Tag: Otava

Tarinoita naisista jotka lähtivät

Rakastuneena on vaikea kirjoittaa, joten suokaa anteeksi ylisanat.

Päädyin hiukan sattumaltakin kuuntelemaan äänikirjana Mia Kankimäen tuoreehkon opuksen Naiset joita ajattelen öisin, ja kävi niin, että jouduin vetäisemään heti perään kirjailijan esikoisteoksen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (miten upeat nimet molemmilla kirjoilla!). Teksti ei kerta kaikkiaan jättänyt minua rauhaan.

Olin toki tietoinen AJSSLN:n saamista hyvistä arvioista, mutta olin jostain käsittämättömästä syystä ajatellut, ettei kirja ehkä olisi ihan minulle. Virhe. Rakastuin Kankimäen tekstiin, kirjoittajan havainnointitapaan, kirpakkaan huumoriin ja tarkkaan ilmaisuun. Esikoisteoksessaan Kankimäki matkusti muun muassa Kiotoon Tyynynaluskirjan kirjoittajan Sei Shonagonin perässä. Toisessa teoksessaan hän esittelee muitakin “yönaisiksi” kutsumiaan hahmoja – naisia, jotka ovat jo kymmeniä tai satoja vuosia sitten seikkailleet ympäri maailmaa ja uskaltaneet vaikka mitä. Mukana ovat muun muassa Karen Blixen, jota Kankimäki seuraa Afrikkaan, Nellie Bly, joka vuonna 1889 matkusti maailman ympäri pelkkä käsilaukku matkatavaranaan ja vaikkapa Alexandra David-Néel, joka vuonna 1924 pääsi ensimmäisenä valkoisena naisena Lhasan kiellettyyn kaupunkiin kerjäläiseksi naamioituneena. Noin esimerkiksi.

Genreltään kirjat ovat lähinnä kerronnallista tietokirjallisuutta, johon kuitenkin yhdistyy paljon muuta: matkakertomusta, taiteilijaelämäkertaa, esseetä ja kaunokirjallisuutta. Kankimäki kirjoittaa rehellisesti myös luomisprosessista ja kirjoittajan ahdistuksesta, mikä tuo niin kirjailijan kuin kirjankin huomattavan lähelle lukijaa. Niinpä Kankimäen aihevalinnatkin koskettivat minua lopulta paljon enemmän kuin olisin ennalta osannut aavistaa. Nythän on niin, että olen suunnilleen samanikäinen kuin Kankimäki ja olen aina rakastanut matkustamista, kirjoja, kirjoittamista, asioiden tutkimista, sanoja, pölyisiä maanteitä ja kirskuvia kiskoja. Näin ollen epäilen ihastukseni olevan vähintään puoliksi kateudensekaista ihailua siitä, että joku oikeasti uskaltaa astua pois oravanpyörästä ja onnistuu samalla vielä kuorimaan itsestään esiin täysiverisen kirjailijan.

Unettomuutta en halua romantisoida, mutta unelmissani viettäisin itsekin joskus öitä, jolloin voisin ajatella noita kaikkia upeita seikkailijattaria ja haaveilla omista irtiotoista. (Nyt olen vain niin ruuhkavuosissa ja kuolemanväsynyt, etten tahdo pysyä hereillä yli iltakymmeneen. Saati että pystyisin ajattelemaan kokonaisia koherentteja ajatuksia, varsinkaan yöaikaan.)

Katja Kallio haastatteli Mia Kankimäkeä Helsingin kirjamessuilla perjantaina 26.10. Huomattavan runsaslukuista yleisöä tutkaillessa kävi selväksi, että kirjat vetoavat etenkin keski-ikäiseen naisyleisöön. Myös kirjablogeissa (joiden kirjoittajista iso osa on keski-ikäisiä tai -ikäistyviä naisia) Kankimäen vastaanotto on ollut poikkeuksellisen lämmin. Naiset joita ajattelen öisin on saanut viime kuukausina hyvin julkisuutta ja sen oikeuksia on myyty ainakin Venäjälle, Saksaan, Yhdysvaltoihin ja Hollantiin. Helmet-kirjastoissakin sillä näkyy olevan yli 1 800 varausta, lähes yhtä paljon kuin Olli Jalosen Finlandia-voittaja Taivaanpallolla.

