Tag: kotimainen kaunokirjallisuus (page 2 of 2)

Two times Tua

Tua Harno teki minuun vaikutuksen esiintymisillään viime syksyn kirjamessuilla, ja päätin siltä seisomalta tutustua Harnon romaaneihin. “Siltä seisomalta” on ei-niin-yllättäen venähtänyt useampaan kuukauteen, mutta nyt ne on luettu, esikoisromaani Ne jotka jäävät (2013) ja syksyllä 2015 ilmestynyt kakkonen Oranssi maa.

“Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun.”

Ne jotka jäävät tuli aikoinaan sivuutettua todennäköisesti aihepiirinsä vuoksi, sillä sukutarinat eivät ole oikein koskaan olleet minun heiniäni. Mutta Harnon kertomuspa onkin raikas ja napakka, eikä lainkaan niin ummehtunut kuin ennakko-odotukseni. Neljän eri sukupolven lähtijät ja jääjät saavat teoilleen niin motiiveja kuin synninpäästöjäkin, vaikka tuskallista onkin seurata, kuinka historian painolasti sysätään aina seuraavan sukupolven harteille. Erityisen paljon minua ilahdutti Harnon varma ote teoksen rakenteesta, se kun ei luvalla sanoen ole läheskään aina esikoisromaanien vahvin puoli.

harno1Oranssin maan juoni kuulosti lähtökohtaisesti kiinnostavalta: miesten hallitsema kaivoskaupunki keskellä australialaista ei-mitään, ja kolmekymppinen elämänsä kanssa solmussa oleva suomalaisnainen, joka päätyy kaivokselle valmistelemaan graduaan. Kyseessä on rakkaustarina ja kasvukertomus, mutta myös polveileva tutkielma vallasta, luottamuksesta ja valinnoista. Vaikka itse olen lukijana kenties keskivertoa allergisempi ylenmääräiselle tunnepuheelle ja suhdevatvonnalle, en tämän romaanin keskellä tuntenut oloani vaivaantuneeksi, koska teos on temaattisesti niin monitasoinen. Silti Oranssi maa jätti esikoista kylmemmäksi, eikä vaikuttanut aivan yhtä viimeistellyltä. Homma pysyi kyllä hienosti kasassa, koska kirjan päähenkilöt olivat niin kiinnostavia ja heidän kanssakäymisensä uskottavaa, mutta kaikkia kerrontaratkaisuja oli silti vaikea sulattaa. Loppua kohden meno yltyi aivan villiksi – vähempikin dramatiikka juonenkäänteissä olisi riittänyt.

Vaan eipä siinä, luen oikein mielelläni lisääkin Harnoa. Ihailen hänen epätavanomaisia miljöövalintojaan, kykyään luoda eläviä henkilöhahmoja sekä kauniisti soljuvaa kieltään. Ja kaikkein eniten rakastan näkökulmien runsautta ja nopeita leikkauksia paikasta ja ajasta toiseen – fragmentaarisuutta, joka tekee tekstistä ihan penteleen ilmavaa.

Molemmissa kirjoissa on muuten valtavan hieno loppu – eleetön, seesteinen, langat uskottavasti yhteen niputtava, mutta silti mielikuvitukselle tilaa jättävä. Taitavaa, kerta kaikkiaan.

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava (2013)
269 sivua
Kansi: Timo Numminen

Tua Harno: Oranssi maa
Otava (2015)
336 sivua
Kansi: Timo Numminen

Helmet-lukuhaaste:
3. Kirjassa rakastutaan

Valkoista valkoisella

”Ja juuri kun Ulrike oli päässyt noihin sanoihin, Hannoon, mustasukkaisuuteen, untuvatyynyyn, juuri kun hän oli sanomassa and so I couldn’t breathe ja hänen kuulijansa näyttivät pidättävän hengitystään jännityksestä, juuri silloin hän sen tajusi: hän ei hengittänyt. Kukaan ei hengittänyt. Oli mahdotonta hengittää.”

Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron löytyi tänä jouluna aika monesta lahjapaketista. Kahvipöytäkeskusteluissa ystävät ja tuttavat ovat lähes poikkeuksetta tuoneet esiin tietyn tyhjyyden ja kylmyyden tunnun, jonka teos on heihin jättänyt. Teoksen loppu on koettu antikliimaksina, ja teoreettinen vyörytys jättänyt kylmäksi.

