai pelätä, että jotain menee ohi. Ei tarvinnut yhtään mitään, ja sitä juuri tarvitsin.

Hassua, etten ollut koskaan aiemmin tullut ajatelleeksi, että jokin kirjagenre voisi tietyssä tilanteessa ajaa saman asian kuin jooga, mindfulness, hieronta, siivoaminen tai suklaan mussuttaminen. Ja mitä genreen tulee, oman stressireaktioni taltuttamisessa olennaista oli chick lit -genreen sisäänkirjoitettu lupaus: kaikki menee hyvin. Epäloogisesti, asenteellisesti, mutta lopulta (päähenkilön näkökulmasta) hyvin.

Juoni: ennalta-arvattava. Päähenkilöön samastuminen: herra varjele. Kielelliset ansiot: miinuksen puolella. Miljöö on iloton ja kliininen, kirja liian imelä ja liian jenkki. Kronologisesti etenevä kerronta ei tarjoa yllätyksiä, koko romaanin lähtötilanne on täysin epäuskottava, henkilöt pahvisia ja sterotyyppisiä – enkä edes aloita siitä, millaisia rodullisia ja sukupuoleen liittyviä stereotypioita tässä viljelläänkään.

Miksi sitten luin loppuun asti? Sen lisäksi, että kirja hyväksyi minut pää kainalossa köllöttävänä reppanana, tulin kuitenkin jossain määrin uteliaaksi siitä, kuinka lopussa käy. Lukija aavisti tapahtumat aina sata sivua ennakkoon, mutta silti oli kiinnostavaa tarkistaa, oliko osunut oikeaan. Ja lopulta romaani onnistui nostamaan esiin kysymyksiä unelmista, niiden tavoittelemisen mielekkyydestä, omien (vai muiden?) unelmien mukaan elämisestä ja olennaiseen tarttumisesta. Vaikka omat ajatuskulkuni ovat hyvin erilaisia kuin kirjan päähenkilön, ei teeman puolihuolimaton pohtiminenkaan ole varsinaisesti koskaan pahasta.

Ai mistäkö kirja kertoo? Päähenkilö Brett Bohlinger työskentelee mainospäällikkönä äitinsä perustamassa kosmetiikkayhtiössä. Kun äiti kuolee, jättää hän jälkeensä tyttären 14-vuotiaana kirjoittaman listan, johon kirjatuista unelmista vielä kymmenen on täyttämättä. Testamentissaan äiti määrää, että Brettin on toteutettava nuo haaveet, vaikka Brett kuvitteleekin aikuisena haluavansa jo jotain aivan muuta kuin koiran ja hevosen. Ja sitten pitäisi vielä rakastua ja saada lapsi tai kaksi. Ihan perus.

Kovin koomista, mutta Helmet-lukuhaasteessa tämä menee nyt edellä kerrotun vuoksi kohtaan
4. Kirja lisää hyvinvointiasi 🙂

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani
Otava (2017)
Alkuteos: The Life List (2013)
Suomentaja: Outi Järvinen
381 sivua
Kansi: Sarah Gibb

Ihminen ja saari

Mutta miksi meille on annettu sydämet jotka kurottuvat yli aikojen ja paikkojen?

Runoilijana ja kääntäjänä tunnettu Marianna Kurtto on löytänyt esikoisromaanilleen Tristania aivan fantastisen miljöön: maailman syrjäisimmän asutun saaren Tristan da Cunhan keskellä Atlanttia. Kirja sijoittuu 1950- ja 1960-luvuille, jolloin Tristan oli vielä aidosti eristäytynyt saari. Ainoita yhteyksiä ulkomaailmaan olivat harvakseltaan horisonttiin ilmestyvät laivat, joiden kanssa voitiin yrittää tehdä kauppaa tai joiden kyydillä lähdettiin kaukaisiin maihin – jotkut tilapäisesti, harvat pysyvämmin. Kun saarella oleva tulivuori purkautui vuonna 1961, päätti Iso-Britannia evakuoida saaren koko väestön. Kun paluu kolmisen vuotta myöhemmin tuli mahdolliseksi, lähes kaikki päättivät tulla takaisin, mikä kertoo omaa tarinaansa ihmisen ja paikan suhteesta sekä siitä, mitä kotina pidetään.

