Tag: Like

Puoskareiden kertomuksia

Onpa valtavan hienoa saada YUP:n tarina kirjankansien väliin!

Törmäsin YUP:n musiikkiin ensimmäistä kertaa joko loppuvuodesta 1990 tai alkuvuodesta 1991, hieman ennen Huuda harkiten -levyä. Syynä varhaiseen kohtaamiseen oli ennemminkin vaikutteille altis ikäni ja maantieteellinen sijaintini kuin varsinainen vihkiytyminen skeneen, mutta jälkeenpäin olen kyllä miettinyt, millainen minusta ja musiikkimaustani olisi muovautunut ilman tuota superlahjakasta soittajasakkia. Hippo Taatilan bändikirjan YUP – Helppoa muisteltavaa (Like, 2017) myötä oli yhtä aikaa riemullista ja kammottavaa palata ajatuksissa 90-luvun alun Itä- ja lama-Suomeen, ja muistaa etenkin ilmapiirin henkinen ankeus. Toisaalta, siellä ja siitä syntyi paljon hedelmällistä, joka on kantanut kauas.

Tai ehkä olen vain nostalginen.

Kirja ei loppujen lopuksi ollut itselleni mikään helppoa muisteltavaa -tapaus, edellä mainitusta syystä. Kommentti tosin kertoo vain minusta itsestäni, ei Taatilan kirjasta, joka on viimeistä piirtoa myöten asiallinen ja sisäsiisti. YUP:n kahteenkymmeneen vuoteen mahtui toki riitoja ja rellestystäkin, mutta nekin dokumentoidaan loivasti kaarrellen, kohteliaasti ja herrasmiesmäisellä otteella. Eikä siinä mitään: millainen bändi, sellainen kirja.

Taatila nostaa esiin YUP:n vahvan työmoraalin, liki maanisen harjoittelun ja runsaiden toistojen mukanaan tuoman soittorutiinin ja varmuuden, joka näkyi etenkin bändin kiistattoman kovana keikkakuntona. Sama rutiini auttoi myös bändiä selviytymään niistä vähemmän ruusuisista ajoista.

Ja kuten toimittaja Jutta Sarhimaa Nytissä huomautti, on kirja myös hyvin miehinen, koska sellainen bändikenttä vielä 90- ja 00-luvuilla oli. Asia korostuu haastattelukirjan tiukan rajauksen vuoksi: ääneen pääsevät bändin lisäksi lähinnä tuottajat ja muut yhteistyökumppanit, jotka epäilemättä tuppasivat tuohon aikaan olemaan lähes yksinomaan miehiä. Rajaus musiikkiin on ymmärrettävä, mutta välillä niin tiukka, että tuntuu, ettei kirja kunnolla hengitä.

Kirjaa lukiessa tuli kuunneltua vuosien tauon jälkeen YUP:n tuotanto läpi miltei kokonaisuudessaan. Hyvin on kestänyt aikaa. Perheen 3-vuotias kotikriitikko ei tosin arvostanut musiikkia ehkä aivan yhtä paljon kuin äitinsä, vaan totesi sen olevan “outoa” ja “ihan kivaa mutta ei kuunnella enää”.

Mutta kuinka ollakaan, asiaan palattiin noin viikkoa myöhemmin iltapalapöydässä.
– Äiti?
– No mitä?
– Miks ne ankat oli rankkoja?

Hyvä siitä tulee.
Tarkkailkaa jälkikasvuanne, indeed.

Helmet-lukuhaaste:
13. Kirja ”kertoo sinusta”
Kirja ei vähäisimmässäkään määrin kerro minusta, mutta se kertoo vuosista, paikoista, fiiliksistä ja musiikista, jotka olen elänyt läpi. Kirja pisti muistamaan ja muistelemaan.
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan (Hippo Taatila: Isipappablues)

Hippo Taatila: YUP – Helppoa muisteltavaa
Like (2017)
381 sivua
Kansi: Tommi Tukiainen

Flunssakauden kirjat – osa 1

Hohhoh. Kenenkähän kuningasidea oli laittaa pystyyn kirjablogi elämäntilanteessa, jossa ei ehdi lukea tai kirjoittaa – ja silloinkin kun ehtii, on pää niin univajeen tylsistyttämä, ettei tahdo ymmärtää sanoja ja niiden merkityksiä?