Mielestäni sekä Oneironin alku että loppu vetivät hyvin, mutta puolivälissä lukukokemukseen tuli kieltämättä hangessa tarpomisen tuntua. Swedenborgilaisten teorioiden ja juutalaisen teologian läpikäynti tuntui toteutetussa laajuudessa hieman syövän kertomuksen voimaa.

oneiron1
Tämän mainitseminenkin tuntuu kuitenkin epäreilulta, sillä kokonaisuutena Oneiron on vaikuttava, omaperäinen ja järkähtämättömällä tyylitajulla konstruoitu romaani. Se kertoo seitsemän naisen elämistä ja kuolemista, heidän kohtaamisestaan valkoisessa välitilassa ja  kaikesta yhteisen tietoisuuden kautta läpikäydystä ja myötäeletystä. Samaan epätilaan tulevat heitetyksi amerikanjuutalainen anorektikko ja performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen kirjanpitäjä, bibliofiili ja alkoholisti Polina, sydänsiirrännäisen saanut Rosa Imaculada, kaksosia odottava ranskalainen Nina, senegalilainen wannabe-malli Maimuna, itävaltalainen teinityttö Ulrike ja syöpäsairas hollantilainen Wlbgis. Jo kansalaisuuksien ja kielten sekamelska takaa teoksen kiinnostavan moniäänisyyden, joka pysyy hämmästyttävän hienosti Lindstedtin lapasessa.

Kirjailijan kieli on kirkasta kuin kristalli, ilmaisut täsmällisiä ja pohjatiedot kattavia. Lukeminen tuntuu kuin pulahdukselta tunturipuroon, katarttiselta silmät auki -säpsähdykseltä, jonka jäljiltä aistit ovat auki. ”Keskitä ajatuksesi tähän lyhyeen, silmänräpäyksen kestävään hetkeen, sillä juuri tämä hetki sinun on osattava kuvitella. Optikko latomassa tarkkuutta katseeseesi, yksi linssi kerrallaan.”

oneiron3

Romaani rakentuu rönsyistä, ja on vaatinut taitoa ja näkemystä luoda niistä koherentti kirja. En käy sen kummemmin analysoimaan tai edes luettelemaan Oneironin teemoja, mutta teoksen feministisiä juonteita voi tuskin jättää mainitsematta. Lindstedt tutkii naisena olemista, näyttää, punnitsee, osoittaa ja pohtii sitä, kuinka naiseus henkilöiden elämänpolkuihin vaikuttaa.

Vaan on teos paljon muutakin. Sitä, ehkä tätä, useimmiten sekä-että. Oppineisuuden ilmentymä ja samalla sille virnistelevää metakirjallisuutta. Vakavasti otettava korkeakirjallinen romaani, jonka silmäkulmassa tuikkii pilke. Viittausten ja lajityyppien kudelma, jonka kirjoittaminen ja jokaisen yksityiskohdan paikalleen saattaminen vei kirjailijalta kahdeksan vuotta, ja jonka lukeminen tuntuu silti tai juuri siksi hämmästyttävän vaivattomalta.

Tietty kylmyyden tuntu voi olla seurausta tästä Lindstedtin suvereniteetista kertojana, hänen ylivoimaisesta kyvystään hallita kertomusta, kuljettaa sitä paikkoihin, joita ei ennalta osaa arvata. Lukija on matkustaja, joka joutuu antautumaan ja vain luottamaan kuskinsa taitoihin. Kertojien, ja paikoin myös kirjailijan, jonka äänen ainakin minä kuulin lähes koko ajan päässäni, presenssi on niin vahva, että tarinaan uppoutuminen on sen vuoksi paikoin vaikeaa. Tämä tapahtuu usein kun on kyse vahvoista, omaa konstruktiivista luonnettaan korostavista teksteistä.

Tarinat itsessään ovat kuitenkin lohtua ja lämpöä täynnä. Seitsemän kuolevaa naista, seitsemän elämäntarinaa.

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos (2015)
440 sivua
Kansi: Jussi Karjalainen

Helmetin vuoden 2016 lukuhaaste käynnistyy tästä:
44. Kirjassa joku kuolee (no jep!)

Tässä elämässä

“Kun hän oli lapsi, hän vastasi hymyyn hymyllä. Hänellä oli alaleuassa kaksi etuhammasta ja vasemmassa poskessa hymykuoppa. Kun joku hymyili hänelle, hänen kasvonsa sulivat auringoksi ja hymykuoppa piirtyi esiin niin pehmeänä ja herkullisena, että siihen teki mieli painaa sormi ja kutittaa hellästi, kuulla koko vartaloa vavisuttava nauru.
Kun hän istui rattaissa raitiovaunussa, tuntemattomat kumartuivat hänen puoleensa, hymyilivät ja juttelivat kuin olisivat tunteneet hänet aina.

Kun ihmiset jäivät raitiovaunusta pois, suojaten kasvojaan viimalta ja sateelta, he hymyilivät niin kauan, etteivät enää muistaneet miksi.”

Hemmetti että oli pelottava kirja.