Mia Kankimäki kirjoittaa:

Yönaisten neuvoja:
Ole rohkea. Ei haittaa, vaikka pelkäät.
Pelaa niillä korteilla, jotka saat.
Vaikka olisit sairas, voit silti elää täysillä.
Jos menetät kaiken, ala kirjoittaa.

 

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

BookBeat-äänikirja (Otava, 2013)

Lukija: Petriikka Pohjanheimo

Kesto: 14h 45min

 

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

BookBeat-äänikirja (Otava, 2018)

Lukija: Kati Tamminen

Kesto: 16h 12min

Kuolema Kirjamessuilla

Olen keski-ikäisessä elämässäni päätynyt siihen vaiheeseen, että joudun piakkoin, tavalla tai toisella, selvittämään välini sairauden, kärsimyksen ja kuoleman kanssa. Vaikka kuolema ei juuri tällä hetkellä ole akuutti aihe, se voi minä tahansa hetkenä olla: takana on oma vakava sairastuminen, vanhemmat alkavat olla kirjaimellisesti vanhoja ja ystävienkin kanssa tapaamiset alkavat yhä useammin niin oman kuin lähipiirinkin vointien selvittelyillä. Sairaudet ovat arkipäiväistyneet, ja kuolema, vaikkei sitä haluaisi ajatella, on meidän nelikymppistenkin rivejä jo harventanut.

Ja elämä, sillä nyt muutenkin on tapana jysäytellä hamarapuolella juuri silloin kun sitä vähiten odottaa.

Olen tainnut pelätä kuolemaa koko aikuisikäni, välillä vähemmän aktiivisesti, välillä hysteerisesti. Siksi päätin (hieman tärisevin käsin) tarttua kahteen tänä vuonna julkaistuun kirjaan, jotka menevät suoraan päin pelkoni kohdetta. Toimittaja Henna Mäkelinin oman lapsen vakavasta sairastumisesta kimmokkeensa saanut Kuolema – kaikki mitä olet aina halunnut tietää ja lääkäri Juha Hännisen kymmenien vuosien saattohoitokokemukseen perustuva Kuolemme vain kerran lähestyvät aihetta kiinnostavasti eri kulmista. Kirjojen seurassa on helppo olla, sillä ne puhuvat kuolemasta arkisesti, ymmärrettävästi ja tyynnytellen. Enkä tarkoita tyynnyttelyllä nyt sitä tavanomaista kaiken kuolemiseen liittyvän vaimentamista, vaan rauhallista suhtautumista vääjäämättömään.

Juha Hänninen on saattohoitotyötä 25 vuotta tehnyt lääkäri, jonka filosofisessa kirjassa on elementtejä muun muassa esseestä, vakavasta tietokirjoittamisesta ja paikoin jopa pamfletista. Kirjan takakannessa kerrotaan sen olevan “kirja kaikille kuolevaisille”, ja harvoinpa osuu mainosteksti yhtä nappiin. Hännisen blogiteksteihin pohjautuvassa tekstikokoelmassa on rönsyä ja röyhelöä (välillä liiankin kanssa, toistoa olisi voinut karsia), ja paljon myös hymyä ja huumoria. Hänninen esittelee lääkärin näkökulman kuolemiseen ja puhuu paljon jokaisen ihmisen oikeudesta hyvään kuolemaan ja saattohoitoon.

Tämä on kirja, jonka toivoisin mahdollisimman monen lukevan. Mietin jo, kenen joululahjapakettiin tohtisin sen kääräistä, sillä niin vain on, että kuoleman ajattelua on aika vaikea kenellekään suositella ulkoapäin, jos henkilö ei itse ole siihen valmis. (Pilaan vielä jonkun joulun.)

Mäkelinin kirja on minulla yhä hieman kesken. Toivottavasti en tee sille kohtuutonta väkivaltaa toteamalla sen olevan näistä kahdesta teoksesta puhdasverisempi tietokirja. Mäkelin on haastatellut kirjaansa eri alojen tutkijoita ja asiantuntijoita. Lisäksi ääneen pääsevät monet vakavasti sairaat henkilöt, joiden kuolema on lähellä. Kirja tarjoaa myös konkreettisia vinkkejä esimerkiksi perunkirjoituksen tekoon tai kuoleman käsittelyyn lasten kanssa. Yleissävy ei kuitenkaan ole synkkä, vaikka muutaman kyyneleen taisinkin lukiessani tirauttaa. Molemmissa kirjoissa päällimmäiseksi jää humaanius ja elämänilo.

