Tag: omaelämäkerrallisuus

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Ensimmäinen #hyllynlämmittäjä uunista ulos!

Outo tapaus kohdallani tämä Saara Turusen Rakkaudenhirviö. Sain romaanin lahjaksi aika tuoreeltaan vuonna 2015. Olen ollut siitä nämä vuodet innoissani ja ajatellut aina, että luen sen seuraavaksi, mutta niinpähän vain se on pinossa pysynyt. Olin aloittanutkin kirjaa jo useamman kerran, mutta se oli jäänyt kesken – miksi, en ymmärrä, koska mielestäni teksti veti ja opus vaikutti kerrassaan mainiolta.


Romaanin päähenkilö on Turusen itsensä oloinen ja ikäinen tyttö/nainen, joka elää kirjailijan tavoin lapsuutensa pienessä itäsuomalaisessa kylässä, lähtee taidelukioon Helsinkiin, päätyy useampaan otteeseen ulkomaille ja opiskelee Teatterikorkeakoulussa käsikirjoittamista. Kirjan sivuilla seikkailevat muun muassa opiskelutoverit Laura ja Antti, joiden esikuvat ovat Turusen mukaan hänen ystävänsä, näyttelijät Laura Birn ja Antti Holma. Turunen on kertonut kirjoittaneensa autofiktiota, ja sellaisena Rakkaudenhirviötä voi toki lukea. Omaelämäkerrallisuus ei kuitenkaan nouse millään tavalla hallitsevaksi asiaksi. Kirjassa on niin vinkeitä käänteitä ja päähenkilöllä niin omaperäinen tapa katsoa maailmaa, että kirjaa lukee melkein kuin seikkailuromaania. Samalla se on nuoren naisen kasvukertomus, ja ylipäätään aika tarkka ja kipeä kuvaus nuoruudesta.

Turunen kirjoittaa lyhyttä lausetta, usein pelkkiä päälauseita tai ja-sanoin toisiinsa yhdistettyjä lauseketjuja. Tyyli ei ole kuitenkaan puuduttava, sillä kirjailija onnistuu sisällyttämään lyhyisiin virkkeisiinsä tarkkoja huomioita suomalaisesta yhteiskunnasta, muun muassa sen jakautuneisuudesta, arvoista ja miehen ja naisen asemasta. Kyse on myös perheestä, jota ei voi valita ja jonka olemassaoloa ei voi kieltää. Samalla käsitellään laajemminkin ihmisen suhdetta juuriinsa ja pohditaan, onko oma maa se mansikka vai sittenkin mustikka.

Mies sanoo jollakin tavalla tottuneensa siihen, etteivät aikuiset täällä hymyile, mutta sitä on vaikea ymmärtää, että lapsetkin ovat niin vakavia. Syntyvätkö he jo valmiiksi suut viivan muotoisena? hän kysyy. Mies sanoo, ettei koskaan haluaisi kasvattaa lasta näin surullisessa paikassa. Ajamme takaisin kaupunkiin ja vain automarkettien kelmeät valot loistavat pimeässä maisemassa.

Päähenkilön yrmeä sisäänpäinkääntyneisyys on minusta hurmaavaa, mutta kertoo samalla aika karulla tavalla kirjan yhdestä teemasta, suomalaisesta (yhtenäis)kulttuurista (johon lapset vielä 80-luvulla kasvatettiin ja joka aiheutti omia ongelmiaan niille, jotka eivät tuohon kulttuuriin sopeutuneet). Päähenkilö myös elää kiinnostavasti lähinnä oman päänsä sisällä. Yhteydet ympäröivään maailmaan ovat seitinohuita ja monimutkaisia, ja kaikki mitä yhteiskunnassa tapahtuu, on päähenkilölle liian kaukana ja hitusen käsittämätöntä. Turunen kuvaa tuota ulkopuolisuutta ja henkistä eristyneisyyttä valtavan hyvin.

Rakastin myös tapaa, jolla Turunen kuvasi päähenkilön ulkomaille lähtöä. Sitä, kuinka muualla ei olekaan aina niin ihanaa tai edes erilaista (vaikka kaikki olisikin ihan erilaista): ikkunasta näkyy muuallakin lintuja tai likaista betonia, kämpässä on kylmä, kaupassa täytyy käydä, työ tökkii, ihmissuhteet ovat hankalia, eikä itseäänkään pääse karkuun vaikka mitä tekisi. Päähenkilö oli ahdistuksessaan samaistuttava – hän tunsi jatkuvasti olevansa alemmuuskompleksin lamaannuttama ja ylipäätään ei-toivottu henkilö, jolta mikään ei suju – vaikka hän samaan aikaan teki itsenäisiä päätöksiä ja muun muassa hankki itselleen korkeakoulututkinnon. Elämän suunta ja tarkoitus, kirjoittaminen, löytyi sekin jo varhaisessa vaiheessa, vaikka asian hyväksyminen ja toimeen tarttuminen vaativatkin aikaa ja rohkeutta.