Romaanin henkilöt, Lise, Jon, Lars, Martha, Elide ja monet muut, ovat fiktiivisiä, olemassaolevaa maisemaa ja oikeita historiallisia tapahtumia vasten sijoitellut.

Ja miljöö, se on Tristaniassa jo itsessään kertomus.

Merkit olivat olleet ilmassa, eikä tämä ollut yllätys, vaikka tietenkin se oli: me elämme erikoisessa paikassa, mutta meille se on tavallinen, koti, eikä kukaan odota kodin keskelle kuilua, aukkoa keskelle päivien tasaista jonoa.
Mutta jokainen asia joka tapahtuu, tapahtuu jonakin hetkenä.
Älä mieti todennäköisyyksiä.
Se hetki on nyt.

Tristania on vahva kirja. Sen surumielisyys on läpitunkevaa mutta ei toivotonta. Sateineen, tuulineen, villapaitoineen ja kalanhajuineen sumuisen saaren romaani on täydellistä luettavaa pimeään syysiltaan. Kurton kerrontaote on varma, kieli kaunista ja hallittua. Pehmeä lause syleilee lukijaa ja muodostaa kiehtovan kombon karun ympäristön kanssa. Itse olin menetetty tapaus viimeistään sivulla 13, jossa Lise pukee ylleen pitkän hameen ja villapaidan ja lähtee kiipeämään Eliden kanssa ylös vuorenrinnettä lammastasannetta kohti. Kuin vanha, rakeinen valokuva, kulmasta murtunut. Kuvauksessa ovat kohdallaan kaikki romaanissa myöhemmin olennaisiksi osoittautuvat elementit ja vastinparit: kuumuus ja kylmyys, pehmeys ja kovuus, valo, kirkkaus, sade ja sumu, korkeudet ja syvyydet, elämän ihanuus, haikeus ja väistämätön vaikeus.

Romaanissa mieleenpainuvinta on sen vahva tunnelma. Tristania on itsessään paikka, jonne voi upota ja jäädä olemaan.

Teksti pitää otteessaan paitsi kielen, myös ihmissuhdekiemuroiden ansiosta, joita annostellaan sopivasti vähän kerrallaan. Tristan ja sen asukkaat muuttuvat eläviksi ja herättävät vastustamattoman halun matkustaa saarelle (ei kuitenkaan mikään ihan helposti saavutettava unelma, Tristan da Cunhalla kun ei ole lentokenttää ja lähimpään asuttuun paikkaan on matkaa yli 2 000 kilometriä).

Tulin samaan syssyyn lukeneeksi Kurton esikoisrunokokoelman Eksyneitten valtakunta (WSOY, 2006), jossa oli kuvaston tasolla hauskoja yhtymäkohtia Tristaniaan. Vaikka runojen teemat ovat muualla ja miljöö urbaanimpi, oli hauska huomata, kuinka isossa osassa muun muassa kivet, vesi, saaret ja rannat sekä maantiede ylipäätään ovat molemmissa teoksissa.

Marianna Kurtto: Tristania
WSOY (2017)
331 sivua
Kansi: Anna Makkonen
Arvostelukappale

 

Helmet-lukuhaaste:

30. Kirjan nimessä on tunne

Helsingin kirjamessut 2017 – it’s a wrap!

Osallistuin kirjamessuille kaikkina neljänä päivänä, ja tänään maanantaina töissä tuntui kyllä siltä, että pieni toipumisloma olisi ollut tarpeen. Messupäiviin mahtui suunnitelmani mukaan useita kiinnostavia keskusteluja ja bloggaajille järjestettyjä tapahtumia, mutta ennen kaikkea sitä hyvin aikataulutettua (heh) ja suunnitelmallista (hehheh) hortoilua, joka taitaa olla väistämättä hieman kaoottisen messukokemuksen syvin ydin.

Torstaina ja perjantaina kävin messuilla melko pikaisesti töiden jälkeen ja vietin aikaani antikvaaristen kirjamessujen puolella. Saalistakin tuli, mutta sitä en voi esitellä, koska valtaosa opuksista tulee päätymään lahjapaketteihin. Ymmärrän divareiden näytteillepanoahdistuksen, mutta silti toivoisin, että kirjat jaksettaisiin laittaa edes jonkinmoiseen järjestykseen – jos järjestelyn systematiikka ei aukea (ei aihe- ja/tai aakkosjärjestystä) ja myyjän luokse on pitkä jono, tulee helposti siirryttyä seuraavaan putiikkiin.

