Tag: lukuhaaste (page 2 of 3)

Kahvia ja kadonneita esineitä

Muistan kuinka pari vuotta sitten kapusin viimeisilläni raskaana Musiikkitalon piippuhyllylle ja onnesta mykkyrällä seurasin Patti Smithin keikkaa ensimmäistä kertaa elämässäni. Muistan Smithin häkellyttävän energian, muistan, miten itketti ja nauratti. Muistan, miten riehakkaasti vauva mömmelsi. Muistan valtavan liikutuksen, pelon ja toivon, hämmästyksen siitä, etten tiennyt, onko kaikki lopussa vai vasta ihan alussa.

Olen rakastunut Patti Smithiin vaivihkaa. Tunnen hänen musiikkiaan hävettävän huonosti, tai ainakaan en kovin kattavasti. Tietysti Because the Nightin ja Rock n roll niggerin kaltaiset välttämättömyydet ovat olleet elämässäni käytännössä aina, mutta potin räjäytti kuitenkin vasta muutamia vuosia sitten Ihan kakaroita (Just Kids), Smithin hieno romaani taiteilijan synnystä ja etenkin hänen suhteestaan valokuvaaja Robert Mapplethorpeen.

MTrain3

Omaelämäkerrallinen romaani / muistelmateos M Train – Elämäni tiekartta ilmestyi suomeksi syksyllä. Olen kierrellyt sitä kuin kissa kuumaa puuroa kuukausitolkulla ja etsinyt sopivaa hetkeä siihen paneutumiseen. Kun joulun jälkeen vihdoin aloitin, olen hidastellut ja säännöstellyt sivuja, sillä en kerta kaikkiaan ole halunnut kirjan loppuvan.

Smithin runous (rocklyriikkaa lukuun ottamatta) ei ole koskaan sytyttänyt, mutta proosansa on kerrassaan maagista. Smith kertoo elämästään erikoisesta, hiukan sivullisesta positiosta. Keskiössä ovat loputon kahvinjuonti, kirjoittaminen ja lukeminen, kadonneiden tavaroiden etsiminen ja toisaalta kaiken hylätyksi tulleen vaaliminen, arvostaminen ja keräily. Smith on haurauden rakastaja ja väsymätön puolustaja. Hauskakin hän on, ilkikurinen revittelijä, jonka kertomaa voi aina hiukan epäillä.

MTrain6

Kun Smith kirjoittaa itsestään, hän kuvaa ihmistä, joka ennakkoluulottomasti ottaa elämästä irti sen mitä kulloinkin tarjolla sattuu olemaan. Ei se toki ilman alakuloa ja kyseenalaistuksia käy, ja kirjan yllä lepääkin surumielisyyden verho. Pattin kaipuu vuonna 1994 kuollutta miestään, Fred “Sonic” Smithiä, kohtaan ei väisty. Ja kun Patti yht’äkkiä lentokoneessa parikymmentä vuotta myöhemmin purskahtaa itkuun ja pyytää miestään tulemaan takaisin, koska tämä on ollut jo niin kauan poissa, on se… no… sydäntäsärkevää.

Jollain kummallisella tavalla proosa-Patti on minulle läheisempi kuin moni reaalimaailmani henkilö, hänen unensa, toiveensa ja havaintonsa tuttuja ja samaistuttavia. Kun hänellä menee huonosti, tunnen voimakasta halua halata häntä! Se on erikoista, mutta joskus niin käy. (Samoin on käynyt Smithille Jälkiä jättämättä -sarjan rikosetsivän Sarah Lindenin kanssa.)

“Miten suhtautua niihin, joiden luokse pääsemme tai jotka voimme hylätä kaukosäätimellä ja joita kuitenkin rakastamme yhtä paljon kuin jotakuta 1800-luvun runoilijaa, kaukaa ihailemaamme tuntematonta tai Emily Brontën kynästä lähtenyttä henkilöä? Miten suhtautua, kun joku heistä puolestaan sekaantuu meidän minuuteemme – vain vetäytyäkseen rajattuun tilaan jossakin rakennelmassa, joka muuttaa muotoaan kysynnän mukaan?”

“Ei ole helppoa kirjoittaa ei-mistään” on kirjan eräänlainen motto, unessa nähdyltä cowboylta lainattu. Sitä Smith tuntuu tekevän: kirjoittavan näennäisesti merkityksettömiltä ja toisiinsa liittymättömiltä tuntuvista sattumuksista, kahvinjuonnista, harhailusta ja haaveilusta, vierailuista kuuluisten taiteilijoiden haudoilla, unista ja yksi toisensa perään katoavien rakkaiden tavaroiden jatkumosta (Smith kutsuu ”Hukkuneiden laaksoksi” paikkaa, jonne kadonneet tavarat lopulta kulkeutuvat). Mutta näistä fragmenteista koostuu koherentti kertomus mielenvaelluksesta, muistamisesta ja menettämisestä, siitä mikä jää ja siitä mikä katoaa.

“Uskon liikkeeseen. Uskon tähän hilpeään palloon, maailmaan. Uskon keskiyöhön ja keskipäivän hetkeen. Mutta mihin muuhun minä uskon? Joskus kaikkeen. Joskus en mihinkään. Kaikki on ailahtelevaa kuin lammen pinnalla pyrähtelevä valo. Uskon elämään, jonka me kaikki jonakin päivänä menetämme.”

Helmet-lukuhaasteessa M Train sopii moneenkin kohtaan, muun muassa näihin:
19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja
26. Elämäkerta tai muistelmateos
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä

Patti Smith: M Train – Elämäni tiekartta
Siltala (2015)
259 sivua
Alkuteos: M Train (2015)
Kääntäjä: Antti Nylén

Valkoista valkoisella

”Ja juuri kun Ulrike oli päässyt noihin sanoihin, Hannoon, mustasukkaisuuteen, untuvatyynyyn, juuri kun hän oli sanomassa and so I couldn’t breathe ja hänen kuulijansa näyttivät pidättävän hengitystään jännityksestä, juuri silloin hän sen tajusi: hän ei hengittänyt. Kukaan ei hengittänyt. Oli mahdotonta hengittää.”

Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron löytyi tänä jouluna aika monesta lahjapaketista. Kahvipöytäkeskusteluissa ystävät ja tuttavat ovat lähes poikkeuksetta tuoneet esiin tietyn tyhjyyden ja kylmyyden tunnun, jonka teos on heihin jättänyt. Teoksen loppu on koettu antikliimaksina, ja teoreettinen vyörytys jättänyt kylmäksi.

