Tag: äänikirja

Tummia sävyjä

Luin hiljattain kaksi tuoreehkoa taiteilijaelämäkertaa/-muistelmaa, jotka niputan tässä yhteen, vaikka ne ovatkin sekä tyylillisesti että päämääriltään tyystin erilaiset. Brittibändi Sueden nokkamiehen Brett Andersonin omaelämäkerta Coal Black Mornings (suomennettu nimellä Hiilenmustat aamut, Sammakko, 2018) on kirjallisestikin kunnianhimoinen katsaus 70-90-lukujen englantilaiseen yhteiskuntaan ja tietenkin myös Andersonin omaan henkilöhistoriaan, siihen, kuinka Andersonista kasvoi taiteilija ja yhden sukupolven ääni. Ruotsalaisnäyttelijä Mikael Persbrandtin muistelmateoksen Mikael Persbrandt – så som jag minns det (jonka on kirjoittanut Carl-Johan Vallgren ja joka on suomennettu nimellä Mikael Persbrandt – muistini mukaan, Tammi, 2018) missiona puolestaan on oikoa Persbrandtiin iltapäivälehdistössä liitettyjä väitteitä, kertoa näyttelijän omat näkemykset viinan- ja huumeenhuuruisista vuosistaan sekä tarjota selityksiä siihen, miksi hän on elänyt niin kuin on elänyt. Oikomista tapahtuu siinä määrin, että teoksen nimi tai alaotsikko voisi hyvin olla myös “men så var det inte” – niin usein fraasi teoksessa toistuu.

Andersonia ja Persbrandtia yhdistää taiteilija-ammatin ja saman ikäluokan lisäksi muun muassa köyhä, työväenluokkainen tausta. Molemmat ovat myös nauttineet suursuosiosta ja kärsineet sen myötä pahasta huumeongelmasta. Anderson kuitenkin rajaa teoksensa freesisti päättymään jo 90-luvun alkupuolelle, niihin vuosiin, jolloin Suede vasta teki ensimmäistä levyään. Pahimmat sekoilut jäävät maininnan tasolle, ja Anderson keskittyy kirjoittamaan taiteilijuudesta, musiikinteon ja kirjoittamisen takana olevista motiiveista sekä yksinkertaisesti taiteellisen työn innoituksesta. Andersonilla on puolellaan myös aika. Koska kuvatuista tapahtumista on jo reilusti yli 20 vuotta (lapsuudesta yli 40), on kirjoittajan helpompi katsella mennyttä tyynesti, matkan päästä.

”I was a snotty, sniffy, slightly maudlin sort of boy raised on Salad Cream and milky tea and cheap meat, always scowling in photographs and a little bit downcast – not nihilistic or depressive really, but definitely glum, and always slightly befuddled.”

Persbrandt sen sijaan rypee lätissään niin, ettei sikailun määrä jää kellekään epäselväksi. Hän ei myöskään epäröi nimetä henkilöitä, joista puhuu, joten kirjassa on paljastuskirjan revittelevää sävyä. Persbrandtin lähipiiriä ei käy kateeksi. Teoksen läpi kulkee kuitenkin myös vakavampi pohjavirta. Persbrandt ehti kärsiä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä mahdollisesti kymmeniä vuosia ennen sen diagnosointia. Näyttelijä pitää sairautta pitkälti päihdeongelmiensa syynä tai ainakin laukaisijana: kun lääkitys saatiin kuntoon, alkoi päihteidenkäyttökin Persbrandtin mukaan pysyä aisoissa.

”Och i slutändan var det faktiskt inte så mycket jag ångrade. Det var sant att jag ställt till med elände och katastrofer, men jag hade också upplevt saker som de flesta människor inte ens kan drömma om. Jag skulle inte dö nyfiken.”

Mikael Persbrandt – så som jag minns det on muodoltaan ja sisällöltään perinteinen taiteilijaelämäkerta, jossa käydään läpi näyttelijän elämän käännekohdat jotakuinkin kronologisesti ja kuvataan hänen elämänkaartaan ulkopuolisen silmin (tietenkin, koska kirjoittaja ei ole Persbrandt itse). Anderson sen sijaan paneutuu siihen, mikä minusta on kaikkein kiinnostavinta: miltä se kaikki tuntui? Mitä asioita pohdin valintoja tehdessäni, mitkä tekijät minuun vaikuttivat, kuinka koin kaiken, mitä minulle tapahtui? Ja mikä tärkeintä, Anderson kuvaa tätä kaikkea valtavan taitavasti ja kiinnostavasti. Kieli on jämäkkää, ilmaisuvoimaista proosaa. Lämmin suositus.