Elina Hirvosen mestarillisesta Kun aika loppuu -romaanista on varmasti sanottu jo kaikki oleellinen. Että se pyrkii ja pääsee sellaisen ihmisen pään sisään, joka turvautuu joukkoampumiseen keinona helpottaa omaa maailmantuskaansa ja mielenterveysongelmiaan. Että se pistää tuntemaan empatiaa ampujaa kohtaan syyllistämättä varsinaisesti ketään. Että se luo hienon ajankuvan ja antaa lukijan tehdä itse päätelmät.

kunaikaloppuu

Pelottavan kirjasta tekee Hirvosen rauhallinen kerronta ja teoksen yllä lepäävä vääjäämättömyyden tuntu. Poissa on kaikki raflaavuus ja revittely, jäljellä vain tyyni tapauskertomus. Hirvosen kieli on pakahduttavan kaunista, hänen lauseidensa lukeminen tuntuu samalta kuin joku silittäisi päätä. Ja silti, kaiken taustalla ovat kammottavat tapahtumat. Ne avautuvat Lauran, kuuttakymppiä lähestyvän perheenäidin, kautta. Laura odottaa poikaansa Aslakia saapuvaksi päivälliselle, mutta saakin kuulla tämän ammuskelevan ihmisiä Lasipalatsin katolta. Ja, hetkessä, kaikki on peruuttamattomasti toisin.

Teos on kuitenkin paljon muutakin kuin kertomus joukkoammuskelusta. Läsnä on runsaasti teemoja yksinäisyydestä, radikalisoitumisesta sekä äidin ja lapsen suhteesta ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. Romaani ei kuitenkaan rönsyile, vaan paketti on napakka ja tasapainoinen. Hirvonen antaa äänen niille ihmisille, joiden ääntä ei joukkosurmien jälkeen yleensä kuulla: surmaajien vanhemmille. Hän hahmottelee tarinaa henkilöstä, joka ei pääse koskaan karkuun sitä tosiasiaa, että hänen lapsensa on tehnyt jotain hyvin pahaa. Liekö suurempaa yksinäisyyttä. Joka ei kuitenkaan riitä tappamaan rakkautta.

“Meillä ei ole syytä päästä surusta irti, ei yhtäkään syytä vapautua syyllisyydestä. Meidän ainoa vaihtoehtomme on kantaa se kunnialla, omien virheidemme, oman syyllisyytemme, Aslakia kohtaan tuntemamme rakkauden paino. Me pysymme hengissä ja rakastamme häntä. Ja joka ikinen päivä, niin kauan kuin muististamme on mitään jäljellä, mietimme mitä teimme väärin.”

Tämän sanon: (pienten) lasten vanhemmille kirja on ihan vihonviimeistä luettavaa. Ehdottoman tärkeää, mutta sietämättömän kamalaa. Että jos sinulla on (otetaan nyt ihan täysin hypoteettinen tilanne) pieni lapsi, joka on esimerkiksi (ihan hypoteettisesti) mennyt juuri päivähoitoon ja alkanut uhmata ja jota täytyy hengissäpitämisen lisäksi alkaa nyt myös kasvattaa ja pohdit, että meneeköhän se nyt tästä kaikesta rikki ja pilalle… älä lue tätä kirjaa. Tai lue sittenkin. Ei kun älä lue. No jos luet, niin omalla vastuulla. Ihan kamalaa. Miten kukaan voi ylipäätään kasvaa tasapainoiseksi ihmiseksi?

Mitäs seuraavaksi? We Need to Talk About Kevin on odottanut hyllyssä jo useamman vuoden. Taitaa jäädä odottamaan edelleen.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY (2015)
248 sivua
Kansi: Ville Tietäväinen

 

HelMetin lukuhaaste, kohta 45: kirja, joka pelottaa sinua.

Lihan paino

“Sukupuoleton seisoo kassalla etunojassa ja puhuu poninhäntätytön kanssa hiljaisella äänellä. En saa selvää onko ääni miehen vai naisen.
Mitä minä sillä tiedolla teen?
Muodostan ihmisestä käsityksen.
Osaan hahmottaa tyypin, kun tiedän onko se mies vai nainen.
Teen sitä koko ajan, joka päivä.
Vaikka vihaan sitä.
Vaikka vihaan karsinointia miesten ominaisuuksista ja naisten ominaisuuksista.
Vihaan sitä naisten karsinaa, johon minut aina tungetaan.
Minä en mahdu siihen.
Se on liian ahdas.
Ei siihen mahdu kukaan muukaan.”

 

Riikka Ala-Harjan uutuusromaani Kevyt liha on kertomus sukupuolten välisistä eroista ja lihan vaatimuksista. Ala-Harja kysyy, miksi miehen ja naisen liha ja halu eivät ole samanpainoiset ja miksi naisille yhteiskunnassa varattu lokero on edelleen kovin kapea.

Päähenkilö Saara on teatterin valosuunnittelija, joka valmistautuu Jussi Parviaisen Jumalan rakastaja -näytelmän ensi-iltaan. Valaistavana on näyttelijöiden lisäksi myös kolmimetrinen Daavid-patsas, maailman täydellisin vartalo. Samaan aikaan kehollisuus kiusaa Saaraa myös privaattipuolella, sillä sopivaa seksikumppania ei haluista huolimatta ole avioeron jälkeen löytynyt. Nainen nukkuu samassa sängyssä 7-vuotiaan poikansa kanssa ja kurittaa omaa lihaansa vapaahetkinään kuntosalilla.

