Category: Teatteri

Naurulokin kirkunaa

jurkka

Lokki / Teatteri Jurkka 22.9.2016

Anton Tšehovin Lokki on sen luokan klassikko, että tarinan voi hyvällä syyllä olettaa olevan katsojalle vähintään päällisin puolin tuttu. Tämän olettamuksen tekee ainakin Teatteri Jurkassa esitetty Lokki-versio, joka pystymetsäläiselle saattaisi olla hämmentävää seurattavaa. Dialogi kantaa esitystä, joka alkaa ja loppuu kuin veitsellä leikaten, ilman johdantoja, taustoitusta tai loppujäähdyttelyä. Suoraviivaisuudessa on samalla osa esityksen voimasta.

Jurkan lavalla nähtävä Lokki on nimittäin sanalla sanoen hurmaava. Se, ettei Tšehovin tekstiä ole modernisoitu tai juuri muokattu (ainoastaan lyhennetty), tuntuu yllättäen valtavan piristävältä: miksi korjata, jos se ei ole rikki? Miljöö on venäläinen järvenrantamaisema, jossa aikaansa tappaa joukko enemmän ja vähemmän onnettomia taiteilijoita ja sellaiseksi haluavia. Jurkan minilavalla koko 1800-luvun venäläistä yhteiskuntaa markkeeraa yksi maisemataulu, ja riisuttu lavastus auttaa kohdistamaan huomion olennaiseen. Kyse on kaikesta muusta kuin pöhöttyneestä pukudraamasta, ja tekijöiden luotto Tšehovin dialogiin on sataprosenttinen.

Mitä niukemmiksi puitteet on vedetty (rekvisiittana toimivat mm. taulu, langanpätkä, laastari ja pillimehu), sitä korkeampaan lentoon lähtee Tšehovin teksti. Hänen pahaisten hahmojensa mitättömät huolet ja näköalattomuus, joilla he ongelmiaan setvivät, on nolostuttavan tuttua ja aina ajankohtaista. Siipeensä saaneet luontokappaleet liihottavat hetken, kunnes heidät ja heidän unelmansa ammutaan alas. Matkalla ei paljoa tapahdu, mutta tunteet liikehtivät sitäkin enemmän.

lokki4
Näyttelijöitä esityksessä on kaksi, Ella Mettänen ja Eero Ojala, jotka hoitelevat neljää roolia kumpainenkin. Mettänen diivailee uskottavasti näyttelijä Irinana ja tekee Sorinista ja Dornista yksiulotteiset, mutta yhtä kaikki mainiot tulkinnat. Ninana Mettänen loistaa, ja Ninan hahmossa yhdistyvät saumattomimmin tragedia ja komedia. Ojalan harteille jäävät traaginen Kostja, elosteleva kirjailija Trigorin, sekä Samrajev ja parin kohtauksen verran Sorinia. Groteskit hahmot on vedetty rankasti karikatyyreiksi, mutta ratkaisu toimii ja helpottaa näytelmän seuraamista. Siirtymiset roolista toiseen ovat sulavia, ja kun hahmo vaihtuu, vaihtuu myös puhetapa ja elekieli. Mettänen ja Ojala ovat valtavan taitavia, ja etenkin Mettänen tekee vaikutuksen laajalla ilmaisuskaalallaan.

Kuva: Henri Tuulasjärvi

Ella Mettänen ja Eero Ojala. Kuva: Henri Tuulasjärvi

Näytelmä kestää väliaika mukaan luettuna vain 1,5 tuntia, mikä tässä tapauksessa on aivan riittävästi. Tavallaan kyseessä on tiivistelmä ja lyhennelmä Tšehovin Lokista, mutta sellaisena esitys on olennaisuuksiin keskittyvä ja raikas. Tulkinta on toteutettu hyvällä nuoruuden julkeudella: tekijät kunnioittavat kyllä alkuteosta, mutta uskaltavat myös ottaa tekstin kokonaan omakseen. Karsimalla ja tiivistämällä on löydetty tekstistä ajaton ydin, joka yhtä aikaa kertoo niin 1800-luvun Venäjästä kuin meidän omasta ajastammekin.