Mielestäni sekä Oneironin alku että loppu vetivät hyvin, mutta puolivälissä lukukokemukseen tuli kieltämättä hangessa tarpomisen tuntua. Swedenborgilaisten teorioiden ja juutalaisen teologian läpikäynti tuntui toteutetussa laajuudessa hieman syövän kertomuksen voimaa.

oneiron1
Tämän mainitseminenkin tuntuu kuitenkin epäreilulta, sillä kokonaisuutena Oneiron on vaikuttava, omaperäinen ja järkähtämättömällä tyylitajulla konstruoitu romaani. Se kertoo seitsemän naisen elämistä ja kuolemista, heidän kohtaamisestaan valkoisessa välitilassa ja  kaikesta yhteisen tietoisuuden kautta läpikäydystä ja myötäeletystä. Samaan epätilaan tulevat heitetyksi amerikanjuutalainen anorektikko ja performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen kirjanpitäjä, bibliofiili ja alkoholisti Polina, sydänsiirrännäisen saanut Rosa Imaculada, kaksosia odottava ranskalainen Nina, senegalilainen wannabe-malli Maimuna, itävaltalainen teinityttö Ulrike ja syöpäsairas hollantilainen Wlbgis. Jo kansalaisuuksien ja kielten sekamelska takaa teoksen kiinnostavan moniäänisyyden, joka pysyy hämmästyttävän hienosti Lindstedtin lapasessa.

Kirjailijan kieli on kirkasta kuin kristalli, ilmaisut täsmällisiä ja pohjatiedot kattavia. Lukeminen tuntuu kuin pulahdukselta tunturipuroon, katarttiselta silmät auki -säpsähdykseltä, jonka jäljiltä aistit ovat auki. ”Keskitä ajatuksesi tähän lyhyeen, silmänräpäyksen kestävään hetkeen, sillä juuri tämä hetki sinun on osattava kuvitella. Optikko latomassa tarkkuutta katseeseesi, yksi linssi kerrallaan.”

oneiron3

Romaani rakentuu rönsyistä, ja on vaatinut taitoa ja näkemystä luoda niistä koherentti kirja. En käy sen kummemmin analysoimaan tai edes luettelemaan Oneironin teemoja, mutta teoksen feministisiä juonteita voi tuskin jättää mainitsematta. Lindstedt tutkii naisena olemista, näyttää, punnitsee, osoittaa ja pohtii sitä, kuinka naiseus henkilöiden elämänpolkuihin vaikuttaa.

Vaan on teos paljon muutakin. Sitä, ehkä tätä, useimmiten sekä-että. Oppineisuuden ilmentymä ja samalla sille virnistelevää metakirjallisuutta. Vakavasti otettava korkeakirjallinen romaani, jonka silmäkulmassa tuikkii pilke. Viittausten ja lajityyppien kudelma, jonka kirjoittaminen ja jokaisen yksityiskohdan paikalleen saattaminen vei kirjailijalta kahdeksan vuotta, ja jonka lukeminen tuntuu silti tai juuri siksi hämmästyttävän vaivattomalta.

Tietty kylmyyden tuntu voi olla seurausta tästä Lindstedtin suvereniteetista kertojana, hänen ylivoimaisesta kyvystään hallita kertomusta, kuljettaa sitä paikkoihin, joita ei ennalta osaa arvata. Lukija on matkustaja, joka joutuu antautumaan ja vain luottamaan kuskinsa taitoihin. Kertojien, ja paikoin myös kirjailijan, jonka äänen ainakin minä kuulin lähes koko ajan päässäni, presenssi on niin vahva, että tarinaan uppoutuminen on sen vuoksi paikoin vaikeaa. Tämä tapahtuu usein kun on kyse vahvoista, omaa konstruktiivista luonnettaan korostavista teksteistä.

Tarinat itsessään ovat kuitenkin lohtua ja lämpöä täynnä. Seitsemän kuolevaa naista, seitsemän elämäntarinaa.

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos (2015)
440 sivua
Kansi: Jussi Karjalainen

Helmetin vuoden 2016 lukuhaaste käynnistyy tästä:
44. Kirjassa joku kuolee (no jep!)

Vuosi vaihtuu – kuinka kävi Helmet-lukuhaasteen?

Tartuin Kirjan vuoden 2015 -lukuhaasteeseen innolla, mutta niinpä se vain kesken jäi. Jossain vaiheessa vuotta huomasin sivuuttaneeni koko jutun, tai ainakaan se ei enää suoraan vaikuttanut kirjavalintoihini.

Tarkastuslaskennan perusteella kirjahaasteesta tuli suoritetuksi 33/50. No, ei se hullummin ole, kun ottaa huomioon, että lukemieni kirjojen yhteismäärä oli tänä vuonna ehkä parikymmentä (bad bookblogger, ei pidä lukemisistaan edes kirjaa!). Kaikesta en ole tänne kirjoittanut, koska kaikesta ei ole ollut (kaunista tai kiinnostavaa) sanottavaa. Yhdentekevää kirjallisuutta on tähänkin vuoteen mahtunut kyllin.

Lukuhaaste oli kyllä siitä mainio, että se laittoi miettimään omia kirjavalintakriteerejä. Pari sellaistakin opusta luin, joihin en muutoin olisi takuulla tarttunut: Laila Hietamiehen Rakkaani tuli vuorilta ja Andy Weirin The Martian. Ja onhan se nyt järkyttävää huomata oma urautumisensa. Luen näemmä pääasiassa länsimaista, naisten kirjoittamaa nykyproosaa, vaikka koko maailma olisi auki! Enkä ole muka koko vuonna lukenut yhtään sarjakuvaa tai yli sata vuotta vanhaa kirjaa?!

Tästä intoutuneena voikin sännätä suoraan Helmetin 2016-lukuhaasteen kimppuun ja katsoa kuinka ämmän käy. Haasteet ovat hauskoja leikkejä, mutta voi niistä olla hyötyäkin. Lukumaratoneihin osallistuminenkin kiehtoo, mutta tässä elämäntilanteessa yli tunnin mittaisen yhtäjaksoisen lukuhetken järjestäminen tuntuu kovin vaikealta. Ehkä muutaman vuoden päästä?

