Tag: lapsuus

Tummia sävyjä

Luin hiljattain kaksi tuoreehkoa taiteilijaelämäkertaa/-muistelmaa, jotka niputan tässä yhteen, vaikka ne ovatkin sekä tyylillisesti että päämääriltään tyystin erilaiset. Brittibändi Sueden nokkamiehen Brett Andersonin omaelämäkerta Coal Black Mornings (suomennettu nimellä Hiilenmustat aamut, Sammakko, 2018) on kirjallisestikin kunnianhimoinen katsaus 70-90-lukujen englantilaiseen yhteiskuntaan ja tietenkin myös Andersonin omaan henkilöhistoriaan, siihen, kuinka Andersonista kasvoi taiteilija ja yhden sukupolven ääni. Ruotsalaisnäyttelijä Mikael Persbrandtin muistelmateoksen Mikael Persbrandt – så som jag minns det (jonka on kirjoittanut Carl-Johan Vallgren ja joka on suomennettu nimellä Mikael Persbrandt – muistini mukaan, Tammi, 2018) missiona puolestaan on oikoa Persbrandtiin iltapäivälehdistössä liitettyjä väitteitä, kertoa näyttelijän omat näkemykset viinan- ja huumeenhuuruisista vuosistaan sekä tarjota selityksiä siihen, miksi hän on elänyt niin kuin on elänyt. Oikomista tapahtuu siinä määrin, että teoksen nimi tai alaotsikko voisi hyvin olla myös “men så var det inte” – niin usein fraasi teoksessa toistuu.

Andersonia ja Persbrandtia yhdistää taiteilija-ammatin ja saman ikäluokan lisäksi muun muassa köyhä, työväenluokkainen tausta. Molemmat ovat myös nauttineet suursuosiosta ja kärsineet sen myötä pahasta huumeongelmasta. Anderson kuitenkin rajaa teoksensa freesisti päättymään jo 90-luvun alkupuolelle, niihin vuosiin, jolloin Suede vasta teki ensimmäistä levyään. Pahimmat sekoilut jäävät maininnan tasolle, ja Anderson keskittyy kirjoittamaan taiteilijuudesta, musiikinteon ja kirjoittamisen takana olevista motiiveista sekä yksinkertaisesti taiteellisen työn innoituksesta. Andersonilla on puolellaan myös aika. Koska kuvatuista tapahtumista on jo reilusti yli 20 vuotta (lapsuudesta yli 40), on kirjoittajan helpompi katsella mennyttä tyynesti, matkan päästä.

”I was a snotty, sniffy, slightly maudlin sort of boy raised on Salad Cream and milky tea and cheap meat, always scowling in photographs and a little bit downcast – not nihilistic or depressive really, but definitely glum, and always slightly befuddled.”

Persbrandt sen sijaan rypee lätissään niin, ettei sikailun määrä jää kellekään epäselväksi. Hän ei myöskään epäröi nimetä henkilöitä, joista puhuu, joten kirjassa on paljastuskirjan revittelevää sävyä. Persbrandtin lähipiiriä ei käy kateeksi. Teoksen läpi kulkee kuitenkin myös vakavampi pohjavirta. Persbrandt ehti kärsiä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä mahdollisesti kymmeniä vuosia ennen sen diagnosointia. Näyttelijä pitää sairautta pitkälti päihdeongelmiensa syynä tai ainakin laukaisijana: kun lääkitys saatiin kuntoon, alkoi päihteidenkäyttökin Persbrandtin mukaan pysyä aisoissa.

”Och i slutändan var det faktiskt inte så mycket jag ångrade. Det var sant att jag ställt till med elände och katastrofer, men jag hade också upplevt saker som de flesta människor inte ens kan drömma om. Jag skulle inte dö nyfiken.”

Mikael Persbrandt – så som jag minns det on muodoltaan ja sisällöltään perinteinen taiteilijaelämäkerta, jossa käydään läpi näyttelijän elämän käännekohdat jotakuinkin kronologisesti ja kuvataan hänen elämänkaartaan ulkopuolisen silmin (tietenkin, koska kirjoittaja ei ole Persbrandt itse). Anderson sen sijaan paneutuu siihen, mikä minusta on kaikkein kiinnostavinta: miltä se kaikki tuntui? Mitä asioita pohdin valintoja tehdessäni, mitkä tekijät minuun vaikuttivat, kuinka koin kaiken, mitä minulle tapahtui? Ja mikä tärkeintä, Anderson kuvaa tätä kaikkea valtavan taitavasti ja kiinnostavasti. Kieli on jämäkkää, ilmaisuvoimaista proosaa. Lämmin suositus.

