Tag: käännöskirjallisuus

Knausgårdin pitkät jäähyväiset

Taisteluni-sarjan kuudes osa on komea päätös Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerralliselle kirjasarjalle.

Kustantamot pukkaavat syyskauden kirjoja ulos kuin viimeistä päivää, mutta minä taistelen vielä kevään tarjonnan kanssa. Viipeen syynä on pitkälti Karl Ove Knausgård, jonka Taisteluni-sarjan kuudes osa osoittautui melkoiseksi luku-urakaksi. 1 216 sivua ja 1,27 kiloa pitivät huolen siitä, ettei kirjaa todellakaan kanniskellut mukana lyhyemmillä tai pidemmillä matkoilla, ja lukeminen kesti ja kesti. Voi, miksi en hankkinut e-kirjaa?

Knausgård terassilla, Knausgård riippumatossa.

Knausgård terassilla, Knausgård riippumatossa.

Kuudennessa kirjassa Knausgård ei tarjoa helpoimpia mahdollisia jäähyväisiä. Kirja etenee edellisten tavoin kuvaamalla perhearkea pedanttisen yksityiskohtaisesti ja katkaisemalla arjen kuvauksen esseenomaisilla pohdinnoilla taiteesta, filosofiasta ja yhteiskunta- ja kulttuurihistoriasta. Tällä kertaa esseet ovat entistäkin perinpohjaisempia, polveilevampia ja pidempiä, ja välillä intohimoisellakin Knasu-kahlaajalla on hankaluuksia jaksaa mukana. Knausgård harjoittaa muun muassa Paul Celanin runon “Ahtokulku” perusteellista lähilukua ja kirjoittaa useita satoja sivua Hitleristä ja hänen taustoistaan. Aihevalinnat ovat perusteltuja ja tukevat hyvin kokonaisuutta, mutta editointivaiheessa kirjaa olisi voinut jäntevöittää reippaastikin jo pelkästään toistoa karsimalla. Nyt kirjan keskiosa on luvalla sanoen melkoista tahmaamista – vaikkakin näkemyksellistä ja kokonaisuuteen saumattomasti niveltyvää.

Olisi kuitenkin väärin korostaa pelkästään kuutososan tervanjuontipuolta. Parhaimmillaan Knausgårdin teksti on yhä täydellinen yhdistelmä painokkuutta ja ilmavuutta, raakuutta ja lempeyttä, asiapitoisuutta ja tunnelmointia, banaaliutta ja ylevyyttä. Taika on tallella.

“Sydän ei perustele. Aivot perustelevat. Ja olin oppinut elämässäni että sydän ratkaisi, eivät aivot. Sen vuoksi kaikki teki elämässä niin saatanan kipeää.”

Ajallisesti kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin vuosiin 2009-2010, jolloin Taisteluni-sarjan ensimmäisiä osia julkaistiin ja jolloin Knasu-hypen ensimmäiset merkit alkoivat olla ilmassa. Romaanin alkuosaa hallitsevat julkaisukiistat lähisuvun kanssa, lopussa paneudutaan Linda-vaimon mielenterveysongelmiin. Onneksi Knausgård kirjoittaa paljon myös siitä, mitä hänen kirjansa edustavat, miksi ne on pitänyt kirjoittaa ja mitä ne ovat hänelle tehneet. Ja ennen kaikkea: miksi hän on asettanut perheensä ja sukunsa näin alttiiksi, eikö hänellä ollut tarvetta suojella heitä?