Joulukuu on jälleen mennyt sairastellessa. Aattoiltana ei pistetty jalalla koreasti kuusen ympärillä vaan lohduteltiin kuumeista ja kurjaa oloaan huutavaa kolmivuotiasta sairaalan päivystyksessä. Hohhoh. Joulupäivä menikin sitten nukkuessa.

Alla pientä luetteloa syysflunssakaudella (kaikesta huolimatta) luetuista ja kuunnelluista kirjoista. Joululahjapaketista putkahti ilokseni Jukka Viikilän Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016), jota olin kyllä ehtinyt jo aloittaa lukemaan sähkökirjana, mutta joka ehdottomasti on edukseen perinteisenä paperiversiona. Kansi on kaunis, ja kirjaa on ihana hypistellä ja silitellä. Ja Viikilän viisaiden pientensuurten lauseiden ääreen on myös palkitsevampaa pysähdellä paperilla, jossa niiden ympärillä on jollain lailla enemmän ilmaa kuin pienellä ruudulla.

 

Kuva: like.fi

Kuva: like.fi

Alison Bechdel: Äideistä parhain (Like, 2012)

Alison Bechdelin sarjakuvateos Hautuukoti oli ilmestyessään valtava menestys ja teki vaikutuksen myös allekirjoittaneeseen. Omaelämäkerrallisessa teoksessa Bechdel kertoi isänsä tarinan, ja Äideistä parhain -kirjassa ruodinnan kohteena on Bechdelin äiti. Bechdel yhdistää omaan elämäntarinaansa taitavasti ulkopuolisia kirjallisia lähteitä ja viitteitä. Äideistä parhaimmassa rinnalla kulkee muun muassa psykoanalyytikko Donald Winnicottin tarina.

Helmet-lukuhaaste:

11. sarjakuvakirja

 

 

esterjaruzjaMasha Gessen: Ester ja Ruzja (Tammi, 2006)

Helsinki Litissä keväällä vierailleen Masha Gessenin Ester ja Ruzja kertoo kiehtovasti Gessenin omien isoäitien, Moskovan-juutalaisten Esterin ja Ruzjan elämäntarinat. Ester pakeni Hitlerin vainoja Puolan Bialystokista Neuvostoliittoon, Ruzja taas syntyi Neuvostoliittoon ja teki suuren osan työurastaan Stalinin hallinnon sensorina. Molempien kohtaloksi ja myös pelastukseksi koitui lukeneisuus ja kielitaito. Teoksen alaotsikko ”Miten isoäitini selviytyivät Hitlerin sodasta ja Stalinin rauhasta” kertoo kaiken oleellisen.

Helmet-lukuhaaste:
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja

 
syysprinssiAnja Kauranen: Syysprinssi (WSOY, 1996)
Harri Sirola: Syysprinssin kalaretki ja kolme muuta kertomusta (Gummerus, 1997)

Kirjaparin lukeminen vuonna 2016 vei melkoiselle emotionaaliselle tripille omaan nuoruuteen. Kirjailijapariskunnan intohimoisen rakkaussuhteen ruumiinavaus herätti paljon mitä- ja miksi-kysymyksiä kirjoittamisen motiiveista, mutta päällimmäiseksi jäi tunteen palo ja kuin vaivihkaa myös vahva ajankuva.

Alli Haapasalon ohjaama Syysprinssi-elokuva (2016) on valitettavasti vielä näkemättä, koska sehän oli tietenkin ehtinyt jo poistua ohjelmistosta siinä vaiheessa kun mahdollinen hetki sen katsomiseen järjestyi. Pöh.

Helmet-lukuhaaste:

15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma

17. Kirjassa juhlitaan

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (BookBeat-äänikirja, Tammi, 2014)

Valtosen massiivinen romaani on uskomaton erilaisten teemojen sikermä, josta muovautuu kokonainen länsimaisen elämäntavan analyysi, kritiikki ja sairauskertomus. Muun muassa tieteen etiikkaa ja aktivismia pohtiva teos ei kuitenkaan, ihme kyllä, kaadu temaattiseen runsauteensa vaan Valtonen onnistuu punomaan uskottavasti yhteen aineksia muun muassa tieteenhistoriasta ja -filosofiasta, sosiologiasta sekä kirjailijan omasta erikoisalasta, neuropsykologiasta. Vaikka loppuratkaisun näki jo kaukaa, oli se silti pakahduttava. Äänikirjalla on mittaa liki 26 tuntia, joten tämän parissa satunnainen työmatkakuuntelija sai kulumaan melkein kaksi kuukautta.