Persbrandt-kirjan kuuntelin näyttelijän itsensä lukemana äänikirjana ja väitän sen olleen tälle kirjalle optimaalinen formaatti: Persbrandtin ääni on vangitseva ja riittää pitämään lukija-kuuntelijan otteessaan niinäkin hetkinä kun narkkaamisen ja ryyppäämisen ylitsevuotavat kuvaukset muutoin alkaisivat puuduttaa. Andersoninkin teokseen tutustuin alkukielellä. Se tuntui ainoalta vaihtoehdolta, koska Suede edustaa minulle jotain hyvin peribrittiläistä ja koska olen aina rakastanut Andersonin tekstejä. Ja hyvin eläviä, vaikkakin romantisoituja, ovatkin muun muassa Andersonin miljööt: 70- ja 80-lukujen ankeat, hiilenmustat lähiöt, 90-luvun tyylikäs, sykkivä, mutta samalla sosiaalisten ongelmien värittämä Lontoo.

”There’s something about the size of London I find comforting: the sense of anonymity, the wealth, the power, the possibility. All the love and poison indeed.”

 

 

Brett Anderson: Coal Black Mornings
Little, Brown (2018)
209 sivua
Kansi: Paul Khera, Duncan Spilling

 

Carl-Johan Vallgren: Mikael Persbrandt – så som jag minns det
BookBeat-äänikirja (Bonnier Audio, 2017)
Lukija: Mikael Persbrandt
Kesto: 14h 10 min

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Ensimmäinen #hyllynlämmittäjä uunista ulos!

Outo tapaus kohdallani tämä Saara Turusen Rakkaudenhirviö. Sain romaanin lahjaksi aika tuoreeltaan vuonna 2015. Olen ollut siitä nämä vuodet innoissani ja ajatellut aina, että luen sen seuraavaksi, mutta niinpähän vain se on pinossa pysynyt. Olin aloittanutkin kirjaa jo useamman kerran, mutta se oli jäänyt kesken – miksi, en ymmärrä, koska mielestäni teksti veti ja opus vaikutti kerrassaan mainiolta.


Romaanin päähenkilö on Turusen itsensä oloinen ja ikäinen tyttö/nainen, joka elää kirjailijan tavoin lapsuutensa pienessä itäsuomalaisessa kylässä, lähtee taidelukioon Helsinkiin, päätyy useampaan otteeseen ulkomaille ja opiskelee Teatterikorkeakoulussa käsikirjoittamista. Kirjan sivuilla seikkailevat muun muassa opiskelutoverit Laura ja Antti, joiden esikuvat ovat Turusen mukaan hänen ystävänsä, näyttelijät Laura Birn ja Antti Holma. Turunen on kertonut kirjoittaneensa autofiktiota, ja sellaisena Rakkaudenhirviötä voi toki lukea. Omaelämäkerrallisuus ei kuitenkaan nouse millään tavalla hallitsevaksi asiaksi. Kirjassa on niin vinkeitä käänteitä ja päähenkilöllä niin omaperäinen tapa katsoa maailmaa, että kirjaa lukee melkein kuin seikkailuromaania. Samalla se on nuoren naisen kasvukertomus, ja ylipäätään aika tarkka ja kipeä kuvaus nuoruudesta.

Turunen kirjoittaa lyhyttä lausetta, usein pelkkiä päälauseita tai ja-sanoin toisiinsa yhdistettyjä lauseketjuja. Tyyli ei ole kuitenkaan puuduttava, sillä kirjailija onnistuu sisällyttämään lyhyisiin virkkeisiinsä tarkkoja huomioita suomalaisesta yhteiskunnasta, muun muassa sen jakautuneisuudesta, arvoista ja miehen ja naisen asemasta. Kyse on myös perheestä, jota ei voi valita ja jonka olemassaoloa ei voi kieltää. Samalla käsitellään laajemminkin ihmisen suhdetta juuriinsa ja pohditaan, onko oma maa se mansikka vai sittenkin mustikka.