Eräänä päivänä Saara törmää Jarnoon, hiljattain eronneeseen mieheen, jonka kanssa hänellä oli lyhyt suhde 25 vuotta aiemmin. Vanha suola janottaa, ja hetken aikaa seksisuhde maistuu makealta.

kevari
Sukupuolisuus, seksi, kehojen loputon muokkaaminen. Ala-Harja on ajankohtaisten teemojen äärellä nostaessaan esiin mieheksi ja naiseksi kasvamisen / kasvattamisen sekä miehenä ja naisena elämisen eroja. Hyviä huomioita on rutkasti ja kiinnostavaa on sekin, kuinka Saara kokee monessa asiassa olevansa sukupuolten välissä, vahvempi, himokkaampi ja maskuliinisempi kuin moni mies.

“Saan minä samastua keneen tahansa, mieheen tai naiseen. Samastuuko mies koskaan naiseen?”

“Miehet istuvat haarat leveällä. Naiset nipistävät itsensä kiinni.”

“Miksi sanotaan vastakkainen sukupuoli kun se voisi olla rinnakkainen?”

Kysymyksiä on lopulta enemmän kuin vastauksia, eikä romaani kohoa missään vaiheessa Saaran arkirutiinien yläpuolelle. Hyvän romaanin ainekset ovat kasassa, mutta tällä kertaa Ala-Harja vie kertomustaan suuntiin, jotka eivät itsestäni tuntuneet niin oleellisilta. Saaran arjen kuvaus nappaa sivuista leijonanosan, ja vaikka ymmärrän miksi (Saara ei pääse arkeaan karkuun, se on ympäristö, josta hän huomionsa tekee, sen on tarkoituskin olla toisteista ja puuduttavaa), en kokenut sitä aina kovin kiinnostavaksi.

Kevyt liha on kuitenkin taitavasti rakennettu, temaattisesti ehjä ja sen eri osat tukevat hyvin toisiaan: Saara käy samoja aiheita läpi niin työssään kuin kotonaankin, yhtä lailla äitinä, naisena kuin puolisonakin. Daavid-näytelmän ja Saaran yksityiselämän rinnastaminen toimii hienosti. Pidän valtavasti myös Ala-Harjan lauseesta, joka on ankaran lyhyttä ja tiivistä, mutta ei lainkaan tylyä. Huumoriakin on, lyhyissä tokaisuissa ja huomioissa, jotka ovat yhtä aikaa teräviä, tosia ja usein ironisia.

“Olen hiljaa, en sano mitään, vaikka haluaisin lisätä, ettei kukaan koskaan puhu naisen kujanjuoksusta. Ei semmoista käsitettä ole. Ei kukaan puhu naisen voimainkoettelusta. Eikä filosofisista pohdinnoista, ainakaan tosimielessä, ilman naistenlehtilässytystä.”

Erikoismaininta erityisen herkullisesta kansitaiteesta!

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha
Like (2015)
216 sivua
Kansi: Perttu Lämsä

Hän tuli vuorilta

HelMetin lukuhaasteen kohtaa 16 varten piti kilauttaa kaverille, tässä tapauksessa äidille. “Kirja, jota äitisi rakastaa” oli lukuhaasteen koostajilta hieno veto, sillä ainakaan minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitkä teokset ovat äitini sydäntä koskettaneet. Äitini ihmetteli kysymystä hetken ja valitsi kirjaksi sitten Laila Hietamiehen Rakkaani tuli vuorilta, koska muisteli lukeneensa sitä “jouluna 1976 tai 1977 niin innoissaan, ettei olisi malttanut tehdä mitään muuta”.

No sehän sopii. Lukuhaasteen henkeen ainakin, sillä en ole aiemmin lukenut ensimmäistäkään Hietamiestä / Hirvisaarta. Teos vie haastetta eteenpäin neljä pykälää:
16. Kirja, jota äitisi rakastaa
24. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä
25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja
42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua (no sanotaan se nyt ääneen: eihän Hietamies kovin katu-uskottavaa ole)

Turha kaunistella: kirjallisia ansioita teoksella on vähän. Se on toisteinen, rönsyilevä, banaali ja rakenteeltaan yksioikoinen kertomus 38-vuotiaasta leskinaisesta Kaarinista, joka työskentelee Intiassa terveydenhoitajana ja jolla on suhde lentokapteeni Vikramiin. On isorokkoepidemia, koleraa ja hirmumyrskyjä, kuolemaa ja elämää sekä pieni suomalaisten expattien joukkio, joka joutuu epätavallisten tapahtumien keskelle. Epäuskottavia yhteensattumia on liikaa, ja traagisten tyrskyjen läpi luovitaan kevyellä otteella. Kirja on oman aikansa chick littiä, romanttista, juonivetoista oman onnen etsintää (tosin toki ilman shoppailua ja tuotenimien pudottelua).

