Tag: lukuhaaste (page 1 of 3)

Tyylikästä kamaridraamaa

Päätin jo viime syksyn kirjamessuilla hommata käsiini Helmi Kekkosen Vieraat-romaanin, mutta kirjaston pitkien varausjonojen vuoksi (joita epäilemättä pidensi Hesarin ja Imagen juttujen tuoma myönteinen näkyvyys), sain kirjan käsiini vasta nyt. Olen pitkään ollut Kekkosen Sivulauseita-blogin ystävä, ja hänen kirjoitustyylinsä ja herkkävaistoisuutensa viehättävät minua. Olen lukenut hänen teoksistaan aiemmin novellikokoelman Kotiin, jota pidin lupaavana ja kielellisesti kauniina, mutta epätasaisena. Vieraat on koherentimpi kokonaisuus ja kirjallisesti selvä askel eteenpäin.

Vieraiden alussa kootaan tusinan verran henkilöhahmoja päähenkilö Senjan järjestämille illalliskutsuille. Alkuasetelma on tyylikäs. Senja on pukeutunut valkoiseen mekkoon, ja kaikki on valmista vieraita varten. Huoneet ovat korkeat ja valoisat, koti on siisti, loppukesän lämpö tulvii ikkunoista, valkoviini on kylmää ja Senjan mies Lauri palaa minä hetkenä hyvänsä kukkakaupasta. Suunnitelmaan sopii huonosti kaikki mitä seuraavaksi tapahtuu: kyyneleet, sirpaleet ja ahdistuskohtaus. Tai se, ettei Lauria millään alakaan kuulua takaisin kukanhakureissulta.

Kekkonen jakaa kirjan lukuihin, joissa jokaisen illallisvieraan pienet elämäntarinat kerrotaan vuorotellen. Aika moni heistä on elämässään jonkinlaisessa käännekohdassa ja vaikeiden valintojen äärellä. Monia heistä riivaa historia: kuinka päästä elämässä eteenpäin niin, etteivät mahdottoman vaikeilta tuntuvat elämänkokemukset saisi yliotetta?

Senja ei kaipaisi iltaansa draamaa, mutta draamaa hän saa, syystä tai syyttä. On tavallaan tyystin epäuskottavaa, että hahmoille tapahtuisi näin paljon näin traagisia asioita näin lyhyessä ajassa (romaani tapahtuu pääosin yhden illan aikana, vaikka siinä kerrotut tapahtumat sijoittuvatkin paljon pidemmälle ajanjaksolle). Se ei kuitenkaan haittaa, sillä kutsut ovat lähinnä tapa koota yhteen henkilöt, joiden kautta Senjan maailmaa saadaan avattua ja syvennettyä. Henkilöillä on kipupisteensä, joista useimmat liittyvät kohtaamiseen ja kohtaamattomuuteen, vanhemmuuteen ja rakastamisen vaikeuteen. Kekkonen lähestyy teemoja kiitettävän monesta näkökulmasta ja tunnelmoinnin ohella pitää myös huolen siitä, että kerronta pysyy napakkana ja teoksen rakenne kasassa.

Henkilöistä kiinnostavimpana pidän Senjan lähes hirviömäistä äitiä Ullaa, joka on valinnut vanhemmuusstrategiakseen itsekkään pakenemisen rakastamisen ja huolenpidon sijaan. Valinta selittää Senjan oireilua paremmin kuin ehkä mikään muu, mutta Kekkonen pakottaa myös hieman ymmärtämään Ullaa – vaikka tämä ei sitä kenties ansaitsisikaan.

Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala (2016)
191 sivua
Kansi: Elina Warsta

Helmet-lukuhaaste:

10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
19. Yhdenpäivänromaani
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja

Oton elämät

Claes Anderssonin romaanien Oton elämä (2011) ja Hiljaiseloa Meilahdessa (2016) päähenkilö on Otto, kovin paljon Anderssonia itseään muistuttava vanha herra, joka on ehtinyt elämässään tehdä uraa valtakunnanpoliitikkona, kirjailijana, lääkärinä ja jazzpianistina. Hän tarkastelee maailmaa Meilahdessa sijaitsevan työhuoneensa ikkunan läpi ja muistelee samalla lapsuuttaan ja nuoruuttaan, autoritääristä isää ja levotonta äitiä, opiskelua, poliittista uraa, onnistumisia ja pettymyksiä.

Koska pidän Anderssonin hahmosta, hänen älystään, viisaudestaan ja lempeydestään (mutta yhtä lailla kärttyisyydestään!), oli minun mahdotonta olla pitämättä Otosta, jolla on kaikki edellä mainitut ominaisuudet. Andersson on kirjoittanut alter egostaan hurmaavan äreän vanhuksen, joka tulistuu poliittisista vääryyksistä, ajautuu lennokkaisiin keskusteluihin (usein äkkiväärien) kanssaihmistensä kanssa ja rakastaa – muun muassa kirjoittamista, jazzia, läheisiään ja kauneutta. Ja hieman myös punaviiniä ja uhkapelaamista.

Teokset kertovat ennen kaikkea vanhenemisesta, siitä miltä vanhuuden krempat ja luopuminen tuntuvat. Andersson puhuu iän karttumisesta kaunistelematta, mutta silti niin, ettei lukijalle tule toivoton olo. Kuolema on alituiseen lähellä, ja kirjoittaapa Andersson Hiljaiseloa Meilahdessa -teoksessa myös oman, melko hulvattoman näkemyksensä siitä, millaista meno tuonpuoleisessa voi olla. Päällimmäiseksi jää kupliva, pidäkkeetön elämänilo.

“Matkaan nyt, Oton on määrä pitää luento ikääntymisestä, kuolemasta ja kuolinavusta parillekymmenelle vielä häntäkin vanhemmalle ihmiselle lähistön palvelutalossa. Hän aloittaa kertomalla heille miten ihanaa on ikääntyä ja tulla vanhaksi. Kun muuan ikivanha rouva vastustaa äänekkäästi, Oton vastaus on yksinkertainen: muista vaihtoehto!”