Mutta nyt:

uusivuosi

Mies Marsista

Nyt on bloggaaja vierailla vesillä ja heikoilla jäillä, käymättömillä interstellaarisilla korpimailla ihan kerta kaikkiaan. En lue koskaan scifiä. Avaruus ei kiinnosta vaan kammottaa. Tekninen jargon on etäistä ja työntää luotaan. Ja juonivetoiset teokset, joissa ei ole muita tasoja kuin se, mitä tapahtuu ja miten, jäävät useimmiten kesken.

Andy Weirin romaanin The Martian minut haastoi lukemaan mies, joka ajatteli teoksen olevan helppo johdatus genreen. Siinä hän oli kyllä oikeassa. Helppo kirja on siinäkin mielessä, että sen voi halutessaan hyvin lukea seikkailutarinana ja antaa piut paut kirjan tieteelliselle annille tai sille, pitävätkö faktat kutinsa (pitävät kuulemma erittäin hyvin, koska Weir on kovan luokan tiedenörtti ja avaruusentusiasti, joka välittää näistä jutuista).

The Martian oli alun perin Weirin omilla nettisivuillaan ilmaiseksi julkaisema tarina, jonka kirjailija laittoi lukijoiden pyynnöstä myyntiin Amazoniin. Sana alkoi kiiriä, ja The Martian kipusi myydyimpien scifi-nimekkeiden kärkeen. Ja sitten, yhden viikon aikana, tulivat kirjasoppari Random Houselle ja vahvistus elokuvasta, jonka ohjaisi Ridley Scott. Ei paha.

Kuvat: Into Kustannus ja SF Film Finland

Kuvat: Into Kustannus ja SF Film Finland

Juoni on lyhykäisyydessään seuraava: astronautti Mark Watney osallistuu Ares 3 -lennolle Marsiin. Tapahtuu onnettomuus, ja Watney jää punaiselle planeetalle yksin muun miehistön poistuessa, koska he luulevat Watneyn kuolleen. Seuraa eloonjäämistaistelu ja rutkasti viihdyttävää macgyverointia, kun Watney yrittää maksimoida elinpäivänsä ja selvittää, voiko epätoivoisesta tilanteesta olla minkäänlaista ulospääsyä.

Kammottavasta lähtötilanteesta huolimatta The Martian on ennen kaikkea hyväntuulinen veijariromaani, jonka viehätys perustuu päähenkilö-Markin loputtomaan positiivisuuteen. Tämä oli itselleni teoksen kiinnostavinta antia, sillä Markin optimistinen suhtautuminen kuolemanvakavaan tilanteeseen oli sekä yllättävää että piristävää. Koska olen itse puolityhjään lasiin itkeskelevä drama queen, jonka hanskat lentävät tiskiin pienimmästäkin vastoinkäymisestä, oli kerrassaan nautinnollista viettää aikaa Watneyn kanssa, jolla on pokkaa todeta pahassa paikassakin, että

“Okay, enough self-pity. I’m not doomed. Things will just be harder than planned.”

Hah! Mahtavaa.

Weirin teksti on joutuisaa, vetävää ja viihdyttävää. Kirja on rakennettu taiten montaa eri näkökulmaa hyödyntäen ja kaikki tähtää siihen, että lukijan on pakko saada tietää, kuinka tässä oikein käy. Kertakäyttöinen kirja kyllä on, mutta sellaisillekin on paikkansa. Viihdyin, pidin. Kannattaa lukea. Kirjan parissa meni myös Kindle-neitsyyteni, josta sanon vain tämän: rakkautta ensi silmäyksellä. Ainoastaan laitteen lamppu oli kehno.

Into Kustannus on juuri julkaissut Weirin romaanin suomeksi nimellä Yksin Marsissa. Ridley Scottin ohjaaman samannimisen elokuvan ensi-ilta on 9. lokakuuta. Leffassa kiinnostaa etenkin se, onko romaanin keveys ja päähenkilön veijarimaisuus päätetty säilyttää vai ollaanko liikkeellä perinteisemmällä Hollywoodin sankaritarinameiningillä. Toivon ensin mainittua.

Andy Weir: The Martian (Kindle Edition)
Ebury Digital (2011)
385 sivua

HelMetin lukuhaaste:
12. Kirja, jota ystäväsi on suositellut sinulle
40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja

Hän tuli vuorilta

HelMetin lukuhaasteen kohtaa 16 varten piti kilauttaa kaverille, tässä tapauksessa äidille. “Kirja, jota äitisi rakastaa” oli lukuhaasteen koostajilta hieno veto, sillä ainakaan minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitkä teokset ovat äitini sydäntä koskettaneet. Äitini ihmetteli kysymystä hetken ja valitsi kirjaksi sitten Laila Hietamiehen Rakkaani tuli vuorilta, koska muisteli lukeneensa sitä “jouluna 1976 tai 1977 niin innoissaan, ettei olisi malttanut tehdä mitään muuta”.

No sehän sopii. Lukuhaasteen henkeen ainakin, sillä en ole aiemmin lukenut ensimmäistäkään Hietamiestä / Hirvisaarta. Teos vie haastetta eteenpäin neljä pykälää:
16. Kirja, jota äitisi rakastaa
24. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä
25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja
42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua (no sanotaan se nyt ääneen: eihän Hietamies kovin katu-uskottavaa ole)

Turha kaunistella: kirjallisia ansioita teoksella on vähän. Se on toisteinen, rönsyilevä, banaali ja rakenteeltaan yksioikoinen kertomus 38-vuotiaasta leskinaisesta Kaarinista, joka työskentelee Intiassa terveydenhoitajana ja jolla on suhde lentokapteeni Vikramiin. On isorokkoepidemia, koleraa ja hirmumyrskyjä, kuolemaa ja elämää sekä pieni suomalaisten expattien joukkio, joka joutuu epätavallisten tapahtumien keskelle. Epäuskottavia yhteensattumia on liikaa, ja traagisten tyrskyjen läpi luovitaan kevyellä otteella. Kirja on oman aikansa chick littiä, romanttista, juonivetoista oman onnen etsintää (tosin toki ilman shoppailua ja tuotenimien pudottelua).

”Ilta hämärtyi ja kävelin ikkunaan. Katselin vuorille ja toivoin näkeväni lentokoneen tutun hahmon. Hän on kaukana, kukaties Kairossa, Kalkutassa, missä tahansa… Katsoin vuorille ja etsin häntä, jota minun sydämeni rakasti.”