Vaikka välillä mennäänkin tarkoituksella sketsiviihteen puolelle, ei näytelmän mikään osa tunnu irralliselta tai väkinäiseltä. Henri Tuulasjärven ohjauksessa ymmärretään, mitä Tšehov tarkoitti korostaessaan näytelmän komediallisuutta. Vaikka tunteita on mukana laaja kirjo, jää päällimmäiseksi ymmärrys ihmisestä, hänen iloistaan ja suruistaan, mutta etenkin hullutuksistaan ja typeryydestään, joille on vapauttavaa sekä hymyillä että tirauttaa pari kyyneltä. Näytelmästä jää ilahtunut ja innostunut, kumman kohotteinen olo. Freesiä! Sympaattista! Ihanaa!

 

P.S. Koska myös Tšehovin alkuperäisnäytelmä tuli lukaistua, täydentyy Helmet-lukuhaaste kohdalla 12 (näytelmä).

Pakko päästä pois

jurkka

 

Bonnie ja Clyde / Teatteri Jurkka 9.9.2016 (ennakko)

Nainen, mies ja auto. Nainen on tarjoilija ja asuu lähiössä, mies juuri vapautunut vankilasta, eikä oikein tiedä, mihin suuntaan lähteä. Molemmat haluavat kiihkeästi pois siitä, missä ovat. Autosta tulee kaksikolle yhteinen tila, joka tarjoaa paitsi pakopaikan, myös lupauksen rajattomasta vapaudesta. Lopulta törmäys yhteiskunnan kanssa on kuitenkin väistämätön.

Bonnie ja Clyde (Teatteri Jurkka 2016). Kuva: Marko Mäkinen.

Bonnie ja Clyde (Teatteri Jurkka 2016). Kuva: Marko Mäkinen.

Teatteri Jurkan Bonnie & Clyde siirtää 30-luvun alussa Yhdysvaltoja terrorisoineen gangsteripariskunta Bonnie Parkerin ja Clyde Barrow’n tarinan onnistuneesti nykypäivään. Peruslähtökohta on toimiva: Bonnien ja Clyden tarina on nostettu irti juuriltaan, ja lavalla nähdään lama-ajan Amerikan sijaan välähdyksiä yhteiskunnasta, joka on hyvin lähellä meidän aikaamme. Essi Räisäsen ohjaama ja yhdessä dramaturgi Iida Hämeen-Anttilan kanssa käsikirjoittama näytelmä kertoo maailmasta, jossa ihmisen suurin toive ja likimain velvollisuus on olla hengästymiseen asti onnellinen, kaunis ja vapaa. Vaan mitä vapaana oleminen merkitsee näiden vaatimusten keskellä? Onko se ylipäätään mahdollista?

Näytelmän rytmi on intensiivinen, hengästyttävä. Essi Hellén ja Markus Järvenpää puuskuttavat Bonniena ja Clydena tiensä katsojien sydämiin ja heittäytyvät rooleihinsa pelottomasti, läkähdyttävällä tarmolla. Henkilöt käyttäytyvät kuin olisivat tavaroiden taikamaailmasta lumoutuneita adhd-lapsia. He haluavat seurauksista piittaamatta kaiken mitä keksiä saattavat, hiustenpidennyksistä viihde-elektroniikkaan ja taloon, jossa on uima-allas. Käyttövoimansa teos ammentaa mielikuvien ja todellisuuden ristiriitaisesta suhteesta. Saatuaan “kaiken” Bonnien ja Clyden on pakko huomata, että valinnoista joutuu tavalla tai toisella maksamaan. Mainio huomio tässä ajassa, jossa puhutaan paljon enemmän ihmisen vapauksista kuin niihin liittyvästä vastuunkannosta.

Bonnie ja Clyde (Teatteri Jurkka 2016). Kuva: Marko Mäkinen.

Bonnie ja Clyde (Teatteri Jurkka 2016). Kuva: Marko Mäkinen.

