Sivu 2 / 7

Flunssakauden kirjat – osa 2

Sairastin vuoden 2017 aluksi elämäni ensimmäisen influenssan – rokotteesta huolimatta, kiitos vain – enkä suosittele kokemusta kenellekään. Viikko vuoteenomana voisi ideaalimaailmassa merkitä pinoa luettuja kirjoja, mutta nyt oli muun muassa pää niin saaplarin kipeä, ettei silmiä tahtonut pystyä avaamaan. Äänikirjoistakaan ei juuri ollut iloa testihenkilön jatkuvasta torkahtelusta ja huomiokyvyn herpaantumisesta johtuen. Jotain kuitenkin tuli käytyä läpi ja luettua loppuun. (Pahoitteluni kirjailijoille, en ehkä ollut teostenne äärellä aivan tarkkaavimmillani tällä kertaa.)

 

Kuva: Gummerus.

Kuva: Gummerus.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016)

Viikilän Finlandia-voittaja on pieni suuri kirja Helsingin rakentamisesta ja yhden miehen eli Engelin kaupungin eteen tekemistä uhrauksista.

Engelin “yöpäiväkirjan” muotoon konstruoitu teos viipyilee rakentuvan kaupungin impressioissa, ja Viikilän runollinen kieli pakottaa lukijan pysähtelemään tämän tästä kadunkulmiin sanavalintoja ja ilmaisuja ihailemaan. Kauneutensa lisäksi teos oli minusta paikoin hillittömän hauska juuri Viikilän sanankäytön ansiosta. ”On epämiellyttävä tieto, että milloin tahansa voi mieliala muuttua hyvästä huonoksi. On turha suunnitella huviretkeä, koska huvista ei etukäteen tiedä.” Tai: ”Hän oli käynyt kaikkialla, muutenhan hän ei olisi tullut Helsinkiin.” Suomi100-fiiliksiin sopii mainiosti myös aforistinen toteamus ”Suomi on maa, jossa lapset leikkivät pimeässä”.

Erikoiskiitosta ansaitsee kirjan kaunis kansi. Vain harvoin tukevat kansi ja sisältö näin hienosti toisiaan.

Helmet-lukuhaaste:
1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
8. Suomen historiasta kertova kirja
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
35. Kirjan nimessä on erisnimi

 

Kuva: WSOY.

Kuva: WSOY.

Juuli Niemi: Et kävele yksin (WSOY, 2016). BookBeat-äänikirja.

Finlandia-Juniorin voittaja kertoo 15-vuotiaiden Adan ja Egzonin rakkaustarinan sievistelemättä ja liikoja romantisoimatta, ja tuo ansiokkaasti esiin molempien päähenkilöiden näkökulmat.

Tarina ensirakkaudesta on hirveän kipeä niin kuin ensirakkaudet tuppaavat olemaan, mutta uskon sen olevan teini-ikäisille myös samastuttava. Suomi on totta vie muuttunut niistä ajoista kun itse olin nuori, onneksi(kin)! Toisaalta kirjan tunnepuolella oli paljon tunnistettavaa tuosta siivekkäästä ja verisestä ajasta, jolloin kaikki vasta muovautuu eikä mikään ole selvää. Niemen kieli on runollista ja ilmaisuvoimaista, eikä kirjailija aliarvioi nuoria lukijoita, niin kuin ei pidäkään. Keski-ikäiselle lukijalle kirja antoi kuitenkin aika vähän: olin kiinnostunut, viehättynyt ja välillä ärsyyntynyt (niin kuin teinien seurassa usein käy), mutta eläytymisen kanssa oli vähän niin ja näin.

Helmet-lukuhaaste:
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

 

Kuva: WSOY.

Kuva: WSOY.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (WSOY, 2016). BookBeat-äänikirja.

 
Aijaijaijai! Emma Puikkosen Finlandia-ehdokkaana ollut Eurooppalaiset unet on juuri sellainen kirja, jollaisen kirjoittaisin, jos kirjoittaa osaisin.

Novellit kulkevat ympäri Eurooppaa lähimenneisyydessä ja -tulevaisuudessa, henkilöt ja heidän kohtalonsa sivuavat toisiaan yllättävästi ja kertomukset tasapainottelevat jossakin unen ja valveen rajamailla. Samalla teoksen yhteiskunnallinen analyysi on terävää, kirkasta ja tiukasti ajassa kiinni. Eurooppalaisissa unissa ei ole mitään hapuilevaa, ja etenkin päätösnovelli jää mieleen pitkäksi aikaa. Kustantaja on kategorisoinut kirjan episodiromaaniksi, mikä pääsi yllättämään, koska äänikirjaa kuunnellessani mielsin itse teoksen novellikokoelmaksi. Vaikka episodimainen rakenne ja runsas henkilömäärä olisivat saattaneet äänikirjaa kuunnellessa olla hankalia, oli Eurooppalaiset unet kuitenkin miellyttävää kuunneltavaa muun muassa selkeän kielen ja hieman hankalasti määriteltävän, jonkinlaisen sisäisen johdonmukaisuutensa ansiosta.

Helmet-lukuhaaste:
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

 

Kuva: Tammi.

Kuva: Tammi.

Jenni Sarras: Tavarataidot – arkijärjellä koti kuntoon (Tammi, 2017). BookBeat-sähkökirja.

 
Ammattijärjestäjien ammattikunnasta on Suomessa puhuttu vasta noin kymmenen vuoden ajan, vaikka kansakunnan kaapeissa ja kaapinpäällisissä olisi varmasti ollut raivattavaa jo paljon aiemminkin.

Tavarataidot on raivauskirjallisuuden kansainväliseen bestselleriin Konmariin (jota olen kylläkin vain selaillut) verrattuna pullollaan maalaisjärkeä. Raivaamiseen ei tarvitse ryhtyä raivaamisen itsensä vuoksi, eikä mitään ole pakko heittää pois, jos säilytystilaa riittää. Omistamisen, säilyttämisen ja järjestämisen perusperiaatteita läpikäyvä teos sopii aloittelijoille, mutta jos tavarataitojaan on jo ehtinyt treenailla yhdenkään raivausprojektin tai alan teoksen kanssa, ei tästä löydä paljoakaan uutta. (Toisaalta: innostuinpa siivoamaan vaatekaappia. )Kirja on kirjoitettu poikkeuksellisen selkeällä suomen kielellä, mistä iso plussa.

