Helsingin Kirjamessut teki tänä vuonna kävijäennätyksen. Tiedotteen mukaan messuilla vieraili neljän päivän aikana yli 85 600 kävijää, joista peräti 19 prosenttia oli ensikertalaisia. Luvussa lienevät mukana myös ilmaisliput, joita tänä vuonna oli jaettu ainakin 9 000 fuksille. Hieno tulos joka tapauksessa!

Kirjamessukävijä osti messuilta keskimäärin kuusi kirjaa, mikä tuntuu aika paljolta. Viime vuonna luku oli sama, vuonna 2016 kirjoja ostettiin viisi. Itse jäin tuosta luvusta hieman, joskin sain kustantamoiden bloggaajille järjestämistä tilaisuuksista mukaani muutamia arvostelukappaleita. Muutoinkin harjoitin harvinaista mutta välttämätöntä kohtuutta ja nakuttelin kiinnostavat uudet kirjatuttavuudet pääasiassa kirjaston varausjonoon.

Uuden ohjelmajohtajan Ronja Salmen puhuttiin ennakkoon uudistavan Kirjamessut tyystin, mutta henkilökohtaisesti en kokenut messujen muuttuneen lavojen nimiä lukuun ottamatta mitenkään olennaisesti. Isoin positiivinen mylläys oli tehty lasten alueelle, jossa oli aidosti viihtyisää ja jossa vietimme sunnuntaina lapsen kanssa monta tuntia. Tästä iso kiitos! Alueen viihtyisyys näkyi sitä paitsi suoraan lapsen käytöksessä: viime vuonna kiinnosti lähinnä metrilaku, nyt seurattiin esiintyjiä, luettiin, piirrettiin yhdessä kuvittaja Nadja Sarellin kanssa (valtavan inspiroivaa, kiitos!), käytiin silittelemässä lukukoira Börjeä ja harmiteltiin kovasti, kun tuli aika lähteä kotiin.

Haastatteluja ja keskusteluja ehdin kuunnella ainakin parikymmentä. Saara Turunen puhui Sivuhenkilö-romaanistaan useaan otteeseen monella eri lavalla. Keskustelut avarsivat pääosin hienosti teoksen maailmaa ja kirjoituskontekstia, vaikka asetelmaltaan kiinnostavimmasta kohtaamisesta kriitikko Antti Majanderin kanssa ei saatukaan lopulta kovin paljon irti. Kun ohjelmaslotti on mitaltaan 20-30 minuuttia, on selvää, ettei missään aiheessa päästä erityisen syvälle. Silloin parhaiten toimivat tarkasti rajatut puheenaiheet, jolloin päästään pujahtamaan suoraan asiaan. Ja hyvät puhujat ovat tietysti aina hyviä puhujia: tältä vuodelta nostaisin esiin ainakin Masha Gessenin ja Antti Nylénin.

Jatkossa toivoisin enemmän keskittymistä, syventymistä ja pidempiä slotteja, sillä parhaimmillaan messukohtaamisetkin voivat mennä ihon alle ja olla kaikille osapuolille merkittäviä. Itselleni tärkeää oli päästä kuulemaan Mia Kankimäkeä, joka keräsi mielestäni yllättävänkin suuren kuulijajoukon Esplanadi-lavalle. Koin, että Kankimäen kirjat olivat koskettaneet lukijoita (muitakin kuin minua) ja että niiden kirjoittajan kohtaaminen, vaikkakin etäältä, oli paitsi tapa kiittää, myös osoittaa jotakin melko epämääräisesti hahmottuvaa kunnioitusta kirjoittajaa kohtaan. Yleisössä oli poikkeuksellisen paljon hymyä ja ihmeellistä, kollektiivisesti koettua liikutusta.

Mia Kankimäki (oik.) ja Katja Kallio

Kustantamot olivat järjestäneet tänäkin vuonna kirjabloggaajille mukavasti tilaisuuksia. Itse osallistuin Bonnierin, S&S:n ja Teoksen kokoontumisiin, joissa tuoreista kirjoistaan kertoivat Anja Snellman, Antti Heikkinen, Satu Vasantola, Veera Nieminen, Liina Putkonen, Annastiina Heikkilä, Ida Salminen, Katja Lahti, Lauri Ahtinen, Sabine Forsblom, Mia Franck, Hannu-Pekka Ikäheimo, Jarno Hartikainen, Rafael Donner, Kati Rapia, Henriikka Tavi, JP Pulkkinen ja Mirjam Lohi. Kaikki tilaisuudet olivat antoisia. Etenkin S&S:llä onnistuttiin löytämään esillä olleista teoksista yhteisiä teemoja, ja keskustelu syveni mukavasti ohi perinteisen markkinointipuheen.

Kirjamessut ovat toki mitä suurimmassa määrin myynti- ja markkinointitapahtuma, mutta niiden luonne on moniin muihin messuihin verrattuna kovin erilainen. Minulle messut ovat ennen kaikkea tilaisuus tutustua uuteen kirjallisuuteen ja intoutua vanhasta, enkä ole messuhallissa koskaan tuntenut, että menekinedistäjät olisivat kimpussani jotenkin epämiellyttävällä tavalla. Vaikka omat kukkaronnyörini ovat kirjojen suhteen melko tiukalla, pyrin aina tutustumaan kiinnostaviin kirjoihin jälkikäteen ja suosittelemaan, jos suositeltavaa on. Kirja- ja kulttuuripuhetta on sitä paitsi nykyisin tarjolla ainakin perinteisessä mediassa niin niukasti, että Kirjamessujen hälyisten käytävien keskustelutkin tuntuvat keitailta erämaan keskellä.