Knausgård tekee tärkeän huomion siitä, kuinka “minän” totuus on aivan erilainen kuin “meidän” totuus ja kuinka moraali on sosiaalisuutta ja totuuden yläpuolella. Viimeistään nyt lukijalle käy selväksi, että Taisteluni-sarja on niin täyttä fiktiota kuin mikään omaelämäkerrallinen voi olla. Knausgård on itse epäluotettava kertoja par excellence: toisaalla, kerta toisensa perään, hän korostaa kertovansa elämästään juuri niin kuin kaikki tapahtui, toisaalla hän toteaa, ettei muista esimerkiksi lapsuudestaan juuri mitään. Tämä rajankäynti, tämä yritys määritellä kirjallisuuden totuutta, on kenties se, missä Knausgård on lopulta kiinnostavimmillaan.

knasu6

Lopulta kyse on sanoista ja sanomisen oikeutuksesta, kuka saa sanoa, mitä ja millä keinoin. Minusta lukijana tuntuu hirvittävältä ajatus siitä, että Knausgård on katsonut oikeudekseen luoda lapsistaan romaanihenkilöitä. Toisaalta hän painottaa oikeuttaan kertoa oman tarinansa “juuri niin kuin se on tapahtunut”. On tietenkin selvää, että kirjoittaessa asiat muuttuvat toisiksi, ja kirjallisuuden tulkinta on aina kirjoittajan ulottumattomissa. Silti Knausgårdin väite, ettei hän muka olisi kirjoittaessaan tullut lainkaan ajatelleeksi, että hänen kirjoillaan voi olla valtavat vaikutukset hänen lähipiiriinsä ja ihmissuhteisiinsa, on kyllä, sen täytyy olla, silkkaa puppua.

Knausgård toteaa kirjan lopuksi lakanneensa olemasta kirjailija. Uutta tuotantoa on sittemmin kuitenkin ilmestynyt, ja Like julkaisee tämän syksyn aikana hänen Syksy– ja Talvi-nimiset teoksensa, joissa Knausgård selittää maailman ilmiöitä vielä syntymättömälle lapselleen. Kevät– ja Kesä-kirjat julkaistaan suomeksi hieman myöhemmin. Syksy on jo ilmestynyt, ja silmiini osuneet kritiikit ovat olleet hieman nihkeitä. Voi olla, että joudun itsekin pitämään nyt Knasu-paussia – sen verran tyhjentävä synteesi kuudes kirja lopulta oli.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kuudes kirja.
Like (2016)
Alkuteos: Min kamp. Sjette bok (2011)
Suomentaja: Katriina Huttunen
1 216 sivua
Arvostelukappale

Helmet-lukuhaaste:
25. Kirjassa on yli 500 sivua

Järki ja tunteet

Helen Macdonaldin H niin kuin haukka on vastustamaton yhdistelmä terävää älyä ja tunnetta.

 

H niin kuin haukka olisi mennyt minulta iloisesti ohi, ellei sen kirjoittaja Helen Macdonald olisi ollut Helsinki Lit -festivaalin vieraana viime keväänä. Olin kirjan julkaisun kyllä noteerannut, mutta typerästi ajatellut, ettei kiinnosta minua: haukat tai linnut ylipäätään herättävät minussa enemmän kammoa kuin viehätystä ja luontosuhdettani kuvannee parhaiten sana epäluuloinen.

Mutta sitten näin Macdonaldin puhuvan kirjastaan Helsinki Litissä ja lumouduin. Sen lisäksi että kirjailijan näkemykset olivat kiinnostavia ja hänen ulosantinsa vakuuttavaa, koin jonkinlaisen (valheellisen) anagnorisis-hetken kuunnellessani ja katsellessani itse kirjailijaa. Hän vaikutti kovin tutulta, mutta en vielä tänä päivänäkään tiedä, muistuttaako hän jotakuta tuntemaani henkilöä vai onko kyseessä vain jokin epämääräinen tunne toveruudesta. Joka tapauksessa halusin selvittää, saisinko kirjasta jotain irti.