Persbrandt-kirjan kuuntelin näyttelijän itsensä lukemana äänikirjana ja väitän sen olleen tälle kirjalle optimaalinen formaatti: Persbrandtin ääni on vangitseva ja riittää pitämään lukija-kuuntelijan otteessaan niinäkin hetkinä kun narkkaamisen ja ryyppäämisen ylitsevuotavat kuvaukset muutoin alkaisivat puuduttaa. Andersoninkin teokseen tutustuin alkukielellä. Se tuntui ainoalta vaihtoehdolta, koska Suede edustaa minulle jotain hyvin peribrittiläistä ja koska olen aina rakastanut Andersonin tekstejä. Ja hyvin eläviä, vaikkakin romantisoituja, ovatkin muun muassa Andersonin miljööt: 70- ja 80-lukujen ankeat, hiilenmustat lähiöt, 90-luvun tyylikäs, sykkivä, mutta samalla sosiaalisten ongelmien värittämä Lontoo.

”There’s something about the size of London I find comforting: the sense of anonymity, the wealth, the power, the possibility. All the love and poison indeed.”

 

 

Brett Anderson: Coal Black Mornings
Little, Brown (2018)
209 sivua
Kansi: Paul Khera, Duncan Spilling

 

Carl-Johan Vallgren: Mikael Persbrandt – så som jag minns det
BookBeat-äänikirja (Bonnier Audio, 2017)
Lukija: Mikael Persbrandt
Kesto: 14h 10 min

Flunssakauden kirjat – osa 2

Sairastin vuoden 2017 aluksi elämäni ensimmäisen influenssan – rokotteesta huolimatta, kiitos vain – enkä suosittele kokemusta kenellekään. Viikko vuoteenomana voisi ideaalimaailmassa merkitä pinoa luettuja kirjoja, mutta nyt oli muun muassa pää niin saaplarin kipeä, ettei silmiä tahtonut pystyä avaamaan. Äänikirjoistakaan ei juuri ollut iloa testihenkilön jatkuvasta torkahtelusta ja huomiokyvyn herpaantumisesta johtuen. Jotain kuitenkin tuli käytyä läpi ja luettua loppuun. (Pahoitteluni kirjailijoille, en ehkä ollut teostenne äärellä aivan tarkkaavimmillani tällä kertaa.)

 

Kuva: Gummerus.

Kuva: Gummerus.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016)

Viikilän Finlandia-voittaja on pieni suuri kirja Helsingin rakentamisesta ja yhden miehen eli Engelin kaupungin eteen tekemistä uhrauksista.

Engelin “yöpäiväkirjan” muotoon konstruoitu teos viipyilee rakentuvan kaupungin impressioissa, ja Viikilän runollinen kieli pakottaa lukijan pysähtelemään tämän tästä kadunkulmiin sanavalintoja ja ilmaisuja ihailemaan. Kauneutensa lisäksi teos oli minusta paikoin hillittömän hauska juuri Viikilän sanankäytön ansiosta. ”On epämiellyttävä tieto, että milloin tahansa voi mieliala muuttua hyvästä huonoksi. On turha suunnitella huviretkeä, koska huvista ei etukäteen tiedä.” Tai: ”Hän oli käynyt kaikkialla, muutenhan hän ei olisi tullut Helsinkiin.” Suomi100-fiiliksiin sopii mainiosti myös aforistinen toteamus ”Suomi on maa, jossa lapset leikkivät pimeässä”.

Erikoiskiitosta ansaitsee kirjan kaunis kansi. Vain harvoin tukevat kansi ja sisältö näin hienosti toisiaan.

Helmet-lukuhaaste:
1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
8. Suomen historiasta kertova kirja
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
35. Kirjan nimessä on erisnimi

 

Kuva: WSOY.

Kuva: WSOY.

Juuli Niemi: Et kävele yksin (WSOY, 2016). BookBeat-äänikirja.

Finlandia-Juniorin voittaja kertoo 15-vuotiaiden Adan ja Egzonin rakkaustarinan sievistelemättä ja liikoja romantisoimatta, ja tuo ansiokkaasti esiin molempien päähenkilöiden näkökulmat.

