Tag: kotimainen kaunokirjallisuus (page 1 of 2)

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Tiina Lifländerin esikoisromaani Kolme syytä elää julkaistiin vuosi sitten. Se jäi mielestäni turhan vähälle huomiolle, onhan kyseessä kirjoittaja, jolla on jo debyytissään hyvin vahva oma ääni. Kolme syytä elää on kypsä, kielellisesti hiottu ja ajatuksellisesti kirkas teos.

Perusasetelma on kliseinen: yksi mies ja kaksi naista. Mies, Lauri, on naimisissa Helmin kanssa, mutta rakastuu sihteeriinsä Kerttuun. Suhde kestää 1,5 vuotta, mutta jättää jälkensä kolmikon loppuelämään. Kolmiodraama eletään 50-luvulla, minkä lisäksi henkilöitä seurataan 2000-luvulla, vanhuksina ja uudenlaisissa elämäntilanteissa.

Ihmissuhdetarina ei jumiudu itsestäänselvyyksiin, vaan Lifländer kuvaa kauniisti myös muun muassa nuoruuden ehdottomuutta ja iän mukanaan tuomaa perspektiiviä. Romaani puhuu riipaisevasti myös yksinäisyydestä ja vaihtoehtojen vähyydestä/näennäisyydestä.

Erityisintä romaanissa on Lifländerin kieli, joka soljuu, taipuu, kulkee ja kuljettaa ja on niin kaunista että siihen haluaisi upota. Suurimmat ongelmat liittyvät sivuhenkilöihin. Heidän elämistään kerrotaan paljonkin yksityiskohtia, jotka tuntuvat turhalta hälyltä eivätkä linkity mihinkään.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Atena (2016)
342 sivua
Kansi: Anna Makkonen
Arvostelukappale

Helmet-lukuhaaste:
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
6. Kirjassa on monta kertojaa
42. Esikoisteos

Kepeästi keski-iästä

Kirjojen kansi- ja muut kynnystekstit ohjaavat lukiessa tulkintojani liiankin kanssa. Joten kun esikoiskirjailija Jussi Huhtalan Ukkosenjohdatin-romaanin kansiliepeessä kerrotaan teoksen kumisevan “Nick Hornbyn, David Nichollsin ja Woody Allenin hengessä”, on minun vaikea lukea sitä muutoin kuin noita nimiä vasten. Ja koska Huhtala itse on siviilissä elokuvatoimittaja, tulee leffaviittauksia vilisevää ihmissuhderomaania lukiessa muitakin elokuvallisia vertailukohtia hakematta mieleen jatkuvasti.

Mutta mikäs siinä, yhtäläisyyksiä toki on. Nichollsiin ja Hornbyyn Huhtalan yhdistää paitsi kaikessa hieman alisuoriutuva keski-ikäinen (mies)päähenkilö, myös lempeä huumori. Allenista puolestaan muistuttaa dialogivetoisuus, himppasen epäkeskot henkilöhahmot ja jos nyt ei neuroottisuus, niin päähenkilö Eeron ainakin hivenen horjahteleva mielen tasapaino.

Eero on nelissäkymmenissä oleva matemaatikko, joka on paremman puutteessa päätynyt työskentelemään atk-tukihenkilönä. Työ ei maistu ja muutenkin ahistaa, etenkin kun lapsuudenystävä kuolee ja Eero joutuu ensimmäistä kertaa kohtaamaan oman kuolevaisuutensa. Samaan syssyyn tulee ero ja elämäntuska, mutta löytyy myös persoonallinen kirjastonhoitaja Anni, jonka kanssa on ja ei ole ja on ehkä kuitenkin jonkinlaista suhdeviritystä.

Ukkosenjohdattimessa on paljon kipeitäkin teemoja: kuolemanpelko ja ahdistus, keski-iän kriisi, parisuhdeongelmat, toisen ihmisen kohtaamisen vaikeudet. Huhtala luovii niiden keskellä kuitenkin hyvin kepeällä otteella ja pikemminkin naureskelee humaanisti homo sapiensin hullutuksille (Hornby, Nicholls ja Allen, check!). Romaani ei teemoistaan huolimatta ole tippaakaan ahdistava, vaan päin vastoin siinä on samanlaista lempeää kirpeyttä kuin Eeron niin kovasti rakastamissa karviaismarjoissa. Herkullisia ovat myös Huhtalan 70- ja 80-lukujen lapsuus- ja nuoruuskuvaukset betavideoineen ja tietosanakirjakauppiaineen.

Teoksen loppu tulee hieman yllättäen, mutta on oikein hieno, napakka ja sopivalla tavalla avoin.

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin
Atena (2017)
245 sivua
Kansi: Elina Warsta
Arvostelukappale

Helmet-lukuhaaste:
41. Kirjan kannessa on eläin
42. Esikoisteos

Tyylikästä kamaridraamaa

Päätin jo viime syksyn kirjamessuilla hommata käsiini Helmi Kekkosen Vieraat-romaanin, mutta kirjaston pitkien varausjonojen vuoksi (joita epäilemättä pidensi Hesarin ja Imagen juttujen tuoma myönteinen näkyvyys), sain kirjan käsiini vasta nyt. Olen pitkään ollut Kekkosen Sivulauseita-blogin ystävä, ja hänen kirjoitustyylinsä ja herkkävaistoisuutensa viehättävät minua. Olen lukenut hänen teoksistaan aiemmin novellikokoelman Kotiin, jota pidin lupaavana ja kielellisesti kauniina, mutta epätasaisena. Vieraat on koherentimpi kokonaisuus ja kirjallisesti selvä askel eteenpäin.