Kieli on omaan makuuni turhan ylitsevuotavaa ja paisuttelevan pateettista, paikoin vaikeaselkoistakin. Voi olla tietysti vain oman kokemusmaailmani vajavaisuutta, kun en tiedä, millainen on esimerkiksi “hersyvä suukko” tai mitä tarkoittaa, kun “liikenne kadulla oli parhaimmillaan”. Myös 70-luvun sukupuoliroolit ovat hämmentäviä. Toisaalta päähenkilö Kaarin esitetään itsenäisenä, omia polkujaan kulkevana naisena, joka vastaa itsestään ja omasta kropastaan, toisaalta hänen tekemänsä valinnat ovat perinteisiä. Kirjan lääkärit ovat miehiä ja heitä kutsutaan sukunimellä, hoitsut taas ovat naisia ja heitä kutsutaan etunimellä. Eikä siinäkään tunnu olevan mitään kummallista, että klinikan rokotusautolle etsitään mieskuljettajaa, sillä “kukaan nainen ei saa sitä varmaankaan liikkeelle”.

Sanotaan vaikka näin: jos olisin kustannustoimittaja, en päästäisi teosta julkaisuun tällaisenaan. Mutta kirjan julkaisusta on 40 vuotta, se lienee syytä muistaa. Maailma oli erilainen tuolloin, ja naisen asema eritoten.

”Olut oli kylmää, minua nauratti kun huomasin, että se oli filippiiniläistä. Join filippiiniläistä olutta katmandulaisessa hotellissa, minä, Intiassa työskentelevä suomalainen nainen!”

Nykyisin, globalisaation tehtyä tehtävänsä, ei tunnu enää lainkaan ihmeelliseltä.

Vetävä teos on silti: halusin tietää, miten henkilöille käy, ei ollut mitään ongelmia päästä loppuun asti. Miljöön kuvaukset olivat myös paikoin onnistuneita. Ja aikamatka oli hauska, kun sain samalla kuvitella äitiäni lukemassa kirjaa 70-luvun puolivälissä, kun olin itse samanikäinen pieni tattara kuin oma lapseni on nyt.

Hietsu poolilla.

Hietsu poolilla.

Luin Hietamiehen Välimeren kuuman auringon alla ja siihen miljööseen hikinen Intia-trippi sopi mainiosti. (Yritin ensin lukea Andy Weirin The Martiania, mutta Marsin jäätävät fiilikset eivät kertakaikkiaan istuneet aurinkotuolitunnelmiin. The Martianista lisää myöhemmin.)

Laila Hietamies: Rakkaani tuli vuorilta
Otava (1975)
424 sivua

Pirkko, Jukka, Eva ja mä

Jukka Larssonin Kärsimystrilogia (romaanit Kiusaaja, Viettelijä ja Kantaja) tarttui mukaani lähikirjaston poistomyynnistä. Pirkko Saision salanimellä vuosina 1986, 1987 ja 1991 kirjoittamia kirjoja kutsutaan yhteisniteen takakannessa “komeaksi moraaliseksi kudelmaksi” ja “peruskysymysten ytimiin kurottuvaksi kirjalliseksi voimannäytteeksi”. Itse lisäisin luonnehdintaan sukupuolten välisten suhteiden tarkastelun, niin yhteiskunnassa kuin kirjallisella kentälläkin.

Teos on vahingossa ajankohtainenkin, sillä Katri Kivilaakso on hiljattain väitellyt Saision pseudonyymeillä kirjoittamista teoksista. Kivilaakson mukaan on selvää, että Larsson ja Eva Wein (Saision toinen pseudonyymi) olivat Saisiolta tietoinen kirjallinen ja sukupuolipoliittinen projekti. No, varmasti. Saisio on itsekin kertonut halunneensa kirjoittaa vapaana oman julkisen tekijäidentiteettinsä kahleista, ottaa vallan takaisin omiin näppeihinsä. Hän oli muun muassa kiinnostunut etsimään itsestään kirjoittajana toista sukupuolta, Larssonin kohdalla miestä, Weinin kohdalla naista.

larssonwein1

Näin jälkikäteen on helppo ihmetellä: kuinka voi olla mahdollista, ettei Saision tyyliä ja teemoja tunnistettu aikanaan laajemmin? Arvelut jäivät arveluiksi siihen asti kun Saisio itse paljasti asioiden tilan (Weinin kohdalla räväkästi Finlandia-ehdokkaiden julkistustilaisuudessa). Mutta tottahan se on, että aika paljon kanttia vaatisi ammattilukijaltakaan väittää, ettei kirjailija, jonka nimi kirjan kannessa lukee, olekaan teoksen takana. Kynnysteksteihin (takakansitekstit, kirjojen ulkoasut jne.) uskoo hyvinkin sokeasti, ja ne ohjaavat teosten tulkintaa taatusti enemmän kuin yksikään lukija mielisi myöntää.

Yhteisniteessä Pirkko Saisio nimellä Eva Wein: Puolimaailman nainen ja Kulkue on Saision kirjoittama esipuhe. Siinä hän pohtii pseudonyymin suojassa kirjoittamisen motiiveja muun muassa näin:

“Kunnianhimoinen tavoitteeni oli saada palautetta tekstistä, joka ei asettunut elämäni eikä tuotantoni kontekstiin. (Muistin lukeneeni 12-vuotiaana ensimmäisen Dostojevskini niin, ettei minulla ollut aavistustakaan, kuka kirjailija oli ja miten häntä oli arvioitu. Tällaista lukukokemusta olen myöhemmin etsinyt kiihkeästi; turhaan.)”

Kirjojen kohdalla “puhtaat” lukukokemukset ovatkin vaikeita järjestää. Vaikka ei tietäisi kirjailijasta ja kirjasta etukäteen mitään, kertoo kirjan kansikin jo paljon, johdattaa ajatukset vähintään kohden jotakin genreä. Elokuvien kohdalla vahinkoaltistuksia tapahtuu helpommin (esimerkiksi silloin kun kanavasurffailee ja päättää jäädä seuraamaan elokuvaa, josta ei tiedä mitään). Teatteriin voi mennä täytenä uunona (jos ystävä varaa liput ja pitää sinut pimennossa). Mutta kirjat, niitä ei voi oikein lukea vahingossa.