Helmet-lukuhaaste:
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Mäkelä muistelee

Kerrottakoon aluksi, etten ole oikein perinteisten elämäkertojen ja muistelmien lukija, omaelämäkertojen varsinkaan. Problematisoin aina liikaa sitä, mitä kirjoittaja jättää kertomatta ja miksi: teokset, jotka eksplisiittisesti korostavat “tosien” tapahtumien väistämätöntä fiktiivisyyttä ovat helpompia sulattaa. Ja silti on pakko sanoa heti perään, että toden ja fiktion, autenttisen ja rakennetun välinen suhde kaikessa moninaisuudessaan on mielestäni yksi kiehtovimpia asioita kirjallisuudessa.

Hannu Mäkelän muistelmateossarjan viides ja Mäkelän itsensä mukaan viimeinen osa Muistan – Vapaus kuljettaa lukijan vuodesta 1987 lähelle nykypäivää. Se alkaa Mäkelän irtisanoutumisella pitkäaikaisesta työpaikastaan Otavasta ja heittäytymisellä vapaaksi kirjailijaksi. Ongelmatonta vapaus ei ole, rahallisesti tai muutenkaan, ja viinapiru alkaa pidellä ohjia hieman liian tiukasti. Läpi käydään Mäkelän päihdekamppailu mielenterveysongelmineen, kunnes lopussa päädytään seesteisempiin tunnelmiin.

muistanvapaus1

Henkilöhistorian ohella keskitytään Mäkelän teosten syntyyn. Tuotteliaan kirjailijan uralle mahtuu niin hittejä kuin hutejakin (ainakin jos tarkastellaan teosten saamia aikalaiskritiikkejä). Kiinnostavimmillaan Mäkelä on intoutuessaan kertomaan teostensa taustoista ja kirjallisesta suhteestaan muun muassa Eino Leinoon ja L. Onervaan. Paljon aikaa vietetään myös matkoilla: Venetsiassa ja Tšekissä Casanovan jalanjäljillä, Roomassa ja Pariisissa Leinon ja Onervan vuoksi, itärajan takana Aleksandr Pushkinin kannoilla. Mäkelä kirjoittaa itsestään vanhan polven taiteenrakastajan, joka antaa taiteelle aikaa ja tilaa ja joka perehtyy huolellisesti ja kunnioittavasti teostensa taustoihin.

“Kiihkeimmätkin rakkaudet, jotka kohisten tulevat, myös mumisten menevät. Sen olen kokenut, syystä ja syyttä.”

Muistan – Vapaus on joutuisaa, sujuvaa luettavaa, tarinointia ja turinointia, jota lukee mielellään. Teoksen toimitustyöstä täytyy kuitenkin hieman naputtaa: lyöntivirheitä ja toisteisuutta on väliin aika lailla. Esimerkiksi adjektiivi “sattumallinen” toistuu sen verran usein, että asiaan kiinnittää huomiota. Muitakin maneereja on. “Elämä tasii.” “Jos kohta.” Leirinuotiotunnelmaa toisteisuus toki palvelee, liekö tämä ollut tarkoitus.

On jotain viehättävää siinä, kuinka elämäkertoja ja todellisiin henkilöihin perustuvia romaaneja paljon työstäneen Mäkelän oma elämä paitsi avautuu lukijalle, myös kietoutuu hänen kirjoittamaansa, muiden ihmisten elämiin ja teoksiin. Toisaalta hän mainitsee tämän olevan ainoa tapa kirjoittaa lähimenneisyydestä. Mäkelä selittää teoksensa lopuksi, että muisteleminen käy sitä vaikeammaksi mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan. Jatkuvasti on pohdittava niiden ihmisten reaktioita, jotka vielä ovat hengissä ja kirjoituksiin reagoimassa. Herrasmiesmäisyys ja kirjoittajan vapaus mahtuvat huonosti saman kirjan kansien väliin. Ja kirjoittaminenhan tässä on etualalla, tietenkin. Yksityisimmät asiat tulevat ylimalkaisemmin kohdelluiksi, ja hyvä niin.

Mäkelän teoksiin voisi kyllä sillä kuuluisalla paremmalla ajalla perehtyä lisää, repertuaaria kun miehellä riittää. Olen lukenut häneltä aiemmin muun muassa kyseisen Muistan-sarjan ensimmäisen kirjan Muistan – Lapsuus (Tammi, 2011), tuolloin puhtaasti kaupunkihistoriallisesta kiinnostuksesta, mutta sarjan täydentäminen keskeltä alkoi kyllä nyt myös kutkutella.

Helmet-lukuhaaste 2017:
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia (kurinalaista kirjoittamista!)
36. Elämäkerta tai muistelmateos
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
38. Kirjassa mennään naimisiin
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus
Tammi (2016)
447 sivua
Kansi: Markko Taina
Arvostelukappale

Outolasta päivää!

Lapsi täytti kesällä kolme vuotta, enkä ollut lainkaan osannut ajatella hänen olevan jo Tatu ja Patu -iässä. Kunnes mummonsa sitten puolivahingossa lainasi kirjastosta Tatun ja Patun Suomen, ja lapsi ihastui ikihyviksi. Aikuisellekin kirjat ovat olleet verratonta vaihtelua yksitoikkoiseen vauva- ja taaperokirjatarjontaan. Koko syksy meillä on hihitelty etenkin Tatu ja Patu Helsingissä sekä Tatun ja Patun oudot kojeet -kirjoille, joissa tekstiä on kuitenkin vielä kohtuullisen vähän.

tatutjapatut1

Kannet: Aino Havukainen ja Sami Toivonen / Otava

T&P-faniudesta rohkaistuneina otimme tietoisen riskin ja veimme lapsen katsomaan myös Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu -elokuvaa. Leffakokemus oli lapsen toinen: aiempi Nalle Puh -elokuvan katsominen sujui niin hyvin, että tiesimme lapsen jaksavan (juuri ja juuri) istua paikallaan noin 70 minuuttia. Kun tarinakin oli kirjoista osittain tuttu, ajattelimme, että eiköhän se siitä.

