Tag: kuolema

Kuolema Kirjamessuilla

Olen keski-ikäisessä elämässäni päätynyt siihen vaiheeseen, että joudun piakkoin, tavalla tai toisella, selvittämään välini sairauden, kärsimyksen ja kuoleman kanssa. Vaikka kuolema ei juuri tällä hetkellä ole akuutti aihe, se voi minä tahansa hetkenä olla: takana on oma vakava sairastuminen, vanhemmat alkavat olla kirjaimellisesti vanhoja ja ystävienkin kanssa tapaamiset alkavat yhä useammin niin oman kuin lähipiirinkin vointien selvittelyillä. Sairaudet ovat arkipäiväistyneet, ja kuolema, vaikkei sitä haluaisi ajatella, on meidän nelikymppistenkin rivejä jo harventanut.

Ja elämä, sillä nyt muutenkin on tapana jysäytellä hamarapuolella juuri silloin kun sitä vähiten odottaa.

Olen tainnut pelätä kuolemaa koko aikuisikäni, välillä vähemmän aktiivisesti, välillä hysteerisesti. Siksi päätin (hieman tärisevin käsin) tarttua kahteen tänä vuonna julkaistuun kirjaan, jotka menevät suoraan päin pelkoni kohdetta. Toimittaja Henna Mäkelinin oman lapsen vakavasta sairastumisesta kimmokkeensa saanut Kuolema – kaikki mitä olet aina halunnut tietää ja lääkäri Juha Hännisen kymmenien vuosien saattohoitokokemukseen perustuva Kuolemme vain kerran lähestyvät aihetta kiinnostavasti eri kulmista. Kirjojen seurassa on helppo olla, sillä ne puhuvat kuolemasta arkisesti, ymmärrettävästi ja tyynnytellen. Enkä tarkoita tyynnyttelyllä nyt sitä tavanomaista kaiken kuolemiseen liittyvän vaimentamista, vaan rauhallista suhtautumista vääjäämättömään.

Juha Hänninen on saattohoitotyötä 25 vuotta tehnyt lääkäri, jonka filosofisessa kirjassa on elementtejä muun muassa esseestä, vakavasta tietokirjoittamisesta ja paikoin jopa pamfletista. Kirjan takakannessa kerrotaan sen olevan “kirja kaikille kuolevaisille”, ja harvoinpa osuu mainosteksti yhtä nappiin. Hännisen blogiteksteihin pohjautuvassa tekstikokoelmassa on rönsyä ja röyhelöä (välillä liiankin kanssa, toistoa olisi voinut karsia), ja paljon myös hymyä ja huumoria. Hänninen esittelee lääkärin näkökulman kuolemiseen ja puhuu paljon jokaisen ihmisen oikeudesta hyvään kuolemaan ja saattohoitoon.

Tämä on kirja, jonka toivoisin mahdollisimman monen lukevan. Mietin jo, kenen joululahjapakettiin tohtisin sen kääräistä, sillä niin vain on, että kuoleman ajattelua on aika vaikea kenellekään suositella ulkoapäin, jos henkilö ei itse ole siihen valmis. (Pilaan vielä jonkun joulun.)

Mäkelinin kirja on minulla yhä hieman kesken. Toivottavasti en tee sille kohtuutonta väkivaltaa toteamalla sen olevan näistä kahdesta teoksesta puhdasverisempi tietokirja. Mäkelin on haastatellut kirjaansa eri alojen tutkijoita ja asiantuntijoita. Lisäksi ääneen pääsevät monet vakavasti sairaat henkilöt, joiden kuolema on lähellä. Kirja tarjoaa myös konkreettisia vinkkejä esimerkiksi perunkirjoituksen tekoon tai kuoleman käsittelyyn lasten kanssa. Yleissävy ei kuitenkaan ole synkkä, vaikka muutaman kyyneleen taisinkin lukiessani tirauttaa. Molemmissa kirjoissa päällimmäiseksi jää humaanius ja elämänilo.

Lavan karnevalistinen ilmapallosomistus oli tämän aiheen kohdalla sopivan sopimaton – tykkäsin!

Hänninen ja Mäkelin keskustelivat kirjoistaan Helsingin kirjamessujen Hakaniemi-lavalla torstaina 25.10. Haastattelijana oli Johanna Forss. Parinkymmenen minuutin ohjelmaslotissa ei kirjoihin tietenkään päästy kovin syvälle, eikä hälyinen messuhalli ehkä muutoinkaan ollut otollisin ympäristö aiheen käsittelylle. Kirjailijakaksikon rauhallinen esiintyminen teki kuitenkin vaikutuksen. Uskallan suositella lämpimästi molempia teoksia.

