“Ihmisen elämä on erittäin kompleksinen, informaatiointensiivinen ilmiö, joka vaatii fysikaalisella tasolla avautuakseen runsaasti tietoa.”

Miki Liukkosen romaani O on huikea maailmanselitys ja länsimaisen yhteiskunnan sairauskertomus, jossa jotakuinkin jokaisella henkilöllä on neurooseja, ahdistuksia, perversioita, sairauksia tai ylipäätään häiriöitä. Häiriöitä on kuitenkin ennen kaikkea maailmassa, joka tekee ihmisistä riippuvaisia siitä ja tuosta, piiskaa tavoittelemaan mahdottomia, tekee sairaaksi ja saa kadottamaan itsensä.

Yli sadan hahmon henkilögalleria liikkuu tässä ajassa, kokee ja analysoi, seuraa omia hulluuksiaan. Yksi soittaa ariettoja munakoisoilla, toinen on bakteerikammoisena lukkiutunut elämään ulkovarastossa, kolmas näkee joka yö samaa unta ja on menettää järkensä. Sitten seuraa outo pyörtymisepidemia Meilahden tornisairaalassa, ja eräs romaniperhe häilyy olemassaolon rajamailla. Jotenkin kaikkeen liittyy myös taiteellisia lasten liukumäkiä valmistava yritys Kompan A/S, Tanskan kuninkaallinen teatteri ja Nikola Tesla. Muun muassa.

Mielleyhtymiä riittää, eikä Liukkonen pelkää lähteä niitä seuraamaan. Kirjaa lukiessa joutuu jatkuvasti tarkentamaan katsettaan ja katsomaan jalkoihinsa, kun kirjailija tuntuu sekä kielellisesti että juonellisesti johdattavan lukijaa aina vain syvemmälle metsään ja pienemmille ja pienemmille poluille. Ja juuri kun lukijan epätoivo alkaa yltyä mahdottomaksi, vetäisee Liukkonen hihastaan täydellisen kiteytyksen tai vain yksinkertaisen kauniin lauseen, joka saa taas jatkamaan. Taitavaa. Paikoin ärsyttävän itsetietoista ja arroganttia, mutta taitavaa.

“Kermaista, kuumaa, raskasta, kesäistä, kirkasta, kaunista, korkeita kaaria, oi: cirruspilviä, niin kuin silitysraudan höyryä, ja sitten savukkeiden kauniita pöhäytyksiä ja seremoniallisia eläimiä uv-säteilyssä nämä joutsenen nokareet vedessä, valkoiset vasten sinistä säihkettä, ja tuuli, siemenet.”

Liukkonen pitää itsetarkoituksellisen rönsyilevän teoksensa hämmentävän hienosti lapasessa. Olen aina ollut huono lukemaan kirjoja, joissa on yli 300 sivua tai kymmenen henkilöhahmoa, koska tyypit menevät mielessäni sekaisin ja alan heti pohtia, missä kirjailija olisi voinut tiivistää. O:n äärellä en pohtinut. O:n hullussa maailmassa lähes kaikella tuntui olevan paikkansa ja olemassaolon oikeutensa – ei ihan pieni saavutus kun ottaa huomioon kirjan ylenpalttisen laajuuden ja omalla tavallaan hirviömäisen fragmentaarisuuden.

Liukkonen vie David Foster Wallacen ja Thomas Pynchonin hengessä kaiken överiksi ja vielä senkin yli, mutta tulee sen vuoksi paljastaneeksi jotain hyvin oleellista tästä ajasta. Ja koska Liukkonen on myös erittäin taitava kirjoittaja, teoksen äärellä viihtyy. Kirjan muoto viittauksineen, alaviitteineen ja moniaalle poukkoilevine fragmentteineen, juonensirpaleineen, tajunnanvirtoineen ja monologeineen on uskollinen ainakin omalle arkikokemukselleni, jossa miljoona härveliä, sovellusta, palvelua ja välilehteä on yhtä aikaa auki, mutta käyttäjä / eläjä / minä! sen kaiken keskellä aina enemmän tai vähemmän hukassa. Informaatiota tässä elämässä piisaa, kokonaiskuva voi silti ja siksi olla kuitenkin toisinaan hieman hämärä.

“Me yritämme kaiken aikaa harhauttaa itseämme siitä mitä me todellisuudessa olemme, emmekä me uskalla enää kohdata maailmaa muuten kuin ruutujen lävitse, muokattuna, suodatettuna, värikorjattuna. Me hengitämme värejä ja väkivaltaa. Me ostamme virtuaalilaseja. Me kasvatamme lapsemme riippuvaisiksi yhtäjaksoisista ärsykkeistä, vilkkuvista valoista ja vauhdista, me vieraannutamme heidät luonnosta. Individualismia korostava nykyaika asettaa yksilöön paineen luoda itsestään yksilö sen sijaan että tämä todella olisi sitä.”

 

Miki Liukkonen: O
WSOY (2017)
859 sivua
Kansi: Jussi Karjalainen

 

Helmet-lukuhaaste:
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
49. Vuoden 2017 uutuuskirja