No, melkein. Paikallaan istuminen ei ollut ongelma (vaikka raivostuttava mainoskavalkadi kiristikin hermoja), mutta elokuvan jännittävyys oli. Pelottavia kohtia olivat kuulemma se, kun Stockmannilla oli pimeää sekä se, kun Tatu ja Patu joutuivat Linnanmäellä toisistaan eroon. Samaa olen kuullut monelta muulta perheeltä. Meidän näytöksessämme joku lapsi itki koko elokuvan jälkimmäisen puoliskon, meillä onneksi syli tyynnytti pahimmat tärinät.

tajapa

En nyt kritisoi elokuvaa sinänsä (minusta se oli aikuisen silmin katsottuna ihan pätevää viihdettä), mutta olen kauan ihmetellyt sitä, miksi lastenelokuvienkin on oltava niin dramaattisia ja juonivetoisia. Tatussa ja Patussa jos missä olisi ollut aineksia anarkistiseen revittelyyn myös elokuvan rakenteen tasolla (veikkaan, että lapsilla riittäisi ymmärrystä epäkonventionaaliselle assosioinnille ja arkilogiikkaa karttaville juonikuvioille), mutta ehkä sellainen koetaan sitten liian suurena taloudellisena riskinä. Arahkolle lapselle tuntuu olevan ylipäätään hirvittävän vaikea löytää mitään katsottavaa, jossa ei olisi “jänniä kohtia”. No, 3-vuotias on vielä niin pieni, ettei häntä ole mitään tarvetta välttämättä viedä elokuviin, mutta yleisellä tasolla näin.

Ihan ite tein.

Ihan ite tein.

Siitä ääneen lukemisesta ja sen hyödyistä kun nyt niin paljon puhutaan, niin kyllä, täällä luetaan päivittäin lapselle ääneen. Ehkäpä hän osittain sen vuoksi oppi 3-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi lukemaan. Vaikka lukeminen ehkä vielä pääasiassa onkin tuttujen kirjainyhdistelmien tunnistamista, on lapsi yllättänyt muutamia kertoja lukemalla sanoja, joita hänelle ei varmasti ole kukaan kertonut. Kirjainyhdistelmien aukikoodaamisen sisäsyntyistä tarvetta ja onnistumisiin ja oivalluksiin liittyvää riemua on mahtavaa seurata. Lapsi myös tavaa oikein (ei ole harjoiteltu, niin kuin ei sitä lukemistakaan), mikä ei kai oikein voi olla seurausta mistään muusta kuin siitä, että kielen rytmi on tullut jossain vaiheessa sisäistettyä.

Helmet-lukuhaaste:

18. Lastenkirja (joita olen tänä vuonna lukenut varmasti sata, mutta Tatut ja Patut nyt esimerkkinä)
29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja

Tähän päättyy Helmet-lukuhaaste 2016. Saldo jäi aika heiveröiseksi, 26/50, mikä oikeastaan vähän yllätti, mutta aika moni lukemani kirja ei loppujen lopuksi osunut yhteenkään haasteen kohtaan. Ja toisaalta, jos lukee puoli vuotta pelkkää Knausgårdin kutosta

Mainiota uutta vuotta! Uusi Helmet-lukuhaaste odottaakin jo täällä! Mukana ollaan!

 

sparkler

Flunssakauden kirjat – osa 1

Hohhoh. Kenenkähän kuningasidea oli laittaa pystyyn kirjablogi elämäntilanteessa, jossa ei ehdi lukea tai kirjoittaa – ja silloinkin kun ehtii, on pää niin univajeen tylsistyttämä, ettei tahdo ymmärtää sanoja ja niiden merkityksiä?

Joulukuu on jälleen mennyt sairastellessa. Aattoiltana ei pistetty jalalla koreasti kuusen ympärillä vaan lohduteltiin kuumeista ja kurjaa oloaan huutavaa kolmivuotiasta sairaalan päivystyksessä. Hohhoh. Joulupäivä menikin sitten nukkuessa.

Alla pientä luetteloa syysflunssakaudella (kaikesta huolimatta) luetuista ja kuunnelluista kirjoista. Joululahjapaketista putkahti ilokseni Jukka Viikilän Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016), jota olin kyllä ehtinyt jo aloittaa lukemaan sähkökirjana, mutta joka ehdottomasti on edukseen perinteisenä paperiversiona. Kansi on kaunis, ja kirjaa on ihana hypistellä ja silitellä. Ja Viikilän viisaiden pientensuurten lauseiden ääreen on myös palkitsevampaa pysähdellä paperilla, jossa niiden ympärillä on jollain lailla enemmän ilmaa kuin pienellä ruudulla.

 

Kuva: like.fi

Kuva: like.fi

Alison Bechdel: Äideistä parhain (Like, 2012)

Alison Bechdelin sarjakuvateos Hautuukoti oli ilmestyessään valtava menestys ja teki vaikutuksen myös allekirjoittaneeseen. Omaelämäkerrallisessa teoksessa Bechdel kertoi isänsä tarinan, ja Äideistä parhain -kirjassa ruodinnan kohteena on Bechdelin äiti. Bechdel yhdistää omaan elämäntarinaansa taitavasti ulkopuolisia kirjallisia lähteitä ja viitteitä. Äideistä parhaimmassa rinnalla kulkee muun muassa psykoanalyytikko Donald Winnicottin tarina.

Helmet-lukuhaaste:

11. sarjakuvakirja

 

 

esterjaruzjaMasha Gessen: Ester ja Ruzja (Tammi, 2006)

Helsinki Litissä keväällä vierailleen Masha Gessenin Ester ja Ruzja kertoo kiehtovasti Gessenin omien isoäitien, Moskovan-juutalaisten Esterin ja Ruzjan elämäntarinat. Ester pakeni Hitlerin vainoja Puolan Bialystokista Neuvostoliittoon, Ruzja taas syntyi Neuvostoliittoon ja teki suuren osan työurastaan Stalinin hallinnon sensorina. Molempien kohtaloksi ja myös pelastukseksi koitui lukeneisuus ja kielitaito. Teoksen alaotsikko ”Miten isoäitini selviytyivät Hitlerin sodasta ja Stalinin rauhasta” kertoo kaiken oleellisen.

Helmet-lukuhaaste:
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja

 
syysprinssiAnja Kauranen: Syysprinssi (WSOY, 1996)
Harri Sirola: Syysprinssin kalaretki ja kolme muuta kertomusta (Gummerus, 1997)

Kirjaparin lukeminen vuonna 2016 vei melkoiselle emotionaaliselle tripille omaan nuoruuteen. Kirjailijapariskunnan intohimoisen rakkaussuhteen ruumiinavaus herätti paljon mitä- ja miksi-kysymyksiä kirjoittamisen motiiveista, mutta päällimmäiseksi jäi tunteen palo ja kuin vaivihkaa myös vahva ajankuva.

Alli Haapasalon ohjaama Syysprinssi-elokuva (2016) on valitettavasti vielä näkemättä, koska sehän oli tietenkin ehtinyt jo poistua ohjelmistosta siinä vaiheessa kun mahdollinen hetki sen katsomiseen järjestyi. Pöh.