 

Juha Hänninen: Kuolemme vain kerran
Otava (2018)
175 sivua
Kansi: Maija Vallinoja

 

Henna Mäkelin: Kuolema – kaikki mitä olet aina halunnut tietää
Kustantamo S&S (2018)
188 sivua
Kansi: Tiia Javanainen

Valkoista valkoisella

”Ja juuri kun Ulrike oli päässyt noihin sanoihin, Hannoon, mustasukkaisuuteen, untuvatyynyyn, juuri kun hän oli sanomassa and so I couldn’t breathe ja hänen kuulijansa näyttivät pidättävän hengitystään jännityksestä, juuri silloin hän sen tajusi: hän ei hengittänyt. Kukaan ei hengittänyt. Oli mahdotonta hengittää.”

Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron löytyi tänä jouluna aika monesta lahjapaketista. Kahvipöytäkeskusteluissa ystävät ja tuttavat ovat lähes poikkeuksetta tuoneet esiin tietyn tyhjyyden ja kylmyyden tunnun, jonka teos on heihin jättänyt. Teoksen loppu on koettu antikliimaksina, ja teoreettinen vyörytys jättänyt kylmäksi.

Mielestäni sekä Oneironin alku että loppu vetivät hyvin, mutta puolivälissä lukukokemukseen tuli kieltämättä hangessa tarpomisen tuntua. Swedenborgilaisten teorioiden ja juutalaisen teologian läpikäynti tuntui toteutetussa laajuudessa hieman syövän kertomuksen voimaa.

oneiron1
Tämän mainitseminenkin tuntuu kuitenkin epäreilulta, sillä kokonaisuutena Oneiron on vaikuttava, omaperäinen ja järkähtämättömällä tyylitajulla konstruoitu romaani. Se kertoo seitsemän naisen elämistä ja kuolemista, heidän kohtaamisestaan valkoisessa välitilassa ja  kaikesta yhteisen tietoisuuden kautta läpikäydystä ja myötäeletystä. Samaan epätilaan tulevat heitetyksi amerikanjuutalainen anorektikko ja performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen kirjanpitäjä, bibliofiili ja alkoholisti Polina, sydänsiirrännäisen saanut Rosa Imaculada, kaksosia odottava ranskalainen Nina, senegalilainen wannabe-malli Maimuna, itävaltalainen teinityttö Ulrike ja syöpäsairas hollantilainen Wlbgis. Jo kansalaisuuksien ja kielten sekamelska takaa teoksen kiinnostavan moniäänisyyden, joka pysyy hämmästyttävän hienosti Lindstedtin lapasessa.

Kirjailijan kieli on kirkasta kuin kristalli, ilmaisut täsmällisiä ja pohjatiedot kattavia. Lukeminen tuntuu kuin pulahdukselta tunturipuroon, katarttiselta silmät auki -säpsähdykseltä, jonka jäljiltä aistit ovat auki. ”Keskitä ajatuksesi tähän lyhyeen, silmänräpäyksen kestävään hetkeen, sillä juuri tämä hetki sinun on osattava kuvitella. Optikko latomassa tarkkuutta katseeseesi, yksi linssi kerrallaan.”

oneiron3

Romaani rakentuu rönsyistä, ja on vaatinut taitoa ja näkemystä luoda niistä koherentti kirja. En käy sen kummemmin analysoimaan tai edes luettelemaan Oneironin teemoja, mutta teoksen feministisiä juonteita voi tuskin jättää mainitsematta. Lindstedt tutkii naisena olemista, näyttää, punnitsee, osoittaa ja pohtii sitä, kuinka naiseus henkilöiden elämänpolkuihin vaikuttaa.

Vaan on teos paljon muutakin. Sitä, ehkä tätä, useimmiten sekä-että. Oppineisuuden ilmentymä ja samalla sille virnistelevää metakirjallisuutta. Vakavasti otettava korkeakirjallinen romaani, jonka silmäkulmassa tuikkii pilke. Viittausten ja lajityyppien kudelma, jonka kirjoittaminen ja jokaisen yksityiskohdan paikalleen saattaminen vei kirjailijalta kahdeksan vuotta, ja jonka lukeminen tuntuu silti tai juuri siksi hämmästyttävän vaivattomalta.

Tietty kylmyyden tuntu voi olla seurausta tästä Lindstedtin suvereniteetista kertojana, hänen ylivoimaisesta kyvystään hallita kertomusta, kuljettaa sitä paikkoihin, joita ei ennalta osaa arvata. Lukija on matkustaja, joka joutuu antautumaan ja vain luottamaan kuskinsa taitoihin. Kertojien, ja paikoin myös kirjailijan, jonka äänen ainakin minä kuulin lähes koko ajan päässäni, presenssi on niin vahva, että tarinaan uppoutuminen on sen vuoksi paikoin vaikeaa. Tämä tapahtuu usein kun on kyse vahvoista, omaa konstruktiivista luonnettaan korostavista teksteistä.

Tarinat itsessään ovat kuitenkin lohtua ja lämpöä täynnä. Seitsemän kuolevaa naista, seitsemän elämäntarinaa.

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos (2015)
440 sivua
Kansi: Jussi Karjalainen

Helmetin vuoden 2016 lukuhaaste käynnistyy tästä:
44. Kirjassa joku kuolee (no jep!)