Anderssonin varmaotteista proosaa on yksinkertaisesti miellyttävä lukea. Teksti on soljuvaa, mutta yhtä aikaa ryhdikästä: lukijan on mukava olla kyydissä, kun kirjoittaja tuntuu tietävän päämäärän. On myös täysin mahdotonta lukea Anderssonia kuulematta päässään hänen tummaa ja rauhallista ääntään. Näitä kirjoja olisi mahtava kuunnella kirjailijan itsensä lukemina äänikirjoina.

Kirjat olivat minulle myös jonkinasteista lohtulukemista: kaunista, surumielistä, mutta samalla elämänmyönteistä ja toiveikasta. Ne saivat myös kaipaamaan Anderssonin runojen pariin, jotka jossain vaiheessa elämää olivat minulle hyvin tärkeitä, mutta joita en häpeäkseni ole lukenut vuosiin.

Helmet-lukuhaaste:
39. Ikääntymisestä kertova kirja

 

Claes Andersson: Oton elämä – aikalaisromaani
WSOY (2011)
Alkuteos: Ottos liv (2011)
Suomentaja: Liisa Ryömä
240 sivua
Kansi: Anders Carpelan

 

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa – Oton elämä 2 (2016)
WSOY (2016)
Alkuteos: Stilla dagar i Mejlans (2016)
Suomentaja: Liisa Ryömä
223 sivua
Kansi: Anders Carpelan
Arvostelukappale

Flunssakauden kirjat – osa 2

Sairastin vuoden 2017 aluksi elämäni ensimmäisen influenssan – rokotteesta huolimatta, kiitos vain – enkä suosittele kokemusta kenellekään. Viikko vuoteenomana voisi ideaalimaailmassa merkitä pinoa luettuja kirjoja, mutta nyt oli muun muassa pää niin saaplarin kipeä, ettei silmiä tahtonut pystyä avaamaan. Äänikirjoistakaan ei juuri ollut iloa testihenkilön jatkuvasta torkahtelusta ja huomiokyvyn herpaantumisesta johtuen. Jotain kuitenkin tuli käytyä läpi ja luettua loppuun. (Pahoitteluni kirjailijoille, en ehkä ollut teostenne äärellä aivan tarkkaavimmillani tällä kertaa.)

 

Kuva: Gummerus.

Kuva: Gummerus.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016)

Viikilän Finlandia-voittaja on pieni suuri kirja Helsingin rakentamisesta ja yhden miehen eli Engelin kaupungin eteen tekemistä uhrauksista.

Engelin “yöpäiväkirjan” muotoon konstruoitu teos viipyilee rakentuvan kaupungin impressioissa, ja Viikilän runollinen kieli pakottaa lukijan pysähtelemään tämän tästä kadunkulmiin sanavalintoja ja ilmaisuja ihailemaan. Kauneutensa lisäksi teos oli minusta paikoin hillittömän hauska juuri Viikilän sanankäytön ansiosta. ”On epämiellyttävä tieto, että milloin tahansa voi mieliala muuttua hyvästä huonoksi. On turha suunnitella huviretkeä, koska huvista ei etukäteen tiedä.” Tai: ”Hän oli käynyt kaikkialla, muutenhan hän ei olisi tullut Helsinkiin.” Suomi100-fiiliksiin sopii mainiosti myös aforistinen toteamus ”Suomi on maa, jossa lapset leikkivät pimeässä”.

Erikoiskiitosta ansaitsee kirjan kaunis kansi. Vain harvoin tukevat kansi ja sisältö näin hienosti toisiaan.

Helmet-lukuhaaste:
1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
8. Suomen historiasta kertova kirja
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
35. Kirjan nimessä on erisnimi

 

Kuva: WSOY.

Kuva: WSOY.

Juuli Niemi: Et kävele yksin (WSOY, 2016). BookBeat-äänikirja.

Finlandia-Juniorin voittaja kertoo 15-vuotiaiden Adan ja Egzonin rakkaustarinan sievistelemättä ja liikoja romantisoimatta, ja tuo ansiokkaasti esiin molempien päähenkilöiden näkökulmat.

Tarina ensirakkaudesta on hirveän kipeä niin kuin ensirakkaudet tuppaavat olemaan, mutta uskon sen olevan teini-ikäisille myös samastuttava. Suomi on totta vie muuttunut niistä ajoista kun itse olin nuori, onneksi(kin)! Toisaalta kirjan tunnepuolella oli paljon tunnistettavaa tuosta siivekkäästä ja verisestä ajasta, jolloin kaikki vasta muovautuu eikä mikään ole selvää. Niemen kieli on runollista ja ilmaisuvoimaista, eikä kirjailija aliarvioi nuoria lukijoita, niin kuin ei pidäkään. Keski-ikäiselle lukijalle kirja antoi kuitenkin aika vähän: olin kiinnostunut, viehättynyt ja välillä ärsyyntynyt (niin kuin teinien seurassa usein käy), mutta eläytymisen kanssa oli vähän niin ja näin.

Helmet-lukuhaaste:
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

 

Kuva: WSOY.

Kuva: WSOY.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (WSOY, 2016). BookBeat-äänikirja.

 
Aijaijaijai! Emma Puikkosen Finlandia-ehdokkaana ollut Eurooppalaiset unet on juuri sellainen kirja, jollaisen kirjoittaisin, jos kirjoittaa osaisin.