Helmet-lukuhaaste:

15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma

17. Kirjassa juhlitaan

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (BookBeat-äänikirja, Tammi, 2014)

Valtosen massiivinen romaani on uskomaton erilaisten teemojen sikermä, josta muovautuu kokonainen länsimaisen elämäntavan analyysi, kritiikki ja sairauskertomus. Muun muassa tieteen etiikkaa ja aktivismia pohtiva teos ei kuitenkaan, ihme kyllä, kaadu temaattiseen runsauteensa vaan Valtonen onnistuu punomaan uskottavasti yhteen aineksia muun muassa tieteenhistoriasta ja -filosofiasta, sosiologiasta sekä kirjailijan omasta erikoisalasta, neuropsykologiasta. Vaikka loppuratkaisun näki jo kaukaa, oli se silti pakahduttava. Äänikirjalla on mittaa liki 26 tuntia, joten tämän parissa satunnainen työmatkakuuntelija sai kulumaan melkein kaksi kuukautta.

valtonenrytisalo.jpg.PNG

Minna Rytisalo: Lempi (BookBeat-äänikirja, Gummerus 2016)

Rytisalon Lempi on aikamoinen esikoinen: varmaotteinen, historiallisesti ja psykologisesti uskottava Lapin sodan aikaan sijoittuva perhetragedia, jonka kieli soljuu kauniisti ja jonka henkilöhahmojen tarinat ja motiivit ovat mahdollisia ja todentuntuisia. Teoksen loppu kiertää langanpäät näpsäkästi ja sopivan yllättävästi yhteen. Hieno debyytti, kerta kaikkiaan.

Oikein kauniita joulunrippeitä kaikille!

seurasaari2

Antautua, lähestyä

En voi ymmärtää, miksi en ole lukenut Anja Snellmania yli kahteenkymmeneen vuoteen. Tai jos ollaan ihan tarkkoja, en ole oikeastaan koskaan lukenut Anja Snellmania, sillä tuotannon alkupään teokset on kirjoitettu Anja Kauranen -nimellä. Sonja O:t ja Kultasuut ja vielä Pelon maantiedekin kuuluivat kyllä tämän nuoren koululaisen ja opiskelijan lukemistoon, mutta sitten tapahtui jotain – kenties oli muuta tekemistä.

Snellman-innostus kuitenkin syttyi tänä syksynä uudelleen Syysprinssi-elokuvan saaman julkisuuden myötä. Elokuvaa en ole vielä nähnyt, mutta luin sekä Kaurasen romaanin että Harri Sirolan sille kirjoittaman “vastineen”, novellikokoelman Syysprinssin kalaretki. Kirjoitan niistä ehkä erikseen myöhemmin, toivon, että pääsisin katsomaan elokuvan piakkoin.

Kykenen nykyisin ahmimaan kirjoja vain harvoin, koska aikaa ei yksinkertaisesti ole. Nyt olen kuitenkin maannut yli viikon kotona siinä mielessä armeliaassa flunssassa, ettei päänsärky ole estänyt lukemista. Tempaisin noin vuorokaudessa sekä Snellmanin tuoreimman romaanin Lähestyminen että sen edeltäjän Antautuminen, ja olin lumoutunut. Syysprinssissä tyttö (/Anja) ihasteli miehen (/Harri Sirolan) lausetta, mutta Anja, sinulla se vasta mahtava lause on!

Kuvat: wsoy.fi

Kuvat: wsoy.fi

Sekä Antautuminen että Lähestyminen ovat vahvasti omaelämäkerrallisia romaaneja, joista ensin mainittu käsittelee erityisherkkyyttä. Lähestyminen puolestaan sirpaloituu temaattisesti moniaalle, mutta on hallittu kuvaus erilaisista lähestymisistä ja etääntymisistä, lähdöistä ja paluista, vuoksista ja luoteista. Toisaalla muistellaan minä-kertojan perheensä kanssa viettämiä idyllisiä aikoja Kreetalla, toisaalla seurataan kirjailija-terapeutin yritystä auttaa moniongelmaista nuorta narkkaria, Ileä.

 

Kuva: Blair Fraser / unsplash.com

Kuva: Blair Fraser / unsplash.com

Kirjat vetosivat minuun hyvin eri tavoin. Antautumisesta yksinkertaisesti löysin itseni, se oli hyvin monella tavalla myös minun tarinani. Luin kirjan jonkinlaisen puhtaan tunnistamisinnon vallassa, enkä oikeastaan osaa sanoa sen mahdollisista romaanitaiteellisista ansioista yhtään mitään. Lähestyminen sen sijaan vakuutti nimenomaan romaanina. Pidin kahden hyvin erilaisen tarinan rinnastamisesta ja yhteen punomisesta, lomittain asettelu oli tehty huolella, ja pienet motiivit ja yksityiskohdat tukivat suurempia teemoja. Tärkein on kuitenkin Snellmanin kieli, joka elää, hengittää, kuplii ja pyörteilee, ja on valtavan orgaanista ja joustavaa.

Molemmissa kirjoissa puhutaan myös äitiydestä niin kauniisti ja kipeästi, että tunnustan pillittäneeni lukiessani aika lailla.

“Lapset kulkevat yksinään, omia teitään, kokevat iloja ja kohtaavat suruja joista en saa tietää, saavat kolhuja joita en enää puhalla, valvovat yksin sekä oikeissa ja väärissä kainaloissa, minusta kaukana, unohtavat aamiaisen, potevat krapuloita, pelkäävät pimeää eikä minua ole, eikä pidäkään olla, mutta heidän sakeat reittinsä tuntuvat kuin veren virtaus ohimojen alla, kun herään öisin ja tuijotan ohiajavien autojen valoja, minussa jäljellä heidän ensimmäinen turvapaikkansa, arpinen, hyödytön ei enää kenenkään asumus, minun solumuistoissani he ovat, ihon muistissa, hikiset sormenpäät, varvashaava, hammas joka putoaa lautaselle, ensimmäisen sydänsurun kyyneleet käsivarrellani.”

