Category: Musiikki

Just let it flow

Flow-viikonloppu tuli ja meni, ja olipas hauskaa (kesäflunssasta huolimatta). Isojen tuttujen nimien lisäksi tuli tutustuttua moniin uusiin artisteihin, joista osaan olisin tuskin muuten tullut törmänneeksi. Spotify-soittolistoille on nyt lisätty ainakin Lianne La Havasia, Songhoy Bluesia, Forever Pavotia, Janne Westerlundia ja etenkin timanttista Jukka Nousiaista (joka veti Flow-keikkansa yksin Jukka & Jytämimmien tarun ilmeisesti loputtua juuri Flow’n alla). Kiitos kuratoinnista, Flow-immeiset!

Lännen-Jukka, pallolava, perjantai-illan hämy. Beck, päälava, sunnuntain aurinko.

Lännen-Jukka, pallolava, perjantai-illan hämy. Beck, päälava, sunnuntain aurinko.

Festarin kohokohtia olivat sunnuntai-illan Beck ja Florence + The Machine, aivan sairaan kovia molemmat, vaikka hyvin eri syistä. Pelkäsin etukäteen, että etenkin Beck voisi olla kylmäkiskoinen diiva, mutta mitä vielä, hyväntuulisempaa hemmoa sai hakea! Keikka oli hysteerinen sekoitus viimeisen päälle ammattitaitoista ja innovatiivista muusikontyötä, sekopäistä hillumista, käsittämättömiä välispiikkejä ja bändin sisäistä toveruutta ja hyvää mieltä, jota riitti yleisölle asti. Parhautta, niin kuin tavataan sanoa.

Florencesta en sitten taidakaan sanoa paljon mitään. Aleksi Kinnunen kiteytti kokemuksen hienosti Hesarissa ja sanoi kaiken tarpeellisen. Keikan jälkeen oli taivaallinen, jyrän alle jäänyt olo, joka ei unohdu ihan heti. Ihana Florence Welch. (Lisää ylisanoja tähän.)

Henkilökohtaisesti tärkeä kohtaaminen oli myös Ride sinisessä teltassa perjantaina. Muistan, miten täpisin, kun äiti toi Ruotsin-tuliaisina kesällä 1992 Going Blank Again -levyn, jonka sisäänpäin kääntynyt fiilistely osui lujaa angstiseen teiniin. Nyt, vaivaiset 23 vuotta myöhemmin, kenkiintuijottelusta ei näkynyt jälkeäkään, sillä lavalla reuhasi varsin ekstrovertti pumppu. Osa taiasta ja etäisestä viileydestä oli kenties kadonnut, mutta hei, ei haittaa. Laulajan ääni oli kunnossa, lavalla ei vaikutettu leipääntyneiltä ja nostalgiatrippi toimi. Kumarran.

Loppuun vielä kaunis sanaklusteri Riden keikan avanneelta Leave them all behindilta. Ensi kertaan, Flow! (Ja anteeksi ankeat kännykkäkuvat.)

”Just to see
We’ve got so far to go
Until we get there
Just let it flow”

(sanat: Mark Gardener)

 

flow1

Rollin’ just to keep on rollin’

No siis se ääni.

Mark Lanegania tulee jostain syystä kuunneltua melko vähän, vaikka kyseessä lienee loppujen lopuksi yksi suosikkiartisteistani. Lanegan on Lanegan, tasainen ja varma, muttei koskaan tylsä. Tuottelias, ahkera kollaboraattori. Karismaattinen ja ihana. Ja kaikki biisit hän onnistuu tekemään omikseen.

Aikoinaan Screaming Treesissä pinnalle ponnahtaneen ja sittemmin rockin varjoisalle vaihtoehtolaidalle paikkansa juurruttaneen Laneganin keikka Circuksessa 6.2.2015 oli yksi niistä tapahtumista, joihin hikinen jonotusepisodini Lippupalvelussa kulttuuriseteleiden viimeisenä käyttöpäivänä minut johdatti. Totesin nähneeni miehen livenä (siinä kuuluisassa entisessä elämässä) yllättävänkin monta kertaa – Queens of the Stone Agen kanssa pariin otteeseen, kerran Gutter Twinsissä, kerran Soulsaversien kanssa ja pariin otteeseen ihan vaan omana itsenään. Nyt lavalla oli Mark Lanegan Band. Settilista painottui voimakkaasti miehen tuoreempaan tuotantoon, etenkin Blues Funeraliin (2012) ja uusimpaan levyyn Phantom Radioon (2014), joista kumpikaan ei ollut minulle ennalta kovin tuttu.

lanegan4

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Phantom Radiolta kuultiin ainakin tarttuva Harvest Home ja hypnoottisesti junttaava Death Trip to Tulsa. Itselleni tärkeimpiä hetkiä olivat Bubblegumin (2004) poiminnat: riipivän ihana When Your Number Isn’t Up, napakka Hit the City sekä encorena kuultu, pahaenteisesti rullaava Metamphetamine Blues. Uudet elektronisen musiikin kanssa flirttailevat kuviot eivät minulle auenneet, ja Circuksen epätasainen äänentoisto onnistui tappamaan Laneganin äänen useammassakin biisissä, mikä oli tietenkin anteeksiantamatonta.

Rujouden rakastajalle keikka oli kuitenkin mannaa taivaasta. Vaikka laulut ovat täynnä kipua, kaihoa ja ikävää, on niissä myös mittaamaton määrä inhimillisyyttä ja lämpöä. Yllätyksiä ei tarjolla ollut, mutta Laneganin kaltaisen miehen homma ei ole niitä tarjotakaan. Thumbs up, minä nautin, sanoi täti kun rokkikeikalta palasi. (Ja kyllä: seuraavana päivänä väsytti. Kamalasti. Jatkobaarissakin oli epäilyttävän nuoria ihmisiä. Siis tosi nuoria, jotain parikymppisiä. Eivät olleet varmaan edes syntyneet silloin kun Sweet Oblivion ilmestyi, oho. [/tätimoodi päättyy])

En vain voi olla miettimättä, millainen ääni Laneganilla on ollut lapsena. Miltä on kuulostanut puhumaan opetteleva, kymmenvuotias tai teini-ikäinen Mark-poikanen? Eletyllä elämällä ja nautitulla dopingilla lienee ollut miehen ääneen oma vaikutuksensa, mutta ei kai äänestä tuollainen pelkällä pämppäämisellä tule?

Päivän hyvä sana: lurjus. Maailma taitaa olla nykyisin niin mustavalkoinen ja polarisoitunut, että hyväntahtoiset lurjukset ovat kuolleet sukupuuttoon. Ketkuja ja kepuleita on, hunsvottejakin ehkä vielä, mutta hyväkkäisiin ja lurjuksiin törmää harvoin. Emmekö enää siedä hyvän ja pahan rinnakkaineloa?

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