Novellit kulkevat ympäri Eurooppaa lähimenneisyydessä ja -tulevaisuudessa, henkilöt ja heidän kohtalonsa sivuavat toisiaan yllättävästi ja kertomukset tasapainottelevat jossakin unen ja valveen rajamailla. Samalla teoksen yhteiskunnallinen analyysi on terävää, kirkasta ja tiukasti ajassa kiinni. Eurooppalaisissa unissa ei ole mitään hapuilevaa, ja etenkin päätösnovelli jää mieleen pitkäksi aikaa. Kustantaja on kategorisoinut kirjan episodiromaaniksi, mikä pääsi yllättämään, koska äänikirjaa kuunnellessani mielsin itse teoksen novellikokoelmaksi. Vaikka episodimainen rakenne ja runsas henkilömäärä olisivat saattaneet äänikirjaa kuunnellessa olla hankalia, oli Eurooppalaiset unet kuitenkin miellyttävää kuunneltavaa muun muassa selkeän kielen ja hieman hankalasti määriteltävän, jonkinlaisen sisäisen johdonmukaisuutensa ansiosta.

Helmet-lukuhaaste:
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

 

Kuva: Tammi.

Kuva: Tammi.

Jenni Sarras: Tavarataidot – arkijärjellä koti kuntoon (Tammi, 2017). BookBeat-sähkökirja.

 
Ammattijärjestäjien ammattikunnasta on Suomessa puhuttu vasta noin kymmenen vuoden ajan, vaikka kansakunnan kaapeissa ja kaapinpäällisissä olisi varmasti ollut raivattavaa jo paljon aiemminkin.

Tavarataidot on raivauskirjallisuuden kansainväliseen bestselleriin Konmariin (jota olen kylläkin vain selaillut) verrattuna pullollaan maalaisjärkeä. Raivaamiseen ei tarvitse ryhtyä raivaamisen itsensä vuoksi, eikä mitään ole pakko heittää pois, jos säilytystilaa riittää. Omistamisen, säilyttämisen ja järjestämisen perusperiaatteita läpikäyvä teos sopii aloittelijoille, mutta jos tavarataitojaan on jo ehtinyt treenailla yhdenkään raivausprojektin tai alan teoksen kanssa, ei tästä löydä paljoakaan uutta. (Toisaalta: innostuinpa siivoamaan vaatekaappia. )Kirja on kirjoitettu poikkeuksellisen selkeällä suomen kielellä, mistä iso plussa.

Helmet-lukuhaaste:
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Outolasta päivää!

Lapsi täytti kesällä kolme vuotta, enkä ollut lainkaan osannut ajatella hänen olevan jo Tatu ja Patu -iässä. Kunnes mummonsa sitten puolivahingossa lainasi kirjastosta Tatun ja Patun Suomen, ja lapsi ihastui ikihyviksi. Aikuisellekin kirjat ovat olleet verratonta vaihtelua yksitoikkoiseen vauva- ja taaperokirjatarjontaan. Koko syksy meillä on hihitelty etenkin Tatu ja Patu Helsingissä sekä Tatun ja Patun oudot kojeet -kirjoille, joissa tekstiä on kuitenkin vielä kohtuullisen vähän.

tatutjapatut1

Kannet: Aino Havukainen ja Sami Toivonen / Otava

T&P-faniudesta rohkaistuneina otimme tietoisen riskin ja veimme lapsen katsomaan myös Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu -elokuvaa. Leffakokemus oli lapsen toinen: aiempi Nalle Puh -elokuvan katsominen sujui niin hyvin, että tiesimme lapsen jaksavan (juuri ja juuri) istua paikallaan noin 70 minuuttia. Kun tarinakin oli kirjoista osittain tuttu, ajattelimme, että eiköhän se siitä.

No, melkein. Paikallaan istuminen ei ollut ongelma (vaikka raivostuttava mainoskavalkadi kiristikin hermoja), mutta elokuvan jännittävyys oli. Pelottavia kohtia olivat kuulemma se, kun Stockmannilla oli pimeää sekä se, kun Tatu ja Patu joutuivat Linnanmäellä toisistaan eroon. Samaa olen kuullut monelta muulta perheeltä. Meidän näytöksessämme joku lapsi itki koko elokuvan jälkimmäisen puoliskon, meillä onneksi syli tyynnytti pahimmat tärinät.

tajapa

En nyt kritisoi elokuvaa sinänsä (minusta se oli aikuisen silmin katsottuna ihan pätevää viihdettä), mutta olen kauan ihmetellyt sitä, miksi lastenelokuvienkin on oltava niin dramaattisia ja juonivetoisia. Tatussa ja Patussa jos missä olisi ollut aineksia anarkistiseen revittelyyn myös elokuvan rakenteen tasolla (veikkaan, että lapsilla riittäisi ymmärrystä epäkonventionaaliselle assosioinnille ja arkilogiikkaa karttaville juonikuvioille), mutta ehkä sellainen koetaan sitten liian suurena taloudellisena riskinä. Arahkolle lapselle tuntuu olevan ylipäätään hirvittävän vaikea löytää mitään katsottavaa, jossa ei olisi “jänniä kohtia”. No, 3-vuotias on vielä niin pieni, ettei häntä ole mitään tarvetta välttämättä viedä elokuviin, mutta yleisellä tasolla näin.

Ihan ite tein.

Ihan ite tein.

Siitä ääneen lukemisesta ja sen hyödyistä kun nyt niin paljon puhutaan, niin kyllä, täällä luetaan päivittäin lapselle ääneen. Ehkäpä hän osittain sen vuoksi oppi 3-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi lukemaan. Vaikka lukeminen ehkä vielä pääasiassa onkin tuttujen kirjainyhdistelmien tunnistamista, on lapsi yllättänyt muutamia kertoja lukemalla sanoja, joita hänelle ei varmasti ole kukaan kertonut. Kirjainyhdistelmien aukikoodaamisen sisäsyntyistä tarvetta ja onnistumisiin ja oivalluksiin liittyvää riemua on mahtavaa seurata. Lapsi myös tavaa oikein (ei ole harjoiteltu, niin kuin ei sitä lukemistakaan), mikä ei kai oikein voi olla seurausta mistään muusta kuin siitä, että kielen rytmi on tullut jossain vaiheessa sisäistettyä.