Vieraiden alussa kootaan tusinan verran henkilöhahmoja päähenkilö Senjan järjestämille illalliskutsuille. Alkuasetelma on tyylikäs. Senja on pukeutunut valkoiseen mekkoon, ja kaikki on valmista vieraita varten. Huoneet ovat korkeat ja valoisat, koti on siisti, loppukesän lämpö tulvii ikkunoista, valkoviini on kylmää ja Senjan mies Lauri palaa minä hetkenä hyvänsä kukkakaupasta. Suunnitelmaan sopii huonosti kaikki mitä seuraavaksi tapahtuu: kyyneleet, sirpaleet ja ahdistuskohtaus. Tai se, ettei Lauria millään alakaan kuulua takaisin kukanhakureissulta.

Kekkonen jakaa kirjan lukuihin, joissa jokaisen illallisvieraan pienet elämäntarinat kerrotaan vuorotellen. Aika moni heistä on elämässään jonkinlaisessa käännekohdassa ja vaikeiden valintojen äärellä. Monia heistä riivaa historia: kuinka päästä elämässä eteenpäin niin, etteivät mahdottoman vaikeilta tuntuvat elämänkokemukset saisi yliotetta?

Senja ei kaipaisi iltaansa draamaa, mutta draamaa hän saa, syystä tai syyttä. On tavallaan tyystin epäuskottavaa, että hahmoille tapahtuisi näin paljon näin traagisia asioita näin lyhyessä ajassa (romaani tapahtuu pääosin yhden illan aikana, vaikka siinä kerrotut tapahtumat sijoittuvatkin paljon pidemmälle ajanjaksolle). Se ei kuitenkaan haittaa, sillä kutsut ovat lähinnä tapa koota yhteen henkilöt, joiden kautta Senjan maailmaa saadaan avattua ja syvennettyä. Henkilöillä on kipupisteensä, joista useimmat liittyvät kohtaamiseen ja kohtaamattomuuteen, vanhemmuuteen ja rakastamisen vaikeuteen. Kekkonen lähestyy teemoja kiitettävän monesta näkökulmasta ja tunnelmoinnin ohella pitää myös huolen siitä, että kerronta pysyy napakkana ja teoksen rakenne kasassa.

Henkilöistä kiinnostavimpana pidän Senjan lähes hirviömäistä äitiä Ullaa, joka on valinnut vanhemmuusstrategiakseen itsekkään pakenemisen rakastamisen ja huolenpidon sijaan. Valinta selittää Senjan oireilua paremmin kuin ehkä mikään muu, mutta Kekkonen pakottaa myös hieman ymmärtämään Ullaa – vaikka tämä ei sitä kenties ansaitsisikaan.

Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala (2016)
191 sivua
Kansi: Elina Warsta

Helmet-lukuhaaste:

10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
19. Yhdenpäivänromaani
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja

Oton elämät

Claes Anderssonin romaanien Oton elämä (2011) ja Hiljaiseloa Meilahdessa (2016) päähenkilö on Otto, kovin paljon Anderssonia itseään muistuttava vanha herra, joka on ehtinyt elämässään tehdä uraa valtakunnanpoliitikkona, kirjailijana, lääkärinä ja jazzpianistina. Hän tarkastelee maailmaa Meilahdessa sijaitsevan työhuoneensa ikkunan läpi ja muistelee samalla lapsuuttaan ja nuoruuttaan, autoritääristä isää ja levotonta äitiä, opiskelua, poliittista uraa, onnistumisia ja pettymyksiä.

Koska pidän Anderssonin hahmosta, hänen älystään, viisaudestaan ja lempeydestään (mutta yhtä lailla kärttyisyydestään!), oli minun mahdotonta olla pitämättä Otosta, jolla on kaikki edellä mainitut ominaisuudet. Andersson on kirjoittanut alter egostaan hurmaavan äreän vanhuksen, joka tulistuu poliittisista vääryyksistä, ajautuu lennokkaisiin keskusteluihin (usein äkkiväärien) kanssaihmistensä kanssa ja rakastaa – muun muassa kirjoittamista, jazzia, läheisiään ja kauneutta. Ja hieman myös punaviiniä ja uhkapelaamista.

Teokset kertovat ennen kaikkea vanhenemisesta, siitä miltä vanhuuden krempat ja luopuminen tuntuvat. Andersson puhuu iän karttumisesta kaunistelematta, mutta silti niin, ettei lukijalle tule toivoton olo. Kuolema on alituiseen lähellä, ja kirjoittaapa Andersson Hiljaiseloa Meilahdessa -teoksessa myös oman, melko hulvattoman näkemyksensä siitä, millaista meno tuonpuoleisessa voi olla. Päällimmäiseksi jää kupliva, pidäkkeetön elämänilo.

“Matkaan nyt, Oton on määrä pitää luento ikääntymisestä, kuolemasta ja kuolinavusta parillekymmenelle vielä häntäkin vanhemmalle ihmiselle lähistön palvelutalossa. Hän aloittaa kertomalla heille miten ihanaa on ikääntyä ja tulla vanhaksi. Kun muuan ikivanha rouva vastustaa äänekkäästi, Oton vastaus on yksinkertainen: muista vaihtoehto!”

