”Ja juuri kun Ulrike oli päässyt noihin sanoihin, Hannoon, mustasukkaisuuteen, untuvatyynyyn, juuri kun hän oli sanomassa and so I couldn’t breathe ja hänen kuulijansa näyttivät pidättävän hengitystään jännityksestä, juuri silloin hän sen tajusi: hän ei hengittänyt. Kukaan ei hengittänyt. Oli mahdotonta hengittää.”

Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron löytyi tänä jouluna aika monesta lahjapaketista. Kahvipöytäkeskusteluissa ystävät ja tuttavat ovat lähes poikkeuksetta tuoneet esiin tietyn tyhjyyden ja kylmyyden tunnun, jonka teos on heihin jättänyt. Teoksen loppu on koettu antikliimaksina, ja teoreettinen vyörytys jättänyt kylmäksi.

Mielestäni sekä Oneironin alku että loppu vetivät hyvin, mutta puolivälissä lukukokemukseen tuli kieltämättä hangessa tarpomisen tuntua. Swedenborgilaisten teorioiden ja juutalaisen teologian läpikäynti tuntui toteutetussa laajuudessa hieman syövän kertomuksen voimaa.

oneiron1
Tämän mainitseminenkin tuntuu kuitenkin epäreilulta, sillä kokonaisuutena Oneiron on vaikuttava, omaperäinen ja järkähtämättömällä tyylitajulla konstruoitu romaani. Se kertoo seitsemän naisen elämistä ja kuolemista, heidän kohtaamisestaan valkoisessa välitilassa ja  kaikesta yhteisen tietoisuuden kautta läpikäydystä ja myötäeletystä. Samaan epätilaan tulevat heitetyksi amerikanjuutalainen anorektikko ja performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen kirjanpitäjä, bibliofiili ja alkoholisti Polina, sydänsiirrännäisen saanut Rosa Imaculada, kaksosia odottava ranskalainen Nina, senegalilainen wannabe-malli Maimuna, itävaltalainen teinityttö Ulrike ja syöpäsairas hollantilainen Wlbgis. Jo kansalaisuuksien ja kielten sekamelska takaa teoksen kiinnostavan moniäänisyyden, joka pysyy hämmästyttävän hienosti Lindstedtin lapasessa.

Kirjailijan kieli on kirkasta kuin kristalli, ilmaisut täsmällisiä ja pohjatiedot kattavia. Lukeminen tuntuu kuin pulahdukselta tunturipuroon, katarttiselta silmät auki -säpsähdykseltä, jonka jäljiltä aistit ovat auki. ”Keskitä ajatuksesi tähän lyhyeen, silmänräpäyksen kestävään hetkeen, sillä juuri tämä hetki sinun on osattava kuvitella. Optikko latomassa tarkkuutta katseeseesi, yksi linssi kerrallaan.”

oneiron3

Romaani rakentuu rönsyistä, ja on vaatinut taitoa ja näkemystä luoda niistä koherentti kirja. En käy sen kummemmin analysoimaan tai edes luettelemaan Oneironin teemoja, mutta teoksen feministisiä juonteita voi tuskin jättää mainitsematta. Lindstedt tutkii naisena olemista, näyttää, punnitsee, osoittaa ja pohtii sitä, kuinka naiseus henkilöiden elämänpolkuihin vaikuttaa.

Vaan on teos paljon muutakin. Sitä, ehkä tätä, useimmiten sekä-että. Oppineisuuden ilmentymä ja samalla sille virnistelevää metakirjallisuutta. Vakavasti otettava korkeakirjallinen romaani, jonka silmäkulmassa tuikkii pilke. Viittausten ja lajityyppien kudelma, jonka kirjoittaminen ja jokaisen yksityiskohdan paikalleen saattaminen vei kirjailijalta kahdeksan vuotta, ja jonka lukeminen tuntuu silti tai juuri siksi hämmästyttävän vaivattomalta.

Tietty kylmyyden tuntu voi olla seurausta tästä Lindstedtin suvereniteetista kertojana, hänen ylivoimaisesta kyvystään hallita kertomusta, kuljettaa sitä paikkoihin, joita ei ennalta osaa arvata. Lukija on matkustaja, joka joutuu antautumaan ja vain luottamaan kuskinsa taitoihin. Kertojien, ja paikoin myös kirjailijan, jonka äänen ainakin minä kuulin lähes koko ajan päässäni, presenssi on niin vahva, että tarinaan uppoutuminen on sen vuoksi paikoin vaikeaa. Tämä tapahtuu usein kun on kyse vahvoista, omaa konstruktiivista luonnettaan korostavista teksteistä.

Tarinat itsessään ovat kuitenkin lohtua ja lämpöä täynnä. Seitsemän kuolevaa naista, seitsemän elämäntarinaa.

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos (2015)
440 sivua
Kansi: Jussi Karjalainen

Helmetin vuoden 2016 lukuhaaste käynnistyy tästä:
44. Kirjassa joku kuolee (no jep!)