Kulttuurikritiikki on kaksiteräinen miekka. Luen sitä, jotta pysyisin kärryillä, mutta toisaalta haluaisin kokea teokset mieluummin ensin itse. Kun muinoin kirjoitin arvosteluja, janosin sitä hetkeä, kun sain naputella tuntemuksistani häiriöttä, niin että mahdollisimman vähän ulkopuolista hälyä oli sekoittumassa tekstiini. Vaikka tutustuinkin kaikkeen teoksesta saatavilla olleeseen materiaaliin myöhemmin, halusin, että oma mielipiteeni, näkemykseni teoksesta, oli muotoiltu ja perusteltu ennen kuin päästin muut tekstit vaikuttamaan pääni sisältöön. Huomasin nimittäin kaiken lukemani väistämättä päätyvän omiin kirjoituksiini jollain tavalla, rytminä, lauserakenteina, sanavalintoina, kummallisena kriitikkojen välisenä konsensuksena, jossa merkittävästi eriäviä mielipiteitä lausuttiin äärimmäisen harvoin. Inhosin sitä. Inhoan yhä.

Onkin tavallaan harmi, ettei Larssonia ja Weiniä voi enää lukea puhtaalta pöydältä. Kun tekijä on tiedossa, kuuluu tekstin takaa väistämättä Pirkko Saision ääni. Siinä mielessä salanimellä kirjoitetut teokset vanhenevat salaisuuden paljastuttua, mutta toki niitä yhä voi lukea itsenäisinä teoksina ja myös aikansa kuvina. Se, että juuri nämä kirjat on ollut tarpeellista kirjoittaa salanimellä, on paljastavampaa kuin se, kuka ne on kirjoittanut. Huikean kiinnostavaa on sekin, että tekstin merkitys muuttuu, kun tekijä paljastuu tai “vaihtuu”.

Saisio kertoo Kärsimystrilogian viihdyttävissä jälkisanoissa julkaisuprosessista, Larssonin henkilöyden piilottelusta sekä siitä, kuinka eri tavoin hän koki kriitikoiden ottaneen Larssonin ja Saision kirjoitukset vastaan. Larssonin kohdalla esimerkiksi vankilakuvauksen realistisuutta kiiteltiin (olihan Larssonin kerrottu työskennelleen pitkään vankilapsykologina). Samaan aikaan Saision KOM-teatteriin kirjoittama Hissi-näytelmä taas sai kritiikkiä samoista asioista: sen vankilakuvaus ei ollutkaan asiantuntevaa eikä miljöö autenttinen.

Ja kirjoittaa Saisio näinkin: “Se mikä käy Jukka Larssonille, ei käy Pirkko Saisiolle. Voisin jatkaa: Se mikä käy kirjailijalle, ei käy naiskirjailijalle. Mutta en jatka.”

Minulle Kärsimystrilogian tärkein anti oli pseudonyymijuonteen ohella henkilöiden tarkka psykologinen kuvaus. Larssonin superhessunkatse näkee henkilöiden irrationaalisenkin käytöksen taakse ja tiivistää ihmispsyykestä tekemänsä huomiot välillä niin osuviin, viiltävän tarkkoihin virkkeisiin, että sydäntä kylmää.

viettelijä

Eva Weinin kirjoissa, etenkin Kulkueessa, ihastelin Saision, anteeksi Weinin, kykyä nivoa yksityinen kokemus yhteen kokonaisen kansakunnan ja maanosan historian kanssa. Fragmentaarinen rakenne, jossa lisäksi hämmennetään toden ja fiktion rajoja, on erittäin taitavasti toteutettu. Saisio kertoo kirjan esipuheessa, ettei Saisio olisi voinut kirjoittaa Larssonin ja Weinin teoksia. Näin varmasti on, jos kirjailija itse näin sanoo, mutta minulle, tottelemattomalle lukijalle, etenkin Kulkue on silkkaa Saisiota. Vai olenko sittenkin vain taitamaton lukija, joka sinnikkäästi lukee Saision tekstiin mukaan? No, rakastan tämän kirjoittajakolmikon teemoja, tehokkaita, taloudellisia lauseita ja näkemyksellisiä kiteytyksiä yhtä kaikki. Ja kyllä varsinkin Kulkueesta tietty kerronnallinen vapaus huokuu, teksti hengittää poikkeuksellisen hyvin.

 

Jukka Larsson: Kärsimystrilogia (Kiusaaja, Viettelijä, Kantaja)
WSOY (1986, 1987, 1991, 1993)
442 sivua

 

Pirkko Saisio nimellä Eva Wein: Puolimaailman nainen ja Kulkue
Tammi (1990, 1992, 2010)
223 sivua

 

HelMet-lukuhaaste:
19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä
26. Kirjatrilogia

Vappupallon myöhemmät vaiheet

Harvoin sitä valittaa ostamansa tuotteen liian hyvästä laadusta. Voitaisiinko kuitenkin sopia foliopalloille jokin kohtuulliseksi katsottava elinikä, esimerkiksi pari viikkoa?

Kuvan vappupallo elää, voi hyvin ja liittyy kaikin tavoin tapaukseen.

Kuvan vappupallo elää, voi hyvin ja liittyy kaikin tavoin tapaukseen.

Pilviveikko Muumipeikko on hengaillut meillä kohta kaksi kuukautta. Pientä lyttyä havaittavissa, mutta ei juuri muuta. Aluksi pompula tuotti lapselle tietysti suurta riemua. Sittemmin se muuttui näkymättömäksi ja nyt sitä lähinnä väistellään. Ystävä kehotti varautumaan siihen suureen suruun, joka lapselle tulee vappupallon muuttuessa “apeaksi”. Juu ei mitään hätää tässä perheessä!

Muumi liikkuu kämpässä täysin omavaltaisesti. Useimmiten sen lempipaikka on olkkarissa tv:n vieressä. Kun käyn vessassa, on tyyppi kuitenkin saattanut siirtyä useita metrejä joko keittiöön tai perässäni wc:n suuntaan. Myös sängyn petaaminen tuntuu Muumia kiinnostavan, sillä tätä aktiviteettia hän lipuu usein äänettömästi seuraamaan makkarin ovelle. Hu-huu!

Mitähän tuolle tekisi, kun ei viitsisi varta vasten tuhotakaan? Onhan pallo tietysti valtavan tyylikäs sisustuselementti, en minä sitä. Jos Muumi kestää vielä puoli vuotta, lupaan köyttää sen joulukuuseen, pysyypähän ainakin paikoillaan. Tai hmmm, jospa sille sattuisikin jokin pienimuotoinen, esimerkiksi teräaseisiin tai sukkapuikkoihin liittyvä onnettomuus ? Juhannuksenahan voi tapahtua kaikenlaista…

 

vaarallinenjuha1

Vaarallista juhannusta kaikille!