Kuva: gummerus.fi

Kuva: gummerus.fi

Kirjaa sai jonottaa kirjastosta kolmisen kuukautta, mutta kyllä kannatti. Vaikka teos käsitteleekin pieteetillä haukastamista ja kanahaukan koulutusta (joita en pidä ongelmattomina ajanvietteinä), kasvaa se lopulta hyvin syväksi ja sydämelliseksi kuvaukseksi surutyöstä sekä ihmisen ja luonnon suhteesta. Macdonald hankkii kanahaukan selvitäkseen isänsä yllättävästä kuolemasta, ja on lopulta paeta omaa ihmisyyttään liian kauaksi Mabeliksi nimeämänsä haukan maailmaan, koska pakeneminen on suremista ja kaipaamista helpompaa.

”En voinut sietää historiaa, en ylipäänsä aikaa. Koulutin haukkaa saadakseni sen kaiken katoamaan.”

H niin kuin haukka on kaiken kaikkiaan täynnä anagnorisis-hetkiä. Se kuljettaa Heleniä läpi surutyön eri vaiheiden. Kun erakoitunut Helen alkaa hiljalleen palata haukan maailmasta kohti ihmisten maailmaa, hän tunnistaa useita asioita, jotka on sivuuttanut aiemmin. Että ihmisestä ei voi tulla haukkaa, sillä muutoin hän kadottaa ihmisyytensä. Että ihmisen kädet on tarkoitettu muiden ihmiskäsien pideltäviksi, ei yksinomaan haukkojen istumaorsiksi. Että “metsästäminen tekee ihmisestä eläimen, ja eläimen kuolema tekee hänestä ihmisen”. Ja että lopulta kaikessa tuskassa ja tempoilussa on kyse myös Helenin omasta kuolevaisuudesta.

Kirja on taiten rakennettu. Sen rinnakkaistekstinä kuljetetaan tarinaa T.H. Whitesta, 1900-luvun alussa syntyneestä brittikirjailijasta, joka kronikoi epäonnistuneen haukankoulutusyrityksensä teoksessaan The Goshawk (1951). Whiten pienoiselämäkerran ohella Macdonald punoo H niin kuin haukkaan mukaan valtavan määrän luonnontiedettä, kulttuurihistoriaa, filosofiaa sekä oman isänsä tarinan. Sekoitus on omaperäinen, ja kirja on varsin nautinnollinen lukukokemus. (Kutsuisin sitä “pieneksi helmeksi”, elleivät kirjan teemat olisi niin suuria.) Kirja on luokiteltu henkilö- ja sukuhistoriateoksiin. Sitä kuitenkin lukee kuin romaania, sillä niin huoliteltua, lyyristä ja sanalla sanoen kaunokirjallista on Macdonaldin teksti.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka
Gummerus (2016)
Alkuteos: H is for Hawk (2014)
Suomentaja: Irmeli Ruuska
376 sivua
Kansi: Chris Wormell

Helmet-lukuhaaste:
14. Historiaa käsittelevä tietokirja

Michel, le provocateur

Ranskalaisen yhteiskunnan islamisoitumisella leikittelevä Alistuminen on koherentti ja ajankohtainen teos, vaikkei onnistuneinta Michel Houellebecqia olekaan.

Michel Houellebecq, tuo ranskalaisen kaunokirjallisuuden l’enfant terrible, ei Alistumisessa tee uusia aluevaltauksia, vaan jatkaa länsimaisen rappion syväluotausta tutuin keinoin. Houellebecqin teoksista ei tosin edes tee mieli käyttää suomenkielistä termiä KAUNOkirjallisuus, sillä mitään erityisen kaunista hänen kirjoissaan ei ole. Pintataso teksteissä on suorastaan luotaantyöntävä: miksi haluaisin lukea elämäänsä kyllästyneen, rappeutuneen intellektuellikertojan ihmisvihaista vuodatusta, miksi olisin ylipäätään rahtustakaan kiinnostunut hänen pyrinnöistään, jotka tähtäävät lähinnä lihalliseen tyydytykseen?