Mies sanoo jollakin tavalla tottuneensa siihen, etteivät aikuiset täällä hymyile, mutta sitä on vaikea ymmärtää, että lapsetkin ovat niin vakavia. Syntyvätkö he jo valmiiksi suut viivan muotoisena? hän kysyy. Mies sanoo, ettei koskaan haluaisi kasvattaa lasta näin surullisessa paikassa. Ajamme takaisin kaupunkiin ja vain automarkettien kelmeät valot loistavat pimeässä maisemassa.

Päähenkilön yrmeä sisäänpäinkääntyneisyys on minusta hurmaavaa, mutta kertoo samalla aika karulla tavalla kirjan yhdestä teemasta, suomalaisesta (yhtenäis)kulttuurista (johon lapset vielä 80-luvulla kasvatettiin ja joka aiheutti omia ongelmiaan niille, jotka eivät tuohon kulttuuriin sopeutuneet). Päähenkilö myös elää kiinnostavasti lähinnä oman päänsä sisällä. Yhteydet ympäröivään maailmaan ovat seitinohuita ja monimutkaisia, ja kaikki mitä yhteiskunnassa tapahtuu, on päähenkilölle liian kaukana ja hitusen käsittämätöntä. Turunen kuvaa tuota ulkopuolisuutta ja henkistä eristyneisyyttä valtavan hyvin.

Rakastin myös tapaa, jolla Turunen kuvasi päähenkilön ulkomaille lähtöä. Sitä, kuinka muualla ei olekaan aina niin ihanaa tai edes erilaista (vaikka kaikki olisikin ihan erilaista): ikkunasta näkyy muuallakin lintuja tai likaista betonia, kämpässä on kylmä, kaupassa täytyy käydä, työ tökkii, ihmissuhteet ovat hankalia, eikä itseäänkään pääse karkuun vaikka mitä tekisi. Päähenkilö oli ahdistuksessaan samaistuttava – hän tunsi jatkuvasti olevansa alemmuuskompleksin lamaannuttama ja ylipäätään ei-toivottu henkilö, jolta mikään ei suju – vaikka hän samaan aikaan teki itsenäisiä päätöksiä ja muun muassa hankki itselleen korkeakoulututkinnon. Elämän suunta ja tarkoitus, kirjoittaminen, löytyi sekin jo varhaisessa vaiheessa, vaikka asian hyväksyminen ja toimeen tarttuminen vaativatkin aikaa ja rohkeutta.

Siitä puolesta saamme todennäköisesti lukea lisää ihan pian. Turusen toinen romaani Sivuhenkilö ilmestyy maaliskuussa, ja se kertoo kustantamon mukaan esikoisromaaninsa julkaisevasta kirjailijasta. Odotan innolla, ja luen sen todennäköisesti pian (eli ihan tässä lähivuosina).

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi (2015)
441 sivua
Kansi: Timo Mänttäri

Kun sanat eivät auta

Kuva: Like.fi

Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan on julma ja kaunis proosateos. Se kertoo 11-vuotiaan Ellen-tytön näkökulmasta, millaista on, kun isä on ensin hirviö ja sitten kuollut, veli etäinen, uhkaava hahmo ja äiti puolestaan elää maailmoissa, joissa kaikki on aina kaunista tai ainakin parempaan suuntaan menossa. “Me olemme valoisa perhe”, äidillä on tapana sanoa.

Miksi sitten tytär on lakannut puhumasta kokonaan? Ymmärtääkö kukaan, että hän haluaa kuolla?

“Minä lakkasin puhumasta, kun kasvaminen vei minussa liikaa tilaa.”

Tervetuloa Amerikkaan on kuvaus perhehelvetistä, jonka valheellisuudesta voi selvitä vain vaikenemalla, kommunikaatiosta kieltäytymällä. Se on myös sielua riepova tarina pienestä lapsesta, jonka kasvamista ja omaksi itseksi tulemista ei tueta ja jota avoimet vaihtoehdot ahdistavat niin, että ainoa selviytymiskeino tuntuu liittyvän maailman ja ylipäätään muutosten totaalikieltämiseen. Tyttö yrittää pitää perheensä kasassa ja kantaa siitä suurta huolta ja vastuuta, mitä aikuiset eivät tunnu edes huomaavan.