Anderssonin varmaotteista proosaa on yksinkertaisesti miellyttävä lukea. Teksti on soljuvaa, mutta yhtä aikaa ryhdikästä: lukijan on mukava olla kyydissä, kun kirjoittaja tuntuu tietävän päämäärän. On myös täysin mahdotonta lukea Anderssonia kuulematta päässään hänen tummaa ja rauhallista ääntään. Näitä kirjoja olisi mahtava kuunnella kirjailijan itsensä lukemina äänikirjoina.

Kirjat olivat minulle myös jonkinasteista lohtulukemista: kaunista, surumielistä, mutta samalla elämänmyönteistä ja toiveikasta. Ne saivat myös kaipaamaan Anderssonin runojen pariin, jotka jossain vaiheessa elämää olivat minulle hyvin tärkeitä, mutta joita en häpeäkseni ole lukenut vuosiin.

Helmet-lukuhaaste:
39. Ikääntymisestä kertova kirja

 

Claes Andersson: Oton elämä – aikalaisromaani
WSOY (2011)
Alkuteos: Ottos liv (2011)
Suomentaja: Liisa Ryömä
240 sivua
Kansi: Anders Carpelan

 

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa – Oton elämä 2 (2016)
WSOY (2016)
Alkuteos: Stilla dagar i Mejlans (2016)
Suomentaja: Liisa Ryömä
223 sivua
Kansi: Anders Carpelan
Arvostelukappale

Flunssakauden kirjat – osa 2

Sairastin vuoden 2017 aluksi elämäni ensimmäisen influenssan – rokotteesta huolimatta, kiitos vain – enkä suosittele kokemusta kenellekään. Viikko vuoteenomana voisi ideaalimaailmassa merkitä pinoa luettuja kirjoja, mutta nyt oli muun muassa pää niin saaplarin kipeä, ettei silmiä tahtonut pystyä avaamaan. Äänikirjoistakaan ei juuri ollut iloa testihenkilön jatkuvasta torkahtelusta ja huomiokyvyn herpaantumisesta johtuen. Jotain kuitenkin tuli käytyä läpi ja luettua loppuun. (Pahoitteluni kirjailijoille, en ehkä ollut teostenne äärellä aivan tarkkaavimmillani tällä kertaa.)

 

Kuva: Gummerus.

Kuva: Gummerus.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016)

Viikilän Finlandia-voittaja on pieni suuri kirja Helsingin rakentamisesta ja yhden miehen eli Engelin kaupungin eteen tekemistä uhrauksista.

Engelin “yöpäiväkirjan” muotoon konstruoitu teos viipyilee rakentuvan kaupungin impressioissa, ja Viikilän runollinen kieli pakottaa lukijan pysähtelemään tämän tästä kadunkulmiin sanavalintoja ja ilmaisuja ihailemaan. Kauneutensa lisäksi teos oli minusta paikoin hillittömän hauska juuri Viikilän sanankäytön ansiosta. ”On epämiellyttävä tieto, että milloin tahansa voi mieliala muuttua hyvästä huonoksi. On turha suunnitella huviretkeä, koska huvista ei etukäteen tiedä.” Tai: ”Hän oli käynyt kaikkialla, muutenhan hän ei olisi tullut Helsinkiin.” Suomi100-fiiliksiin sopii mainiosti myös aforistinen toteamus ”Suomi on maa, jossa lapset leikkivät pimeässä”.

Erikoiskiitosta ansaitsee kirjan kaunis kansi. Vain harvoin tukevat kansi ja sisältö näin hienosti toisiaan.

Helmet-lukuhaaste:
1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
8. Suomen historiasta kertova kirja
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
35. Kirjan nimessä on erisnimi

 

Kuva: WSOY.

Kuva: WSOY.

Juuli Niemi: Et kävele yksin (WSOY, 2016). BookBeat-äänikirja.

Finlandia-Juniorin voittaja kertoo 15-vuotiaiden Adan ja Egzonin rakkaustarinan sievistelemättä ja liikoja romantisoimatta, ja tuo ansiokkaasti esiin molempien päähenkilöiden näkökulmat.

Tarina ensirakkaudesta on hirveän kipeä niin kuin ensirakkaudet tuppaavat olemaan, mutta uskon sen olevan teini-ikäisille myös samastuttava. Suomi on totta vie muuttunut niistä ajoista kun itse olin nuori, onneksi(kin)! Toisaalta kirjan tunnepuolella oli paljon tunnistettavaa tuosta siivekkäästä ja verisestä ajasta, jolloin kaikki vasta muovautuu eikä mikään ole selvää. Niemen kieli on runollista ja ilmaisuvoimaista, eikä kirjailija aliarvioi nuoria lukijoita, niin kuin ei pidäkään. Keski-ikäiselle lukijalle kirja antoi kuitenkin aika vähän: olin kiinnostunut, viehättynyt ja välillä ärsyyntynyt (niin kuin teinien seurassa usein käy), mutta eläytymisen kanssa oli vähän niin ja näin.

Helmet-lukuhaaste:
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

 

Kuva: WSOY.

Kuva: WSOY.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (WSOY, 2016). BookBeat-äänikirja.

 
Aijaijaijai! Emma Puikkosen Finlandia-ehdokkaana ollut Eurooppalaiset unet on juuri sellainen kirja, jollaisen kirjoittaisin, jos kirjoittaa osaisin.