Anja Snellman: Antautuminen

 

Silti: koin peittelemättömän omaelämäkerrallisuuden hieman häiritsevänä. Nyt kun olen lukenut lyhyen ajan sisällä kolme Snellmanin kirjaa, joissa tapahtumien omakohtaisuus on nostettu tietoisesti framille, olen hieman tympiintynyt. Minulle on sinänsä yhdentekevää, ovatko tapahtumat totta vai sepitettä, mutta hahmot rakentaisin päässäni mieluiten itse. En vain osaa olla liittämättä henkilöille  julkisuudesta tuttuja kasvoja: Harri Sirolan, Saska Saarikosken, Jukka Orman. Faktan ja fiktion sekoittaminen on minusta lähtökohtaisesti kiinnostavaa, mutta nyt koin tuttujen naamojen mukana olon vaikeuttavan fiktion vietäväksi antautumista. Tämä on tietysti yksi autofiktion ikiaikaisista ongelmista – ja ongelma vain siinä tapauksessa, jos omana lähtökohtana on lukea fiktiivistä romaania. Mutta niin ainakin Lähestymistä lienee syytä lukea, sillä kirjan nimilehdellä kerrotaan teoksen olevan romaani. Snellmanin tapauksessa omaelämäkerrallisuudella leikittely toki kuuluu asiaan, onhan faktan ja fiktion rajankäynti yksi hänen tuotantoaan määrittävistä tekijöistä. Oma lukijapositioni vain hakee vielä paikkaansa.

 

Anja Snellman: Antautuminen
WSOY (2015)
326 sivua
Kansi: Martti Ruokonen

Anja Snellman: Lähestyminen
WSOY (2016)
143 sivua
Kansi: Martti Ruokonen (kuva: Ulla Jokisalo)
Kirja saatu kustantamosta.

Helsingin Kirjamessut 2016: kirjat, blogit, kritiikki

Viime vuonna kirjamessuni jäivät puolitiehen, kun kotipesän vatsatautiset tarvitsivat hoivaajaa. Tänä vuonna totesin itse puolivälissä lauantaita, että nyt on paree lähteä lepäämään flunssaista oloa pois. Sunnuntai jäikin sitten kokonaan väliin, vaikka paljon kiinnostavaa olisi vielä ollut tarjolla. Esimerkiksi Hugleikur Dagsson ja Pirkko Saisio jäivät kokonaan näkemättä, mutta toisaalta, paljon ehdinkin.

messukuva1

Torstaina ja perjantaina piipahdin messuilla töiden jälkeen, ja fiilikset olivat ristiriitaiset. En oikein osannut keskittyä mihinkään, mihin syynä oli todennäköisesti alkava lenssu. Kuljeskelin ympäriinsä, mutta kirjavuoret eivät kutsuneet. Bongailin julkkiksia ja muutamia omiakin tuttavia ja kuuntelin kyllä useampiakin keskusteluja: kritiikin nykytilasta, Q-teatterin historiasta, kustantamojen toiminnasta. Oli Erlend Loe, Tommi Melender & Jukka Laajarinne ja Helmi Kekkonen, Juhani Karila & Antti Arnkil. Paljon asiaa, paljon fiilistelyä ja ehkä hieman ongelmallisia puolen tunnin ohjelmaslotteja, jotka riittävät hyvin tietoiskuihin, mutta huonosti perehtymiseen.

Lauantaiaamuna kirjabloggaajille oli järjestetty parikin tapahtumaa. WSOY ja Tammi aloittivat aamun bloggariaamiaisella, jossa mukana oli timanttista tekijäkaartia: Tuula-Liina Varis, Anja Snellman, Claes Andersson, Riitta Jalonen ja Hannu Mäkelä. Pitkän linjan ammattilaisia oli palkitsevaa kuunnella. Kaikki tottuneita esiintyjiä, kaikilla painokasta sanottavaa, kellään ei kiire hötkyillä minnekään. Kirjailijat kertoivat uusista kirjoistaan, mutta samalla myös jostakin laajemmasta teemasta – Varis historiasta, Andersson vanhenemisesta, Mäkelä kirjailijan työstä, Jalonen kirjoittamisen pitkäänkin kestävistä prosesseista, Snellman (ja kaikki muutkin) omaelämäkerrallisuudesta. Hyvin rakennettu parituntinen.

bloggariaamiainen

Vasemmalta: Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman, Tuula-Liina Varis

Kirjamessuilla kuulemissani keskusteluissa toistui kaksi teemaa ylitse muiden: omaelämäkerrallisuuden / autofiktion nousu ja kritiikin tuho. Post-knausgårdilaisella kirjallisuuskentällä vaikuttaa olevan luontevaa todeta henkilökohtaisuuden olevan tärkeä, itsestäänselväkin kirjoittamisen lähtökohta. Vielä kymmenen vuotta sitten omakohtaisuutta oli tapana pikemminkin verhota ja selittää pois. Nykyisin ymmärretään ehkä paremmin kaiken kirjoittamisen fiktiivisyys, mutta myös se, että kirjoittaja kirjoittaa aina väistämättä myös persoonallaan, itsestään käsin. Eihän siinä muuten olisi mitään mieltä!

Aamiaistilaisuudessa oli kiinnostavaa kuulla kirjailijoiden näkemyksiä kirjablogeista. Hauskaa oli se, että bloggaajille puhumassa oli myös Tuula-Liina Varis, joka muutama vuosi sitten syytti bloggaajia mutuhuttuilusta ja joka yhä peräänkuulutti tarvetta laajan, taustoittavan, perinpohjaisen taidekritiikin olemassaololle. Yleisöstä todettiin, että samaa kaipaavat myös bloggaajat. Itse ajattelen, että blogien nousu on suoraa seurausta ja reaktio siihen, etteivät etenkään pienemmät kirjat saa enää perinteisessä (printti)mediassa tilaa eikä hyvää kritiikkiä tahdo olla enää saatavilla. Ainakin ajallisesti asiat korreloivat: kirjablogien määrä on kasvanut merkittävästi vuoden 2010 jälkeen.

Kritiikin muuttuneesta asemasta (ja kriitikoiden muuttuneesta työtilanteesta) keskustelivat perjantaina myös Ylva Perera, Fredrik Sonck ja Mia Österlund, jotka pohtivat muun muassa arvostelujen ja kritiikin eroja ja sitä, kuka nykypäivänä ylipäätään on enää kriitikko. Keskustelussa tuotiin esiin se, ettei päätoimisia kulttuurikriitikkoja enää oikeastaan ole. Sonckin (joka siis on HBL:n kulttuuritoimituksen pomo) mielestä asialla on myös positiiviset puolensa, sillä laajan freelancer-verkoston myötä toimituksiin saadaan myös spesifimpää esim. genreosaamista. Perera vastasi toteamalla, että nämä freelancerit ovat kuitenkin usein nuoria, aloittelevia kirjoittajia, jotka eivät osaa hinnoitella työtään – tämä laskee hintatasoa ja tekee kulttuurikritiikin ammattimaisesta harjoittamisesta jälleen pykälän verran hankalampaa.