valtonenrytisalo.jpg.PNG

Minna Rytisalo: Lempi (BookBeat-äänikirja, Gummerus 2016)

Rytisalon Lempi on aikamoinen esikoinen: varmaotteinen, historiallisesti ja psykologisesti uskottava Lapin sodan aikaan sijoittuva perhetragedia, jonka kieli soljuu kauniisti ja jonka henkilöhahmojen tarinat ja motiivit ovat mahdollisia ja todentuntuisia. Teoksen loppu kiertää langanpäät näpsäkästi ja sopivan yllättävästi yhteen. Hieno debyytti, kerta kaikkiaan.

Oikein kauniita joulunrippeitä kaikille!

seurasaari2

Knausgårdin pitkät jäähyväiset

Taisteluni-sarjan kuudes osa on komea päätös Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerralliselle kirjasarjalle.

Kustantamot pukkaavat syyskauden kirjoja ulos kuin viimeistä päivää, mutta minä taistelen vielä kevään tarjonnan kanssa. Viipeen syynä on pitkälti Karl Ove Knausgård, jonka Taisteluni-sarjan kuudes osa osoittautui melkoiseksi luku-urakaksi. 1 216 sivua ja 1,27 kiloa pitivät huolen siitä, ettei kirjaa todellakaan kanniskellut mukana lyhyemmillä tai pidemmillä matkoilla, ja lukeminen kesti ja kesti. Voi, miksi en hankkinut e-kirjaa?

Knausgård terassilla, Knausgård riippumatossa.

Knausgård terassilla, Knausgård riippumatossa.

Kuudennessa kirjassa Knausgård ei tarjoa helpoimpia mahdollisia jäähyväisiä. Kirja etenee edellisten tavoin kuvaamalla perhearkea pedanttisen yksityiskohtaisesti ja katkaisemalla arjen kuvauksen esseenomaisilla pohdinnoilla taiteesta, filosofiasta ja yhteiskunta- ja kulttuurihistoriasta. Tällä kertaa esseet ovat entistäkin perinpohjaisempia, polveilevampia ja pidempiä, ja välillä intohimoisellakin Knasu-kahlaajalla on hankaluuksia jaksaa mukana. Knausgård harjoittaa muun muassa Paul Celanin runon “Ahtokulku” perusteellista lähilukua ja kirjoittaa useita satoja sivua Hitleristä ja hänen taustoistaan. Aihevalinnat ovat perusteltuja ja tukevat hyvin kokonaisuutta, mutta editointivaiheessa kirjaa olisi voinut jäntevöittää reippaastikin jo pelkästään toistoa karsimalla. Nyt kirjan keskiosa on luvalla sanoen melkoista tahmaamista – vaikkakin näkemyksellistä ja kokonaisuuteen saumattomasti niveltyvää.

Olisi kuitenkin väärin korostaa pelkästään kuutososan tervanjuontipuolta. Parhaimmillaan Knausgårdin teksti on yhä täydellinen yhdistelmä painokkuutta ja ilmavuutta, raakuutta ja lempeyttä, asiapitoisuutta ja tunnelmointia, banaaliutta ja ylevyyttä. Taika on tallella.

“Sydän ei perustele. Aivot perustelevat. Ja olin oppinut elämässäni että sydän ratkaisi, eivät aivot. Sen vuoksi kaikki teki elämässä niin saatanan kipeää.”

Ajallisesti kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin vuosiin 2009-2010, jolloin Taisteluni-sarjan ensimmäisiä osia julkaistiin ja jolloin Knasu-hypen ensimmäiset merkit alkoivat olla ilmassa. Romaanin alkuosaa hallitsevat julkaisukiistat lähisuvun kanssa, lopussa paneudutaan Linda-vaimon mielenterveysongelmiin. Onneksi Knausgård kirjoittaa paljon myös siitä, mitä hänen kirjansa edustavat, miksi ne on pitänyt kirjoittaa ja mitä ne ovat hänelle tehneet. Ja ennen kaikkea: miksi hän on asettanut perheensä ja sukunsa näin alttiiksi, eikö hänellä ollut tarvetta suojella heitä?