Lauantai alkoi WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan yhteisellä bloggariaamiaisella, jossa tuoreista kirjoistaan kävivät lyhyesti puhumassa A.W. Yrjänä, Tuomas Kyrö, Marianna Kurtto, Roope Sarvilinna, Joonas Konstig ja Heikki Valkama. Teoksista olen toistaiseksi lukenut vasta Kurton Tristanian, joten siitä ainakin tulossa juttua myöhemmin. Suositella voin jo nyt!

A.W. Yrjänä ja Tuomas Kyrö Tammen Satu Sirkiän haastateltavina.

Lauantain keskusteluista antoisin oli Kirjailijaliiton Kustannusala murroksessa -keskustelu, jossa Sofi Oksanen ja Martti Anhava ruotivat kustannusalan muutoksia. Oksanen huomautti, ettei kustannusala ole riittävän nopeasti osannut reagoida median murrokseen ja kirjallisuuden ja kritiikin medianäkyvyyden katoamiseen. Oksasen mukaan kirjamyynnin kurjat luvut korreloivat suoraan näkyvyyden vähenemisen kanssa. Kirjojen on nykyisin erittäin vaikea löytää potentiaalisia yleisöjään – tämä on iso ongelma, joka tulee nykyisin eteen aina kustantajien kanssa keskustellessa. Oksasta ja Anhavaa olisi kuunnellut pidempäänkin. Messuilta toivoisinkin lisää tunnin ohjelmaslotteja, sillä jos puhujat ovat hyviä tai heitä on enemmän kuin kaksi, ei puolessa tunnissa usein ehdi pintaraapaisua pidemmälle.

Kritiikin ahdinko nousi esiin myös sunnuntaina samalla Takauma-lavalla käydyssä Kirjallisuuskritiikin kapeneva tila -keskustelussa, jossa kirjakritiikin (alennus)tilaa ja elinmahdollisuuksia kävivät Venla Hiidensalon johdolla läpi Rauha Kejonen ja Esa Mäkijärvi. Aihe on herättänyt kirjablogeissa runsaasti keskustelua.

Reader why… -blogissa esiin nostetuista aiheista ajattelen muun muassa seuraavaa:

1.) Kirjabloggauksen pitäminen perinteisen kritiikin uhkana ei ole ihan tätä päivää. Blogiteksti ja kritiikki ovat kaksi tyystin eri lajia.  Kunnioitan ja kaipaan huolellisesti tehtyä ja punnittua kritiikkiä, ja olen huolissani sen elintilasta. Näkisin kriitikot ja bloggaajat kuitenkin mieluummin samalla puolen viivaa, pro kirjallisuus -meiningillä hyvää kirjallisuutta buustaamassa ja esille tuomassa.

2.) Kritiikillä ja blogipostauksella on erilaiset velvollisuudet: kritiikki ei nähdäkseni voi olla onnistunut esimerkiksi ilman ymmärrystä teoksen taustasta ja sijoittumisesta kirjallisuushistoriaan. Hyvä blogikirjoitus taas voi joissakin tapauksissa olla “pelkkä” mielipidekin ja sen onnistuneisuutta määrittävät eri asiat. Huolellinen kielenkäyttö, editointi ja omien ajatuskulkujen logiikan ja relevanssin punnitseminen ja haastaminen yhä uudelleen ovat osa jokaisen kirjoittajan ja viestijän työkalupakkia, oli kirjoittaja sitten kuka tahansa.

Ja toisaalta,

3.) blogi on “vain” alusta. Jos joku haluaa blogiinsa kirjoittaa ammattimaisia kritiikkejä, niin miksipäs ei. Jos bloggaaminen pystyy tuhoamaan perinteisen kritiikin, kertoo se mielestäni enemmän kritiikistä kuin bloggaamisesta. Ja jälleen: en tippaakaan väheksy kriitikkoja tai heidän työtään, laadukkaan kritiikin olemassaolon mahdollistaminen on koko kirja-alan yhteinen asia.