P.S. Lukaisin oikeastikin jussin kunniaksi Tove Janssonin Vaarallisen juhannuksen, jota en ehkä ollut aiemmin lukenut. Hauska sekoiluhan se oli, ja Janssonin one-linerit mahtavia. HelMet-kirjahaasteestakin voinee ruksia yhden kohdan:
5.  Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä 🙂

Kirjan vuoden lukuhaaste osa 5 – Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja.

“Sumu, sydän, veri, puut. Voi, kunpa vain osaisin kirjoittaa siitä, ei, ei kirjoittaa siitä vaan saada teksti olemaan sitä itsessään, silloin olisin onnellinen. Silloin saisin rauhan.”

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan viides osa julkaistiin erikoisen juupas–eipäs-väännön jälkeen kesäkuun alussa. Mikään varsinainen kesäkirjahan tämä ei ole, sillä Knausgård kertoo siinä opiskeluvuosistaan (1988–2002) Bergenissä, kaupungissa, jossa sataa aina. Koko romaanin yllä leijuu eräänlainen kylmä usva, olihan sään ohella myös Knausgårdin oma elämä noina vuosina kovin ankeaa ja sumuista.

Karl Ove kuvaa Bergenin-vuosiaan yksinkertaisesti “hirveäksi ajaksi”. “Tiesin niin vähän, halusin niin paljon, en saanut aikaiseksi mitään” – näin kerrotaan kirjan ensimmäisellä sivulla, ja virke summaa hyvin kirjan sisällön. Kun Knausgård muuttaa Bergeniin toiveikkaana 19-vuotiaana, hän pitää itseään jo miltei valmiina kirjailijana. Paljon ehtii vuonoissa kuitenkin vettä virrata ennen hänen esikoisromaaninsa Ute av verdenin julkaisua vuonna 1998.

knasu5

Viides kirja on kuvaus lapsellisen nuorukaisen muuntumisesta joksikin aikamiehen tapaiseksi. Samalla se kertoo kasvusta kirjailijaksi. Karl Oven ikuisia seuralaisia ovat yksinäisyys, ahdistus, itseinho ja alemmuudentunto. Viina ja (vieraat) naiset vievät, ja angstin loputtomalta tuntuva kuvaus saa jo fanaattisemmankin Knausgård-fanin kiemurtelemaan tuolissaan: eikö tämä vellominen ja väärien valintojen tekeminen koskaan lopu?

Loppuuhan se, ainakin hetkeksi. On selvää, miksi Knausgård levittää lukijan eteen kaiken sen alakulon ja epätoivon, mitä Karl Ove käy läpi. Samaistumisen ja empatian vuoksi. Jotta onnistuminen, sitten kun se tulee, tuntuisi järisyttävän euforiselta.

Aina ei suju.

Aina ei suju.

Viides kirja ei ole sarjan onnistunein, mutta ne (me), jotka ovat Karl Oven matkaa seuranneet tänne asti, viihtyvät sen parissa kyllä. Teksti on toisteisuudesta huolimatta yhä lumoavaa, enkä täysin edes ymmärrä miksi. Miksi niinkin tavanomaiset lauseet kuin “satama-altaassa keinahteleva vesi oli aivan mustaa” saavat minut hyrisemään tyytyväisenä? On tainnut käydä niin kuin autofiktion kanssa usein käy: mitä pidemmälle lukee, sitä enemmän antaa päähenkilölle anteeksi ja sitä rakkaammaksi ja inhimillisemmäksi hän tulee. Voi Karl Ove, tunnistan tapasi katsoa maailmaa ja olla siinä. Se on minusta valtavan lohdullista.

Armotonkin kirja on, sekä päähenkilöä itseään että hänen lähipiiriään kohtaan. Ajattelen kyllä yhä Knausgårdin tehneen melkoisen tempun lähimpiään kohtaan kirjoittamalla heistä näin avoimesti. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa se, kuinka “totta” tapahtumat ovat, mutta se, että sadattuhannet lukijat pitävät kuvauksia autenttisina, on jotenkin likaista. Melkein säikähdin, kun huomasin, että Karl Oven Yngve-veljellä on Twitter-tili. Ei ei ei, en halua heidän olevan oikeita ihmisiä, pysykää kirjani sivuilla! (Seuraavaksi löysinkin itseni googlaamasta Knausgårdin ensimmäisen vaimon Tonjen kuvaa, että minkäsnäköinen likka se olikaan. Ja ai jaa, kirjailijan opiskeluaikainen Lemen-bändi (Sopuli på finsk) on soitellut taas keikkojakin. Ehkä en vain ole valmis myöntämään pienen tirkistelyni nautinnollisuutta.)

Enää yksi on joukosta poissa.

Enää yksi on joukosta poissa.

Täällä on muuten kuunneltavissa Monika Fagerholmin, Juha Itkosen, Tapani Ritamäen ja JP Pulkkisen ansiokas keskustelu Knausgårdin proosasta ja fiktion kokemasta inflaatiosta. “Mikä on taideteos muuta kuin toisen ihmisen katse? Ei yläpuolellamme, ei alapuolellamme vaan täsmälleen oman katseemme tasolla.” (Taisteluni. Toinen kirja.)

Harmi, että kirjoja on enää yksi jäljellä.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja
Like (2015)
683 sivua
Alkuteos: Min kamp. Femte bok (2010)
Kääntäjä: Katriina Huttunen

HelMet-lukuhaaste etenee tällä kirjalla seuraavasti:
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja (elämäkerraksi tai muistelmaksi en tätä osaa lukea)
34. Kirja, jonka nimessä on numero
43. Kirja, jossa on yli 500 sivua

Nytpä tahdon olla ma

Minusta tuli tänä keväänä kesämökinomistaja. Vanhan perhemökin omistajuus on kohdallani puoliksi vastentahtoista – ei mökin vuoksi, vaan siksi, että ränsistymään päässyttä mörskää on nyt pakko ryhtyä itse remontoimaan, mikä syö aikaa, rahaa ja hermoja. Oma tupa, oma lupa, omat laskut ja vastuut. Mökki on nykyvaatimustasolla mallia askeettinen: ei sähköjä, ei vettä, puucee sekä rämettyneet tontti ja ranta. Edessä tekemättöminä ovat isot päätökset. Tehdäänkö tästä talviasuttava? Hankitaanko sähköt ja miten? Entä vesi? Hartioita lysyyn painavat myös sekava jätevesiasetus ja byrokratia ylipäätään.