Novellit kulkevat ympäri Eurooppaa lähimenneisyydessä ja -tulevaisuudessa, henkilöt ja heidän kohtalonsa sivuavat toisiaan yllättävästi ja kertomukset tasapainottelevat jossakin unen ja valveen rajamailla. Samalla teoksen yhteiskunnallinen analyysi on terävää, kirkasta ja tiukasti ajassa kiinni. Eurooppalaisissa unissa ei ole mitään hapuilevaa, ja etenkin päätösnovelli jää mieleen pitkäksi aikaa. Kustantaja on kategorisoinut kirjan episodiromaaniksi, mikä pääsi yllättämään, koska äänikirjaa kuunnellessani mielsin itse teoksen novellikokoelmaksi. Vaikka episodimainen rakenne ja runsas henkilömäärä olisivat saattaneet äänikirjaa kuunnellessa olla hankalia, oli Eurooppalaiset unet kuitenkin miellyttävää kuunneltavaa muun muassa selkeän kielen ja hieman hankalasti määriteltävän, jonkinlaisen sisäisen johdonmukaisuutensa ansiosta.

Helmet-lukuhaaste:
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

 

Kuva: Tammi.

Kuva: Tammi.

Jenni Sarras: Tavarataidot – arkijärjellä koti kuntoon (Tammi, 2017). BookBeat-sähkökirja.

 
Ammattijärjestäjien ammattikunnasta on Suomessa puhuttu vasta noin kymmenen vuoden ajan, vaikka kansakunnan kaapeissa ja kaapinpäällisissä olisi varmasti ollut raivattavaa jo paljon aiemminkin.

Tavarataidot on raivauskirjallisuuden kansainväliseen bestselleriin Konmariin (jota olen kylläkin vain selaillut) verrattuna pullollaan maalaisjärkeä. Raivaamiseen ei tarvitse ryhtyä raivaamisen itsensä vuoksi, eikä mitään ole pakko heittää pois, jos säilytystilaa riittää. Omistamisen, säilyttämisen ja järjestämisen perusperiaatteita läpikäyvä teos sopii aloittelijoille, mutta jos tavarataitojaan on jo ehtinyt treenailla yhdenkään raivausprojektin tai alan teoksen kanssa, ei tästä löydä paljoakaan uutta. (Toisaalta: innostuinpa siivoamaan vaatekaappia. )Kirja on kirjoitettu poikkeuksellisen selkeällä suomen kielellä, mistä iso plussa.

Helmet-lukuhaaste:
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Antautua, lähestyä

En voi ymmärtää, miksi en ole lukenut Anja Snellmania yli kahteenkymmeneen vuoteen. Tai jos ollaan ihan tarkkoja, en ole oikeastaan koskaan lukenut Anja Snellmania, sillä tuotannon alkupään teokset on kirjoitettu Anja Kauranen -nimellä. Sonja O:t ja Kultasuut ja vielä Pelon maantiedekin kuuluivat kyllä tämän nuoren koululaisen ja opiskelijan lukemistoon, mutta sitten tapahtui jotain – kenties oli muuta tekemistä.

Snellman-innostus kuitenkin syttyi tänä syksynä uudelleen Syysprinssi-elokuvan saaman julkisuuden myötä. Elokuvaa en ole vielä nähnyt, mutta luin sekä Kaurasen romaanin että Harri Sirolan sille kirjoittaman “vastineen”, novellikokoelman Syysprinssin kalaretki. Kirjoitan niistä ehkä erikseen myöhemmin, toivon, että pääsisin katsomaan elokuvan piakkoin.

Kykenen nykyisin ahmimaan kirjoja vain harvoin, koska aikaa ei yksinkertaisesti ole. Nyt olen kuitenkin maannut yli viikon kotona siinä mielessä armeliaassa flunssassa, ettei päänsärky ole estänyt lukemista. Tempaisin noin vuorokaudessa sekä Snellmanin tuoreimman romaanin Lähestyminen että sen edeltäjän Antautuminen, ja olin lumoutunut. Syysprinssissä tyttö (/Anja) ihasteli miehen (/Harri Sirolan) lausetta, mutta Anja, sinulla se vasta mahtava lause on!

Kuvat: wsoy.fi

Kuvat: wsoy.fi

Sekä Antautuminen että Lähestyminen ovat vahvasti omaelämäkerrallisia romaaneja, joista ensin mainittu käsittelee erityisherkkyyttä. Lähestyminen puolestaan sirpaloituu temaattisesti moniaalle, mutta on hallittu kuvaus erilaisista lähestymisistä ja etääntymisistä, lähdöistä ja paluista, vuoksista ja luoteista. Toisaalla muistellaan minä-kertojan perheensä kanssa viettämiä idyllisiä aikoja Kreetalla, toisaalla seurataan kirjailija-terapeutin yritystä auttaa moniongelmaista nuorta narkkaria, Ileä.

 

Kuva: Blair Fraser / unsplash.com

Kuva: Blair Fraser / unsplash.com

Kirjat vetosivat minuun hyvin eri tavoin. Antautumisesta yksinkertaisesti löysin itseni, se oli hyvin monella tavalla myös minun tarinani. Luin kirjan jonkinlaisen puhtaan tunnistamisinnon vallassa, enkä oikeastaan osaa sanoa sen mahdollisista romaanitaiteellisista ansioista yhtään mitään. Lähestyminen sen sijaan vakuutti nimenomaan romaanina. Pidin kahden hyvin erilaisen tarinan rinnastamisesta ja yhteen punomisesta, lomittain asettelu oli tehty huolella, ja pienet motiivit ja yksityiskohdat tukivat suurempia teemoja. Tärkein on kuitenkin Snellmanin kieli, joka elää, hengittää, kuplii ja pyörteilee, ja on valtavan orgaanista ja joustavaa.