”Ilta hämärtyi ja kävelin ikkunaan. Katselin vuorille ja toivoin näkeväni lentokoneen tutun hahmon. Hän on kaukana, kukaties Kairossa, Kalkutassa, missä tahansa… Katsoin vuorille ja etsin häntä, jota minun sydämeni rakasti.”

Kieli on omaan makuuni turhan ylitsevuotavaa ja paisuttelevan pateettista, paikoin vaikeaselkoistakin. Voi olla tietysti vain oman kokemusmaailmani vajavaisuutta, kun en tiedä, millainen on esimerkiksi “hersyvä suukko” tai mitä tarkoittaa, kun “liikenne kadulla oli parhaimmillaan”. Myös 70-luvun sukupuoliroolit ovat hämmentäviä. Toisaalta päähenkilö Kaarin esitetään itsenäisenä, omia polkujaan kulkevana naisena, joka vastaa itsestään ja omasta kropastaan, toisaalta hänen tekemänsä valinnat ovat perinteisiä. Kirjan lääkärit ovat miehiä ja heitä kutsutaan sukunimellä, hoitsut taas ovat naisia ja heitä kutsutaan etunimellä. Eikä siinäkään tunnu olevan mitään kummallista, että klinikan rokotusautolle etsitään mieskuljettajaa, sillä “kukaan nainen ei saa sitä varmaankaan liikkeelle”.

Sanotaan vaikka näin: jos olisin kustannustoimittaja, en päästäisi teosta julkaisuun tällaisenaan. Mutta kirjan julkaisusta on 40 vuotta, se lienee syytä muistaa. Maailma oli erilainen tuolloin, ja naisen asema eritoten.

”Olut oli kylmää, minua nauratti kun huomasin, että se oli filippiiniläistä. Join filippiiniläistä olutta katmandulaisessa hotellissa, minä, Intiassa työskentelevä suomalainen nainen!”

Nykyisin, globalisaation tehtyä tehtävänsä, ei tunnu enää lainkaan ihmeelliseltä.

Vetävä teos on silti: halusin tietää, miten henkilöille käy, ei ollut mitään ongelmia päästä loppuun asti. Miljöön kuvaukset olivat myös paikoin onnistuneita. Ja aikamatka oli hauska, kun sain samalla kuvitella äitiäni lukemassa kirjaa 70-luvun puolivälissä, kun olin itse samanikäinen pieni tattara kuin oma lapseni on nyt.

Hietsu poolilla.

Hietsu poolilla.

Luin Hietamiehen Välimeren kuuman auringon alla ja siihen miljööseen hikinen Intia-trippi sopi mainiosti. (Yritin ensin lukea Andy Weirin The Martiania, mutta Marsin jäätävät fiilikset eivät kertakaikkiaan istuneet aurinkotuolitunnelmiin. The Martianista lisää myöhemmin.)

Laila Hietamies: Rakkaani tuli vuorilta
Otava (1975)
424 sivua

Pirkko, Jukka, Eva ja mä

Jukka Larssonin Kärsimystrilogia (romaanit Kiusaaja, Viettelijä ja Kantaja) tarttui mukaani lähikirjaston poistomyynnistä. Pirkko Saision salanimellä vuosina 1986, 1987 ja 1991 kirjoittamia kirjoja kutsutaan yhteisniteen takakannessa “komeaksi moraaliseksi kudelmaksi” ja “peruskysymysten ytimiin kurottuvaksi kirjalliseksi voimannäytteeksi”. Itse lisäisin luonnehdintaan sukupuolten välisten suhteiden tarkastelun, niin yhteiskunnassa kuin kirjallisella kentälläkin.

Teos on vahingossa ajankohtainenkin, sillä Katri Kivilaakso on hiljattain väitellyt Saision pseudonyymeillä kirjoittamista teoksista. Kivilaakson mukaan on selvää, että Larsson ja Eva Wein (Saision toinen pseudonyymi) olivat Saisiolta tietoinen kirjallinen ja sukupuolipoliittinen projekti. No, varmasti. Saisio on itsekin kertonut halunneensa kirjoittaa vapaana oman julkisen tekijäidentiteettinsä kahleista, ottaa vallan takaisin omiin näppeihinsä. Hän oli muun muassa kiinnostunut etsimään itsestään kirjoittajana toista sukupuolta, Larssonin kohdalla miestä, Weinin kohdalla naista.

larssonwein1

Näin jälkikäteen on helppo ihmetellä: kuinka voi olla mahdollista, ettei Saision tyyliä ja teemoja tunnistettu aikanaan laajemmin? Arvelut jäivät arveluiksi siihen asti kun Saisio itse paljasti asioiden tilan (Weinin kohdalla räväkästi Finlandia-ehdokkaiden julkistustilaisuudessa). Mutta tottahan se on, että aika paljon kanttia vaatisi ammattilukijaltakaan väittää, ettei kirjailija, jonka nimi kirjan kannessa lukee, olekaan teoksen takana. Kynnysteksteihin (takakansitekstit, kirjojen ulkoasut jne.) uskoo hyvinkin sokeasti, ja ne ohjaavat teosten tulkintaa taatusti enemmän kuin yksikään lukija mielisi myöntää.

