HelMetin lukuhaasteen kohtaa 16 varten piti kilauttaa kaverille, tässä tapauksessa äidille. “Kirja, jota äitisi rakastaa” oli lukuhaasteen koostajilta hieno veto, sillä ainakaan minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitkä teokset ovat äitini sydäntä koskettaneet. Äitini ihmetteli kysymystä hetken ja valitsi kirjaksi sitten Laila Hietamiehen Rakkaani tuli vuorilta, koska muisteli lukeneensa sitä “jouluna 1976 tai 1977 niin innoissaan, ettei olisi malttanut tehdä mitään muuta”.

No sehän sopii. Lukuhaasteen henkeen ainakin, sillä en ole aiemmin lukenut ensimmäistäkään Hietamiestä / Hirvisaarta. Teos vie haastetta eteenpäin neljä pykälää:
16. Kirja, jota äitisi rakastaa
24. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä
25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja
42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua (no sanotaan se nyt ääneen: eihän Hietamies kovin katu-uskottavaa ole)

Turha kaunistella: kirjallisia ansioita teoksella on vähän. Se on toisteinen, rönsyilevä, banaali ja rakenteeltaan yksioikoinen kertomus 38-vuotiaasta leskinaisesta Kaarinista, joka työskentelee Intiassa terveydenhoitajana ja jolla on suhde lentokapteeni Vikramiin. On isorokkoepidemia, koleraa ja hirmumyrskyjä, kuolemaa ja elämää sekä pieni suomalaisten expattien joukkio, joka joutuu epätavallisten tapahtumien keskelle. Epäuskottavia yhteensattumia on liikaa, ja traagisten tyrskyjen läpi luovitaan kevyellä otteella. Kirja on oman aikansa chick littiä, romanttista, juonivetoista oman onnen etsintää (tosin toki ilman shoppailua ja tuotenimien pudottelua).

”Ilta hämärtyi ja kävelin ikkunaan. Katselin vuorille ja toivoin näkeväni lentokoneen tutun hahmon. Hän on kaukana, kukaties Kairossa, Kalkutassa, missä tahansa… Katsoin vuorille ja etsin häntä, jota minun sydämeni rakasti.”

Kieli on omaan makuuni turhan ylitsevuotavaa ja paisuttelevan pateettista, paikoin vaikeaselkoistakin. Voi olla tietysti vain oman kokemusmaailmani vajavaisuutta, kun en tiedä, millainen on esimerkiksi “hersyvä suukko” tai mitä tarkoittaa, kun “liikenne kadulla oli parhaimmillaan”. Myös 70-luvun sukupuoliroolit ovat hämmentäviä. Toisaalta päähenkilö Kaarin esitetään itsenäisenä, omia polkujaan kulkevana naisena, joka vastaa itsestään ja omasta kropastaan, toisaalta hänen tekemänsä valinnat ovat perinteisiä. Kirjan lääkärit ovat miehiä ja heitä kutsutaan sukunimellä, hoitsut taas ovat naisia ja heitä kutsutaan etunimellä. Eikä siinäkään tunnu olevan mitään kummallista, että klinikan rokotusautolle etsitään mieskuljettajaa, sillä “kukaan nainen ei saa sitä varmaankaan liikkeelle”.

Sanotaan vaikka näin: jos olisin kustannustoimittaja, en päästäisi teosta julkaisuun tällaisenaan. Mutta kirjan julkaisusta on 40 vuotta, se lienee syytä muistaa. Maailma oli erilainen tuolloin, ja naisen asema eritoten.

”Olut oli kylmää, minua nauratti kun huomasin, että se oli filippiiniläistä. Join filippiiniläistä olutta katmandulaisessa hotellissa, minä, Intiassa työskentelevä suomalainen nainen!”

Nykyisin, globalisaation tehtyä tehtävänsä, ei tunnu enää lainkaan ihmeelliseltä.

Vetävä teos on silti: halusin tietää, miten henkilöille käy, ei ollut mitään ongelmia päästä loppuun asti. Miljöön kuvaukset olivat myös paikoin onnistuneita. Ja aikamatka oli hauska, kun sain samalla kuvitella äitiäni lukemassa kirjaa 70-luvun puolivälissä, kun olin itse samanikäinen pieni tattara kuin oma lapseni on nyt.

Hietsu poolilla.

Hietsu poolilla.

Luin Hietamiehen Välimeren kuuman auringon alla ja siihen miljööseen hikinen Intia-trippi sopi mainiosti. (Yritin ensin lukea Andy Weirin The Martiania, mutta Marsin jäätävät fiilikset eivät kertakaikkiaan istuneet aurinkotuolitunnelmiin. The Martianista lisää myöhemmin.)

Laila Hietamies: Rakkaani tuli vuorilta
Otava (1975)
424 sivua