Tag: Honkasalo Laura

Helsingin Kirjamessut 2015 – 1. päivä

Oikeastaan otsikon kuuluisi olla “ensimmäinen tunti”, sillä juuri tuon kauempaa en ehtinyt olla torstaina paikalla työpäivän ja erinäisten iltasella hoidettavien velvollisuuksien välisenä aikana. Tunnissa ehdin bongailla kirjailijoita, ihmetellä Sofi Oksasen ympärillä pyörinyttä hässäkkää, juoda kupin kahvia, ostaa yhden lahjakirjan sekä muuten vain nuuskutella Messukeskuksen innostunutta tunnelmaa.

IMG_0781
Yhden keskustelunkin seurasin. Laura Honkasalo, Taina Latvala ja Tua Harno puhuivat Baba Lybeckin kanssa vahvoista naisista ja vahvoista rakkaustarinoista. Aihe oli aika kliseinen, eikä keskustelussa päästy oikein puusta pitkään. Jäinpähän taas miettimään tuota “vahva nainen” -termiäkin. Jos nainen on vahva, hän on tervaskanto ja sinnittelijä. Jos mies on vahva, hän on fyysisesti vahva. Näin kai se menee.

messut2
En ole lukenut kolmikon uusimpia teoksia, mutta vanhempia kyllä, ja pidän kovasti jokaisen kirjoitustyylistä. Suurimman vaikutuksen keskustelijoista teki Tua Harno, joka esitti mielipiteensä napakasti ja jäsennellysti. Pääkoppaan jäi resonoimaan Harnon kommentti “nykymaailmassa ei ole suurempaa rikosta kuin se, että on onneton” – ja tuo onnettomuuskin on nykyisin jokaisen oma vika, koska henkilökohtaista valinnanvaraa on käytännössä rajattomasti. Julmaa, itseä ja toisia kohtaan. Harnon uutuus Oranssi maa kiinnostaa nyt joka tapauksessa kovasti.

Huomenna uudestaan, toivottavasti hieman paremmalla ajalla. Jos muistaisi ottaa oikean kamerankin mukaan.

Kirjan vuoden lukuhaaste osa 1 – Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää näin hieman jälkijunassa! Startataan HelMet-kirjastojen lukuhaaste kotimaisella kaunokirjalla, joka kattaa ainakin haasteen kohdat 1 ja 32:
1.  Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi

Laura Honkasalon romaani Sinun lapsesi eivät ole sinun ilmestyi vuonna 2001 ja sai tuolloin runsaasti julkisuutta. Taistolaisuutta ei ollut vielä juurikaan kuvattu lapsen näkökulmasta, ja näkemykset olivat muutoinkin hyvin mustavalkoisia: ideologiaa joko ihailtiin tai sen naiiviutta halveksuttiin. Minulta kirja jäi tuolloin väliin, ehkä siksi, ettei aihe herättänyt erityisen suurta mielenkiintoa ja toisekseen siksi, että olen aina ollut huono jonottamaan kirjastosta suosittuja kirjoja – luettavaa riittää muutenkin. Valitettavasti tuolla metodilla moni kiinnostava teos jää lopullisesti unholaan.

 

Tuo kirjaa halaava lapsi on kyllä minun.

Tuo kirjaa halaava lapsi on kyllä minun.

 

 

 

 

 

 

 

 

Nyt poimin Honkasalon kirjaston hyllystä aika lailla sattumalta. Sattuma osoittautui hyväksi, sillä ihastuin ikihyviksi kirjailijan tarkkaan ja ilmaisuvoimaiseen kieleen. Lapsen näkökulmaa on aina vaikea tavoittaa uskottavasti, mutta siinä Honkasalo mielestäni onnistuu. Myös ajan ja miljöön kuvausta pidin uskottavina, vaikken taistolaislapsuutta olekaan kokenut. Romaani muistuttaa hienosti siitä, kuinka viime kädessä olemme aina aikamme lapsia ja kuinka yksityinen ei ole lopulta koskaan kokonaan yksityistä.

Kerronta imaisi mukaansa poikkeuksellisen intensiivisesti. Siirtymät kahden eri aikatason (70- ja 90-lukujen) välillä olivat sujuvia, ja teos toimi hienosti lukuromaanina. (Tämä on paljon sanottu henkilöltä, jonka mielestä tarina kuin tarina tulee voida kertoa sadassa sivussa, kaikki muu on jaarittelua.) Honkasalon 396-sivuisen kertomuksen äärellä viihdyin kuitenkin vaivatta, harvinaista!

Kirjailijan omasta henkilöhistoriasta ja romaanin omakohtaisuudesta on kirjoitettu paljon, mutta itse olin jostain syystä ohittanut nämä artikkelit lähes täysin. Pääsin tutustumaan kirjaan puhtaalta pöydältä, ilman epitekstien painolastia, mikä oli tässä tapauksessa pelkästään positiivista. Muutamaan otteeseen tavoitin itseni tuumimasta, että teoksen täytyy olla jossain määrin omaelämäkerrallinen, sillä niin yksityiskohtaisia olivat tavaroiden, tuoksujen ja tunnelmien kuvaukset. Hassu ajatus, tietenkin kaiken voi kuvitella. Ehkä voi kuitenkin sanoa kirjailijan onnistuneen jossain, jos lukijan eteen avautuvat kuvat ovat niin eläviä, että niitä pitää elettyinä ja ”tosina”.

Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
Gummerus (2001)
396 sivua
Kansi: Petteri Tikkanen, Liisa Holm

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