No, muun muassa siksi, että Houellebecq on minusta hauska. Kitkerällä, kireällä ja itseironisella tavalla hauska. Provosoitujilla on hänen seurassaan kyllä epäilemättä hankalaa. Mutta jos vaikkapa kirjailijan naiskuva kammottaa, kannattaa miettiä hetki hänen mieskuvaansa, joka on vähintään yhtä armoton. Miehillä ei lihanhimon ohella ole juuri muita ominaisuuksia, mikä tietenkin viittaa länsimaisen ihmisen rappiotilaan. Houellebecqin (itse)ironia on kyllä haudattu rivien väliin niin huolellisesti, että moni sen sieltä jättää kaivamatta. Kyse voi olla tietenkin myös omasta virhetulkinnastani, mikä tavallaan merkitsisi nauramista jollekin, mille ei todellakaan saisi nauraa. No, ei olisi ensimmäinen kerta.

michel
Alistuminen on dystopia lähitulevaisuuden Euroopasta, etenkin islamilaista vallankumousta läpikäyvästä Ranskasta, jonka Houellebecq esittää heikkona, omasta identiteetistään epävarmana ja haudan partaalla keikkuvana valtiona. Alistuminen on teoksessa monitasoista – valtiollista, kulttuurillista, uskonnollista ja henkilökohtaista.

Kirjan päähenkilö on Huysmans-tutkija Francois, jonka ammatillisen ja yksityiselämän mullistaa ranskalaisen yhteiskunnan ja yliopistomaailman islamisoituminen. Uran jatkaminen  Sorbonnessa vaatisi kääntymistä muslimiksi, mutta liika vapaa-aikakin tuppaa olemaan turmiollista synkkyyteen ja viinan iloihin helposti uppoavalle Francois’lle. Naisten jahtaaminenkaan ei tunnu enää samalta kuin ennen, kun Muslimiveljeskunnan vuoden 2022 vaalivoiton jälkeen naisten pukeutuminen muuttuu merkittävästi peitellymmäksi.

Alistuminen muistetaan tietysti kirjana, jonka julkaisupäivänä iskettiin Charlie Hebdo -lehden toimitukseen Pariisissa. Asioilla ei ilmeisesti ollut yhteyttä, mutta kirjan aihe osui todistettavasti ajan hermolle. Omassa mielessäni Houellebecq, Pariisi ja terrorismi kietoutuvat yhteen siinäkin mielessä, että satuin olemaan Pariisissa viime marraskuun iskujen aikaan ja majoituin viidennessä kaupunginosassa – samassa, jossa myös Alistumisen Francois liikkuu. Sorbonne, Rue Mouffetard, Arènes de Lutèce (jonka vieressä Francois’n kollega asuu) … ja kaiken yllä surumielisyys ja epävarmuus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Faktat ja fiktiot, päässäni ihan sekaisin.

freres

Houellebecq ottaa Alistumisessa lopulta hyvin vähän kantaa islamiin. Romaani on suunnattu ranskalaiselle älymystölle, jonka heikkouden kirjailija haluaa tuoda näkyväksi. Alistuja on romaanissa valkoinen, länsimainen keski- ja yläluokka, joka on valmis luopumaan periaatteistaan, uskonnoistaan ja arvoistaan hedonismin vuoksi. Ulkoinen ärsyke on tässä islam, mutta se voisi olla lähes mitä tahansa muutakin.

Provokaatio on vaikea laji. Hallussa on oltava niin tyyli kuin substanssikin, ettei homma mene pelkäksi loukkaamiseksi. Houellebecq revittelee, mutta en ole koskaan havainnut hänellä ylenkatsetta. Viime kädessä koen hänen välittävän surkeista henkilöistään, ankeasta Ranskasta ja rappeutuneesta länsimaailmasta, vaikka kirjojen sovinistisen vastenmielinen pintataso muuta vihjaisikin. En nyt Houellebecqia ehkä suureksi filantroopiksikaan nimittäisi, mutta nykymaailmassa sellaiset ovat muutenkin aika harvassa.

