No siis se ääni.

Mark Lanegania tulee jostain syystä kuunneltua melko vähän, vaikka kyseessä lienee loppujen lopuksi yksi suosikkiartisteistani. Lanegan on Lanegan, tasainen ja varma, muttei koskaan tylsä. Tuottelias, ahkera kollaboraattori. Karismaattinen ja ihana. Ja kaikki biisit hän onnistuu tekemään omikseen.

Aikoinaan Screaming Treesissä pinnalle ponnahtaneen ja sittemmin rockin varjoisalle vaihtoehtolaidalle paikkansa juurruttaneen Laneganin keikka Circuksessa 6.2.2015 oli yksi niistä tapahtumista, joihin hikinen jonotusepisodini Lippupalvelussa kulttuuriseteleiden viimeisenä käyttöpäivänä minut johdatti. Totesin nähneeni miehen livenä (siinä kuuluisassa entisessä elämässä) yllättävänkin monta kertaa – Queens of the Stone Agen kanssa pariin otteeseen, kerran Gutter Twinsissä, kerran Soulsaversien kanssa ja pariin otteeseen ihan vaan omana itsenään. Nyt lavalla oli Mark Lanegan Band. Settilista painottui voimakkaasti miehen tuoreempaan tuotantoon, etenkin Blues Funeraliin (2012) ja uusimpaan levyyn Phantom Radioon (2014), joista kumpikaan ei ollut minulle ennalta kovin tuttu.

lanegan4

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Phantom Radiolta kuultiin ainakin tarttuva Harvest Home ja hypnoottisesti junttaava Death Trip to Tulsa. Itselleni tärkeimpiä hetkiä olivat Bubblegumin (2004) poiminnat: riipivän ihana When Your Number Isn’t Up, napakka Hit the City sekä encorena kuultu, pahaenteisesti rullaava Metamphetamine Blues. Uudet elektronisen musiikin kanssa flirttailevat kuviot eivät minulle auenneet, ja Circuksen epätasainen äänentoisto onnistui tappamaan Laneganin äänen useammassakin biisissä, mikä oli tietenkin anteeksiantamatonta.

Rujouden rakastajalle keikka oli kuitenkin mannaa taivaasta. Vaikka laulut ovat täynnä kipua, kaihoa ja ikävää, on niissä myös mittaamaton määrä inhimillisyyttä ja lämpöä. Yllätyksiä ei tarjolla ollut, mutta Laneganin kaltaisen miehen homma ei ole niitä tarjotakaan. Thumbs up, minä nautin, sanoi täti kun rokkikeikalta palasi. (Ja kyllä: seuraavana päivänä väsytti. Kamalasti. Jatkobaarissakin oli epäilyttävän nuoria ihmisiä. Siis tosi nuoria, jotain parikymppisiä. Eivät olleet varmaan edes syntyneet silloin kun Sweet Oblivion ilmestyi, oho. [/tätimoodi päättyy])

En vain voi olla miettimättä, millainen ääni Laneganilla on ollut lapsena. Miltä on kuulostanut puhumaan opetteleva, kymmenvuotias tai teini-ikäinen Mark-poikanen? Eletyllä elämällä ja nautitulla dopingilla lienee ollut miehen ääneen oma vaikutuksensa, mutta ei kai äänestä tuollainen pelkällä pämppäämisellä tule?

Päivän hyvä sana: lurjus. Maailma taitaa olla nykyisin niin mustavalkoinen ja polarisoitunut, että hyväntahtoiset lurjukset ovat kuolleet sukupuuttoon. Ketkuja ja kepuleita on, hunsvottejakin ehkä vielä, mutta hyväkkäisiin ja lurjuksiin törmää harvoin. Emmekö enää siedä hyvän ja pahan rinnakkaineloa?