Helmet-lukuhaaste:

18. Lastenkirja (joita olen tänä vuonna lukenut varmasti sata, mutta Tatut ja Patut nyt esimerkkinä)
29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja

Tähän päättyy Helmet-lukuhaaste 2016. Saldo jäi aika heiveröiseksi, 26/50, mikä oikeastaan vähän yllätti, mutta aika moni lukemani kirja ei loppujen lopuksi osunut yhteenkään haasteen kohtaan. Ja toisaalta, jos lukee puoli vuotta pelkkää Knausgårdin kutosta

Mainiota uutta vuotta! Uusi Helmet-lukuhaaste odottaakin jo täällä! Mukana ollaan!

 

sparkler

Järki ja tunteet

Helen Macdonaldin H niin kuin haukka on vastustamaton yhdistelmä terävää älyä ja tunnetta.

 

H niin kuin haukka olisi mennyt minulta iloisesti ohi, ellei sen kirjoittaja Helen Macdonald olisi ollut Helsinki Lit -festivaalin vieraana viime keväänä. Olin kirjan julkaisun kyllä noteerannut, mutta typerästi ajatellut, ettei kiinnosta minua: haukat tai linnut ylipäätään herättävät minussa enemmän kammoa kuin viehätystä ja luontosuhdettani kuvannee parhaiten sana epäluuloinen.

Mutta sitten näin Macdonaldin puhuvan kirjastaan Helsinki Litissä ja lumouduin. Sen lisäksi että kirjailijan näkemykset olivat kiinnostavia ja hänen ulosantinsa vakuuttavaa, koin jonkinlaisen (valheellisen) anagnorisis-hetken kuunnellessani ja katsellessani itse kirjailijaa. Hän vaikutti kovin tutulta, mutta en vielä tänä päivänäkään tiedä, muistuttaako hän jotakuta tuntemaani henkilöä vai onko kyseessä vain jokin epämääräinen tunne toveruudesta. Joka tapauksessa halusin selvittää, saisinko kirjasta jotain irti.

Kuva: gummerus.fi

Kuva: gummerus.fi

Kirjaa sai jonottaa kirjastosta kolmisen kuukautta, mutta kyllä kannatti. Vaikka teos käsitteleekin pieteetillä haukastamista ja kanahaukan koulutusta (joita en pidä ongelmattomina ajanvietteinä), kasvaa se lopulta hyvin syväksi ja sydämelliseksi kuvaukseksi surutyöstä sekä ihmisen ja luonnon suhteesta. Macdonald hankkii kanahaukan selvitäkseen isänsä yllättävästä kuolemasta, ja on lopulta paeta omaa ihmisyyttään liian kauaksi Mabeliksi nimeämänsä haukan maailmaan, koska pakeneminen on suremista ja kaipaamista helpompaa.

”En voinut sietää historiaa, en ylipäänsä aikaa. Koulutin haukkaa saadakseni sen kaiken katoamaan.”

H niin kuin haukka on kaiken kaikkiaan täynnä anagnorisis-hetkiä. Se kuljettaa Heleniä läpi surutyön eri vaiheiden. Kun erakoitunut Helen alkaa hiljalleen palata haukan maailmasta kohti ihmisten maailmaa, hän tunnistaa useita asioita, jotka on sivuuttanut aiemmin. Että ihmisestä ei voi tulla haukkaa, sillä muutoin hän kadottaa ihmisyytensä. Että ihmisen kädet on tarkoitettu muiden ihmiskäsien pideltäviksi, ei yksinomaan haukkojen istumaorsiksi. Että “metsästäminen tekee ihmisestä eläimen, ja eläimen kuolema tekee hänestä ihmisen”. Ja että lopulta kaikessa tuskassa ja tempoilussa on kyse myös Helenin omasta kuolevaisuudesta.

Kirja on taiten rakennettu. Sen rinnakkaistekstinä kuljetetaan tarinaa T.H. Whitesta, 1900-luvun alussa syntyneestä brittikirjailijasta, joka kronikoi epäonnistuneen haukankoulutusyrityksensä teoksessaan The Goshawk (1951). Whiten pienoiselämäkerran ohella Macdonald punoo H niin kuin haukkaan mukaan valtavan määrän luonnontiedettä, kulttuurihistoriaa, filosofiaa sekä oman isänsä tarinan. Sekoitus on omaperäinen, ja kirja on varsin nautinnollinen lukukokemus. (Kutsuisin sitä “pieneksi helmeksi”, elleivät kirjan teemat olisi niin suuria.) Kirja on luokiteltu henkilö- ja sukuhistoriateoksiin. Sitä kuitenkin lukee kuin romaania, sillä niin huoliteltua, lyyristä ja sanalla sanoen kaunokirjallista on Macdonaldin teksti.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka
Gummerus (2016)
Alkuteos: H is for Hawk (2014)
Suomentaja: Irmeli Ruuska
376 sivua
Kansi: Chris Wormell

Helmet-lukuhaaste:
14. Historiaa käsittelevä tietokirja

Michel, le provocateur

Ranskalaisen yhteiskunnan islamisoitumisella leikittelevä Alistuminen on koherentti ja ajankohtainen teos, vaikkei onnistuneinta Michel Houellebecqia olekaan.

Michel Houellebecq, tuo ranskalaisen kaunokirjallisuuden l’enfant terrible, ei Alistumisessa tee uusia aluevaltauksia, vaan jatkaa länsimaisen rappion syväluotausta tutuin keinoin. Houellebecqin teoksista ei tosin edes tee mieli käyttää suomenkielistä termiä KAUNOkirjallisuus, sillä mitään erityisen kaunista hänen kirjoissaan ei ole. Pintataso teksteissä on suorastaan luotaantyöntävä: miksi haluaisin lukea elämäänsä kyllästyneen, rappeutuneen intellektuellikertojan ihmisvihaista vuodatusta, miksi olisin ylipäätään rahtustakaan kiinnostunut hänen pyrinnöistään, jotka tähtäävät lähinnä lihalliseen tyydytykseen?