Yhteisniteessä Pirkko Saisio nimellä Eva Wein: Puolimaailman nainen ja Kulkue on Saision kirjoittama esipuhe. Siinä hän pohtii pseudonyymin suojassa kirjoittamisen motiiveja muun muassa näin:

“Kunnianhimoinen tavoitteeni oli saada palautetta tekstistä, joka ei asettunut elämäni eikä tuotantoni kontekstiin. (Muistin lukeneeni 12-vuotiaana ensimmäisen Dostojevskini niin, ettei minulla ollut aavistustakaan, kuka kirjailija oli ja miten häntä oli arvioitu. Tällaista lukukokemusta olen myöhemmin etsinyt kiihkeästi; turhaan.)”

Kirjojen kohdalla “puhtaat” lukukokemukset ovatkin vaikeita järjestää. Vaikka ei tietäisi kirjailijasta ja kirjasta etukäteen mitään, kertoo kirjan kansikin jo paljon, johdattaa ajatukset vähintään kohden jotakin genreä. Elokuvien kohdalla vahinkoaltistuksia tapahtuu helpommin (esimerkiksi silloin kun kanavasurffailee ja päättää jäädä seuraamaan elokuvaa, josta ei tiedä mitään). Teatteriin voi mennä täytenä uunona (jos ystävä varaa liput ja pitää sinut pimennossa). Mutta kirjat, niitä ei voi oikein lukea vahingossa.

Kulttuurikritiikki on kaksiteräinen miekka. Luen sitä, jotta pysyisin kärryillä, mutta toisaalta haluaisin kokea teokset mieluummin ensin itse. Kun muinoin kirjoitin arvosteluja, janosin sitä hetkeä, kun sain naputella tuntemuksistani häiriöttä, niin että mahdollisimman vähän ulkopuolista hälyä oli sekoittumassa tekstiini. Vaikka tutustuinkin kaikkeen teoksesta saatavilla olleeseen materiaaliin myöhemmin, halusin, että oma mielipiteeni, näkemykseni teoksesta, oli muotoiltu ja perusteltu ennen kuin päästin muut tekstit vaikuttamaan pääni sisältöön. Huomasin nimittäin kaiken lukemani väistämättä päätyvän omiin kirjoituksiini jollain tavalla, rytminä, lauserakenteina, sanavalintoina, kummallisena kriitikkojen välisenä konsensuksena, jossa merkittävästi eriäviä mielipiteitä lausuttiin äärimmäisen harvoin. Inhosin sitä. Inhoan yhä.

Onkin tavallaan harmi, ettei Larssonia ja Weiniä voi enää lukea puhtaalta pöydältä. Kun tekijä on tiedossa, kuuluu tekstin takaa väistämättä Pirkko Saision ääni. Siinä mielessä salanimellä kirjoitetut teokset vanhenevat salaisuuden paljastuttua, mutta toki niitä yhä voi lukea itsenäisinä teoksina ja myös aikansa kuvina. Se, että juuri nämä kirjat on ollut tarpeellista kirjoittaa salanimellä, on paljastavampaa kuin se, kuka ne on kirjoittanut. Huikean kiinnostavaa on sekin, että tekstin merkitys muuttuu, kun tekijä paljastuu tai “vaihtuu”.

Saisio kertoo Kärsimystrilogian viihdyttävissä jälkisanoissa julkaisuprosessista, Larssonin henkilöyden piilottelusta sekä siitä, kuinka eri tavoin hän koki kriitikoiden ottaneen Larssonin ja Saision kirjoitukset vastaan. Larssonin kohdalla esimerkiksi vankilakuvauksen realistisuutta kiiteltiin (olihan Larssonin kerrottu työskennelleen pitkään vankilapsykologina). Samaan aikaan Saision KOM-teatteriin kirjoittama Hissi-näytelmä taas sai kritiikkiä samoista asioista: sen vankilakuvaus ei ollutkaan asiantuntevaa eikä miljöö autenttinen.

Ja kirjoittaa Saisio näinkin: “Se mikä käy Jukka Larssonille, ei käy Pirkko Saisiolle. Voisin jatkaa: Se mikä käy kirjailijalle, ei käy naiskirjailijalle. Mutta en jatka.”

