Kirjailija Fay Weldon esitti hiljattain luvalla sanoen erikoisen ajatuksen siitä, että kirjoittajien tulisi antaa periksi uusille lukutavoille (fragmentaarisuudelle, poukkoilevuudelle, lyhytjänteisyydelle) ja alkaa kirjoittaa lyhyempiä, yksinkertaistettuja versioita teoksistaan e-alustoille. Uusien lukijoiden ja vanhojen kirjoittajien välillä voi olla kuilu, jota Weldonin mielestä voisi tilkitä tekemällä kirjoista eri versiot eri kohderyhmille.

Weldon tekee järkeviäkin huomioita: ei ole mitään pahaa siinä, jos kirjoittajat kirjoittavat tiiviimmin ja selkeämmin ja pyrkivät suoraan asiaan. Mutta kyllähän se nyt kuulostaa hieman kummalliselta, jos kirjailija kehottaa muita kirjailijoita ”hylkäämään kirjallisen omanarvontuntonsa” ja ”tekemään osan lukijan ajattelutyöstä”. Ja ei, Weldon ei puhu autojen korjausoppaista vaan kaunokirjallisuudesta, joka on hänen omakin leipälajinsa. Mitä ihmettä?

Itse olen aina kokenut, että kaunokirjallisuudessa vähintään yhtä tärkeää kuin määränpää on se, millä tavoin kirjoittaja lukijan määränpäähän kuljettaa. Siinä matkalla on sitten hyvä katsella maisemia ja antaa ajatusten virrata. Jos kirjoittajat alkavat tehdä tuon ajatustyön puolestani, minä hyppään mieluummin kyydistä.

Ja mikä kirja sitten nykyisin edes on? Esimerkiksi netti on pullollaan laajoja, sisällöltään ansiokkaita tekstejä, jotka voivat olla ulkoisesti esimerkiksi blogin tai journalistisen julkaisun muotoisia. Jos ne kuitenkin ovat laadukkaasti toimitettuja ja ajankohtaisia, eroaako niiden lukeminen lopulta paljoakaan esimerkiksi tietokirjan lukemisesta? Weldon ei tätä moninaisuutta edes huomaa – hänelle paperi on yhtä kuin syvällisyys ja monimutkaisuus ja sähkö yhtä kuin keveys ja juonivetoisuus.

Kuva: pixabay.com

Kuva: pixabay.com

Haastattelin vähän aikaa sitten Kirjan vuosi ry:n toiminnanjohtajaa Laura Karlssonia. Kirjan vuosi -teemavuosi juhlii nimenomaan kirjaa, joita ovat yhtä lailla sähkö-, ääni- kuin printtikirjatkin. Vaikka kirjan muoto muuttuu, liittää Karlsson kirjan ideaan tekstien hitauden ja pituuden, siis eräänlaiset sirpalelukemisen vastavoimat. Hän uskoo, että hitaus voi olla nimenomaan kirjallisuuden voima. Se, että kirja tarjoaa mahdollisuuden pysähtymiseen, on hieno asia.

Uskon, että sähköisessä lukemisessa voi olla eroja perinteiseen paperilukemiseen. Mutu-pohjalta liittäisin nuo erot ainakin tekstien käyttötilanteisiin. Kerronnan muuttumista tutkitaan ja kerronnan teorioissakin joudutaan ottamaan kantaa uusiin medioihin. Lukutottumukset muuttuvat, mutta pitääkö perinteisen kirjan mennä mukana? Jos lukijat eivät enää kykene pitkäjänteisyyteen, eikö kirjailijoiden nimenomaan pitäisi lähteä vastahyökkäykseen, tukemaan lukemista ja rauhoittumista? Onko Weldon antanut periksi?

Ongelma ei ole siinä, etteikö sähköisille laitteille saisi tuottaa erilaisia materiaaleja. Mutta jos perinteistä kirjaa aletaan saksia sillä perusteella, ettei lukija ymmärrä tai ehdi muuta, ollaan mielestäni pelottavien asioiden äärellä.

Yksinkertaisia nämä kysymykset eivät ole, se on selvä.