“Kun hän oli lapsi, hän vastasi hymyyn hymyllä. Hänellä oli alaleuassa kaksi etuhammasta ja vasemmassa poskessa hymykuoppa. Kun joku hymyili hänelle, hänen kasvonsa sulivat auringoksi ja hymykuoppa piirtyi esiin niin pehmeänä ja herkullisena, että siihen teki mieli painaa sormi ja kutittaa hellästi, kuulla koko vartaloa vavisuttava nauru.
Kun hän istui rattaissa raitiovaunussa, tuntemattomat kumartuivat hänen puoleensa, hymyilivät ja juttelivat kuin olisivat tunteneet hänet aina.

Kun ihmiset jäivät raitiovaunusta pois, suojaten kasvojaan viimalta ja sateelta, he hymyilivät niin kauan, etteivät enää muistaneet miksi.”

Hemmetti että oli pelottava kirja.

Elina Hirvosen mestarillisesta Kun aika loppuu -romaanista on varmasti sanottu jo kaikki oleellinen. Että se pyrkii ja pääsee sellaisen ihmisen pään sisään, joka turvautuu joukkoampumiseen keinona helpottaa omaa maailmantuskaansa ja mielenterveysongelmiaan. Että se pistää tuntemaan empatiaa ampujaa kohtaan syyllistämättä varsinaisesti ketään. Että se luo hienon ajankuvan ja antaa lukijan tehdä itse päätelmät.

kunaikaloppuu

Pelottavan kirjasta tekee Hirvosen rauhallinen kerronta ja teoksen yllä lepäävä vääjäämättömyyden tuntu. Poissa on kaikki raflaavuus ja revittely, jäljellä vain tyyni tapauskertomus. Hirvosen kieli on pakahduttavan kaunista, hänen lauseidensa lukeminen tuntuu samalta kuin joku silittäisi päätä. Ja silti, kaiken taustalla ovat kammottavat tapahtumat. Ne avautuvat Lauran, kuuttakymppiä lähestyvän perheenäidin, kautta. Laura odottaa poikaansa Aslakia saapuvaksi päivälliselle, mutta saakin kuulla tämän ammuskelevan ihmisiä Lasipalatsin katolta. Ja, hetkessä, kaikki on peruuttamattomasti toisin.

Teos on kuitenkin paljon muutakin kuin kertomus joukkoammuskelusta. Läsnä on runsaasti teemoja yksinäisyydestä, radikalisoitumisesta sekä äidin ja lapsen suhteesta ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. Romaani ei kuitenkaan rönsyile, vaan paketti on napakka ja tasapainoinen. Hirvonen antaa äänen niille ihmisille, joiden ääntä ei joukkosurmien jälkeen yleensä kuulla: surmaajien vanhemmille. Hän hahmottelee tarinaa henkilöstä, joka ei pääse koskaan karkuun sitä tosiasiaa, että hänen lapsensa on tehnyt jotain hyvin pahaa. Liekö suurempaa yksinäisyyttä. Joka ei kuitenkaan riitä tappamaan rakkautta.

“Meillä ei ole syytä päästä surusta irti, ei yhtäkään syytä vapautua syyllisyydestä. Meidän ainoa vaihtoehtomme on kantaa se kunnialla, omien virheidemme, oman syyllisyytemme, Aslakia kohtaan tuntemamme rakkauden paino. Me pysymme hengissä ja rakastamme häntä. Ja joka ikinen päivä, niin kauan kuin muististamme on mitään jäljellä, mietimme mitä teimme väärin.”

Tämän sanon: (pienten) lasten vanhemmille kirja on ihan vihonviimeistä luettavaa. Ehdottoman tärkeää, mutta sietämättömän kamalaa. Että jos sinulla on (otetaan nyt ihan täysin hypoteettinen tilanne) pieni lapsi, joka on esimerkiksi (ihan hypoteettisesti) mennyt juuri päivähoitoon ja alkanut uhmata ja jota täytyy hengissäpitämisen lisäksi alkaa nyt myös kasvattaa ja pohdit, että meneeköhän se nyt tästä kaikesta rikki ja pilalle… älä lue tätä kirjaa. Tai lue sittenkin. Ei kun älä lue. No jos luet, niin omalla vastuulla. Ihan kamalaa. Miten kukaan voi ylipäätään kasvaa tasapainoiseksi ihmiseksi?

Mitäs seuraavaksi? We Need to Talk About Kevin on odottanut hyllyssä jo useamman vuoden. Taitaa jäädä odottamaan edelleen.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY (2015)
248 sivua
Kansi: Ville Tietäväinen

 

HelMetin lukuhaaste, kohta 45: kirja, joka pelottaa sinua.