Minulle Kärsimystrilogian tärkein anti oli pseudonyymijuonteen ohella henkilöiden tarkka psykologinen kuvaus. Larssonin superhessunkatse näkee henkilöiden irrationaalisenkin käytöksen taakse ja tiivistää ihmispsyykestä tekemänsä huomiot välillä niin osuviin, viiltävän tarkkoihin virkkeisiin, että sydäntä kylmää.

viettelijä

Eva Weinin kirjoissa, etenkin Kulkueessa, ihastelin Saision, anteeksi Weinin, kykyä nivoa yksityinen kokemus yhteen kokonaisen kansakunnan ja maanosan historian kanssa. Fragmentaarinen rakenne, jossa lisäksi hämmennetään toden ja fiktion rajoja, on erittäin taitavasti toteutettu. Saisio kertoo kirjan esipuheessa, ettei Saisio olisi voinut kirjoittaa Larssonin ja Weinin teoksia. Näin varmasti on, jos kirjailija itse näin sanoo, mutta minulle, tottelemattomalle lukijalle, etenkin Kulkue on silkkaa Saisiota. Vai olenko sittenkin vain taitamaton lukija, joka sinnikkäästi lukee Saision tekstiin mukaan? No, rakastan tämän kirjoittajakolmikon teemoja, tehokkaita, taloudellisia lauseita ja näkemyksellisiä kiteytyksiä yhtä kaikki. Ja kyllä varsinkin Kulkueesta tietty kerronnallinen vapaus huokuu, teksti hengittää poikkeuksellisen hyvin.

 

Jukka Larsson: Kärsimystrilogia (Kiusaaja, Viettelijä, Kantaja)
WSOY (1986, 1987, 1991, 1993)
442 sivua

 

Pirkko Saisio nimellä Eva Wein: Puolimaailman nainen ja Kulkue
Tammi (1990, 1992, 2010)
223 sivua

 

HelMet-lukuhaaste:
19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä
26. Kirjatrilogia

Kirjan vuoden lukuhaaste osa 2 – Rosa Liksom: Väliaikainen

Lukuhaasteen toisessa osassa luetaan Rosa Liksomin lyhytproosakokoelma Väliaikainen (2014), jolla saadaan ruksatuksi haasteen kohdat 6, 11 ja 47 (voisinkin kehittää tästä haasteesta oman laiskuriversion: kuka saa katettua kaikki 50 kohtaa mahdollisimman vähällä lukemisella?).

6. Kirja, jonka nimi on yksi sana
11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut
47. Hauska kirja

Se, onko Väliaikainen novellikokoelma tai tositapahtumiin pohjautuva kirja, onkin sitten määrittelijästä kiinni. Tositapahtumiin pohjautuvalla kirjalla on lukuhaasteessa haettu kenties hieman toisentyyppistä teosta, mutta koska Liksom itse väittää esimerkiksi kaikkien eläintarinoidensa olevan pääpiirteittäin tosia (haastattelu, 10 minuutin kohdalla), mikäs minä olen vastaan sanomaan. (Kyllä varmasti pupu voi ampua metsästäjää jalkaan, miksei voisi. Fair play.)

 
rosa1
Hallitun ja eheän (ei kai Liksomin yhteydessä sentään sanoja ”hillitty” tai ”seesteinen” voi käyttää?) Hytti nro 6:n (2011) jälkeen Väliaikaisen lyhyet tarinat tuntuvat yllättävän räväköiltä, vaikka kyseessä onkin vain paluu juurille, Yhden yön pysäkin (1985), Unohdetun vartin (1986) ja Tyhjän tien paratiisien (1989) tunnelmiin. Väliaikainen on kenties piirun verran mietitympää tekstiä kuin 80-luvun teosten punk-henkinen roiskinta, mutta vahvuudet ovat samat: kieli on tarkkaa ja ilmaisu tiivistä, ja rivien väleistä kurkkii koko yhteiskunta. Komiikka kumpuaa absurdeista tilanteista, joille ei voi olla nauramatta ääneen, mutta samalla ihmiskohtaloiden kauheus ja maailman epätasa-arvoisuus lävähtää naamaan. Tunnistan todeksi, vaikken haluaisi.

Itkua ja naurua yhtä aikaa. Parasta.

”Ajattele, sä olet jo kohta kolme vuotta ja sä olet noin pieni, susta ei tule koskaan isoa tyttöä. Haluatko sä olla joskus ku äiti? Jos haluat niin sun pitää syödä ja paljon. Kyllä me tytöt kestetään, vaikka isi jätti meidät ja lähti sen huoran mukaan. Vittu mä vihaan sitä, mutta me selvitään, eiks niin. Saat sitten poppareita ja cokista, jos kävelet kiltisti autoon.”

Rakastuin Liksomiin jo yläasteella 80- ja 90-lukujen taitteessa. Suomi oli tuolloin kovin erilainen paikka kuin nyt ja jo se, että joku kirjoitti puhekielellä, tuntui erityiseltä ja nuorelle ihmiselle tärkeältä. Tarinoiden nyrjähtäneisyys oli virkistävää, ja on yhä. Kun selasin Tyhjän tien paratiiseja nyt uudestaan, hämmästyin, kuinka hyvin Liksom on kestänyt aikaa. Syynä on nähdäkseni se, että hänen kirjoittamisensa ydin on maailman armottoman tarkka havainnointi. Kieli, komiikka ja kärjistykset ovat tyyliä, joka miellyttää tai ei, mutta kukaan tuskin voi kiistää, etteikö kirjailijan tulokulma tähän hulluun maailmaamme olisi vilpitön ja aidosti utelias, ihmettelevä, empaattinenkin. Sellainen ei vanhene.