No, muun muassa siksi, että Houellebecq on minusta hauska. Kitkerällä, kireällä ja itseironisella tavalla hauska. Provosoitujilla on hänen seurassaan kyllä epäilemättä hankalaa. Mutta jos vaikkapa kirjailijan naiskuva kammottaa, kannattaa miettiä hetki hänen mieskuvaansa, joka on vähintään yhtä armoton. Miehillä ei lihanhimon ohella ole juuri muita ominaisuuksia, mikä tietenkin viittaa länsimaisen ihmisen rappiotilaan. Houellebecqin (itse)ironia on kyllä haudattu rivien väliin niin huolellisesti, että moni sen sieltä jättää kaivamatta. Kyse voi olla tietenkin myös omasta virhetulkinnastani, mikä tavallaan merkitsisi nauramista jollekin, mille ei todellakaan saisi nauraa. No, ei olisi ensimmäinen kerta.

michel
Alistuminen on dystopia lähitulevaisuuden Euroopasta, etenkin islamilaista vallankumousta läpikäyvästä Ranskasta, jonka Houellebecq esittää heikkona, omasta identiteetistään epävarmana ja haudan partaalla keikkuvana valtiona. Alistuminen on teoksessa monitasoista – valtiollista, kulttuurillista, uskonnollista ja henkilökohtaista.

Kirjan päähenkilö on Huysmans-tutkija Francois, jonka ammatillisen ja yksityiselämän mullistaa ranskalaisen yhteiskunnan ja yliopistomaailman islamisoituminen. Uran jatkaminen  Sorbonnessa vaatisi kääntymistä muslimiksi, mutta liika vapaa-aikakin tuppaa olemaan turmiollista synkkyyteen ja viinan iloihin helposti uppoavalle Francois’lle. Naisten jahtaaminenkaan ei tunnu enää samalta kuin ennen, kun Muslimiveljeskunnan vuoden 2022 vaalivoiton jälkeen naisten pukeutuminen muuttuu merkittävästi peitellymmäksi.

Alistuminen muistetaan tietysti kirjana, jonka julkaisupäivänä iskettiin Charlie Hebdo -lehden toimitukseen Pariisissa. Asioilla ei ilmeisesti ollut yhteyttä, mutta kirjan aihe osui todistettavasti ajan hermolle. Omassa mielessäni Houellebecq, Pariisi ja terrorismi kietoutuvat yhteen siinäkin mielessä, että satuin olemaan Pariisissa viime marraskuun iskujen aikaan ja majoituin viidennessä kaupunginosassa – samassa, jossa myös Alistumisen Francois liikkuu. Sorbonne, Rue Mouffetard, Arènes de Lutèce (jonka vieressä Francois’n kollega asuu) … ja kaiken yllä surumielisyys ja epävarmuus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Faktat ja fiktiot, päässäni ihan sekaisin.

freres

Houellebecq ottaa Alistumisessa lopulta hyvin vähän kantaa islamiin. Romaani on suunnattu ranskalaiselle älymystölle, jonka heikkouden kirjailija haluaa tuoda näkyväksi. Alistuja on romaanissa valkoinen, länsimainen keski- ja yläluokka, joka on valmis luopumaan periaatteistaan, uskonnoistaan ja arvoistaan hedonismin vuoksi. Ulkoinen ärsyke on tässä islam, mutta se voisi olla lähes mitä tahansa muutakin.

Provokaatio on vaikea laji. Hallussa on oltava niin tyyli kuin substanssikin, ettei homma mene pelkäksi loukkaamiseksi. Houellebecq revittelee, mutta en ole koskaan havainnut hänellä ylenkatsetta. Viime kädessä koen hänen välittävän surkeista henkilöistään, ankeasta Ranskasta ja rappeutuneesta länsimaailmasta, vaikka kirjojen sovinistisen vastenmielinen pintataso muuta vihjaisikin. En nyt Houellebecqia ehkä suureksi filantroopiksikaan nimittäisi, mutta nykymaailmassa sellaiset ovat muutenkin aika harvassa.

Michel Houellebecq: Alistuminen
WSOY (2015)
Alkuteos: Soumission (2015)
Suomentaja: Lotta Toivanen
266 sivua

Helmet-lukuhaaste:
34. Keskustelua herättänyt kirja
42. 2000-luvulla sotaa käyneesta maasta kertova kirja

Lue minulle ääneen

Voi äh, mikä helmikuu. Tänä talvena selvisin kuivin jaloin marras-tammikuun pimeysahdistuksesta ja jouluhärdellistä, mutta helmikuu pääsi yllättämään. Kuukausi on ollut kuin ruuhkavuosien määritelmä: työkiireitä, jotka ovat pakottaneet avaamaan työkoneen vielä lapsen nukahdettua yöunilleen, lapsen sairastelua, suru-uutisten käsittelyä ja kaiken yllä oma vetämätön olo, joka on saanut kaikki tavallisetkin askareet tuntumaan tervanjuonnilta. Eilen illalla joku päätti sitten istuttaa kurkkuuni kaktuksen. Huomisillaksi olisi teatterilippu Kansallisen Olipa kerran minä -esitykseen, ans kattoo kuin käy.

Kuukausi on siis hujahtanut kaiken epäkirjallisen sälän parissa (lue: harakoille). Fyysisten kirjojen avaamiselle ei ole kerta kaikkiaan ollut aikaa, mutta onneksi ovat ääni- ja e-kirjat, joita olen voinut kuunnella ja lukea työmatkoilla. Työmatkaa ei tosin ole kuin 15–20 minuuttia suuntaansa (kävellen), joten useimpina aamuina olen löytänyt itseni vetkuttelemasta työpaikan naulakoilta, ripustelemassa takkiani henkariin hi-taas-ti, jotta voisin kuunnella vielä ihan vähän.

Narkkari mikä narkkari.