Knausgård tekee tärkeän huomion siitä, kuinka “minän” totuus on aivan erilainen kuin “meidän” totuus ja kuinka moraali on sosiaalisuutta ja totuuden yläpuolella. Viimeistään nyt lukijalle käy selväksi, että Taisteluni-sarja on niin täyttä fiktiota kuin mikään omaelämäkerrallinen voi olla. Knausgård on itse epäluotettava kertoja par excellence: toisaalla, kerta toisensa perään, hän korostaa kertovansa elämästään juuri niin kuin kaikki tapahtui, toisaalla hän toteaa, ettei muista esimerkiksi lapsuudestaan juuri mitään. Tämä rajankäynti, tämä yritys määritellä kirjallisuuden totuutta, on kenties se, missä Knausgård on lopulta kiinnostavimmillaan.

knasu6

Lopulta kyse on sanoista ja sanomisen oikeutuksesta, kuka saa sanoa, mitä ja millä keinoin. Minusta lukijana tuntuu hirvittävältä ajatus siitä, että Knausgård on katsonut oikeudekseen luoda lapsistaan romaanihenkilöitä. Toisaalta hän painottaa oikeuttaan kertoa oman tarinansa “juuri niin kuin se on tapahtunut”. On tietenkin selvää, että kirjoittaessa asiat muuttuvat toisiksi, ja kirjallisuuden tulkinta on aina kirjoittajan ulottumattomissa. Silti Knausgårdin väite, ettei hän muka olisi kirjoittaessaan tullut lainkaan ajatelleeksi, että hänen kirjoillaan voi olla valtavat vaikutukset hänen lähipiiriinsä ja ihmissuhteisiinsa, on kyllä, sen täytyy olla, silkkaa puppua.

Knausgård toteaa kirjan lopuksi lakanneensa olemasta kirjailija. Uutta tuotantoa on sittemmin kuitenkin ilmestynyt, ja Like julkaisee tämän syksyn aikana hänen Syksy– ja Talvi-nimiset teoksensa, joissa Knausgård selittää maailman ilmiöitä vielä syntymättömälle lapselleen. Kevät– ja Kesä-kirjat julkaistaan suomeksi hieman myöhemmin. Syksy on jo ilmestynyt, ja silmiini osuneet kritiikit ovat olleet hieman nihkeitä. Voi olla, että joudun itsekin pitämään nyt Knasu-paussia – sen verran tyhjentävä synteesi kuudes kirja lopulta oli.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kuudes kirja.
Like (2016)
Alkuteos: Min kamp. Sjette bok (2011)
Suomentaja: Katriina Huttunen
1 216 sivua
Arvostelukappale

Helmet-lukuhaaste:
25. Kirjassa on yli 500 sivua

Lihan paino

“Sukupuoleton seisoo kassalla etunojassa ja puhuu poninhäntätytön kanssa hiljaisella äänellä. En saa selvää onko ääni miehen vai naisen.
Mitä minä sillä tiedolla teen?
Muodostan ihmisestä käsityksen.
Osaan hahmottaa tyypin, kun tiedän onko se mies vai nainen.
Teen sitä koko ajan, joka päivä.
Vaikka vihaan sitä.
Vaikka vihaan karsinointia miesten ominaisuuksista ja naisten ominaisuuksista.
Vihaan sitä naisten karsinaa, johon minut aina tungetaan.
Minä en mahdu siihen.
Se on liian ahdas.
Ei siihen mahdu kukaan muukaan.”

 

Riikka Ala-Harjan uutuusromaani Kevyt liha on kertomus sukupuolten välisistä eroista ja lihan vaatimuksista. Ala-Harja kysyy, miksi miehen ja naisen liha ja halu eivät ole samanpainoiset ja miksi naisille yhteiskunnassa varattu lokero on edelleen kovin kapea.

Päähenkilö Saara on teatterin valosuunnittelija, joka valmistautuu Jussi Parviaisen Jumalan rakastaja -näytelmän ensi-iltaan. Valaistavana on näyttelijöiden lisäksi myös kolmimetrinen Daavid-patsas, maailman täydellisin vartalo. Samaan aikaan kehollisuus kiusaa Saaraa myös privaattipuolella, sillä sopivaa seksikumppania ei haluista huolimatta ole avioeron jälkeen löytynyt. Nainen nukkuu samassa sängyssä 7-vuotiaan poikansa kanssa ja kurittaa omaa lihaansa vapaahetkinään kuntosalilla.