atenablog

Soili Pohjalainen (vas.) ja Tiina Lifländer

Mutta takaisin lauantaiaamuun. Kiinnostavan kontrastin ison kustannustalon konkareiden sananvaihdolle tarjosi heti perään lauantaiaamun toinen bloggaritapaaminen, jossa puhumassa oli kaksi pienemmän Atena-kustantamon esikoiskirjailijaa, Tiina Lifländer ja Soili Pohjalainen. Heistä molemmilla, kuten myös keskustelua vetäneellä kustannustoimittaja Kanerva Eskolalla, on omakohtaista bloggauskokemusta, joten heidän suhteensa kirjabloggaamiseen oli luonteva. Tässäkin yhteydessä keskusteltiin paljon henkilökohtaisuudesta: kirjailija-, bloggaaja- ja arkiminän erottamisesta ja siitä, onko kirjailijan soveliasta kommentoida omaa kirjaansa koskevia tekstejä. Moni bloggaaja toivoi kommentteja, mutta aika moni kertoi myös saaneensa kirjailijoilta kiukkuista palautetta, jonka olisi hedelmättömänä voinut jättää antamattakin.

Vasemmalta: Otso Kantokorpi, Maaria Ylikangas, Maria Säkö, Aleksis Salusjärvi

Vasemmalta: Otso Kantokorpi, Maaria Ylikangas, Maria Säkö, Aleksis Salusjärvi

Messujen annista haluan vielä erikseen nostaa esiin Aleksis Salusjärven ja Maria Säkön vetämän Kriitikkobattlen. Siinä Maaria Ylikankaalle ja Otso Kantokorvelle esitettiin tekstinäytteitä, joista he saivat lausua välittömän arvionsa ja kertoa, mihin he kiinnittivät niissä huomiota ja minkä asioiden ympärille he lähtisivät kritiikkiä rakentamaan. Battlen idea oli erinomainen, mutta sille varattu aika liian lyhyt. Ylikankaalla ja Kantokorvella oli sana hallussa ja he olisivat ajan salliessa saaneet avattua kritiikin rakentamista vielä paljon enemmänkin. Mutta konseptille peukkua!

Kirjamessuille kiitos bloggaripassista. Ensi vuoteen!

Kirjamessujen lippuarvonta

Se olis lokakuu ja Helsingin Kirjamessut taas!

Yritän suoriutua paikan päälle niin monena päivänä kuin suinkin ja toivon, ettei force majeure tule ja vie (viime vuonna se oli kotitaaperoni mahatauti, oh joy). Messukuvastoa olen ehtinyt vasta selailla, mutta isoista nimistä toivon pääseväni kuulemaan ainakin Erlend Loea, Hugleikur Dagssonia, Pirkko Saisiota ja Anja Snellmania. Entä sinä?

Kuva: Messukeskus / Helsingin Kirjamessut

Kuva: Messukeskus / Helsingin Kirjamessut

Hyviä sanoja arpoo lukijoidensa kesken kaksi (2) lippua, jotka oikeuttavat kertakäyntiin messuilla yhtenä vapaavalintaisena päivänä. Osallistu arvontaan kommentoimalla tätä postausta ja kertomalla omat messutärppisi tai kiinnostuksen kohteesi Kirjamessujen ohjelmasta. (Tai kommentoimalla messuasioita muuten vaan.) Kaksi vastaajaa palkitaan eli molemmat saavat yhden lipun.

kirjamessuliput2016

Arvonta päättyy sunnuntaina 23.10. kello 24.00, liput lähtevät postiin maanantaina. Kommentointi vaatii sähköpostiosoitteen jättämistä, mutta osoitetta ei julkaista.

Bonne chance!

 

EDIT: Arvonta suoritettu! Arpaonni suosi nimimerkkejä Maijaa ja Kaisa (laitattehan minulle pian osoitteenne, jotta liput ehtivät perille ennen messujen alkua). Onnea voittajille ja suuret kiitokset kaikille osallistuneille!

Knausgårdin pitkät jäähyväiset

Taisteluni-sarjan kuudes osa on komea päätös Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerralliselle kirjasarjalle.

Kustantamot pukkaavat syyskauden kirjoja ulos kuin viimeistä päivää, mutta minä taistelen vielä kevään tarjonnan kanssa. Viipeen syynä on pitkälti Karl Ove Knausgård, jonka Taisteluni-sarjan kuudes osa osoittautui melkoiseksi luku-urakaksi. 1 216 sivua ja 1,27 kiloa pitivät huolen siitä, ettei kirjaa todellakaan kanniskellut mukana lyhyemmillä tai pidemmillä matkoilla, ja lukeminen kesti ja kesti. Voi, miksi en hankkinut e-kirjaa?

Knausgård terassilla, Knausgård riippumatossa.

Knausgård terassilla, Knausgård riippumatossa.

Kuudennessa kirjassa Knausgård ei tarjoa helpoimpia mahdollisia jäähyväisiä. Kirja etenee edellisten tavoin kuvaamalla perhearkea pedanttisen yksityiskohtaisesti ja katkaisemalla arjen kuvauksen esseenomaisilla pohdinnoilla taiteesta, filosofiasta ja yhteiskunta- ja kulttuurihistoriasta. Tällä kertaa esseet ovat entistäkin perinpohjaisempia, polveilevampia ja pidempiä, ja välillä intohimoisellakin Knasu-kahlaajalla on hankaluuksia jaksaa mukana. Knausgård harjoittaa muun muassa Paul Celanin runon “Ahtokulku” perusteellista lähilukua ja kirjoittaa useita satoja sivua Hitleristä ja hänen taustoistaan. Aihevalinnat ovat perusteltuja ja tukevat hyvin kokonaisuutta, mutta editointivaiheessa kirjaa olisi voinut jäntevöittää reippaastikin jo pelkästään toistoa karsimalla. Nyt kirjan keskiosa on luvalla sanoen melkoista tahmaamista – vaikkakin näkemyksellistä ja kokonaisuuteen saumattomasti niveltyvää.

Olisi kuitenkin väärin korostaa pelkästään kuutososan tervanjuontipuolta. Parhaimmillaan Knausgårdin teksti on yhä täydellinen yhdistelmä painokkuutta ja ilmavuutta, raakuutta ja lempeyttä, asiapitoisuutta ja tunnelmointia, banaaliutta ja ylevyyttä. Taika on tallella.

“Sydän ei perustele. Aivot perustelevat. Ja olin oppinut elämässäni että sydän ratkaisi, eivät aivot. Sen vuoksi kaikki teki elämässä niin saatanan kipeää.”

