“Myös kuolleista kirjoittaminen
on leikki joka muuttuu raskaaksi
siitä mikä on tulossa.”

Runoilija Tomas Tranströmer (s. 1931) kuoli torstaina 26.3.2015. RIP ja kepeät mullat vuoden 2011 nobelistille ja yhdelle Ruotsin ja Euroopan tärkeimmistä nykylyyrikoista.

Muistin, että minulla on kirjahyllyssäni korkkaamaton Tranströmer-kokoelma Eläville ja kuolleille (1990), joskus kirja-alesta hankittu ja lukematta jäänyt. Laskeskelin sen kulkeneen mukanani noin vuodesta 1995. Aika kauan. Syystä tai toisesta se ei ollut lähtenyt kiertoon. Onneksi ei.

Runous on genre, jota en ole koskaan kokenut omakseni. Ehkä vika on puutteellisessa keskittymiskyvyssäni: jos runoja vain lueskelee, tuntuu, että liikaa menee ohi. Olen yrittänyt olla itselleni armollinen ja muistuttaa, että kaikin tavoin saa lukea. Että pinnallisempi, fiilistelevä lukeminenkin on sallittua, jos resursseja muuhun ei sillä hetkellä ole. Parempi lukea edes niin, kuin ettei lukisi lainkaan. Aina voi myös palata.

Pidin Tranströmeriä ennalta jotenkin kuivakkana, ja aivan suotta. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy taitaviin metaforiin kuten “minä kelluva tumma runko kahden sulkuportin välissä” tai “olen vanha puu jossa kuihtuneet lehdet riippuvat osaamatta varista maahan”. (Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka kykenevät osuvien, näkemyksellisten metaforien ja analogioiden luomiseen, itseltäni kun tuo taito puuttuu tyystin.) Tranströmer tarkastelee identiteettejä ja rooleja, mutta huomaa niiden lopulta pettävän ja käyvän turhiksi. Ihminen ei ole koskaan valmis, eikä hänen kuulukaan olla.

“Seinien läpi kulkeminen sattuu, siitä sairastuu
mutta se on välttämätöntä.
Maailma on yhtä. Mutta seinät…
Ja seinä on osa sinua –
sen tietää tai ei tiedä mutta se koskee kaikkia
paitsi pieniä lapsia. He eivät seiniä tunne.”

Eläville ja kuolleille pelaa nimensä mukaisesti vastakohtaisuuksilla. Kiveen hakattujen mustien ja valkoisten totuuksien sijaan Tranströmer tuo kuitenkin esiin elämän ja kuoleman suhteellisuuden, polariteettien rinnakkainelon, epävarmuuden ja häilyvyyden. Kuoleman, kylmän, pimeän, yön ja syksyn rinnalla runoissa on jatkuvasti kevät, toukokuu, linnunlaulua ja aamunkoitetta. Eikä tyhjyys ole (vain) tyhjyyttä, vaan myös avoimuutta.

“Kaikki elävä mikä laulaa kiemurtaa ryömii ja huiskuttaa! On kevät ja ilma hyvin vahvaa. Suoritin tutkinnon unohduksen yliopistossa ja olen yhtä tyhjin käsin kuin paita pyykkinarulla.”

tt2

Tällä kertaa kirjahyllyni toimi niin kuin se parhaimmillaan toimii. 20 vuotta hilloamani runokokoelma löysi vihdoin lukijansa ja sen säkeet osuivat, tarjosivat iloa, lohtua ja ajateltavaa. Olisinko 20 vuotta sitten saanut tästä mitään irti? Veikkaan, etten silloin vielä kiinnittänyt tarpeeksi huomiota meihin kuoleviin (nuorempana ajattelin vain eläviä), jotta olisin ymmärtänyt kirjasta tätäkään vähää. Mutta ehkä olisin löytänyt jotain muuta joka nyt on jo kadotettu, mene ja tiedä.

Tomas Tranströmer: Eläville ja kuolleille
Tammi (1990)
39 sivua
Alkuteos: För levande och döda (1989)
Kääntäjä: Brita Polttila
Kansi: Paul Klee / Zanzibar

Eläville ja kuolleille osui HelMetin lukuhaasteen kohtiin
1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon (Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto sekä Neustadt-palkinto)
23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä
36. Runokirja