Helmikuun saldo: Pirkko Saision Lokikirja ja Tommi Kinnusen Neljäntienristeys äänikirjoina ja John Williamsin Stoner Fabulan e-kirjana.
Menossa: Tommi Kinnusen Lopotti äänikirjana.

helmi2016_3
Tämä Tommi Kinnunen on kyllä merkillinen mies. Olin ajatellut, ettei Neljäntienristeys olisi heiniäni aiheen puolesta, mutta olin ihan väärässä. Ihan kertakaikkisen totaalisen absoluuttisen väärässä. Olen täysin koukussa paitsi Löytövaaran suvun tarinaan, myös ennen kaikkea Kinnusen kieleen, joka on yhtä aikaa viiltävän tarkkaa ja riisuttua ja häkellyttävän kaunista. 1900-luvun Suomen historia tulee käytyä läpi useiden eri teemojen kautta, mutta katse pysyy koko ajan ihmisen tasolla. Erityisen suuren vaikutuksen minuun tekivät teosten lapset, joiden kuvauksissa oli hienosti tavoitettu lasten tapa assosioida ja katsoa maailmaa. Ja miten elämän raadollisuus saatiinkin heidän kauttaan kaikkein selvimmin ja sydäntäsärkevimmin esiin. Välillä itketti niin, että teki mieli kääriytyä kerälle ja vikistä.

Sarjaan lienee tulossa vielä kolmaskin kirja, Kiviharju. Odotan.

helmi2016

Äänikirjojen uskon tulleen nyt pysyvästi elämääni, puhtaasti ajankäytöllisistä syistä. Ongelmaton formaatti ei ole. Ainakin vilkasliikenteisen kadun vartta kävellessä joutuu silloin tällöin kelailemaan taaksepäin, kun ohi hurauttava rekka sattuu kaasuttamaan kohdalla juuri silloin kun kerrotaan jotain oleellista informaatiota, esimerkiksi vuosiluku. Kinnusen kirjoissa, joissa lukujen välillä vaihtuvat niin kertojat, miljööt kuin vuosikymmenetkin, tämä tuppasi välillä olemaan ongelma. Kotona kuunnellessa taas saattaa hairahtua ajattelemaan / puuhailemaan ihan muita juttuja, kunnes huomaa, että kuullun ymmärtäminen on ollut vartin katkolla. Mutta aamukoomassa, mekaanisesti suoritettavalla työmatkalla, jonka osaisi kulkea unissaan, tekstiin pystyy uppoutumaan hyvin.

Oma erityisen merkittävä roolinsa on äänikirjojen lukijoilla. Kinnusen kirjat lukee Krista Putkonen-Örn, jonka vahva, tumma ja eleetön ääni jättää tilaa kuulijan omille tulkinnoille, ja kuuntelukokemus muistuttaa kirjan lukemista. Pirkko Saision omaelämäkerrallisen Lokikirjan tulkitsijana on puolestaan itseoikeutetusti Elsa Saisio, joka itsekin esiintyy kirjassa. Niinpä hänellä on mahdollisuus osallistua teokseen aivan eri tavoin, kommentoida kirjoitettua ja väittää vastaankin. (“Ja niin Elsa teki sitä ja tätä… – Ja en muuten tehnyt!”) Ei enää puhtaasti kaunokirjallisuutta, lähempänä teatteria.

Joten hyvää myöhästynyttä Maailman ääneen lukemisen päivää (24.2.) täältä vaan. Kyllä teitä lukijoita kuunnellaan.

Helmetin lukuhaasteesta ruksitaan helmikuussa kohdat
2. Matkakertomus (Lokikirja)
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin (Neljäntienristeys, Stoner)
45. Suomalaisesta miehesta kertova kirja (Neljäntienristeys ja Lopotti)
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja (Lopotti)

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (äänikirja)
WSOY (2014)
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Tommi Kinnunen: Lopotti (äänikirja)
WSOY (2016)
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Pirkko Saisio: Lokikirja (äänikirja)
Siltala (2012)
Lukija: Elsa Saisio

John Williams: Stoner (e-kirja)
Bazar Kustannus (2015)
306 sivua
Alkuteos: Stoner (1965)
Kääntäjä: Ilkka Rekiaro

Two times Tua

Tua Harno teki minuun vaikutuksen esiintymisillään viime syksyn kirjamessuilla, ja päätin siltä seisomalta tutustua Harnon romaaneihin. “Siltä seisomalta” on ei-niin-yllättäen venähtänyt useampaan kuukauteen, mutta nyt ne on luettu, esikoisromaani Ne jotka jäävät (2013) ja syksyllä 2015 ilmestynyt kakkonen Oranssi maa.

“Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun.”

Ne jotka jäävät tuli aikoinaan sivuutettua todennäköisesti aihepiirinsä vuoksi, sillä sukutarinat eivät ole oikein koskaan olleet minun heiniäni. Mutta Harnon kertomuspa onkin raikas ja napakka, eikä lainkaan niin ummehtunut kuin ennakko-odotukseni. Neljän eri sukupolven lähtijät ja jääjät saavat teoilleen niin motiiveja kuin synninpäästöjäkin, vaikka tuskallista onkin seurata, kuinka historian painolasti sysätään aina seuraavan sukupolven harteille. Erityisen paljon minua ilahdutti Harnon varma ote teoksen rakenteesta, se kun ei luvalla sanoen ole läheskään aina esikoisromaanien vahvin puoli.

harno1Oranssin maan juoni kuulosti lähtökohtaisesti kiinnostavalta: miesten hallitsema kaivoskaupunki keskellä australialaista ei-mitään, ja kolmekymppinen elämänsä kanssa solmussa oleva suomalaisnainen, joka päätyy kaivokselle valmistelemaan graduaan. Kyseessä on rakkaustarina ja kasvukertomus, mutta myös polveileva tutkielma vallasta, luottamuksesta ja valinnoista. Vaikka itse olen lukijana kenties keskivertoa allergisempi ylenmääräiselle tunnepuheelle ja suhdevatvonnalle, en tämän romaanin keskellä tuntenut oloani vaivaantuneeksi, koska teos on temaattisesti niin monitasoinen. Silti Oranssi maa jätti esikoista kylmemmäksi, eikä vaikuttanut aivan yhtä viimeistellyltä. Homma pysyi kyllä hienosti kasassa, koska kirjan päähenkilöt olivat niin kiinnostavia ja heidän kanssakäymisensä uskottavaa, mutta kaikkia kerrontaratkaisuja oli silti vaikea sulattaa. Loppua kohden meno yltyi aivan villiksi – vähempikin dramatiikka juonenkäänteissä olisi riittänyt.