Näytelmästä on riisuttu kaikki Bonnie ja Clyde -myyttiin liittyvä romantiikka. Lavastus ja puvustus ovat tarkoituksellisen karuja – poissa ovat esimerkiksi Arthur Pennin klassisesta vuoden 1967 elokuvaversiosta muistettavat coolit poseeraukset ja viimeisen päälle tyylikkäät asukokonaisuudet. Jurkan versiossa Bonnien ja Clyden yllä nähtävät siniharmaat koiranoksennuspaidat, hiusdonitsit ja maailman rumimmat sukat korostavat ja kommentoivat omalla osuvalla tavallaan henkilöiden osattomuutta ja ulkopuolisuutta, sitä, ettei heillä rumina ja rahattomina ole mahdollisuutta olla ympäröivän yhteiskunnan täysivaltaisia jäseniä. Bonnie huomaa, että häntä katsotaan niin kuin hän olisi väärässä paikassa, ja Bonnie tahtoo pois. Tästä huomiosta onkin pelottavan lyhyt matka rikokseen ja terroriin.

Näytelmän ensimmäisellä puoliskolla käytetään hieman turhankin paljon aikaa henkilöiden kuumeisen vapaudenkaipuun ja ahdistuksen manifestointiin. Kiinnostavimmillaan ja ajankohtaisimmillaan esitys on tutkiessaan, mitä vaikutuksia osattomuuden kokemuksella on ihmisiin. Teksti on rikas, moniääninen kudelma, joka mahdollistaa useita eri tulkintavaihtoehtoja. Ja kun epätoivo on voittamaisillaan, jättää Bonnie ja Clyde yllättäen pienen toivon liekin lepattamaan kaiken ankeuden  keskelle.

Pannuhuoneiden pojat

Hemmo (Juho Milonoff) on muuttanut itäsuomalaisesta pikkukaupungista lukion jälkeen Punavuoren punavihreään kuplaan. Hänen paras lapsuus- ja nuoruusvuosien ystävänsä oli Pasi (Johannes Holopainen), eläväinen ja innostuva sälli, jolla kuitenkin oli taipumuksena ajautua vaikeuksiin. Lapsuudenystävien tiet erkanevat aikuisuuden kynnyksellä. Kun Hemmo 15 vuotta myöhemmin kuulee Pasin kuolleen oman käden kautta, joutuu Hemmo kohtaamaan lapsuutensa ja omat valintansa. Miksi Pasille kävi niin kuin kävi, ja – mikä tärkeintä – haluaako Hemmo oikeastaan edes tietää, miksi?

KOM-teatterin Pasi was here on voimakas sukupolvikokemus. Kykenen yleensä katsomaan isompaa kuvaa yksityiskohtien takana, mutta tällä kertaa olen tiukasti oman näkökulmani vanki. Minulla ei ole harmainta hajuakaan, miltä näytelmä näyttää sellaisen ihmisen silmin, jolle miljöö ei ole omakohtaisesti tuttu tai joka ei ole elänyt lapsuuttaan 80-luvulla.

Kuva: Tanja Ahola / KOM

Kuva: Tanja Ahola / KOM

Pasi was heren tapahtumapaikka on minulle nimittäin tuttuakin tutumpi: olen elänyt lapsuuteni tismalleen samoilla kulmilla Savonlinnan Kellarpellon lähiössä kuin Pasi ja Hemmo. Katu, jonka varrella olen asunut, mainitaan näytelmässä nimeltä. Samat päiväkodit ja koulut on käyty. Nauran poikien huomiolle, että kaikki puhelinnumerot ovat 277- tai 278-alkuisia ja ne muistetaan ulkoa (muistan kavereiden numerot yhä, vaikkeivät ne ole toimineet arviolta 20 vuoteen).

Yleisemmällä tasolla tunnistan opettajien sadistiset 80-lukulaiset kasvatusmetodit ja kenties Itä-Suomessa yleisen “jäyhä mies on perheen pää ja häntä pelätään” -mentaliteetin. Muistan, ettei ikäisteni poikien ja heidän isiensä suhteissa useinkaan mitään lämpöä havainnut. “Ukko tappaa miut jos saa tietää” -tyyppiset tokaisut eivät olleet mitenkään harvinaisia. Ja pannuhuoneiden hämärissä tapahtui epäilemättä tekoja, jotka eivät kirjaimellisesti kestä päivänvaloa.

Ja niin, Hemmon tavoin minäkin olen vaihtanut Kellarpellon helsinkiläiseen punavihreään kuplaan. Joten jep, osui ja upposi.

Väliajalla tarjolla oli lörtsyjä. Pisteet siitä.

Väliajalla tarjolla oli lörtsyjä. Pisteet siitä!