Eräänä päivänä Saara törmää Jarnoon, hiljattain eronneeseen mieheen, jonka kanssa hänellä oli lyhyt suhde 25 vuotta aiemmin. Vanha suola janottaa, ja hetken aikaa seksisuhde maistuu makealta.

kevari
Sukupuolisuus, seksi, kehojen loputon muokkaaminen. Ala-Harja on ajankohtaisten teemojen äärellä nostaessaan esiin mieheksi ja naiseksi kasvamisen / kasvattamisen sekä miehenä ja naisena elämisen eroja. Hyviä huomioita on rutkasti ja kiinnostavaa on sekin, kuinka Saara kokee monessa asiassa olevansa sukupuolten välissä, vahvempi, himokkaampi ja maskuliinisempi kuin moni mies.

“Saan minä samastua keneen tahansa, mieheen tai naiseen. Samastuuko mies koskaan naiseen?”

“Miehet istuvat haarat leveällä. Naiset nipistävät itsensä kiinni.”

“Miksi sanotaan vastakkainen sukupuoli kun se voisi olla rinnakkainen?”

Kysymyksiä on lopulta enemmän kuin vastauksia, eikä romaani kohoa missään vaiheessa Saaran arkirutiinien yläpuolelle. Hyvän romaanin ainekset ovat kasassa, mutta tällä kertaa Ala-Harja vie kertomustaan suuntiin, jotka eivät itsestäni tuntuneet niin oleellisilta. Saaran arjen kuvaus nappaa sivuista leijonanosan, ja vaikka ymmärrän miksi (Saara ei pääse arkeaan karkuun, se on ympäristö, josta hän huomionsa tekee, sen on tarkoituskin olla toisteista ja puuduttavaa), en kokenut sitä aina kovin kiinnostavaksi.

Kevyt liha on kuitenkin taitavasti rakennettu, temaattisesti ehjä ja sen eri osat tukevat hyvin toisiaan: Saara käy samoja aiheita läpi niin työssään kuin kotonaankin, yhtä lailla äitinä, naisena kuin puolisonakin. Daavid-näytelmän ja Saaran yksityiselämän rinnastaminen toimii hienosti. Pidän valtavasti myös Ala-Harjan lauseesta, joka on ankaran lyhyttä ja tiivistä, mutta ei lainkaan tylyä. Huumoriakin on, lyhyissä tokaisuissa ja huomioissa, jotka ovat yhtä aikaa teräviä, tosia ja usein ironisia.

“Olen hiljaa, en sano mitään, vaikka haluaisin lisätä, ettei kukaan koskaan puhu naisen kujanjuoksusta. Ei semmoista käsitettä ole. Ei kukaan puhu naisen voimainkoettelusta. Eikä filosofisista pohdinnoista, ainakaan tosimielessä, ilman naistenlehtilässytystä.”

Erikoismaininta erityisen herkullisesta kansitaiteesta!

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha
Like (2015)
216 sivua
Kansi: Perttu Lämsä

Kirjan vuoden lukuhaaste osa 5 – Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja.

“Sumu, sydän, veri, puut. Voi, kunpa vain osaisin kirjoittaa siitä, ei, ei kirjoittaa siitä vaan saada teksti olemaan sitä itsessään, silloin olisin onnellinen. Silloin saisin rauhan.”

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan viides osa julkaistiin erikoisen juupas–eipäs-väännön jälkeen kesäkuun alussa. Mikään varsinainen kesäkirjahan tämä ei ole, sillä Knausgård kertoo siinä opiskeluvuosistaan (1988–2002) Bergenissä, kaupungissa, jossa sataa aina. Koko romaanin yllä leijuu eräänlainen kylmä usva, olihan sään ohella myös Knausgårdin oma elämä noina vuosina kovin ankeaa ja sumuista.