Molemmissa kirjoissa puhutaan myös äitiydestä niin kauniisti ja kipeästi, että tunnustan pillittäneeni lukiessani aika lailla.

“Lapset kulkevat yksinään, omia teitään, kokevat iloja ja kohtaavat suruja joista en saa tietää, saavat kolhuja joita en enää puhalla, valvovat yksin sekä oikeissa ja väärissä kainaloissa, minusta kaukana, unohtavat aamiaisen, potevat krapuloita, pelkäävät pimeää eikä minua ole, eikä pidäkään olla, mutta heidän sakeat reittinsä tuntuvat kuin veren virtaus ohimojen alla, kun herään öisin ja tuijotan ohiajavien autojen valoja, minussa jäljellä heidän ensimmäinen turvapaikkansa, arpinen, hyödytön ei enää kenenkään asumus, minun solumuistoissani he ovat, ihon muistissa, hikiset sormenpäät, varvashaava, hammas joka putoaa lautaselle, ensimmäisen sydänsurun kyyneleet käsivarrellani.”

Anja Snellman: Antautuminen

 

Silti: koin peittelemättömän omaelämäkerrallisuuden hieman häiritsevänä. Nyt kun olen lukenut lyhyen ajan sisällä kolme Snellmanin kirjaa, joissa tapahtumien omakohtaisuus on nostettu tietoisesti framille, olen hieman tympiintynyt. Minulle on sinänsä yhdentekevää, ovatko tapahtumat totta vai sepitettä, mutta hahmot rakentaisin päässäni mieluiten itse. En vain osaa olla liittämättä henkilöille  julkisuudesta tuttuja kasvoja: Harri Sirolan, Saska Saarikosken, Jukka Orman. Faktan ja fiktion sekoittaminen on minusta lähtökohtaisesti kiinnostavaa, mutta nyt koin tuttujen naamojen mukana olon vaikeuttavan fiktion vietäväksi antautumista. Tämä on tietysti yksi autofiktion ikiaikaisista ongelmista – ja ongelma vain siinä tapauksessa, jos omana lähtökohtana on lukea fiktiivistä romaania. Mutta niin ainakin Lähestymistä lienee syytä lukea, sillä kirjan nimilehdellä kerrotaan teoksen olevan romaani. Snellmanin tapauksessa omaelämäkerrallisuudella leikittely toki kuuluu asiaan, onhan faktan ja fiktion rajankäynti yksi hänen tuotantoaan määrittävistä tekijöistä. Oma lukijapositioni vain hakee vielä paikkaansa.

 

Anja Snellman: Antautuminen
WSOY (2015)
326 sivua
Kansi: Martti Ruokonen

Anja Snellman: Lähestyminen
WSOY (2016)
143 sivua
Kansi: Martti Ruokonen (kuva: Ulla Jokisalo)
Kirja saatu kustantamosta.

Lue minulle ääneen

Voi äh, mikä helmikuu. Tänä talvena selvisin kuivin jaloin marras-tammikuun pimeysahdistuksesta ja jouluhärdellistä, mutta helmikuu pääsi yllättämään. Kuukausi on ollut kuin ruuhkavuosien määritelmä: työkiireitä, jotka ovat pakottaneet avaamaan työkoneen vielä lapsen nukahdettua yöunilleen, lapsen sairastelua, suru-uutisten käsittelyä ja kaiken yllä oma vetämätön olo, joka on saanut kaikki tavallisetkin askareet tuntumaan tervanjuonnilta. Eilen illalla joku päätti sitten istuttaa kurkkuuni kaktuksen. Huomisillaksi olisi teatterilippu Kansallisen Olipa kerran minä -esitykseen, ans kattoo kuin käy.

Kuukausi on siis hujahtanut kaiken epäkirjallisen sälän parissa (lue: harakoille). Fyysisten kirjojen avaamiselle ei ole kerta kaikkiaan ollut aikaa, mutta onneksi ovat ääni- ja e-kirjat, joita olen voinut kuunnella ja lukea työmatkoilla. Työmatkaa ei tosin ole kuin 15–20 minuuttia suuntaansa (kävellen), joten useimpina aamuina olen löytänyt itseni vetkuttelemasta työpaikan naulakoilta, ripustelemassa takkiani henkariin hi-taas-ti, jotta voisin kuunnella vielä ihan vähän.

Narkkari mikä narkkari.

Helmikuun saldo: Pirkko Saision Lokikirja ja Tommi Kinnusen Neljäntienristeys äänikirjoina ja John Williamsin Stoner Fabulan e-kirjana.
Menossa: Tommi Kinnusen Lopotti äänikirjana.

helmi2016_3
Tämä Tommi Kinnunen on kyllä merkillinen mies. Olin ajatellut, ettei Neljäntienristeys olisi heiniäni aiheen puolesta, mutta olin ihan väärässä. Ihan kertakaikkisen totaalisen absoluuttisen väärässä. Olen täysin koukussa paitsi Löytövaaran suvun tarinaan, myös ennen kaikkea Kinnusen kieleen, joka on yhtä aikaa viiltävän tarkkaa ja riisuttua ja häkellyttävän kaunista. 1900-luvun Suomen historia tulee käytyä läpi useiden eri teemojen kautta, mutta katse pysyy koko ajan ihmisen tasolla. Erityisen suuren vaikutuksen minuun tekivät teosten lapset, joiden kuvauksissa oli hienosti tavoitettu lasten tapa assosioida ja katsoa maailmaa. Ja miten elämän raadollisuus saatiinkin heidän kauttaan kaikkein selvimmin ja sydäntäsärkevimmin esiin. Välillä itketti niin, että teki mieli kääriytyä kerälle ja vikistä.