Kärsimättömänä tyyppinä olen ollut jo henkisesti huutamassa Huvila & huussi -tiimiä hätiin. Kaikki uusiksi kerralla, ei jäädä tuleen makaamaan, ei kiduttavaa kymmenvuotisprojektia tänne, kiitos! Realiteettien (lue: hoitovapaan kuiviin imeneen pankkitilin) persuksiin puraisun jälkeen on ollut pakko nöyrtyä ja alistua hitauteen. Vuosikymmenen mittainen työleiri lienee tosiasia, mutta ehkä siihenkin voi opetella suhtautumaan rennosti.

Kiinnostuneena (ja vähän kateellisena) olen seurannut Aika kypsä äidiksi -blogissa käynnissä olevaa kesämökin osto- ja remonttiprojektia. Tilanteemme on aika samanlainen, mitä nyt toiset hoitavat hommaa Lontoosta käsin. Samanikäiset lapsetkin meillä on. On ollut ilo seurata, kuinka vauhdikkaasti homma tuolla etenee. Meidän minityyppimme posketon kiinnostus kaikkia teknisiä vempaimia kohtaan on aiheuttanut sen, että googlea ja muita nykyaikaisia apuvälineitä kuten puhelimia voi ilman megakilareita käyttää vain lapsen nukkuessa tai poissa ollessa. (KÄTEEN!!! KÄTEEN!!! ANNA! KÄTEEN! KONE! NAPPI! NAPPIII!!! PAINAA PAINAA!!!) Niinpä kaikki suunnittelut, viestittelyt, tiedonhaut jne. hoidetaan meillä joko päikkäriaikaan tai öisin, mikä ei ole se kaikkein rationaalisin hetki isojen päätösten tekemiseen.

Niinpä täällä on lähestytty aihetta lähinnä teorian tasolla. Hannu Rinteen Perinnemestarin kesämökki (2015) on kelpo perusteos urbaanille mökkiuunolle, joka kaipaa omien pohdintojensa tueksi selkeästi aukikirjoitettua rautalankaopasta. Kirjan mökit ovat 60- ja 70-luvuilla rakennettuja tai sitä vanhempia, mutta uudemmankin mökin remppaajalle tarjolla on hyödyllistä tietoa viranomaismääräyksistä, budjetoinnista, talotekniikasta ja tietysti myös siitä kovimmasta ytimestä: eristämisestä, mökin kuivana pitämisestä, maaleista, tiivisteistä, ovista ja ikkunoista. Perinnemestari-sarjan kantavana ideana on kunnioittaa vanhojen rakennusten historiaa, tyyliä ja rakennustapoja, mikä tietenkin on järkevää. Minulle tarkoituksenmukaista on sekin, että kirja on tuore. Kun omat pohjatiedot ovat mitä ovat, on tärkeää voida luottaa siihen, että luettu tieto ei ole auttamattomasti vanhentunutta.


Ella Rädyn ja Hanna Marttisen Suomalainen metsäpuutarha (2014) on puolestaan erinomainen haaveilukaveri. Kirjan selailu herättää toiveet siitä, että meidänkin tontillamme voisi joskus olla jotain muutakin kuin kuutioittain epätoivotuissa paikoissa sijaitsevaa epämääräistä ryteikköä / biomassaa, josta haluaa vain päästä eroon (ja joka tälle luontoon muutenkin epäluuloisesti suhtautuvalle ihmiselle on loputon uhkien lähde, jossa lapseni kimppuun pääsyä odottavat käärmeet, punkit, myyrä(kuumee)t ja suunnilleen kaikki karhua pienemmät öttiäiset). Kirja esittelee kauniita, luonnollisen näköisiä metsäpuutarhoja, joita ei ole siloiteltu liiaksi. Mahtava oppikirja jokaiselle, joka on syntynyt multasormi keskellä kämmentä. Tämä sanojen rakastaja oppi opuksesta myös paljon uusia termejä: hikevä maa, ksantofylli, siemenystö. Sympaattista on sekin, että Dendrologian seuralla kerrotaan olevan “kärhökerho”… Hikevä olkoon Päivän hyvä sana – kuvaava ja informaatiota välittävä myös sellaiselle, joka ei ole sanaa koskaan aiemmin kuullutkaan.

Kuvitus on fantastisen kaunis, tosin itse olisin kaivannut lisääkin informatiivisia kasvikuvia, koska kasvien nimet eivät kerro minulle mitään. Hauskimmillaan lukukokemus olikin täyttä dadaa: “Varjoyrtti on selvästi voimakkaampi kuin valkotäpläimikkä. Keltapeippi on myös melko vahva, mutta sen saa pidettyä kurissa. – – Joka paikassa pärjäävä rönsyansikka, valko-vihreälehtinen kirjovuohenputki ja rönsytiarella leviävät juuri sopivasti.” Siis että mikämitä? Mutta kyllä kirjan avulla noviisikin alkuun pääsee. Kasvupaikkatyypin määrittelyyn annetaan selkeitä, konkreettisia ohjeita, ja kasvien valintaa opastetaan monesta eri näkökulmasta.

Unelmia, unelmia. Siperiankärhöä tänne, alppiruusuja tuonne, peitekasviksi ainakin kuunliljaa. Mutta jos nyt silti ensin ottaisi yhteyttä siihen ystävään, jolla on raivaussaha.

Mökinomistajan työkalupakki. Pohjapiirustus, tarjouspyyntöjä, teoriaopuksia. Ja paljon kahvia.

Ja kun nyt kehulinjalle lähdettiin: varsin hyödyllinen opus on ollut myös Janne Käpylehdon Mökille sähköt auringosta & tuulesta (2014), joka tarjoaa ihailtavan tiiviissä ja yleistajuisessa muodossa tietoa kesämökkien sähköistämisestä. Erityisen havainnollisia ovat sähköjärjestelmän mitoitukseen liittyvät kaaviot ja laskukaavat. Mekin tulemme todennäköisesti päätymään aurinkosähköön, muun muassa siksi, että paikallinen sähköyhtiö päätti hinnoitella itsensä ulos yhtälöstämme. Vaan mikäpä siinä.