Tarina ensirakkaudesta on hirveän kipeä niin kuin ensirakkaudet tuppaavat olemaan, mutta uskon sen olevan teini-ikäisille myös samastuttava. Suomi on totta vie muuttunut niistä ajoista kun itse olin nuori, onneksi(kin)! Toisaalta kirjan tunnepuolella oli paljon tunnistettavaa tuosta siivekkäästä ja verisestä ajasta, jolloin kaikki vasta muovautuu eikä mikään ole selvää. Niemen kieli on runollista ja ilmaisuvoimaista, eikä kirjailija aliarvioi nuoria lukijoita, niin kuin ei pidäkään. Keski-ikäiselle lukijalle kirja antoi kuitenkin aika vähän: olin kiinnostunut, viehättynyt ja välillä ärsyyntynyt (niin kuin teinien seurassa usein käy), mutta eläytymisen kanssa oli vähän niin ja näin.

Helmet-lukuhaaste:
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

 

Kuva: WSOY.

Kuva: WSOY.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (WSOY, 2016). BookBeat-äänikirja.

 
Aijaijaijai! Emma Puikkosen Finlandia-ehdokkaana ollut Eurooppalaiset unet on juuri sellainen kirja, jollaisen kirjoittaisin, jos kirjoittaa osaisin.

Novellit kulkevat ympäri Eurooppaa lähimenneisyydessä ja -tulevaisuudessa, henkilöt ja heidän kohtalonsa sivuavat toisiaan yllättävästi ja kertomukset tasapainottelevat jossakin unen ja valveen rajamailla. Samalla teoksen yhteiskunnallinen analyysi on terävää, kirkasta ja tiukasti ajassa kiinni. Eurooppalaisissa unissa ei ole mitään hapuilevaa, ja etenkin päätösnovelli jää mieleen pitkäksi aikaa. Kustantaja on kategorisoinut kirjan episodiromaaniksi, mikä pääsi yllättämään, koska äänikirjaa kuunnellessani mielsin itse teoksen novellikokoelmaksi. Vaikka episodimainen rakenne ja runsas henkilömäärä olisivat saattaneet äänikirjaa kuunnellessa olla hankalia, oli Eurooppalaiset unet kuitenkin miellyttävää kuunneltavaa muun muassa selkeän kielen ja hieman hankalasti määriteltävän, jonkinlaisen sisäisen johdonmukaisuutensa ansiosta.

Helmet-lukuhaaste:
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

 

Kuva: Tammi.

Kuva: Tammi.

Jenni Sarras: Tavarataidot – arkijärjellä koti kuntoon (Tammi, 2017). BookBeat-sähkökirja.

 
Ammattijärjestäjien ammattikunnasta on Suomessa puhuttu vasta noin kymmenen vuoden ajan, vaikka kansakunnan kaapeissa ja kaapinpäällisissä olisi varmasti ollut raivattavaa jo paljon aiemminkin.

Tavarataidot on raivauskirjallisuuden kansainväliseen bestselleriin Konmariin (jota olen kylläkin vain selaillut) verrattuna pullollaan maalaisjärkeä. Raivaamiseen ei tarvitse ryhtyä raivaamisen itsensä vuoksi, eikä mitään ole pakko heittää pois, jos säilytystilaa riittää. Omistamisen, säilyttämisen ja järjestämisen perusperiaatteita läpikäyvä teos sopii aloittelijoille, mutta jos tavarataitojaan on jo ehtinyt treenailla yhdenkään raivausprojektin tai alan teoksen kanssa, ei tästä löydä paljoakaan uutta. (Toisaalta: innostuinpa siivoamaan vaatekaappia. )Kirja on kirjoitettu poikkeuksellisen selkeällä suomen kielellä, mistä iso plussa.

Helmet-lukuhaaste:
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Lue minulle ääneen

Voi äh, mikä helmikuu. Tänä talvena selvisin kuivin jaloin marras-tammikuun pimeysahdistuksesta ja jouluhärdellistä, mutta helmikuu pääsi yllättämään. Kuukausi on ollut kuin ruuhkavuosien määritelmä: työkiireitä, jotka ovat pakottaneet avaamaan työkoneen vielä lapsen nukahdettua yöunilleen, lapsen sairastelua, suru-uutisten käsittelyä ja kaiken yllä oma vetämätön olo, joka on saanut kaikki tavallisetkin askareet tuntumaan tervanjuonnilta. Eilen illalla joku päätti sitten istuttaa kurkkuuni kaktuksen. Huomisillaksi olisi teatterilippu Kansallisen Olipa kerran minä -esitykseen, ans kattoo kuin käy.

Kuukausi on siis hujahtanut kaiken epäkirjallisen sälän parissa (lue: harakoille). Fyysisten kirjojen avaamiselle ei ole kerta kaikkiaan ollut aikaa, mutta onneksi ovat ääni- ja e-kirjat, joita olen voinut kuunnella ja lukea työmatkoilla. Työmatkaa ei tosin ole kuin 15–20 minuuttia suuntaansa (kävellen), joten useimpina aamuina olen löytänyt itseni vetkuttelemasta työpaikan naulakoilta, ripustelemassa takkiani henkariin hi-taas-ti, jotta voisin kuunnella vielä ihan vähän.