Vaan eipä siinä, luen oikein mielelläni lisääkin Harnoa. Ihailen hänen epätavanomaisia miljöövalintojaan, kykyään luoda eläviä henkilöhahmoja sekä kauniisti soljuvaa kieltään. Ja kaikkein eniten rakastan näkökulmien runsautta ja nopeita leikkauksia paikasta ja ajasta toiseen – fragmentaarisuutta, joka tekee tekstistä ihan penteleen ilmavaa.

Molemmissa kirjoissa on muuten valtavan hieno loppu – eleetön, seesteinen, langat uskottavasti yhteen niputtava, mutta silti mielikuvitukselle tilaa jättävä. Taitavaa, kerta kaikkiaan.

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava (2013)
269 sivua
Kansi: Timo Numminen

Tua Harno: Oranssi maa
Otava (2015)
336 sivua
Kansi: Timo Numminen

Helmet-lukuhaaste:
3. Kirjassa rakastutaan

Kahvia ja kadonneita esineitä

Muistan kuinka pari vuotta sitten kapusin viimeisilläni raskaana Musiikkitalon piippuhyllylle ja onnesta mykkyrällä seurasin Patti Smithin keikkaa ensimmäistä kertaa elämässäni. Muistan Smithin häkellyttävän energian, muistan, miten itketti ja nauratti. Muistan, miten riehakkaasti vauva mömmelsi. Muistan valtavan liikutuksen, pelon ja toivon, hämmästyksen siitä, etten tiennyt, onko kaikki lopussa vai vasta ihan alussa.

Olen rakastunut Patti Smithiin vaivihkaa. Tunnen hänen musiikkiaan hävettävän huonosti, tai ainakaan en kovin kattavasti. Tietysti Because the Nightin ja Rock n roll niggerin kaltaiset välttämättömyydet ovat olleet elämässäni käytännössä aina, mutta potin räjäytti kuitenkin vasta muutamia vuosia sitten Ihan kakaroita (Just Kids), Smithin hieno romaani taiteilijan synnystä ja etenkin hänen suhteestaan valokuvaaja Robert Mapplethorpeen.

MTrain3

Omaelämäkerrallinen romaani / muistelmateos M Train – Elämäni tiekartta ilmestyi suomeksi syksyllä. Olen kierrellyt sitä kuin kissa kuumaa puuroa kuukausitolkulla ja etsinyt sopivaa hetkeä siihen paneutumiseen. Kun joulun jälkeen vihdoin aloitin, olen hidastellut ja säännöstellyt sivuja, sillä en kerta kaikkiaan ole halunnut kirjan loppuvan.

Smithin runous (rocklyriikkaa lukuun ottamatta) ei ole koskaan sytyttänyt, mutta proosansa on kerrassaan maagista. Smith kertoo elämästään erikoisesta, hiukan sivullisesta positiosta. Keskiössä ovat loputon kahvinjuonti, kirjoittaminen ja lukeminen, kadonneiden tavaroiden etsiminen ja toisaalta kaiken hylätyksi tulleen vaaliminen, arvostaminen ja keräily. Smith on haurauden rakastaja ja väsymätön puolustaja. Hauskakin hän on, ilkikurinen revittelijä, jonka kertomaa voi aina hiukan epäillä.

MTrain6

Kun Smith kirjoittaa itsestään, hän kuvaa ihmistä, joka ennakkoluulottomasti ottaa elämästä irti sen mitä kulloinkin tarjolla sattuu olemaan. Ei se toki ilman alakuloa ja kyseenalaistuksia käy, ja kirjan yllä lepääkin surumielisyyden verho. Pattin kaipuu vuonna 1994 kuollutta miestään, Fred “Sonic” Smithiä, kohtaan ei väisty. Ja kun Patti yht’äkkiä lentokoneessa parikymmentä vuotta myöhemmin purskahtaa itkuun ja pyytää miestään tulemaan takaisin, koska tämä on ollut jo niin kauan poissa, on se… no… sydäntäsärkevää.

Jollain kummallisella tavalla proosa-Patti on minulle läheisempi kuin moni reaalimaailmani henkilö, hänen unensa, toiveensa ja havaintonsa tuttuja ja samaistuttavia. Kun hänellä menee huonosti, tunnen voimakasta halua halata häntä! Se on erikoista, mutta joskus niin käy. (Samoin on käynyt Smithille Jälkiä jättämättä -sarjan rikosetsivän Sarah Lindenin kanssa.)

“Miten suhtautua niihin, joiden luokse pääsemme tai jotka voimme hylätä kaukosäätimellä ja joita kuitenkin rakastamme yhtä paljon kuin jotakuta 1800-luvun runoilijaa, kaukaa ihailemaamme tuntematonta tai Emily Brontën kynästä lähtenyttä henkilöä? Miten suhtautua, kun joku heistä puolestaan sekaantuu meidän minuuteemme – vain vetäytyäkseen rajattuun tilaan jossakin rakennelmassa, joka muuttaa muotoaan kysynnän mukaan?”

“Ei ole helppoa kirjoittaa ei-mistään” on kirjan eräänlainen motto, unessa nähdyltä cowboylta lainattu. Sitä Smith tuntuu tekevän: kirjoittavan näennäisesti merkityksettömiltä ja toisiinsa liittymättömiltä tuntuvista sattumuksista, kahvinjuonnista, harhailusta ja haaveilusta, vierailuista kuuluisten taiteilijoiden haudoilla, unista ja yksi toisensa perään katoavien rakkaiden tavaroiden jatkumosta (Smith kutsuu ”Hukkuneiden laaksoksi” paikkaa, jonne kadonneet tavarat lopulta kulkeutuvat). Mutta näistä fragmenteista koostuu koherentti kertomus mielenvaelluksesta, muistamisesta ja menettämisestä, siitä mikä jää ja siitä mikä katoaa.