HelMet-lukuhaasteessa edetään tällä luku-urakalla pari pykälää:
3. Vuonna 2015 julkaistu kirja (Perinnemestari)
9. Tietokirja

Hannu Rinne: Perinnemestarin kesämökki
WSOY (2015)
272 sivua
Kansi: Hannu Rinne, Jaana Viitakangas-Rinne

Ella Räty, Hanna Marttinen: Suomalainen metsäpuutarha
WSOY (2014)
175 sivua
Kansi: Hanna Marttinen

Janne Käpylehto: Mökille sähköt auringosta & tuulesta
Into Kustannus (2014)
92 sivua

Kirjan vuoden lukuhaaste osa 4 – David Nicholls: Kaikki peliin

Seuraavana lukuvuorossa olevalla lukuhaaste-kirjalla kuitataan peräti kahdeksan kohtaa HelMet-kirjastojen 50 kohdan listasta (no tämähän sujuu, 15/50 jo plakkarissa!). David Nichollsin esikoisromaanista Kaikki peliin (Starter for Ten, 2003, suomennettu 2012) on tehty myös elokuvaversio, siitä lisää postauksen lopussa.

10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja
David Nicholls tunnetaan parhaiten bestselleristään Sinä päivänä (One Day, 2009) sekä muutamista käsikirjoittamistaan Rakkautta ja rimakauhua -jaksoista. Myös tuoreinta Yhtä matkaa (Us, 2014) -romaania on kehuttu. Kaikki peliin -teoksesta voi löytää monia Nichollsin myöhemmästä tuotannosta tuttuja elementtejä kuten nokkelaa sanailua, pop-kulttuuriviittauksia ja nuorten aikuisten kasvukipujen kuvauksia, mutta vielä hiomattomassa muodossa – tyypillinen esikoisromaani siis.

8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle
27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja
48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä
Romaanin päähenkilö on 19-vuotias nörttipoika Brian Jackson, joka pääsee yliopistoon lukemaan kirjallisuutta. Opiskelu jää kuitenkin sivurooliin, kun muut opiskelijaelämän houkutukset – viina, bileet ja naiset – vievät huomion. Brianin ensimmäisen yliopistovuoden tärkein tehtävä tuntuukin olevan lumoavan kauniin Alice Harbinsonin hurmaaminen, mikä ei finninaamaiselta mammanpojalta oikein suju. Tärkeää on myös Yliopistovisa-tietokilpailuun osallistuminen.

 
kaikkipeliin
Brian on nolojen tilanteiden nuorukainen, joka onnistuu jatkuvasti tekemään itsestään ääliön. Mokailun seuraaminen voisi pienissä määrissä olla hauskaakin, mutta Nicholls vie tilanteet yli ja toistaa samaa kaavaa loputtomiin. Kirjan 414 sivusta olisi hyvin voinut karsia puolet. Toilailujen pitkittämisellä ei saavuteta mitään, ja käänteet ovat puuduttavan ennalta-arvattavia. Yliopistoelämän ja itsenäistymisen kuvaukset ovat eittämättä osuvia, mutta ei tämä minun maailmaani koskettanut – tiedä häntä, tuntevatko parikymppiset kirjan enemmän omakseen. Toisaalta Nicholls pelaa 80-luvun nostalgialla, josta nykynuoret eivät välttämättä kostu paljoakaan.

15. Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään
38. Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken
Kaikki peliin oli minulle vaikea kirja, jonka loppuun lukeminen tuntui kuitenkin tärkeältä. Hankin sen ollessani viimeisilläni raskaana, sillä arvelin tarvitsevani laitokselle kevyttä luettavaa. Nicholls tuntui symbolisesti sopivalta, sillä olin lukaissut One Dayn häämatkallani ja pitänyt siitä. Lisäksi Kaikki peliin -nimi tuntui osuvalta tulevaa koitosta ajatellen – ja voi, kuinka oikeassa olinkaan. Kun kaikki ei sitten mennytkään putkeen, tuli Nichollsin kirjasta minun sairaalakirjani, joka kulki mukana odotushuoneissa, sairaaloissa ja julkisissa kulkuvälineissä. Kun lääkärissä juokseminen myöhemmin loppui, oli opusta vielä hieman jäljellä, mutta minä en pystynyt koskemaan siihen pitkällä tikullakaan. Romaani pyöri kotona vuoden, kunnes nakkasin sen roskiin. Kaikki peliin on ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen kirja, jonka olen heittänyt pois etsimättä sille jatkokäyttöä, mikä kertoo jotain traumatisoitumisen asteestani. Lukukokemukseen tapahtumat eivät vaikuttaneet, sillä kirjastosta haetun lainakappaleen pääsin nopeasti loppuun. Vain se yksi tietty kirjayksilö, johon olin mennyt lataamaan rutkasti symboliarvoa, oli minulle liikaa. Kyllä ihminen on pimeä olio.

47. Hauska kirja
Tämä on paras ja kenties ainoa kunnon syy tutustua Nichollsin romaaniin. Helppolukuinen viihdeteksti on sujuvaa, mutta juonen ja rakenteen tasolla ongelmia riittää. Jos nyt ei hyvää, mutta kelvollista aurinkotuoliviihdettä kumminkin.

2. Kirja, josta on tehty elokuva
Elokuvaversio Heikoin lenkki (2006) ei ole kirjaa kummempi. DVD:n kansipaperin mukaan kyseessä on “älykäs romanttinen komedia”… noh… ei. Ei älykäs, ei romanttinen saati hauska. Outoa, että Nichollsin lempeys ja lämpö (ja “wit”, tämä sana, joka niin huonosti kääntyy suomen kielelle) eivät välity valkokankaalle, sama tympeys vaivasi One Dayta (2011). Plussaa The Curen hiteistä sekä nuorista James McAvoysta, Rebecca Hallista ja Benedict Cumberbatchista, joista McAvoy näyttelee itse asiassa aivan kelvollisesti. Tuottajaportaassa on mukana niinkin isoja nimiä kuin Sam Mendes ja Tom Hanks, mutta eivät hekään ole kyenneet tätä nostamaan – sekä kirjan että elokuvan suurin ongelma kun on substanssin puute.

 

David Nicholls: Kaikki peliin
Otava (2012)
414 sivua
Alkuteos: Starter for Ten (2003)
Kääntäjä: Sauli Santikko
Alkuteoksen kansi: Hodder & Stoughton

 

Heikoin lenkki
Alkuperäisnimi: Starter for 10 (2006)
Ohjaaja: Tom Vaughan
Käsikirjoitus: David Nicholls
Pääosissa: James McAvoy, Alice Eve, Rebecca Hall, Benedict Cumberbatch, Dominic Cooper
Tuottajat: Gary Goetzman, Tom Hanks, Pippa Harris
Julkaisija: Future Film

Older posts Newer posts

© 2018 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