Ajallisesti kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin vuosiin 2009-2010, jolloin Taisteluni-sarjan ensimmäisiä osia julkaistiin ja jolloin Knasu-hypen ensimmäiset merkit alkoivat olla ilmassa. Romaanin alkuosaa hallitsevat julkaisukiistat lähisuvun kanssa, lopussa paneudutaan Linda-vaimon mielenterveysongelmiin. Onneksi Knausgård kirjoittaa paljon myös siitä, mitä hänen kirjansa edustavat, miksi ne on pitänyt kirjoittaa ja mitä ne ovat hänelle tehneet. Ja ennen kaikkea: miksi hän on asettanut perheensä ja sukunsa näin alttiiksi, eikö hänellä ollut tarvetta suojella heitä?

Knausgård tekee tärkeän huomion siitä, kuinka “minän” totuus on aivan erilainen kuin “meidän” totuus ja kuinka moraali on sosiaalisuutta ja totuuden yläpuolella. Viimeistään nyt lukijalle käy selväksi, että Taisteluni-sarja on niin täyttä fiktiota kuin mikään omaelämäkerrallinen voi olla. Knausgård on itse epäluotettava kertoja par excellence: toisaalla, kerta toisensa perään, hän korostaa kertovansa elämästään juuri niin kuin kaikki tapahtui, toisaalla hän toteaa, ettei muista esimerkiksi lapsuudestaan juuri mitään. Tämä rajankäynti, tämä yritys määritellä kirjallisuuden totuutta, on kenties se, missä Knausgård on lopulta kiinnostavimmillaan.

knasu6

Lopulta kyse on sanoista ja sanomisen oikeutuksesta, kuka saa sanoa, mitä ja millä keinoin. Minusta lukijana tuntuu hirvittävältä ajatus siitä, että Knausgård on katsonut oikeudekseen luoda lapsistaan romaanihenkilöitä. Toisaalta hän painottaa oikeuttaan kertoa oman tarinansa “juuri niin kuin se on tapahtunut”. On tietenkin selvää, että kirjoittaessa asiat muuttuvat toisiksi, ja kirjallisuuden tulkinta on aina kirjoittajan ulottumattomissa. Silti Knausgårdin väite, ettei hän muka olisi kirjoittaessaan tullut lainkaan ajatelleeksi, että hänen kirjoillaan voi olla valtavat vaikutukset hänen lähipiiriinsä ja ihmissuhteisiinsa, on kyllä, sen täytyy olla, silkkaa puppua.

Knausgård toteaa kirjan lopuksi lakanneensa olemasta kirjailija. Uutta tuotantoa on sittemmin kuitenkin ilmestynyt, ja Like julkaisee tämän syksyn aikana hänen Syksy– ja Talvi-nimiset teoksensa, joissa Knausgård selittää maailman ilmiöitä vielä syntymättömälle lapselleen. Kevät– ja Kesä-kirjat julkaistaan suomeksi hieman myöhemmin. Syksy on jo ilmestynyt, ja silmiini osuneet kritiikit ovat olleet hieman nihkeitä. Voi olla, että joudun itsekin pitämään nyt Knasu-paussia – sen verran tyhjentävä synteesi kuudes kirja lopulta oli.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kuudes kirja.
Like (2016)
Alkuteos: Min kamp. Sjette bok (2011)
Suomentaja: Katriina Huttunen
1 216 sivua
Arvostelukappale

Helmet-lukuhaaste:
25. Kirjassa on yli 500 sivua

Naurulokin kirkunaa

jurkka

Lokki / Teatteri Jurkka 22.9.2016

Anton Tšehovin Lokki on sen luokan klassikko, että tarinan voi hyvällä syyllä olettaa olevan katsojalle vähintään päällisin puolin tuttu. Tämän olettamuksen tekee ainakin Teatteri Jurkassa esitetty Lokki-versio, joka pystymetsäläiselle saattaisi olla hämmentävää seurattavaa. Dialogi kantaa esitystä, joka alkaa ja loppuu kuin veitsellä leikaten, ilman johdantoja, taustoitusta tai loppujäähdyttelyä. Suoraviivaisuudessa on samalla osa esityksen voimasta.

Jurkan lavalla nähtävä Lokki on nimittäin sanalla sanoen hurmaava. Se, ettei Tšehovin tekstiä ole modernisoitu tai juuri muokattu (ainoastaan lyhennetty), tuntuu yllättäen valtavan piristävältä: miksi korjata, jos se ei ole rikki? Miljöö on venäläinen järvenrantamaisema, jossa aikaansa tappaa joukko enemmän ja vähemmän onnettomia taiteilijoita ja sellaiseksi haluavia. Jurkan minilavalla koko 1800-luvun venäläistä yhteiskuntaa markkeeraa yksi maisemataulu, ja riisuttu lavastus auttaa kohdistamaan huomion olennaiseen. Kyse on kaikesta muusta kuin pöhöttyneestä pukudraamasta, ja tekijöiden luotto Tšehovin dialogiin on sataprosenttinen.

Mitä niukemmiksi puitteet on vedetty (rekvisiittana toimivat mm. taulu, langanpätkä, laastari ja pillimehu), sitä korkeampaan lentoon lähtee Tšehovin teksti. Hänen pahaisten hahmojensa mitättömät huolet ja näköalattomuus, joilla he ongelmiaan setvivät, on nolostuttavan tuttua ja aina ajankohtaista. Siipeensä saaneet luontokappaleet liihottavat hetken, kunnes heidät ja heidän unelmansa ammutaan alas. Matkalla ei paljoa tapahdu, mutta tunteet liikehtivät sitäkin enemmän.

lokki4
Näyttelijöitä esityksessä on kaksi, Ella Mettänen ja Eero Ojala, jotka hoitelevat neljää roolia kumpainenkin. Mettänen diivailee uskottavasti näyttelijä Irinana ja tekee Sorinista ja Dornista yksiulotteiset, mutta yhtä kaikki mainiot tulkinnat. Ninana Mettänen loistaa, ja Ninan hahmossa yhdistyvät saumattomimmin tragedia ja komedia. Ojalan harteille jäävät traaginen Kostja, elosteleva kirjailija Trigorin, sekä Samrajev ja parin kohtauksen verran Sorinia. Groteskit hahmot on vedetty rankasti karikatyyreiksi, mutta ratkaisu toimii ja helpottaa näytelmän seuraamista. Siirtymiset roolista toiseen ovat sulavia, ja kun hahmo vaihtuu, vaihtuu myös puhetapa ja elekieli. Mettänen ja Ojala ovat valtavan taitavia, ja etenkin Mettänen tekee vaikutuksen laajalla ilmaisuskaalallaan.