Sarjaan lienee tulossa vielä kolmaskin kirja, Kiviharju. Odotan.

helmi2016

Äänikirjojen uskon tulleen nyt pysyvästi elämääni, puhtaasti ajankäytöllisistä syistä. Ongelmaton formaatti ei ole. Ainakin vilkasliikenteisen kadun vartta kävellessä joutuu silloin tällöin kelailemaan taaksepäin, kun ohi hurauttava rekka sattuu kaasuttamaan kohdalla juuri silloin kun kerrotaan jotain oleellista informaatiota, esimerkiksi vuosiluku. Kinnusen kirjoissa, joissa lukujen välillä vaihtuvat niin kertojat, miljööt kuin vuosikymmenetkin, tämä tuppasi välillä olemaan ongelma. Kotona kuunnellessa taas saattaa hairahtua ajattelemaan / puuhailemaan ihan muita juttuja, kunnes huomaa, että kuullun ymmärtäminen on ollut vartin katkolla. Mutta aamukoomassa, mekaanisesti suoritettavalla työmatkalla, jonka osaisi kulkea unissaan, tekstiin pystyy uppoutumaan hyvin.

Oma erityisen merkittävä roolinsa on äänikirjojen lukijoilla. Kinnusen kirjat lukee Krista Putkonen-Örn, jonka vahva, tumma ja eleetön ääni jättää tilaa kuulijan omille tulkinnoille, ja kuuntelukokemus muistuttaa kirjan lukemista. Pirkko Saision omaelämäkerrallisen Lokikirjan tulkitsijana on puolestaan itseoikeutetusti Elsa Saisio, joka itsekin esiintyy kirjassa. Niinpä hänellä on mahdollisuus osallistua teokseen aivan eri tavoin, kommentoida kirjoitettua ja väittää vastaankin. (“Ja niin Elsa teki sitä ja tätä… – Ja en muuten tehnyt!”) Ei enää puhtaasti kaunokirjallisuutta, lähempänä teatteria.

Joten hyvää myöhästynyttä Maailman ääneen lukemisen päivää (24.2.) täältä vaan. Kyllä teitä lukijoita kuunnellaan.

Helmetin lukuhaasteesta ruksitaan helmikuussa kohdat
2. Matkakertomus (Lokikirja)
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin (Neljäntienristeys, Stoner)
45. Suomalaisesta miehesta kertova kirja (Neljäntienristeys ja Lopotti)
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja (Lopotti)

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (äänikirja)
WSOY (2014)
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Tommi Kinnunen: Lopotti (äänikirja)
WSOY (2016)
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Pirkko Saisio: Lokikirja (äänikirja)
Siltala (2012)
Lukija: Elsa Saisio

John Williams: Stoner (e-kirja)
Bazar Kustannus (2015)
306 sivua
Alkuteos: Stoner (1965)
Kääntäjä: Ilkka Rekiaro

Two times Tua

Tua Harno teki minuun vaikutuksen esiintymisillään viime syksyn kirjamessuilla, ja päätin siltä seisomalta tutustua Harnon romaaneihin. “Siltä seisomalta” on ei-niin-yllättäen venähtänyt useampaan kuukauteen, mutta nyt ne on luettu, esikoisromaani Ne jotka jäävät (2013) ja syksyllä 2015 ilmestynyt kakkonen Oranssi maa.

“Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun.”

Ne jotka jäävät tuli aikoinaan sivuutettua todennäköisesti aihepiirinsä vuoksi, sillä sukutarinat eivät ole oikein koskaan olleet minun heiniäni. Mutta Harnon kertomuspa onkin raikas ja napakka, eikä lainkaan niin ummehtunut kuin ennakko-odotukseni. Neljän eri sukupolven lähtijät ja jääjät saavat teoilleen niin motiiveja kuin synninpäästöjäkin, vaikka tuskallista onkin seurata, kuinka historian painolasti sysätään aina seuraavan sukupolven harteille. Erityisen paljon minua ilahdutti Harnon varma ote teoksen rakenteesta, se kun ei luvalla sanoen ole läheskään aina esikoisromaanien vahvin puoli.

harno1Oranssin maan juoni kuulosti lähtökohtaisesti kiinnostavalta: miesten hallitsema kaivoskaupunki keskellä australialaista ei-mitään, ja kolmekymppinen elämänsä kanssa solmussa oleva suomalaisnainen, joka päätyy kaivokselle valmistelemaan graduaan. Kyseessä on rakkaustarina ja kasvukertomus, mutta myös polveileva tutkielma vallasta, luottamuksesta ja valinnoista. Vaikka itse olen lukijana kenties keskivertoa allergisempi ylenmääräiselle tunnepuheelle ja suhdevatvonnalle, en tämän romaanin keskellä tuntenut oloani vaivaantuneeksi, koska teos on temaattisesti niin monitasoinen. Silti Oranssi maa jätti esikoista kylmemmäksi, eikä vaikuttanut aivan yhtä viimeistellyltä. Homma pysyi kyllä hienosti kasassa, koska kirjan päähenkilöt olivat niin kiinnostavia ja heidän kanssakäymisensä uskottavaa, mutta kaikkia kerrontaratkaisuja oli silti vaikea sulattaa. Loppua kohden meno yltyi aivan villiksi – vähempikin dramatiikka juonenkäänteissä olisi riittänyt.