Narkkari mikä narkkari.

Helmikuun saldo: Pirkko Saision Lokikirja ja Tommi Kinnusen Neljäntienristeys äänikirjoina ja John Williamsin Stoner Fabulan e-kirjana.
Menossa: Tommi Kinnusen Lopotti äänikirjana.

helmi2016_3
Tämä Tommi Kinnunen on kyllä merkillinen mies. Olin ajatellut, ettei Neljäntienristeys olisi heiniäni aiheen puolesta, mutta olin ihan väärässä. Ihan kertakaikkisen totaalisen absoluuttisen väärässä. Olen täysin koukussa paitsi Löytövaaran suvun tarinaan, myös ennen kaikkea Kinnusen kieleen, joka on yhtä aikaa viiltävän tarkkaa ja riisuttua ja häkellyttävän kaunista. 1900-luvun Suomen historia tulee käytyä läpi useiden eri teemojen kautta, mutta katse pysyy koko ajan ihmisen tasolla. Erityisen suuren vaikutuksen minuun tekivät teosten lapset, joiden kuvauksissa oli hienosti tavoitettu lasten tapa assosioida ja katsoa maailmaa. Ja miten elämän raadollisuus saatiinkin heidän kauttaan kaikkein selvimmin ja sydäntäsärkevimmin esiin. Välillä itketti niin, että teki mieli kääriytyä kerälle ja vikistä.

Sarjaan lienee tulossa vielä kolmaskin kirja, Kiviharju. Odotan.

helmi2016

Äänikirjojen uskon tulleen nyt pysyvästi elämääni, puhtaasti ajankäytöllisistä syistä. Ongelmaton formaatti ei ole. Ainakin vilkasliikenteisen kadun vartta kävellessä joutuu silloin tällöin kelailemaan taaksepäin, kun ohi hurauttava rekka sattuu kaasuttamaan kohdalla juuri silloin kun kerrotaan jotain oleellista informaatiota, esimerkiksi vuosiluku. Kinnusen kirjoissa, joissa lukujen välillä vaihtuvat niin kertojat, miljööt kuin vuosikymmenetkin, tämä tuppasi välillä olemaan ongelma. Kotona kuunnellessa taas saattaa hairahtua ajattelemaan / puuhailemaan ihan muita juttuja, kunnes huomaa, että kuullun ymmärtäminen on ollut vartin katkolla. Mutta aamukoomassa, mekaanisesti suoritettavalla työmatkalla, jonka osaisi kulkea unissaan, tekstiin pystyy uppoutumaan hyvin.

Oma erityisen merkittävä roolinsa on äänikirjojen lukijoilla. Kinnusen kirjat lukee Krista Putkonen-Örn, jonka vahva, tumma ja eleetön ääni jättää tilaa kuulijan omille tulkinnoille, ja kuuntelukokemus muistuttaa kirjan lukemista. Pirkko Saision omaelämäkerrallisen Lokikirjan tulkitsijana on puolestaan itseoikeutetusti Elsa Saisio, joka itsekin esiintyy kirjassa. Niinpä hänellä on mahdollisuus osallistua teokseen aivan eri tavoin, kommentoida kirjoitettua ja väittää vastaankin. (“Ja niin Elsa teki sitä ja tätä… – Ja en muuten tehnyt!”) Ei enää puhtaasti kaunokirjallisuutta, lähempänä teatteria.

Joten hyvää myöhästynyttä Maailman ääneen lukemisen päivää (24.2.) täältä vaan. Kyllä teitä lukijoita kuunnellaan.

Helmetin lukuhaasteesta ruksitaan helmikuussa kohdat
2. Matkakertomus (Lokikirja)
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin (Neljäntienristeys, Stoner)
45. Suomalaisesta miehesta kertova kirja (Neljäntienristeys ja Lopotti)
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja (Lopotti)

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (äänikirja)
WSOY (2014)
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Tommi Kinnunen: Lopotti (äänikirja)
WSOY (2016)
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Pirkko Saisio: Lokikirja (äänikirja)
Siltala (2012)
Lukija: Elsa Saisio

John Williams: Stoner (e-kirja)
Bazar Kustannus (2015)
306 sivua
Alkuteos: Stoner (1965)
Kääntäjä: Ilkka Rekiaro

© 2018 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenUp ↑