“Sumu, sydän, veri, puut. Voi, kunpa vain osaisin kirjoittaa siitä, ei, ei kirjoittaa siitä vaan saada teksti olemaan sitä itsessään, silloin olisin onnellinen. Silloin saisin rauhan.”

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan viides osa julkaistiin erikoisen juupas–eipäs-väännön jälkeen kesäkuun alussa. Mikään varsinainen kesäkirjahan tämä ei ole, sillä Knausgård kertoo siinä opiskeluvuosistaan (1988–2002) Bergenissä, kaupungissa, jossa sataa aina. Koko romaanin yllä leijuu eräänlainen kylmä usva, olihan sään ohella myös Knausgårdin oma elämä noina vuosina kovin ankeaa ja sumuista.

Karl Ove kuvaa Bergenin-vuosiaan yksinkertaisesti “hirveäksi ajaksi”. “Tiesin niin vähän, halusin niin paljon, en saanut aikaiseksi mitään” – näin kerrotaan kirjan ensimmäisellä sivulla, ja virke summaa hyvin kirjan sisällön. Kun Knausgård muuttaa Bergeniin toiveikkaana 19-vuotiaana, hän pitää itseään jo miltei valmiina kirjailijana. Paljon ehtii vuonoissa kuitenkin vettä virrata ennen hänen esikoisromaaninsa Ute av verdenin julkaisua vuonna 1998.

knasu5

Viides kirja on kuvaus lapsellisen nuorukaisen muuntumisesta joksikin aikamiehen tapaiseksi. Samalla se kertoo kasvusta kirjailijaksi. Karl Oven ikuisia seuralaisia ovat yksinäisyys, ahdistus, itseinho ja alemmuudentunto. Viina ja (vieraat) naiset vievät, ja angstin loputtomalta tuntuva kuvaus saa jo fanaattisemmankin Knausgård-fanin kiemurtelemaan tuolissaan: eikö tämä vellominen ja väärien valintojen tekeminen koskaan lopu?

Loppuuhan se, ainakin hetkeksi. On selvää, miksi Knausgård levittää lukijan eteen kaiken sen alakulon ja epätoivon, mitä Karl Ove käy läpi. Samaistumisen ja empatian vuoksi. Jotta onnistuminen, sitten kun se tulee, tuntuisi järisyttävän euforiselta.

Aina ei suju.

Aina ei suju.

Viides kirja ei ole sarjan onnistunein, mutta ne (me), jotka ovat Karl Oven matkaa seuranneet tänne asti, viihtyvät sen parissa kyllä. Teksti on toisteisuudesta huolimatta yhä lumoavaa, enkä täysin edes ymmärrä miksi. Miksi niinkin tavanomaiset lauseet kuin “satama-altaassa keinahteleva vesi oli aivan mustaa” saavat minut hyrisemään tyytyväisenä? On tainnut käydä niin kuin autofiktion kanssa usein käy: mitä pidemmälle lukee, sitä enemmän antaa päähenkilölle anteeksi ja sitä rakkaammaksi ja inhimillisemmäksi hän tulee. Voi Karl Ove, tunnistan tapasi katsoa maailmaa ja olla siinä. Se on minusta valtavan lohdullista.

Armotonkin kirja on, sekä päähenkilöä itseään että hänen lähipiiriään kohtaan. Ajattelen kyllä yhä Knausgårdin tehneen melkoisen tempun lähimpiään kohtaan kirjoittamalla heistä näin avoimesti. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa se, kuinka “totta” tapahtumat ovat, mutta se, että sadattuhannet lukijat pitävät kuvauksia autenttisina, on jotenkin likaista. Melkein säikähdin, kun huomasin, että Karl Oven Yngve-veljellä on Twitter-tili. Ei ei ei, en halua heidän olevan oikeita ihmisiä, pysykää kirjani sivuilla! (Seuraavaksi löysinkin itseni googlaamasta Knausgårdin ensimmäisen vaimon Tonjen kuvaa, että minkäsnäköinen likka se olikaan. Ja ai jaa, kirjailijan opiskeluaikainen Lemen-bändi (Sopuli på finsk) on soitellut taas keikkojakin. Ehkä en vain ole valmis myöntämään pienen tirkistelyni nautinnollisuutta.)

Enää yksi on joukosta poissa.

Enää yksi on joukosta poissa.

Täällä on muuten kuunneltavissa Monika Fagerholmin, Juha Itkosen, Tapani Ritamäen ja JP Pulkkisen ansiokas keskustelu Knausgårdin proosasta ja fiktion kokemasta inflaatiosta. “Mikä on taideteos muuta kuin toisen ihmisen katse? Ei yläpuolellamme, ei alapuolellamme vaan täsmälleen oman katseemme tasolla.” (Taisteluni. Toinen kirja.)

Harmi, että kirjoja on enää yksi jäljellä.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja
Like (2015)
683 sivua
Alkuteos: Min kamp. Femte bok (2010)
Kääntäjä: Katriina Huttunen

HelMet-lukuhaaste etenee tällä kirjalla seuraavasti:
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja (elämäkerraksi tai muistelmaksi en tätä osaa lukea)
34. Kirja, jonka nimessä on numero
43. Kirja, jossa on yli 500 sivua