Karl Ove kuvaa Bergenin-vuosiaan yksinkertaisesti “hirveäksi ajaksi”. “Tiesin niin vähän, halusin niin paljon, en saanut aikaiseksi mitään” – näin kerrotaan kirjan ensimmäisellä sivulla, ja virke summaa hyvin kirjan sisällön. Kun Knausgård muuttaa Bergeniin toiveikkaana 19-vuotiaana, hän pitää itseään jo miltei valmiina kirjailijana. Paljon ehtii vuonoissa kuitenkin vettä virrata ennen hänen esikoisromaaninsa Ute av verdenin julkaisua vuonna 1998.

knasu5

Viides kirja on kuvaus lapsellisen nuorukaisen muuntumisesta joksikin aikamiehen tapaiseksi. Samalla se kertoo kasvusta kirjailijaksi. Karl Oven ikuisia seuralaisia ovat yksinäisyys, ahdistus, itseinho ja alemmuudentunto. Viina ja (vieraat) naiset vievät, ja angstin loputtomalta tuntuva kuvaus saa jo fanaattisemmankin Knausgård-fanin kiemurtelemaan tuolissaan: eikö tämä vellominen ja väärien valintojen tekeminen koskaan lopu?

Loppuuhan se, ainakin hetkeksi. On selvää, miksi Knausgård levittää lukijan eteen kaiken sen alakulon ja epätoivon, mitä Karl Ove käy läpi. Samaistumisen ja empatian vuoksi. Jotta onnistuminen, sitten kun se tulee, tuntuisi järisyttävän euforiselta.

Aina ei suju.

Aina ei suju.

Viides kirja ei ole sarjan onnistunein, mutta ne (me), jotka ovat Karl Oven matkaa seuranneet tänne asti, viihtyvät sen parissa kyllä. Teksti on toisteisuudesta huolimatta yhä lumoavaa, enkä täysin edes ymmärrä miksi. Miksi niinkin tavanomaiset lauseet kuin “satama-altaassa keinahteleva vesi oli aivan mustaa” saavat minut hyrisemään tyytyväisenä? On tainnut käydä niin kuin autofiktion kanssa usein käy: mitä pidemmälle lukee, sitä enemmän antaa päähenkilölle anteeksi ja sitä rakkaammaksi ja inhimillisemmäksi hän tulee. Voi Karl Ove, tunnistan tapasi katsoa maailmaa ja olla siinä. Se on minusta valtavan lohdullista.

Armotonkin kirja on, sekä päähenkilöä itseään että hänen lähipiiriään kohtaan. Ajattelen kyllä yhä Knausgårdin tehneen melkoisen tempun lähimpiään kohtaan kirjoittamalla heistä näin avoimesti. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa se, kuinka “totta” tapahtumat ovat, mutta se, että sadattuhannet lukijat pitävät kuvauksia autenttisina, on jotenkin likaista. Melkein säikähdin, kun huomasin, että Karl Oven Yngve-veljellä on Twitter-tili. Ei ei ei, en halua heidän olevan oikeita ihmisiä, pysykää kirjani sivuilla! (Seuraavaksi löysinkin itseni googlaamasta Knausgårdin ensimmäisen vaimon Tonjen kuvaa, että minkäsnäköinen likka se olikaan. Ja ai jaa, kirjailijan opiskeluaikainen Lemen-bändi (Sopuli på finsk) on soitellut taas keikkojakin. Ehkä en vain ole valmis myöntämään pienen tirkistelyni nautinnollisuutta.)

Enää yksi on joukosta poissa.

Enää yksi on joukosta poissa.

Täällä on muuten kuunneltavissa Monika Fagerholmin, Juha Itkosen, Tapani Ritamäen ja JP Pulkkisen ansiokas keskustelu Knausgårdin proosasta ja fiktion kokemasta inflaatiosta. “Mikä on taideteos muuta kuin toisen ihmisen katse? Ei yläpuolellamme, ei alapuolellamme vaan täsmälleen oman katseemme tasolla.” (Taisteluni. Toinen kirja.)

Harmi, että kirjoja on enää yksi jäljellä.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja
Like (2015)
683 sivua
Alkuteos: Min kamp. Femte bok (2010)
Kääntäjä: Katriina Huttunen

HelMet-lukuhaaste etenee tällä kirjalla seuraavasti:
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja (elämäkerraksi tai muistelmaksi en tätä osaa lukea)
34. Kirja, jonka nimessä on numero
43. Kirja, jossa on yli 500 sivua

Kirjan vuoden lukuhaaste osa 2 – Rosa Liksom: Väliaikainen

Lukuhaasteen toisessa osassa luetaan Rosa Liksomin lyhytproosakokoelma Väliaikainen (2014), jolla saadaan ruksatuksi haasteen kohdat 6, 11 ja 47 (voisinkin kehittää tästä haasteesta oman laiskuriversion: kuka saa katettua kaikki 50 kohtaa mahdollisimman vähällä lukemisella?).