Kuva: Henri Tuulasjärvi

Ella Mettänen ja Eero Ojala. Kuva: Henri Tuulasjärvi

Näytelmä kestää väliaika mukaan luettuna vain 1,5 tuntia, mikä tässä tapauksessa on aivan riittävästi. Tavallaan kyseessä on tiivistelmä ja lyhennelmä Tšehovin Lokista, mutta sellaisena esitys on olennaisuuksiin keskittyvä ja raikas. Tulkinta on toteutettu hyvällä nuoruuden julkeudella: tekijät kunnioittavat kyllä alkuteosta, mutta uskaltavat myös ottaa tekstin kokonaan omakseen. Karsimalla ja tiivistämällä on löydetty tekstistä ajaton ydin, joka yhtä aikaa kertoo niin 1800-luvun Venäjästä kuin meidän omasta ajastammekin.

Vaikka välillä mennäänkin tarkoituksella sketsiviihteen puolelle, ei näytelmän mikään osa tunnu irralliselta tai väkinäiseltä. Henri Tuulasjärven ohjauksessa ymmärretään, mitä Tšehov tarkoitti korostaessaan näytelmän komediallisuutta. Vaikka tunteita on mukana laaja kirjo, jää päällimmäiseksi ymmärrys ihmisestä, hänen iloistaan ja suruistaan, mutta etenkin hullutuksistaan ja typeryydestään, joille on vapauttavaa sekä hymyillä että tirauttaa pari kyyneltä. Näytelmästä jää ilahtunut ja innostunut, kumman kohotteinen olo. Freesiä! Sympaattista! Ihanaa!

 

P.S. Koska myös Tšehovin alkuperäisnäytelmä tuli lukaistua, täydentyy Helmet-lukuhaaste kohdalla 12 (näytelmä).

Pakko päästä pois

jurkka

 

Bonnie ja Clyde / Teatteri Jurkka 9.9.2016 (ennakko)

Nainen, mies ja auto. Nainen on tarjoilija ja asuu lähiössä, mies juuri vapautunut vankilasta, eikä oikein tiedä, mihin suuntaan lähteä. Molemmat haluavat kiihkeästi pois siitä, missä ovat. Autosta tulee kaksikolle yhteinen tila, joka tarjoaa paitsi pakopaikan, myös lupauksen rajattomasta vapaudesta. Lopulta törmäys yhteiskunnan kanssa on kuitenkin väistämätön.

Bonnie ja Clyde (Teatteri Jurkka 2016). Kuva: Marko Mäkinen.

Bonnie ja Clyde (Teatteri Jurkka 2016). Kuva: Marko Mäkinen.

Teatteri Jurkan Bonnie & Clyde siirtää 30-luvun alussa Yhdysvaltoja terrorisoineen gangsteripariskunta Bonnie Parkerin ja Clyde Barrow’n tarinan onnistuneesti nykypäivään. Peruslähtökohta on toimiva: Bonnien ja Clyden tarina on nostettu irti juuriltaan, ja lavalla nähdään lama-ajan Amerikan sijaan välähdyksiä yhteiskunnasta, joka on hyvin lähellä meidän aikaamme. Essi Räisäsen ohjaama ja yhdessä dramaturgi Iida Hämeen-Anttilan kanssa käsikirjoittama näytelmä kertoo maailmasta, jossa ihmisen suurin toive ja likimain velvollisuus on olla hengästymiseen asti onnellinen, kaunis ja vapaa. Vaan mitä vapaana oleminen merkitsee näiden vaatimusten keskellä? Onko se ylipäätään mahdollista?

Näytelmän rytmi on intensiivinen, hengästyttävä. Essi Hellén ja Markus Järvenpää puuskuttavat Bonniena ja Clydena tiensä katsojien sydämiin ja heittäytyvät rooleihinsa pelottomasti, läkähdyttävällä tarmolla. Henkilöt käyttäytyvät kuin olisivat tavaroiden taikamaailmasta lumoutuneita adhd-lapsia. He haluavat seurauksista piittaamatta kaiken mitä keksiä saattavat, hiustenpidennyksistä viihde-elektroniikkaan ja taloon, jossa on uima-allas. Käyttövoimansa teos ammentaa mielikuvien ja todellisuuden ristiriitaisesta suhteesta. Saatuaan “kaiken” Bonnien ja Clyden on pakko huomata, että valinnoista joutuu tavalla tai toisella maksamaan. Mainio huomio tässä ajassa, jossa puhutaan paljon enemmän ihmisen vapauksista kuin niihin liittyvästä vastuunkannosta.

Bonnie ja Clyde (Teatteri Jurkka 2016). Kuva: Marko Mäkinen.

Bonnie ja Clyde (Teatteri Jurkka 2016). Kuva: Marko Mäkinen.

Näytelmästä on riisuttu kaikki Bonnie ja Clyde -myyttiin liittyvä romantiikka. Lavastus ja puvustus ovat tarkoituksellisen karuja – poissa ovat esimerkiksi Arthur Pennin klassisesta vuoden 1967 elokuvaversiosta muistettavat coolit poseeraukset ja viimeisen päälle tyylikkäät asukokonaisuudet. Jurkan versiossa Bonnien ja Clyden yllä nähtävät siniharmaat koiranoksennuspaidat, hiusdonitsit ja maailman rumimmat sukat korostavat ja kommentoivat omalla osuvalla tavallaan henkilöiden osattomuutta ja ulkopuolisuutta, sitä, ettei heillä rumina ja rahattomina ole mahdollisuutta olla ympäröivän yhteiskunnan täysivaltaisia jäseniä. Bonnie huomaa, että häntä katsotaan niin kuin hän olisi väärässä paikassa, ja Bonnie tahtoo pois. Tästä huomiosta onkin pelottavan lyhyt matka rikokseen ja terroriin.

Näytelmän ensimmäisellä puoliskolla käytetään hieman turhankin paljon aikaa henkilöiden kuumeisen vapaudenkaipuun ja ahdistuksen manifestointiin. Kiinnostavimmillaan ja ajankohtaisimmillaan esitys on tutkiessaan, mitä vaikutuksia osattomuuden kokemuksella on ihmisiin. Teksti on rikas, moniääninen kudelma, joka mahdollistaa useita eri tulkintavaihtoehtoja. Ja kun epätoivo on voittamaisillaan, jättää Bonnie ja Clyde yllättäen pienen toivon liekin lepattamaan kaiken ankeuden  keskelle.

« Older posts Newer posts »

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