Minulle ei käynyt kuten Pasille, mutta tunnen niitä, joille kävi. Pistää miettimään meille jaettuja kortteja, ja sitä, miten pienestä kaikki on joskus kiinni.

Päällimmäisenä näytelmästä jää mieleen tarkka ajankuva. 80-luku tuodaan katsojien eteen niin kammottavan autenttisen puvustuksen, tv-tunnareiden kuin kodinelektroniikan ja muiden härpäkkeidenkin avulla. (Häntähattu! Neonvärinen tupsupipo! Kymppitonni-lautapeli, eikä!) Vähempikin tarpeisto lavalla ehkä riittäisi, sillä huomio meinaa välillä kiinnittyä liiaksikin kaikkeen tähän “ihanaan” nostalgiatrippailuun.

Kaiken tämän ohella, tai takana, on kuitenkin vahva tarina ongelmien kohtaamisesta tai väistämisestä. Se tarina on universaali.

Hemmon on vaikea kohdata aikuista Pasia ja hänen ongelmiaan – ja hän joutuu kantamaan syyllisyyttä silmiensä ja ovensa kirjaimellisestakin sulkemisesta luultavasti lopun ikäänsä. Pisto sydämessä. Auh. Miten helppoa selän kääntäminen onkaan. Miten helppoa onkaan olla pelkurihemmo.

pasi3

Pasin tarinaa ei pureskella valmiiksi, eikä syitä ja seurauksia alleviivata. Katsoja saa päättää. Fokus on Hemmossa, siinä, millaisen jäljen Pasi, ystävyys ja lapsuus häneen jättävät. Mitä Hemmo Pasista muistaa ja millaisen merkityksen tälle antaa. Ja kuinka vähän Hemmo Pasista lopulta tietää tai haluaa tietää.

Pasi edustaa Hemmolle jonkinlaista vapauden, viattomuuden ja puhtauden ideaalia. Hemmo haluaisi säilyttää muiston Pasista ja samalla omasta lapsuudestaan hyvänä ja ongelmattomana, mutta Pasin teko tekee sen mahdottomaksi. Näytelmä taitaakin monien muiden asioiden muassa kysyä, saavatko meidän yhteiskuntamme pasit hätänsä kuuluviin ainoastaan epätoivoisten tekojen kautta. Kun ovikellon ääneen ei reagoida, täytyy ampua.

Monitasoisen ja paikoin hysteerisen hauskankin näytelmän toteutus on latteasti sanottuna ammattityötä. Vilma Melasniemi ja Robert Enckell tekevät yhteensä liki parikymmentä roolia, joista mieleenpainuvin on ehdottomasti Enckellin tarhatäti Sinikka – klassinen esimerkki lapsia vihaavasta, mairean kaksinaamaisesta kansankynttilästä. Homman dynamo on silti Pasia näyttelevä Johannes Holopainen, joka tekee yhtä aikaa vimmaisen ja koskettavan tulkinnan ajelehtivasta Pasista.

a16

Pasi was here on monella tapaa häiritsevä ja hämmentävä teos. Minulla taitaa mennä hetki toipumisessa siitä järkytyksestä, että lapsuusympäristöni on laitettu näyttämölle näin aitona ja yksityiskohtaisesti. Sen jälkeen voin alkaa nuolla omaantuntooni pisteltyjä haavoja ja miettiä, voisiko ihmisten erillisille ja yhä kauemmaksi eriytyville todellisuuksille löytää yhteisiä nimittäjiä. Tässä mielessä Pasi was here on valtavan ajankohtainen. Kiitos ravistelusta, Nuutinen, Maijala & työryhmä. Ja voi järkytys sentään, enpä uskonut Kellarpellon pääsevän “maailman”kartalle tällä tavoin (tai yhtään mitenkään muutenkaan).

Oi onnetonta

Kävin teatterissa. Väliaikavalkkari oli pahaa, mutta esitys aivan valtavan hyvä.

Kansallisteatterin Onnellisuuden tasavalta jakautuu Danten Jumalaista näytelmää mukaillen kolmeen osaan. Ensimmäisessä Helvetti ovat muut ihmiset, toisessa kärvistellään modernin elämän ilmiöiden Kiirastulessa ja kolmannessa löydetään(kö?) oma Paratiisi. Näytelmä on ennen kaikkea satiiri ja rajuakin modernin maailman ilmiöiden kritiikkiä.