6. Kirja, jonka nimi on yksi sana
11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut
47. Hauska kirja

Se, onko Väliaikainen novellikokoelma tai tositapahtumiin pohjautuva kirja, onkin sitten määrittelijästä kiinni. Tositapahtumiin pohjautuvalla kirjalla on lukuhaasteessa haettu kenties hieman toisentyyppistä teosta, mutta koska Liksom itse väittää esimerkiksi kaikkien eläintarinoidensa olevan pääpiirteittäin tosia (haastattelu, 10 minuutin kohdalla), mikäs minä olen vastaan sanomaan. (Kyllä varmasti pupu voi ampua metsästäjää jalkaan, miksei voisi. Fair play.)

 
rosa1
Hallitun ja eheän (ei kai Liksomin yhteydessä sentään sanoja ”hillitty” tai ”seesteinen” voi käyttää?) Hytti nro 6:n (2011) jälkeen Väliaikaisen lyhyet tarinat tuntuvat yllättävän räväköiltä, vaikka kyseessä onkin vain paluu juurille, Yhden yön pysäkin (1985), Unohdetun vartin (1986) ja Tyhjän tien paratiisien (1989) tunnelmiin. Väliaikainen on kenties piirun verran mietitympää tekstiä kuin 80-luvun teosten punk-henkinen roiskinta, mutta vahvuudet ovat samat: kieli on tarkkaa ja ilmaisu tiivistä, ja rivien väleistä kurkkii koko yhteiskunta. Komiikka kumpuaa absurdeista tilanteista, joille ei voi olla nauramatta ääneen, mutta samalla ihmiskohtaloiden kauheus ja maailman epätasa-arvoisuus lävähtää naamaan. Tunnistan todeksi, vaikken haluaisi.

Itkua ja naurua yhtä aikaa. Parasta.

”Ajattele, sä olet jo kohta kolme vuotta ja sä olet noin pieni, susta ei tule koskaan isoa tyttöä. Haluatko sä olla joskus ku äiti? Jos haluat niin sun pitää syödä ja paljon. Kyllä me tytöt kestetään, vaikka isi jätti meidät ja lähti sen huoran mukaan. Vittu mä vihaan sitä, mutta me selvitään, eiks niin. Saat sitten poppareita ja cokista, jos kävelet kiltisti autoon.”

Rakastuin Liksomiin jo yläasteella 80- ja 90-lukujen taitteessa. Suomi oli tuolloin kovin erilainen paikka kuin nyt ja jo se, että joku kirjoitti puhekielellä, tuntui erityiseltä ja nuorelle ihmiselle tärkeältä. Tarinoiden nyrjähtäneisyys oli virkistävää, ja on yhä. Kun selasin Tyhjän tien paratiiseja nyt uudestaan, hämmästyin, kuinka hyvin Liksom on kestänyt aikaa. Syynä on nähdäkseni se, että hänen kirjoittamisensa ydin on maailman armottoman tarkka havainnointi. Kieli, komiikka ja kärjistykset ovat tyyliä, joka miellyttää tai ei, mutta kukaan tuskin voi kiistää, etteikö kirjailijan tulokulma tähän hulluun maailmaamme olisi vilpitön ja aidosti utelias, ihmettelevä, empaattinenkin. Sellainen ei vanhene.

Oi ihana Rosa, kiitos taas tästäkin, olet kyllä yliveto.

P.S. Löysin lastenkirpparilta tällaisen hienon palapelin, jonka joudun ehkä pitämään itse 🙂 . Tietääkö joku, milloin näitä on tehty ja onko kuvia enemmänkin? Kiinnostaa, kirjojen ohella kun myös Liksomin kuvat viehättävät minua kovin.

 
rosa2
(Edit: No niin, palapelin kääntöpuolellahan se kerrotaan: kuva on nimeltään ”Familjen Great retkeilee” ja se on osa Kiasmalle suunniteltua EcoHelou-lastentuotesarjaa. Googlen mukaan sarjaan (1998 – 2005) kuuluu myös mm. värityskirja, kello ja kirjepapereita. Kirjepapereita, vau, a blast from the past. Harmi, että ovat menneet aikanaan ohi, lienevät nykyisin kiven alla.)

Rosa Liksom: Väliaikainen
Like (2014)
173 sivua

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