Siitä puolesta saamme todennäköisesti lukea lisää ihan pian. Turusen toinen romaani Sivuhenkilö ilmestyy maaliskuussa, ja se kertoo kustantamon mukaan esikoisromaaninsa julkaisevasta kirjailijasta. Odotan innolla, ja luen sen todennäköisesti pian (eli ihan tässä lähivuosina).

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi (2015)
441 sivua
Kansi: Timo Mänttäri

Mäkelä muistelee

Kerrottakoon aluksi, etten ole oikein perinteisten elämäkertojen ja muistelmien lukija, omaelämäkertojen varsinkaan. Problematisoin aina liikaa sitä, mitä kirjoittaja jättää kertomatta ja miksi: teokset, jotka eksplisiittisesti korostavat “tosien” tapahtumien väistämätöntä fiktiivisyyttä ovat helpompia sulattaa. Ja silti on pakko sanoa heti perään, että toden ja fiktion, autenttisen ja rakennetun välinen suhde kaikessa moninaisuudessaan on mielestäni yksi kiehtovimpia asioita kirjallisuudessa.

Hannu Mäkelän muistelmateossarjan viides ja Mäkelän itsensä mukaan viimeinen osa Muistan – Vapaus kuljettaa lukijan vuodesta 1987 lähelle nykypäivää. Se alkaa Mäkelän irtisanoutumisella pitkäaikaisesta työpaikastaan Otavasta ja heittäytymisellä vapaaksi kirjailijaksi. Ongelmatonta vapaus ei ole, rahallisesti tai muutenkaan, ja viinapiru alkaa pidellä ohjia hieman liian tiukasti. Läpi käydään Mäkelän päihdekamppailu mielenterveysongelmineen, kunnes lopussa päädytään seesteisempiin tunnelmiin.

muistanvapaus1

Henkilöhistorian ohella keskitytään Mäkelän teosten syntyyn. Tuotteliaan kirjailijan uralle mahtuu niin hittejä kuin hutejakin (ainakin jos tarkastellaan teosten saamia aikalaiskritiikkejä). Kiinnostavimmillaan Mäkelä on intoutuessaan kertomaan teostensa taustoista ja kirjallisesta suhteestaan muun muassa Eino Leinoon ja L. Onervaan. Paljon aikaa vietetään myös matkoilla: Venetsiassa ja Tšekissä Casanovan jalanjäljillä, Roomassa ja Pariisissa Leinon ja Onervan vuoksi, itärajan takana Aleksandr Pushkinin kannoilla. Mäkelä kirjoittaa itsestään vanhan polven taiteenrakastajan, joka antaa taiteelle aikaa ja tilaa ja joka perehtyy huolellisesti ja kunnioittavasti teostensa taustoihin.

“Kiihkeimmätkin rakkaudet, jotka kohisten tulevat, myös mumisten menevät. Sen olen kokenut, syystä ja syyttä.”

Muistan – Vapaus on joutuisaa, sujuvaa luettavaa, tarinointia ja turinointia, jota lukee mielellään. Teoksen toimitustyöstä täytyy kuitenkin hieman naputtaa: lyöntivirheitä ja toisteisuutta on väliin aika lailla. Esimerkiksi adjektiivi “sattumallinen” toistuu sen verran usein, että asiaan kiinnittää huomiota. Muitakin maneereja on. “Elämä tasii.” “Jos kohta.” Leirinuotiotunnelmaa toisteisuus toki palvelee, liekö tämä ollut tarkoitus.