Michel Houellebecq: Alistuminen
WSOY (2015)
Alkuteos: Soumission (2015)
Suomentaja: Lotta Toivanen
266 sivua

Helmet-lukuhaaste:
34. Keskustelua herättänyt kirja
42. 2000-luvulla sotaa käyneesta maasta kertova kirja

”Eikö me enää tulla takaisin?”

Pietarissa asuva tuttava kertoi taannoin ensimmäisestä ulkomaanmatkastaan. Hän oli työnsä vuoksi niiden ensimmäisten etuoikeutettujen joukossa, jotka pääsivät 70-luvulla (?) Neuvostoliiton ulkopuolelle lomamatkalle. Kohteena oli Espanja. Kun kotiinlähdön aika koitti, ei lentokentälle ollutkaan pääsyä, sillä tulva oli katkonut tiet. Samassa hotellissa olleet suomalaiset ottivat asian rennosti ja sanoivat Suomen kyllä järjestävän kyydin kotiin. Mutta neuvostoseurue oli kauhuissaan. Jos lentokone lähtisi ilman heitä, olisivat he oman onnensa nojassa. “Tiesimme, ettei meitä kukaan tulisi hakemaan”, tuttava lausui. Ja jos kotiin vielä joskus pääsisi, olisi vastassa todennäköisesti “seuraamuksia”.

Kertomus tuli mieleeni lukiessani irlantilaislähtöisen teatteriohjaajan Darragh McKeonin Ukrainaan sijoittuvaa romaania Kaikki pysyväinen haihtuu pois. Kirja tapahtuu pääosin vuodessa 1986, jolloin Tšernobylin posahduksen lisäksi hajoamisen merkkejä alkoi näkyä myös itse Neuvostoliitossa. Vaikka teos kertoo pääasiassa 30 vuotta sitten tapahtuneesta ydinvoimalaonnettomuudesta, on vähintään yhtä olennainen juonne kirjassa neuvostokansalaisen ja valtion problemaattinen suhde.

kphp1

Romaanissa seurataan tapahtumia useiden eri henkilöiden kautta. On ydinvoimalan lähistöllä asuva Artjom-poika ja hänen perheensä, jotka kyllä evakuoidaan, mutta kenties liian myöhään. On Pripjatiin komennukselle lähetettävä moskovalaiskirurgi Grigori, joka tekee pitkiä päiviä pelastaakseen muita – ja riskeeraa samalla oman terveytensä. Moskovaan jäävät Grigorin ex-vaimo Maria, tämän sisko Alina sekä Alinan poika Jevgeni, joista viimeksi mainittu on musiikillisesti huippulahjakas ja jota hanttihommia paiskivat Maria ja Alina yrittävät parhaansa mukaan tukea. Hahmoista jokainen saa omalla tavallaan kokea neuvostojärjestelmän mielivaltaa, pelkoa, kauhua ja uhkaa.

“Hän ei osaa – eikä koskaan haluakaan osata – arvioida, kuinka monen hänen potilaansa elämä on katkennut ennen aikojaan. Hän ei ole koskaan muotoillut tätä selvin sanoin edes itselleen, mutta ihmiselämää kunnioittava työ valtiossa, joka ei kunnioita sitä vähääkään, ei ollut sattumanvarainen uravalinta.”

McKeon löytää useita kiinnostavia näkökulmia vuoden 1986 tapahtumiin. Neuvostoliitto rapautuu ja romahtaa ydinvoimalan tavoin. Yksilöt pärjäävät miten kuten – systeemiä huijaamalla tai toisiaan auttamalla. Ihmiselo on yhtä levottomuutta ja juonittelua, kun valtio pimittää olennaista tietoa ja hallitsee kansaa pelolla. Tämä aspekti herättää lukijassa ehkä eniten suuttumusta, sillä asiat eivät tässä suhteessa ole itärajan takana vieläkään kovin paljon paremmin.