Kirjan vuoden lukuhaaste osa 3 – Tomas Tranströmer: Eläville ja kuolleille

“Myös kuolleista kirjoittaminen
on leikki joka muuttuu raskaaksi
siitä mikä on tulossa.”

Runoilija Tomas Tranströmer (s. 1931) kuoli torstaina 26.3.2015. RIP ja kepeät mullat vuoden 2011 nobelistille ja yhdelle Ruotsin ja Euroopan tärkeimmistä nykylyyrikoista.

Muistin, että minulla on kirjahyllyssäni korkkaamaton Tranströmer-kokoelma Eläville ja kuolleille (1990), joskus kirja-alesta hankittu ja lukematta jäänyt. Laskeskelin sen kulkeneen mukanani noin vuodesta 1995. Aika kauan. Syystä tai toisesta se ei ollut lähtenyt kiertoon. Onneksi ei.

Runous on genre, jota en ole koskaan kokenut omakseni. Ehkä vika on puutteellisessa keskittymiskyvyssäni: jos runoja vain lueskelee, tuntuu, että liikaa menee ohi. Olen yrittänyt olla itselleni armollinen ja muistuttaa, että kaikin tavoin saa lukea. Että pinnallisempi, fiilistelevä lukeminenkin on sallittua, jos resursseja muuhun ei sillä hetkellä ole. Parempi lukea edes niin, kuin ettei lukisi lainkaan. Aina voi myös palata.

Pidin Tranströmeriä ennalta jotenkin kuivakkana, ja aivan suotta. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy taitaviin metaforiin kuten “minä kelluva tumma runko kahden sulkuportin välissä” tai “olen vanha puu jossa kuihtuneet lehdet riippuvat osaamatta varista maahan”. (Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka kykenevät osuvien, näkemyksellisten metaforien ja analogioiden luomiseen, itseltäni kun tuo taito puuttuu tyystin.) Tranströmer tarkastelee identiteettejä ja rooleja, mutta huomaa niiden lopulta pettävän ja käyvän turhiksi. Ihminen ei ole koskaan valmis, eikä hänen kuulukaan olla.

“Seinien läpi kulkeminen sattuu, siitä sairastuu
mutta se on välttämätöntä.
Maailma on yhtä. Mutta seinät…
Ja seinä on osa sinua –
sen tietää tai ei tiedä mutta se koskee kaikkia
paitsi pieniä lapsia. He eivät seiniä tunne.”

Eläville ja kuolleille pelaa nimensä mukaisesti vastakohtaisuuksilla. Kiveen hakattujen mustien ja valkoisten totuuksien sijaan Tranströmer tuo kuitenkin esiin elämän ja kuoleman suhteellisuuden, polariteettien rinnakkainelon, epävarmuuden ja häilyvyyden. Kuoleman, kylmän, pimeän, yön ja syksyn rinnalla runoissa on jatkuvasti kevät, toukokuu, linnunlaulua ja aamunkoitetta. Eikä tyhjyys ole (vain) tyhjyyttä, vaan myös avoimuutta.

“Kaikki elävä mikä laulaa kiemurtaa ryömii ja huiskuttaa! On kevät ja ilma hyvin vahvaa. Suoritin tutkinnon unohduksen yliopistossa ja olen yhtä tyhjin käsin kuin paita pyykkinarulla.”

tt2

Tällä kertaa kirjahyllyni toimi niin kuin se parhaimmillaan toimii. 20 vuotta hilloamani runokokoelma löysi vihdoin lukijansa ja sen säkeet osuivat, tarjosivat iloa, lohtua ja ajateltavaa. Olisinko 20 vuotta sitten saanut tästä mitään irti? Veikkaan, etten silloin vielä kiinnittänyt tarpeeksi huomiota meihin kuoleviin (nuorempana ajattelin vain eläviä), jotta olisin ymmärtänyt kirjasta tätäkään vähää. Mutta ehkä olisin löytänyt jotain muuta joka nyt on jo kadotettu, mene ja tiedä.

Tomas Tranströmer: Eläville ja kuolleille
Tammi (1990)
39 sivua
Alkuteos: För levande och döda (1989)
Kääntäjä: Brita Polttila
Kansi: Paul Klee / Zanzibar

Eläville ja kuolleille osui HelMetin lukuhaasteen kohtiin
1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon (Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto sekä Neustadt-palkinto)
23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä
36. Runokirja

Päivän Knausgård

knausgard2

Vaikka kuolema ei ole itselleni tällä hetkellä sen ajankohtaisempi aihe kuin kelle tahansa meistä minä tahansa hetkenä (kop kop), on tämä sitaatti pyörinyt mielessäni pitkään. Etenkin tuo yksi kuva, vaatepuulta putoava takki, on täydellinen. Surullinen, mutta vapauttava: turha jäädä odottelemaan, mitään.

© 2018 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenUp ↑