“Uskon liikkeeseen. Uskon tähän hilpeään palloon, maailmaan. Uskon keskiyöhön ja keskipäivän hetkeen. Mutta mihin muuhun minä uskon? Joskus kaikkeen. Joskus en mihinkään. Kaikki on ailahtelevaa kuin lammen pinnalla pyrähtelevä valo. Uskon elämään, jonka me kaikki jonakin päivänä menetämme.”

Helmet-lukuhaasteessa M Train sopii moneenkin kohtaan, muun muassa näihin:
19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja
26. Elämäkerta tai muistelmateos
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä

Patti Smith: M Train – Elämäni tiekartta
Siltala (2015)
259 sivua
Alkuteos: M Train (2015)
Kääntäjä: Antti Nylén

Valkoista valkoisella

”Ja juuri kun Ulrike oli päässyt noihin sanoihin, Hannoon, mustasukkaisuuteen, untuvatyynyyn, juuri kun hän oli sanomassa and so I couldn’t breathe ja hänen kuulijansa näyttivät pidättävän hengitystään jännityksestä, juuri silloin hän sen tajusi: hän ei hengittänyt. Kukaan ei hengittänyt. Oli mahdotonta hengittää.”

Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron löytyi tänä jouluna aika monesta lahjapaketista. Kahvipöytäkeskusteluissa ystävät ja tuttavat ovat lähes poikkeuksetta tuoneet esiin tietyn tyhjyyden ja kylmyyden tunnun, jonka teos on heihin jättänyt. Teoksen loppu on koettu antikliimaksina, ja teoreettinen vyörytys jättänyt kylmäksi.

Mielestäni sekä Oneironin alku että loppu vetivät hyvin, mutta puolivälissä lukukokemukseen tuli kieltämättä hangessa tarpomisen tuntua. Swedenborgilaisten teorioiden ja juutalaisen teologian läpikäynti tuntui toteutetussa laajuudessa hieman syövän kertomuksen voimaa.

oneiron1
Tämän mainitseminenkin tuntuu kuitenkin epäreilulta, sillä kokonaisuutena Oneiron on vaikuttava, omaperäinen ja järkähtämättömällä tyylitajulla konstruoitu romaani. Se kertoo seitsemän naisen elämistä ja kuolemista, heidän kohtaamisestaan valkoisessa välitilassa ja  kaikesta yhteisen tietoisuuden kautta läpikäydystä ja myötäeletystä. Samaan epätilaan tulevat heitetyksi amerikanjuutalainen anorektikko ja performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen kirjanpitäjä, bibliofiili ja alkoholisti Polina, sydänsiirrännäisen saanut Rosa Imaculada, kaksosia odottava ranskalainen Nina, senegalilainen wannabe-malli Maimuna, itävaltalainen teinityttö Ulrike ja syöpäsairas hollantilainen Wlbgis. Jo kansalaisuuksien ja kielten sekamelska takaa teoksen kiinnostavan moniäänisyyden, joka pysyy hämmästyttävän hienosti Lindstedtin lapasessa.

Kirjailijan kieli on kirkasta kuin kristalli, ilmaisut täsmällisiä ja pohjatiedot kattavia. Lukeminen tuntuu kuin pulahdukselta tunturipuroon, katarttiselta silmät auki -säpsähdykseltä, jonka jäljiltä aistit ovat auki. ”Keskitä ajatuksesi tähän lyhyeen, silmänräpäyksen kestävään hetkeen, sillä juuri tämä hetki sinun on osattava kuvitella. Optikko latomassa tarkkuutta katseeseesi, yksi linssi kerrallaan.”

oneiron3

Romaani rakentuu rönsyistä, ja on vaatinut taitoa ja näkemystä luoda niistä koherentti kirja. En käy sen kummemmin analysoimaan tai edes luettelemaan Oneironin teemoja, mutta teoksen feministisiä juonteita voi tuskin jättää mainitsematta. Lindstedt tutkii naisena olemista, näyttää, punnitsee, osoittaa ja pohtii sitä, kuinka naiseus henkilöiden elämänpolkuihin vaikuttaa.

Vaan on teos paljon muutakin. Sitä, ehkä tätä, useimmiten sekä-että. Oppineisuuden ilmentymä ja samalla sille virnistelevää metakirjallisuutta. Vakavasti otettava korkeakirjallinen romaani, jonka silmäkulmassa tuikkii pilke. Viittausten ja lajityyppien kudelma, jonka kirjoittaminen ja jokaisen yksityiskohdan paikalleen saattaminen vei kirjailijalta kahdeksan vuotta, ja jonka lukeminen tuntuu silti tai juuri siksi hämmästyttävän vaivattomalta.

Tietty kylmyyden tuntu voi olla seurausta tästä Lindstedtin suvereniteetista kertojana, hänen ylivoimaisesta kyvystään hallita kertomusta, kuljettaa sitä paikkoihin, joita ei ennalta osaa arvata. Lukija on matkustaja, joka joutuu antautumaan ja vain luottamaan kuskinsa taitoihin. Kertojien, ja paikoin myös kirjailijan, jonka äänen ainakin minä kuulin lähes koko ajan päässäni, presenssi on niin vahva, että tarinaan uppoutuminen on sen vuoksi paikoin vaikeaa. Tämä tapahtuu usein kun on kyse vahvoista, omaa konstruktiivista luonnettaan korostavista teksteistä.

Tarinat itsessään ovat kuitenkin lohtua ja lämpöä täynnä. Seitsemän kuolevaa naista, seitsemän elämäntarinaa.

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos (2015)
440 sivua
Kansi: Jussi Karjalainen

Helmetin vuoden 2016 lukuhaaste käynnistyy tästä:
44. Kirjassa joku kuolee (no jep!)

Older posts

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