Kuva: Tuomo Manninen

Kuva: Tuomo Manninen

Martin Crimp on tekstissään onnistunut luomaan täydellisen ajankuvan. Esityksen tahti on nykymaailman tahti, hengästyttävä. Henkilöt ovat omassa olemisessaan raivostuttavan itsekeskeisiä, vaativia ja samalla jatkuvasti peloissaan ja ahdistuneita siitä, että saavat liikaa tai liian vähän. Päällimmäiseksi jää ihmetys siitä, kuinka vaikeaa on hyväksyä elämää tällaisenaan, au naturel. Kaikki epäkohdat pitäisi voida pistää ruotuun: lääkkeillä, huumeilla, terapialla, hoidoilla, innovaatioilla. Kun elämä kalauttaa takaraivoon hamarapuolella, tärkeintä on voida jatkaa eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja onnellinen on oltava, aina ja kaikkialla.

Kyllähän se osuu. Esitys pakottaa ainakin vähän vilkaisemaan peiliin, katsomaan omaa höperyyttään silmiin. Ja nauramaan sille.

Jos olen ennenkin ihastellut ja ihmetellyt näyttelijöiden kykyä muistaa ulkoa valtavia tekstimassoja, niin Onnellisuuden tasavallassa tuo taituruus nousee potenssiin sata. Teksti soljuu loputtomana virtana, takoo rytmikkäästi ja maanisesti ja muistuttaa lopulta laulua, johon kaikki näyttelijät ottavat osaa. Yhteispeli on saumatonta, toinen aloittaa siitä mihin toinen lopettaa, vaikka keskeltä virkettä. Ensemble on valtavan taitava. Milka Ahlroth, Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa, Cécile Orblin, Terhi Panula, Kristo Salminen, Marja Salo ja Alina Tomnikov, kiitos.

Kuva: Tuomo Manninen

Kuva: Tuomo Manninen

Onnellisuuden tasavalta on ennen kaikkea teatterikokemus, jota ei kannata jättää väliin. Tarinan tai juonen sijaan tärkeitä ovat esiin nostetut teemat ja tapa kertoa niistä – vimmaisesti, vihaisesti, paneutuneesti ja näyttelijöiden saumattomalla yhteistyöllä. Näytelmässä on huima määrä eri tasoja, ja tekstiä tykitetään sellaisella vauhdilla, ettei kaikkea millään ehdi prosessoida. Tämä pitäisi nähdä monta kertaa uudestaan, olen varma, että tulkinnat syventyisivät ja spektaakkelista löytäisi paljon kaikkea uutta. Vahva suositus, lippuja saa vielä!

Vankeus on uusi vapaus

Liian kiire. Liian paljon kaikkea koko ajan, ruuhkavuodet painaa päälle, ei voi keskittyä saati rauhoittua. Voi kun pääsis sairaalaan tai vankilaan, siellä kukaan ei vaatisi minulta mitään!

Kuulostaa sekopäiseltä, mutta ilmeisen yleiseltä mielen heitteeltä, sillä ajatus tulee vastaani säännöllisin väliajoin. Rosa Meriläinen tiivistää fantasian hyvin Hesarin kolumnissaan, lisäksi törmäsin siihen hiljattain Kansallisteatterin Dream Team -näytelmässä sekä viimeisimpänä Todellisuuden tutkimuskeskuksen kiinnostavassa Taidevankila-projektissa.

 

Kuva: pixabay.com

Kuva: pixabay.com

(Luovan) työn ja arkirutiinien yhdistäminen on monisyinen asia. Tarvitaan työrauhaa, tukea, kannustusta, ja ilmeisesti toisinaan myös pakottamista. Mutta koska aika on rahaa, kannustaa moni työnantajakin tekemään työt leväperäisemmin, jotta katetta jäisi enemmän käteen. Ja se ei kaikkien psyykelle sovi, joten haave siitä, että voisi keskittyä yhteen asiaan ja tehdä sen hyvin, ei ole millään muotoa omituinen. Ettei aina tarvitsisi mennä sieltä, missä aita on matalin: siivota sinne päin tai ei lainkaan, ostaa jotain nopeaa ruokaa, lukea uutisista pelkät otsikot… vieläkö joku silittää pyykkinsä?