Vaan eipä siinä, luen oikein mielelläni lisääkin Harnoa. Ihailen hänen epätavanomaisia miljöövalintojaan, kykyään luoda eläviä henkilöhahmoja sekä kauniisti soljuvaa kieltään. Ja kaikkein eniten rakastan näkökulmien runsautta ja nopeita leikkauksia paikasta ja ajasta toiseen – fragmentaarisuutta, joka tekee tekstistä ihan penteleen ilmavaa.

Molemmissa kirjoissa on muuten valtavan hieno loppu – eleetön, seesteinen, langat uskottavasti yhteen niputtava, mutta silti mielikuvitukselle tilaa jättävä. Taitavaa, kerta kaikkiaan.

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava (2013)
269 sivua
Kansi: Timo Numminen

Tua Harno: Oranssi maa
Otava (2015)
336 sivua
Kansi: Timo Numminen

Helmet-lukuhaaste:
3. Kirjassa rakastutaan

Valkoista valkoisella

”Ja juuri kun Ulrike oli päässyt noihin sanoihin, Hannoon, mustasukkaisuuteen, untuvatyynyyn, juuri kun hän oli sanomassa and so I couldn’t breathe ja hänen kuulijansa näyttivät pidättävän hengitystään jännityksestä, juuri silloin hän sen tajusi: hän ei hengittänyt. Kukaan ei hengittänyt. Oli mahdotonta hengittää.”

Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron löytyi tänä jouluna aika monesta lahjapaketista. Kahvipöytäkeskusteluissa ystävät ja tuttavat ovat lähes poikkeuksetta tuoneet esiin tietyn tyhjyyden ja kylmyyden tunnun, jonka teos on heihin jättänyt. Teoksen loppu on koettu antikliimaksina, ja teoreettinen vyörytys jättänyt kylmäksi.

Mielestäni sekä Oneironin alku että loppu vetivät hyvin, mutta puolivälissä lukukokemukseen tuli kieltämättä hangessa tarpomisen tuntua. Swedenborgilaisten teorioiden ja juutalaisen teologian läpikäynti tuntui toteutetussa laajuudessa hieman syövän kertomuksen voimaa.

oneiron1
Tämän mainitseminenkin tuntuu kuitenkin epäreilulta, sillä kokonaisuutena Oneiron on vaikuttava, omaperäinen ja järkähtämättömällä tyylitajulla konstruoitu romaani. Se kertoo seitsemän naisen elämistä ja kuolemista, heidän kohtaamisestaan valkoisessa välitilassa ja  kaikesta yhteisen tietoisuuden kautta läpikäydystä ja myötäeletystä. Samaan epätilaan tulevat heitetyksi amerikanjuutalainen anorektikko ja performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen kirjanpitäjä, bibliofiili ja alkoholisti Polina, sydänsiirrännäisen saanut Rosa Imaculada, kaksosia odottava ranskalainen Nina, senegalilainen wannabe-malli Maimuna, itävaltalainen teinityttö Ulrike ja syöpäsairas hollantilainen Wlbgis. Jo kansalaisuuksien ja kielten sekamelska takaa teoksen kiinnostavan moniäänisyyden, joka pysyy hämmästyttävän hienosti Lindstedtin lapasessa.

Kirjailijan kieli on kirkasta kuin kristalli, ilmaisut täsmällisiä ja pohjatiedot kattavia. Lukeminen tuntuu kuin pulahdukselta tunturipuroon, katarttiselta silmät auki -säpsähdykseltä, jonka jäljiltä aistit ovat auki. ”Keskitä ajatuksesi tähän lyhyeen, silmänräpäyksen kestävään hetkeen, sillä juuri tämä hetki sinun on osattava kuvitella. Optikko latomassa tarkkuutta katseeseesi, yksi linssi kerrallaan.”

oneiron3

Romaani rakentuu rönsyistä, ja on vaatinut taitoa ja näkemystä luoda niistä koherentti kirja. En käy sen kummemmin analysoimaan tai edes luettelemaan Oneironin teemoja, mutta teoksen feministisiä juonteita voi tuskin jättää mainitsematta. Lindstedt tutkii naisena olemista, näyttää, punnitsee, osoittaa ja pohtii sitä, kuinka naiseus henkilöiden elämänpolkuihin vaikuttaa.

Vaan on teos paljon muutakin. Sitä, ehkä tätä, useimmiten sekä-että. Oppineisuuden ilmentymä ja samalla sille virnistelevää metakirjallisuutta. Vakavasti otettava korkeakirjallinen romaani, jonka silmäkulmassa tuikkii pilke. Viittausten ja lajityyppien kudelma, jonka kirjoittaminen ja jokaisen yksityiskohdan paikalleen saattaminen vei kirjailijalta kahdeksan vuotta, ja jonka lukeminen tuntuu silti tai juuri siksi hämmästyttävän vaivattomalta.