Lauantaipäivä päättyi Teos-kustantamon bloggaajille järjestämään tilaisuuteen, jossa bloggaajille teoksistaan olivat kertomassa Juha Hurme, Juhani Känkänen, Marjo Niemi, Maria Peura, Mikko Rimminen, Heikki Reivilä ja Jarkko Volanen. Usein tällaiset esittelytilaisuudet jäävät vähän pintapuolisiksi, mutta tällä kertaa keskustelu pääsi ilahduttavan hyvään vauhtiin loppumetreillä, kun kirjailijat intoutuivat kertomaan laajemmin näkemyksiään kirjailijan yhteiskunnallisesta vastuusta.

 

Sunnuntaina alkoi kieltämättä jo messuväsy painaa. Otin aamulla lapsen mukaan muutamaksi tunniksi, minkä jälkeen kävin vielä kuuntelemassa kahta Venla Hiidensalon vetämää keskustelua Takauma-lavalla. Anna Kortelainen ja Katja Kallio kertoivat arkistojen hyödyntämisestä historiallisten romaanien kirjoitustyössä ja Rauha Kejonen ja Esa Mäkijärvi puhuivat kritiikin tilasta jo edellä mainitsemassani keskustelussa.

Kirjamessut olivat minulle tänä vuonna erityisesti opintomatka. Otin aikaa tutustuakseni kustantamoiden valikoimiin (jotka yllättivät runsaudellaan, vaikka pidänkin itseäni julkaisuista melko hyvin kärryillä olevana), tutkailin divaritaivaassa muun muassa hinnoittelupolitiikkaa sekä bongasin uusia pienkustantamoja, joiden olemassaolosta en ollut aiemmin tiennyt. Tänä vuonna keskustelut antoivat paria poikkeusta lukuun ottamatta ehkä hieman vähemmän kuin joskus ennen, mutta se saattoi olla vain seurausta huonoista valinnoista / tuurista.

 

Ensi vuoteen!

Helsingin kirjamessut 2017: lippuarvonta *päättynyt*

Jaahas, se olis kuulkaas jälleen Helsingin kirjamessujen aika!

Arvon kirjamessuille kaksi päivälippua, jotka saa käyttää haluamanaan ajankohtana. Osallistu kommentoimalla tätä postausta. Kommentointi vaatii sähköpostiosoitteen jättämistä, mutta osoitetta ei julkaista. Jätäthän toimivan sähköpostiosoitteen, sillä lähetän liput siihen. Arvonta päättyy maanantaina 23.10. kello 23.59, ja voittajat saavat liput meiliinsä tiistaina.

 

EDIT. Onnetar suosi tällä kertaa nimimerkkejä Paula ja Christina Ertsalo. Liput on lähetetty voittajille. Kiitos kaikille osallistujille!

 

Ai mitä messutärppejä?

Aiempina vuosina olen lähtenyt sotaan soitellen: selaillut messuohjelmaa sieltä täältä, ajatellut ehkä hankkivani vähän lahjoja enkä ainakaan mitään omiin pinoihini, muistellut hajamielisesti nimekkeitä, joita voisi käydä etsimässä antikvariaateista. Tuloksena on useimmiten ollut epämääräistä haahuilua, totaalisia kirjan nimi -blackoutteja, kiinnostavien haastattelujen missaamista ja väsymistä kaiken hälinän keskellä.

Joten tänä vuonna – ta-daa! – minulla on suunnitelma! (Kiitos elämä, voit jo lopettaa käkättämisen, tiedän kyllä, että laitat tielleni taas vatsataudin tai flunssan kuten kahtena edellisenäkin vuonna…) Messuohjelmaan on nyt merkattu sekä pakolliset että ehkä-ohjelmanumerot, etsittävistä kirjoista on lista ja päivät on aikataulutettu, mutta siten, että aikaa on myös päämäärättömälle harhailulle ja ruokailulle. Pro tip: ei huippaa yhtään niin paljon kun muistaa välillä vähän syödä ja juoda.

Torstaina ja perjantaina, jolloin tungos on yleensä pienempi, ajattelin hoitaa kirjaostokset ja viikonloppuna keskittyä kuuntelemiseen. Ohjelmatärppejä en sen kummemmin vinkkaa, mutta sen toteaisin, että jos Dan Brown kiinnostaa, on jo kiire. Ennakkoilmoittautuminen on täynnä, mutta jonoon pääsee vielä.

Antoisia messuja kaikille!

Older posts

© 2018 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