Toivottavasti Taidevankilan tuloksista raportoidaan julkisesti. Kiehtovaa tämä nimittäin on. Että pitää ihmisen mennä vankilaan voidakseen tuntea olevansa vapaa?!! Hullu maailma.

Isä hulahti hinduksi

Otsikko yrittää olla suora lainaus Teatteri Jurkan Isä-monologista, jossa näyttelijä Tommi Eronen hauskuuttaa yleisöä paitsi fyysisellä komiikalla, myös oheisen kaltaisilla sanasutkauksilla. Oikeasti en enää muista, menikö tuo satunnaisheitto juuri noin, tai oikeastaan edes sitä, mihin se tarkalleen ottaen liittyi, mutta onko tuo nyt niin justiinsa. Taukoamaton verbaalitykitys ja innovatiivinen sanankäyttö naurattivat kuitenkin.

Isä on Bjarni Haukur Thorssonin kirjoittama rento komedia, jonka on suomeksi kääntänyt ja ohjannut Ilari Johansson. Näytelmää on esitetty aiemmin ainakin Tampereen Työväen Teatterissa. Se on tarina keski-ikään ehtineestä Tommi Erosesta (Tommi Eronen), jonka isyys ei ala ilman komplikaatioita. Yhden miehen esitys luottaa verbaliikan ohella Erosen karismaan ja lapsiperhearjen absurdiudesta revittävään huumoriin. Eikä siinäkään (esityksessä) ole kaikki ihan justiinsa.

Isä (2015), Teatteri Jurkka. Kuva: Jenni Miettinen.

Isä (2015), Teatteri Jurkka. Kuva: Jenni Miettinen.

Eronen pitää lavaa hallussaan pari tuntia ja onnistuu sinä aikana kuoliaaksinaurattamaan yleisöä niin tarkoituksella kuin tahattomastikin. Ylimääräisiä repeilyjä ei ole onneksi liikaa, ja pääosin Eronen suoriutuu intensiivisestä roolistaan hyvin. Tunneskaalaakin teoksesta löytyy, vaikka valtaosa ajasta nauretaankin sykkyrällä – en muista milloin olisin viimeksi räkättänyt noin hervottomasti, teatterissa ainakaan.

Vaikka pienen lapsen äitinä kuuluin selvästi näytelmän kohderyhmään, ei teksti loppujen lopuksi (ja suureksi yllätyksekseni) vedonnut minuun muutoin kuin huumorinsa puolesta. Raskaudesta ja vanhemmuudesta tehdyt huomiot olivat tutumpia keskustelupalstoilta kuin omasta elämästä, eikä emotionaalista suhdetta päähenkilöön syntynyt. Alkuasetelma oli kovin stereotyyppinen, miesten ja naisten perinteisiä rooleja pönkittävä. Sekin ärsytti, että Eronen vaimoaan imitoidessaan kimitti kuin vajaaälyinen. Jos se mies piti sitä naista piipittävänä lässynläänä, niin miksi se meni tekemään lapsen sen kanssa?

Mitä pidemmälle näytelmä eteni, sitä enemmän syvyyttä teksti kuitenkin sai. Loppukohtaus lentokoneessa oli nerokas. Ja nauruni, kyllä se aika katarttista taisi olla. Että hemmetti, tuostakin selvittiin, nyt sille voi jo nauraa. Yleisössä oli myös melko viimeisillään raskaana ollut pariskunta, mitähän he mahtoivat näytelmästä ajatella? Itse olisin samassa tilassa saanut todennäköisesti p-halvauksen.

Sanoinko jo, että nauratti? Jos sinäkin haluat nauraa itsesi tärviölle (ja / tai nähdä Tommi Erosen ilman paitaa), esityksiä on jäljellä vielä kaksi kappaletta.

Isä (2015)
Teatteri Jurkka
Ohjaus: Ilari Johansson
Pääosassa: Tommi Eronen

 

Päivän hyvä sana olkoon päättyvän flunssakauden (ja nauraa räkättämisen) kunniaksi räkä. Äänneasultaan täydellinen four letter word, johon vain suomen kieli kykenee. Välittää täydellisesti sen tunteen, kun rohnustuttaa niin, että pää meinaa räjähtää.

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