“Otsikko: “Operationaaliset toimet reaktorin ytimen sulaessa”. Mustia palkkeja kahdella sivulla, viidellä sivulla, kahdeksalla. Kaikki teksti on hävitetty, kappaleet piilotettu paksujen mustien viivojen taakse. Tällaista tapahtumaa ei suvaita eikä sitä saa kuvitella, tällaisen varalta ei suunnitella mitään, sillä tällaista ei koskaan tapahdu. Järjestelmä ei epäonnistu, järjestelmä ei voi epäonnistua, järjestelmä on yhtä kuin kunniakas kotimaa.”

McKeon välttää melko hyvin ilmeisimmät sudenkuopat: anakronistisen besserwisseröinnin, sentimentaalisuuden ja kauhistelun, venäläisen mentaliteetin tulkitsemisen länsimaisesta tulokulmasta käsin. Kirjan henkilöt ja heidän kohtalonsa tuntuvat, jos nyt eivät joka hetki käsinkosketeltavan aidoilta, niin ainakin mahdollisilta. Taustatyönsä McKeon on tehnyt hyvin, ja hän kiittääkin jälkisanoissaan useita taiteilijoita, joiden työstä on ammentanut. Nimeltä mainitaan esimerkiksi Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitšin dokumenttiromaani Tšernobylista nousee rukous, jolle Kaikki pysyväinen haihtuu pois on eittämättä velkaa.

Kaikki pysyväinen haihtuu pois on pakahduttavan surullinen, mutta myös hyvin kaunis romaani. McKeonin teksti on esikoisteokseksi varsin varmaotteista, paikoin tylyn toteavaa, paikoin lyyristä ja soljuvaa. Toivonpilkahduksiakin tarinassa on, vaikka pilven hopeareunus kovin kapea onkin. Kertomus välittää viestiä kaiken pysyväksi ajatellun katoavaisuudesta, oli kyseessä sitten koti, rakkaus ja parisuhde, mainen kunnia, ydinvoimala-jossa-ei-voi-tapahtua-onnettomuutta tai ruosteisena nitisevä valtiojärjestelmä.

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois
Atena (2016)
369 sivua
Alkuteos: All That Is Solid Melts Into Air (2014)
Kääntäjä: Ulla Lempinen
Kansi: Tuomo Parikka
Arvostelukappale.

Kirjan vuoden lukuhaaste osa 5 – Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja.

“Sumu, sydän, veri, puut. Voi, kunpa vain osaisin kirjoittaa siitä, ei, ei kirjoittaa siitä vaan saada teksti olemaan sitä itsessään, silloin olisin onnellinen. Silloin saisin rauhan.”

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan viides osa julkaistiin erikoisen juupas–eipäs-väännön jälkeen kesäkuun alussa. Mikään varsinainen kesäkirjahan tämä ei ole, sillä Knausgård kertoo siinä opiskeluvuosistaan (1988–2002) Bergenissä, kaupungissa, jossa sataa aina. Koko romaanin yllä leijuu eräänlainen kylmä usva, olihan sään ohella myös Knausgårdin oma elämä noina vuosina kovin ankeaa ja sumuista.

Karl Ove kuvaa Bergenin-vuosiaan yksinkertaisesti “hirveäksi ajaksi”. “Tiesin niin vähän, halusin niin paljon, en saanut aikaiseksi mitään” – näin kerrotaan kirjan ensimmäisellä sivulla, ja virke summaa hyvin kirjan sisällön. Kun Knausgård muuttaa Bergeniin toiveikkaana 19-vuotiaana, hän pitää itseään jo miltei valmiina kirjailijana. Paljon ehtii vuonoissa kuitenkin vettä virrata ennen hänen esikoisromaaninsa Ute av verdenin julkaisua vuonna 1998.