Oi ihana Rosa, kiitos taas tästäkin, olet kyllä yliveto.

P.S. Löysin lastenkirpparilta tällaisen hienon palapelin, jonka joudun ehkä pitämään itse 🙂 . Tietääkö joku, milloin näitä on tehty ja onko kuvia enemmänkin? Kiinnostaa, kirjojen ohella kun myös Liksomin kuvat viehättävät minua kovin.

 
rosa2
(Edit: No niin, palapelin kääntöpuolellahan se kerrotaan: kuva on nimeltään ”Familjen Great retkeilee” ja se on osa Kiasmalle suunniteltua EcoHelou-lastentuotesarjaa. Googlen mukaan sarjaan (1998 – 2005) kuuluu myös mm. värityskirja, kello ja kirjepapereita. Kirjepapereita, vau, a blast from the past. Harmi, että ovat menneet aikanaan ohi, lienevät nykyisin kiven alla.)

Rosa Liksom: Väliaikainen
Like (2014)
173 sivua

Kirjan vuoden lukuhaaste osa 1 – Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää näin hieman jälkijunassa! Startataan HelMet-kirjastojen lukuhaaste kotimaisella kaunokirjalla, joka kattaa ainakin haasteen kohdat 1 ja 32:
1.  Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi

Laura Honkasalon romaani Sinun lapsesi eivät ole sinun ilmestyi vuonna 2001 ja sai tuolloin runsaasti julkisuutta. Taistolaisuutta ei ollut vielä juurikaan kuvattu lapsen näkökulmasta, ja näkemykset olivat muutoinkin hyvin mustavalkoisia: ideologiaa joko ihailtiin tai sen naiiviutta halveksuttiin. Minulta kirja jäi tuolloin väliin, ehkä siksi, ettei aihe herättänyt erityisen suurta mielenkiintoa ja toisekseen siksi, että olen aina ollut huono jonottamaan kirjastosta suosittuja kirjoja – luettavaa riittää muutenkin. Valitettavasti tuolla metodilla moni kiinnostava teos jää lopullisesti unholaan.

 

Tuo kirjaa halaava lapsi on kyllä minun.

Tuo kirjaa halaava lapsi on kyllä minun.

 

 

 

 

 

 

 

 

Nyt poimin Honkasalon kirjaston hyllystä aika lailla sattumalta. Sattuma osoittautui hyväksi, sillä ihastuin ikihyviksi kirjailijan tarkkaan ja ilmaisuvoimaiseen kieleen. Lapsen näkökulmaa on aina vaikea tavoittaa uskottavasti, mutta siinä Honkasalo mielestäni onnistuu. Myös ajan ja miljöön kuvausta pidin uskottavina, vaikken taistolaislapsuutta olekaan kokenut. Romaani muistuttaa hienosti siitä, kuinka viime kädessä olemme aina aikamme lapsia ja kuinka yksityinen ei ole lopulta koskaan kokonaan yksityistä.

Kerronta imaisi mukaansa poikkeuksellisen intensiivisesti. Siirtymät kahden eri aikatason (70- ja 90-lukujen) välillä olivat sujuvia, ja teos toimi hienosti lukuromaanina. (Tämä on paljon sanottu henkilöltä, jonka mielestä tarina kuin tarina tulee voida kertoa sadassa sivussa, kaikki muu on jaarittelua.) Honkasalon 396-sivuisen kertomuksen äärellä viihdyin kuitenkin vaivatta, harvinaista!

Kirjailijan omasta henkilöhistoriasta ja romaanin omakohtaisuudesta on kirjoitettu paljon, mutta itse olin jostain syystä ohittanut nämä artikkelit lähes täysin. Pääsin tutustumaan kirjaan puhtaalta pöydältä, ilman epitekstien painolastia, mikä oli tässä tapauksessa pelkästään positiivista. Muutamaan otteeseen tavoitin itseni tuumimasta, että teoksen täytyy olla jossain määrin omaelämäkerrallinen, sillä niin yksityiskohtaisia olivat tavaroiden, tuoksujen ja tunnelmien kuvaukset. Hassu ajatus, tietenkin kaiken voi kuvitella. Ehkä voi kuitenkin sanoa kirjailijan onnistuneen jossain, jos lukijan eteen avautuvat kuvat ovat niin eläviä, että niitä pitää elettyinä ja ”tosina”.

Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
Gummerus (2001)
396 sivua
Kansi: Petteri Tikkanen, Liisa Holm

Newer posts

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