On jotain viehättävää siinä, kuinka elämäkertoja ja todellisiin henkilöihin perustuvia romaaneja paljon työstäneen Mäkelän oma elämä paitsi avautuu lukijalle, myös kietoutuu hänen kirjoittamaansa, muiden ihmisten elämiin ja teoksiin. Toisaalta hän mainitsee tämän olevan ainoa tapa kirjoittaa lähimenneisyydestä. Mäkelä selittää teoksensa lopuksi, että muisteleminen käy sitä vaikeammaksi mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan. Jatkuvasti on pohdittava niiden ihmisten reaktioita, jotka vielä ovat hengissä ja kirjoituksiin reagoimassa. Herrasmiesmäisyys ja kirjoittajan vapaus mahtuvat huonosti saman kirjan kansien väliin. Ja kirjoittaminenhan tässä on etualalla, tietenkin. Yksityisimmät asiat tulevat ylimalkaisemmin kohdelluiksi, ja hyvä niin.

Mäkelän teoksiin voisi kyllä sillä kuuluisalla paremmalla ajalla perehtyä lisää, repertuaaria kun miehellä riittää. Olen lukenut häneltä aiemmin muun muassa kyseisen Muistan-sarjan ensimmäisen kirjan Muistan – Lapsuus (Tammi, 2011), tuolloin puhtaasti kaupunkihistoriallisesta kiinnostuksesta, mutta sarjan täydentäminen keskeltä alkoi kyllä nyt myös kutkutella.

Helmet-lukuhaaste 2017:
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia (kurinalaista kirjoittamista!)
36. Elämäkerta tai muistelmateos
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
38. Kirjassa mennään naimisiin
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus
Tammi (2016)
447 sivua
Kansi: Markko Taina
Arvostelukappale

Helsingin Kirjamessut 2016: kirjat, blogit, kritiikki

Viime vuonna kirjamessuni jäivät puolitiehen, kun kotipesän vatsatautiset tarvitsivat hoivaajaa. Tänä vuonna totesin itse puolivälissä lauantaita, että nyt on paree lähteä lepäämään flunssaista oloa pois. Sunnuntai jäikin sitten kokonaan väliin, vaikka paljon kiinnostavaa olisi vielä ollut tarjolla. Esimerkiksi Hugleikur Dagsson ja Pirkko Saisio jäivät kokonaan näkemättä, mutta toisaalta, paljon ehdinkin.

messukuva1

Torstaina ja perjantaina piipahdin messuilla töiden jälkeen, ja fiilikset olivat ristiriitaiset. En oikein osannut keskittyä mihinkään, mihin syynä oli todennäköisesti alkava lenssu. Kuljeskelin ympäriinsä, mutta kirjavuoret eivät kutsuneet. Bongailin julkkiksia ja muutamia omiakin tuttavia ja kuuntelin kyllä useampiakin keskusteluja: kritiikin nykytilasta, Q-teatterin historiasta, kustantamojen toiminnasta. Oli Erlend Loe, Tommi Melender & Jukka Laajarinne ja Helmi Kekkonen, Juhani Karila & Antti Arnkil. Paljon asiaa, paljon fiilistelyä ja ehkä hieman ongelmallisia puolen tunnin ohjelmaslotteja, jotka riittävät hyvin tietoiskuihin, mutta huonosti perehtymiseen.

Lauantaiaamuna kirjabloggaajille oli järjestetty parikin tapahtumaa. WSOY ja Tammi aloittivat aamun bloggariaamiaisella, jossa mukana oli timanttista tekijäkaartia: Tuula-Liina Varis, Anja Snellman, Claes Andersson, Riitta Jalonen ja Hannu Mäkelä. Pitkän linjan ammattilaisia oli palkitsevaa kuunnella. Kaikki tottuneita esiintyjiä, kaikilla painokasta sanottavaa, kellään ei kiire hötkyillä minnekään. Kirjailijat kertoivat uusista kirjoistaan, mutta samalla myös jostakin laajemmasta teemasta – Varis historiasta, Andersson vanhenemisesta, Mäkelä kirjailijan työstä, Jalonen kirjoittamisen pitkäänkin kestävistä prosesseista, Snellman (ja kaikki muutkin) omaelämäkerrallisuudesta. Hyvin rakennettu parituntinen.

bloggariaamiainen

Vasemmalta: Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman, Tuula-Liina Varis

Kirjamessuilla kuulemissani keskusteluissa toistui kaksi teemaa ylitse muiden: omaelämäkerrallisuuden / autofiktion nousu ja kritiikin tuho. Post-knausgårdilaisella kirjallisuuskentällä vaikuttaa olevan luontevaa todeta henkilökohtaisuuden olevan tärkeä, itsestäänselväkin kirjoittamisen lähtökohta. Vielä kymmenen vuotta sitten omakohtaisuutta oli tapana pikemminkin verhota ja selittää pois. Nykyisin ymmärretään ehkä paremmin kaiken kirjoittamisen fiktiivisyys, mutta myös se, että kirjoittaja kirjoittaa aina väistämättä myös persoonallaan, itsestään käsin. Eihän siinä muuten olisi mitään mieltä!