Boström Knausgårdin pienoisromaani on sydäntä särkevä, koska lyyrisen kielen mukanaan tuoma kauneus on niin kovin katkerassa ristiriidassa kerrotun kanssa. Kaiken ytimessä on kieli: vain harvoin kohtaa yhtä ilmaisuvoimaista, tarkkaa ja kaikesta turhasta riisuttua kerrontaa. Boström Knausgård tuo monella eri tasolla esiin, mikä mahti sanoilla – ja sanattomuudella – voi olla.

Linda Boström Knausgårdin, Märta Tikkasen ja Juha Itkosen hypnoottinen keskustelu kevään 2017 Helsinki Lit -festivaaleilta löytyy täältä, suosittelen katsomaan, jos on jäänyt väliin.

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan
Like (2017)
Alkuteos: Välkommen till Amerika (2016)
Suomentaja: Petri Stenman
96 sivua

Helmet-lukuhaaste:
23. Käännöskirja

Kirjan vuoden lukuhaaste osa 1 – Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää näin hieman jälkijunassa! Startataan HelMet-kirjastojen lukuhaaste kotimaisella kaunokirjalla, joka kattaa ainakin haasteen kohdat 1 ja 32:
1.  Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi

Laura Honkasalon romaani Sinun lapsesi eivät ole sinun ilmestyi vuonna 2001 ja sai tuolloin runsaasti julkisuutta. Taistolaisuutta ei ollut vielä juurikaan kuvattu lapsen näkökulmasta, ja näkemykset olivat muutoinkin hyvin mustavalkoisia: ideologiaa joko ihailtiin tai sen naiiviutta halveksuttiin. Minulta kirja jäi tuolloin väliin, ehkä siksi, ettei aihe herättänyt erityisen suurta mielenkiintoa ja toisekseen siksi, että olen aina ollut huono jonottamaan kirjastosta suosittuja kirjoja – luettavaa riittää muutenkin. Valitettavasti tuolla metodilla moni kiinnostava teos jää lopullisesti unholaan.

 

Tuo kirjaa halaava lapsi on kyllä minun.

Tuo kirjaa halaava lapsi on kyllä minun.

 

 

 

 

 

 

 

 

Nyt poimin Honkasalon kirjaston hyllystä aika lailla sattumalta. Sattuma osoittautui hyväksi, sillä ihastuin ikihyviksi kirjailijan tarkkaan ja ilmaisuvoimaiseen kieleen. Lapsen näkökulmaa on aina vaikea tavoittaa uskottavasti, mutta siinä Honkasalo mielestäni onnistuu. Myös ajan ja miljöön kuvausta pidin uskottavina, vaikken taistolaislapsuutta olekaan kokenut. Romaani muistuttaa hienosti siitä, kuinka viime kädessä olemme aina aikamme lapsia ja kuinka yksityinen ei ole lopulta koskaan kokonaan yksityistä.

Kerronta imaisi mukaansa poikkeuksellisen intensiivisesti. Siirtymät kahden eri aikatason (70- ja 90-lukujen) välillä olivat sujuvia, ja teos toimi hienosti lukuromaanina. (Tämä on paljon sanottu henkilöltä, jonka mielestä tarina kuin tarina tulee voida kertoa sadassa sivussa, kaikki muu on jaarittelua.) Honkasalon 396-sivuisen kertomuksen äärellä viihdyin kuitenkin vaivatta, harvinaista!

Kirjailijan omasta henkilöhistoriasta ja romaanin omakohtaisuudesta on kirjoitettu paljon, mutta itse olin jostain syystä ohittanut nämä artikkelit lähes täysin. Pääsin tutustumaan kirjaan puhtaalta pöydältä, ilman epitekstien painolastia, mikä oli tässä tapauksessa pelkästään positiivista. Muutamaan otteeseen tavoitin itseni tuumimasta, että teoksen täytyy olla jossain määrin omaelämäkerrallinen, sillä niin yksityiskohtaisia olivat tavaroiden, tuoksujen ja tunnelmien kuvaukset. Hassu ajatus, tietenkin kaiken voi kuvitella. Ehkä voi kuitenkin sanoa kirjailijan onnistuneen jossain, jos lukijan eteen avautuvat kuvat ovat niin eläviä, että niitä pitää elettyinä ja ”tosina”.

Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
Gummerus (2001)
396 sivua
Kansi: Petteri Tikkanen, Liisa Holm

© 2018 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenUp ↑