Tietty kylmyyden tuntu voi olla seurausta tästä Lindstedtin suvereniteetista kertojana, hänen ylivoimaisesta kyvystään hallita kertomusta, kuljettaa sitä paikkoihin, joita ei ennalta osaa arvata. Lukija on matkustaja, joka joutuu antautumaan ja vain luottamaan kuskinsa taitoihin. Kertojien, ja paikoin myös kirjailijan, jonka äänen ainakin minä kuulin lähes koko ajan päässäni, presenssi on niin vahva, että tarinaan uppoutuminen on sen vuoksi paikoin vaikeaa. Tämä tapahtuu usein kun on kyse vahvoista, omaa konstruktiivista luonnettaan korostavista teksteistä.

Tarinat itsessään ovat kuitenkin lohtua ja lämpöä täynnä. Seitsemän kuolevaa naista, seitsemän elämäntarinaa.

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos (2015)
440 sivua
Kansi: Jussi Karjalainen

Helmetin vuoden 2016 lukuhaaste käynnistyy tästä:
44. Kirjassa joku kuolee (no jep!)

Tässä elämässä

“Kun hän oli lapsi, hän vastasi hymyyn hymyllä. Hänellä oli alaleuassa kaksi etuhammasta ja vasemmassa poskessa hymykuoppa. Kun joku hymyili hänelle, hänen kasvonsa sulivat auringoksi ja hymykuoppa piirtyi esiin niin pehmeänä ja herkullisena, että siihen teki mieli painaa sormi ja kutittaa hellästi, kuulla koko vartaloa vavisuttava nauru.
Kun hän istui rattaissa raitiovaunussa, tuntemattomat kumartuivat hänen puoleensa, hymyilivät ja juttelivat kuin olisivat tunteneet hänet aina.

Kun ihmiset jäivät raitiovaunusta pois, suojaten kasvojaan viimalta ja sateelta, he hymyilivät niin kauan, etteivät enää muistaneet miksi.”

Hemmetti että oli pelottava kirja.

Elina Hirvosen mestarillisesta Kun aika loppuu -romaanista on varmasti sanottu jo kaikki oleellinen. Että se pyrkii ja pääsee sellaisen ihmisen pään sisään, joka turvautuu joukkoampumiseen keinona helpottaa omaa maailmantuskaansa ja mielenterveysongelmiaan. Että se pistää tuntemaan empatiaa ampujaa kohtaan syyllistämättä varsinaisesti ketään. Että se luo hienon ajankuvan ja antaa lukijan tehdä itse päätelmät.

kunaikaloppuu

Pelottavan kirjasta tekee Hirvosen rauhallinen kerronta ja teoksen yllä lepäävä vääjäämättömyyden tuntu. Poissa on kaikki raflaavuus ja revittely, jäljellä vain tyyni tapauskertomus. Hirvosen kieli on pakahduttavan kaunista, hänen lauseidensa lukeminen tuntuu samalta kuin joku silittäisi päätä. Ja silti, kaiken taustalla ovat kammottavat tapahtumat. Ne avautuvat Lauran, kuuttakymppiä lähestyvän perheenäidin, kautta. Laura odottaa poikaansa Aslakia saapuvaksi päivälliselle, mutta saakin kuulla tämän ammuskelevan ihmisiä Lasipalatsin katolta. Ja, hetkessä, kaikki on peruuttamattomasti toisin.

Teos on kuitenkin paljon muutakin kuin kertomus joukkoammuskelusta. Läsnä on runsaasti teemoja yksinäisyydestä, radikalisoitumisesta sekä äidin ja lapsen suhteesta ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. Romaani ei kuitenkaan rönsyile, vaan paketti on napakka ja tasapainoinen. Hirvonen antaa äänen niille ihmisille, joiden ääntä ei joukkosurmien jälkeen yleensä kuulla: surmaajien vanhemmille. Hän hahmottelee tarinaa henkilöstä, joka ei pääse koskaan karkuun sitä tosiasiaa, että hänen lapsensa on tehnyt jotain hyvin pahaa. Liekö suurempaa yksinäisyyttä. Joka ei kuitenkaan riitä tappamaan rakkautta.

“Meillä ei ole syytä päästä surusta irti, ei yhtäkään syytä vapautua syyllisyydestä. Meidän ainoa vaihtoehtomme on kantaa se kunnialla, omien virheidemme, oman syyllisyytemme, Aslakia kohtaan tuntemamme rakkauden paino. Me pysymme hengissä ja rakastamme häntä. Ja joka ikinen päivä, niin kauan kuin muististamme on mitään jäljellä, mietimme mitä teimme väärin.”

Tämän sanon: (pienten) lasten vanhemmille kirja on ihan vihonviimeistä luettavaa. Ehdottoman tärkeää, mutta sietämättömän kamalaa. Että jos sinulla on (otetaan nyt ihan täysin hypoteettinen tilanne) pieni lapsi, joka on esimerkiksi (ihan hypoteettisesti) mennyt juuri päivähoitoon ja alkanut uhmata ja jota täytyy hengissäpitämisen lisäksi alkaa nyt myös kasvattaa ja pohdit, että meneeköhän se nyt tästä kaikesta rikki ja pilalle… älä lue tätä kirjaa. Tai lue sittenkin. Ei kun älä lue. No jos luet, niin omalla vastuulla. Ihan kamalaa. Miten kukaan voi ylipäätään kasvaa tasapainoiseksi ihmiseksi?

Mitäs seuraavaksi? We Need to Talk About Kevin on odottanut hyllyssä jo useamman vuoden. Taitaa jäädä odottamaan edelleen.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY (2015)
248 sivua
Kansi: Ville Tietäväinen

 

HelMetin lukuhaaste, kohta 45: kirja, joka pelottaa sinua.

Older posts

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