Aamiaistilaisuudessa oli kiinnostavaa kuulla kirjailijoiden näkemyksiä kirjablogeista. Hauskaa oli se, että bloggaajille puhumassa oli myös Tuula-Liina Varis, joka muutama vuosi sitten syytti bloggaajia mutuhuttuilusta ja joka yhä peräänkuulutti tarvetta laajan, taustoittavan, perinpohjaisen taidekritiikin olemassaololle. Yleisöstä todettiin, että samaa kaipaavat myös bloggaajat. Itse ajattelen, että blogien nousu on suoraa seurausta ja reaktio siihen, etteivät etenkään pienemmät kirjat saa enää perinteisessä (printti)mediassa tilaa eikä hyvää kritiikkiä tahdo olla enää saatavilla. Ainakin ajallisesti asiat korreloivat: kirjablogien määrä on kasvanut merkittävästi vuoden 2010 jälkeen.

Kritiikin muuttuneesta asemasta (ja kriitikoiden muuttuneesta työtilanteesta) keskustelivat perjantaina myös Ylva Perera, Fredrik Sonck ja Mia Österlund, jotka pohtivat muun muassa arvostelujen ja kritiikin eroja ja sitä, kuka nykypäivänä ylipäätään on enää kriitikko. Keskustelussa tuotiin esiin se, ettei päätoimisia kulttuurikriitikkoja enää oikeastaan ole. Sonckin (joka siis on HBL:n kulttuuritoimituksen pomo) mielestä asialla on myös positiiviset puolensa, sillä laajan freelancer-verkoston myötä toimituksiin saadaan myös spesifimpää esim. genreosaamista. Perera vastasi toteamalla, että nämä freelancerit ovat kuitenkin usein nuoria, aloittelevia kirjoittajia, jotka eivät osaa hinnoitella työtään – tämä laskee hintatasoa ja tekee kulttuurikritiikin ammattimaisesta harjoittamisesta jälleen pykälän verran hankalampaa.

atenablog

Soili Pohjalainen (vas.) ja Tiina Lifländer

Mutta takaisin lauantaiaamuun. Kiinnostavan kontrastin ison kustannustalon konkareiden sananvaihdolle tarjosi heti perään lauantaiaamun toinen bloggaritapaaminen, jossa puhumassa oli kaksi pienemmän Atena-kustantamon esikoiskirjailijaa, Tiina Lifländer ja Soili Pohjalainen. Heistä molemmilla, kuten myös keskustelua vetäneellä kustannustoimittaja Kanerva Eskolalla, on omakohtaista bloggauskokemusta, joten heidän suhteensa kirjabloggaamiseen oli luonteva. Tässäkin yhteydessä keskusteltiin paljon henkilökohtaisuudesta: kirjailija-, bloggaaja- ja arkiminän erottamisesta ja siitä, onko kirjailijan soveliasta kommentoida omaa kirjaansa koskevia tekstejä. Moni bloggaaja toivoi kommentteja, mutta aika moni kertoi myös saaneensa kirjailijoilta kiukkuista palautetta, jonka olisi hedelmättömänä voinut jättää antamattakin.

Vasemmalta: Otso Kantokorpi, Maaria Ylikangas, Maria Säkö, Aleksis Salusjärvi

Vasemmalta: Otso Kantokorpi, Maaria Ylikangas, Maria Säkö, Aleksis Salusjärvi

Messujen annista haluan vielä erikseen nostaa esiin Aleksis Salusjärven ja Maria Säkön vetämän Kriitikkobattlen. Siinä Maaria Ylikankaalle ja Otso Kantokorvelle esitettiin tekstinäytteitä, joista he saivat lausua välittömän arvionsa ja kertoa, mihin he kiinnittivät niissä huomiota ja minkä asioiden ympärille he lähtisivät kritiikkiä rakentamaan. Battlen idea oli erinomainen, mutta sille varattu aika liian lyhyt. Ylikankaalla ja Kantokorvella oli sana hallussa ja he olisivat ajan salliessa saaneet avattua kritiikin rakentamista vielä paljon enemmänkin. Mutta konseptille peukkua!

Kirjamessuille kiitos bloggaripassista. Ensi vuoteen!

© 2018 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