knasu5

Viides kirja on kuvaus lapsellisen nuorukaisen muuntumisesta joksikin aikamiehen tapaiseksi. Samalla se kertoo kasvusta kirjailijaksi. Karl Oven ikuisia seuralaisia ovat yksinäisyys, ahdistus, itseinho ja alemmuudentunto. Viina ja (vieraat) naiset vievät, ja angstin loputtomalta tuntuva kuvaus saa jo fanaattisemmankin Knausgård-fanin kiemurtelemaan tuolissaan: eikö tämä vellominen ja väärien valintojen tekeminen koskaan lopu?

Loppuuhan se, ainakin hetkeksi. On selvää, miksi Knausgård levittää lukijan eteen kaiken sen alakulon ja epätoivon, mitä Karl Ove käy läpi. Samaistumisen ja empatian vuoksi. Jotta onnistuminen, sitten kun se tulee, tuntuisi järisyttävän euforiselta.

Aina ei suju.

Aina ei suju.

Viides kirja ei ole sarjan onnistunein, mutta ne (me), jotka ovat Karl Oven matkaa seuranneet tänne asti, viihtyvät sen parissa kyllä. Teksti on toisteisuudesta huolimatta yhä lumoavaa, enkä täysin edes ymmärrä miksi. Miksi niinkin tavanomaiset lauseet kuin “satama-altaassa keinahteleva vesi oli aivan mustaa” saavat minut hyrisemään tyytyväisenä? On tainnut käydä niin kuin autofiktion kanssa usein käy: mitä pidemmälle lukee, sitä enemmän antaa päähenkilölle anteeksi ja sitä rakkaammaksi ja inhimillisemmäksi hän tulee. Voi Karl Ove, tunnistan tapasi katsoa maailmaa ja olla siinä. Se on minusta valtavan lohdullista.

Armotonkin kirja on, sekä päähenkilöä itseään että hänen lähipiiriään kohtaan. Ajattelen kyllä yhä Knausgårdin tehneen melkoisen tempun lähimpiään kohtaan kirjoittamalla heistä näin avoimesti. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa se, kuinka “totta” tapahtumat ovat, mutta se, että sadattuhannet lukijat pitävät kuvauksia autenttisina, on jotenkin likaista. Melkein säikähdin, kun huomasin, että Karl Oven Yngve-veljellä on Twitter-tili. Ei ei ei, en halua heidän olevan oikeita ihmisiä, pysykää kirjani sivuilla! (Seuraavaksi löysinkin itseni googlaamasta Knausgårdin ensimmäisen vaimon Tonjen kuvaa, että minkäsnäköinen likka se olikaan. Ja ai jaa, kirjailijan opiskeluaikainen Lemen-bändi (Sopuli på finsk) on soitellut taas keikkojakin. Ehkä en vain ole valmis myöntämään pienen tirkistelyni nautinnollisuutta.)

Enää yksi on joukosta poissa.

Enää yksi on joukosta poissa.

Täällä on muuten kuunneltavissa Monika Fagerholmin, Juha Itkosen, Tapani Ritamäen ja JP Pulkkisen ansiokas keskustelu Knausgårdin proosasta ja fiktion kokemasta inflaatiosta. “Mikä on taideteos muuta kuin toisen ihmisen katse? Ei yläpuolellamme, ei alapuolellamme vaan täsmälleen oman katseemme tasolla.” (Taisteluni. Toinen kirja.)

Harmi, että kirjoja on enää yksi jäljellä.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja
Like (2015)
683 sivua
Alkuteos: Min kamp. Femte bok (2010)
Kääntäjä: Katriina Huttunen

HelMet-lukuhaaste etenee tällä kirjalla seuraavasti:
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja (elämäkerraksi tai muistelmaksi en tätä osaa lukea)
34. Kirja, jonka nimessä on numero
43. Kirja, jossa on yli 500 sivua

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