Lavan karnevalistinen ilmapallosomistus oli tämän aiheen kohdalla sopivan sopimaton – tykkäsin!

Hänninen ja Mäkelin keskustelivat kirjoistaan Helsingin kirjamessujen Hakaniemi-lavalla torstaina 25.10. Haastattelijana oli Johanna Forss. Parinkymmenen minuutin ohjelmaslotissa ei kirjoihin tietenkään päästy kovin syvälle, eikä hälyinen messuhalli ehkä muutoinkaan ollut otollisin ympäristö aiheen käsittelylle. Kirjailijakaksikon rauhallinen esiintyminen teki kuitenkin vaikutuksen. Uskallan suositella lämpimästi molempia teoksia.

 

Juha Hänninen: Kuolemme vain kerran
Otava (2018)
175 sivua
Kansi: Maija Vallinoja

 

Henna Mäkelin: Kuolema – kaikki mitä olet aina halunnut tietää
Kustantamo S&S (2018)
188 sivua
Kansi: Tiia Javanainen

Tosikko kirjabloggaaja luki chick lit -romaanin

En olisi ikipäivänä tarttunut Lori Nelson Spielmanin Kymmenen unelmaani -romaaniin, ellen olisi saanut sitä lahjaksi. (Jälleen yhdeksi) syntymäpäivälahjaksi, saanen lisätä, koska ikää minulla jo on ja lahjanantaja on (kenties ainakin omasta mielestään) huumormiehiä:


Kirja päätyi koristamaan yöpöydän kirjapinoa, mutta sitten kävikin niin, että elämässä tuli vastaan hetki, jolloin ei vaan enää jaksanut mitään. Ei mitään dramaattista, “vain” viikkoja jatkuneen työ- ja elämästressin jälkeinen tila, jossa ei jaksanut enää ottaa vastaan yhtään uutta vaatimusta tai suoritetta. Kun kurkkuun pesiytyi kaktus, luisuin sohvannurkkaan ja pysyin siinä kunnes tämä oli luettu. Kirja ärsytti ehkä enemmän kuin mikään muu lukemani piiiitkiin aikoihin, mutta tuli kuitenkin luetuksi. Kaikkine puutteineen kirja ja sohvannurkka loivat tilan, jossa minulta ei vaadittu mitään. Ei tarvinnut analysoida, arvottaa, tarkkailla tai pelätä, että jotain menee ohi. Ei tarvinnut yhtään mitään, ja sitä juuri tarvitsin.

Hassua, etten ollut koskaan aiemmin tullut ajatelleeksi, että jokin kirjagenre voisi tietyssä tilanteessa ajaa saman asian kuin jooga, mindfulness, hieronta, siivoaminen tai suklaan mussuttaminen. Ja mitä genreen tulee, oman stressireaktioni taltuttamisessa olennaista oli chick lit -genreen sisäänkirjoitettu lupaus: kaikki menee hyvin. Epäloogisesti, asenteellisesti, mutta lopulta (päähenkilön näkökulmasta) hyvin.

Juoni: ennalta-arvattava. Päähenkilöön samastuminen: herra varjele. Kielelliset ansiot: miinuksen puolella. Miljöö on iloton ja kliininen, kirja liian imelä ja liian jenkki. Kronologisesti etenevä kerronta ei tarjoa yllätyksiä, koko romaanin lähtötilanne on täysin epäuskottava, henkilöt pahvisia ja sterotyyppisiä – enkä edes aloita siitä, millaisia rodullisia ja sukupuoleen liittyviä stereotypioita tässä viljelläänkään.

Miksi sitten luin loppuun asti? Sen lisäksi, että kirja hyväksyi minut pää kainalossa köllöttävänä reppanana, tulin kuitenkin jossain määrin uteliaaksi siitä, kuinka lopussa käy. Lukija aavisti tapahtumat aina sata sivua ennakkoon, mutta silti oli kiinnostavaa tarkistaa, oliko osunut oikeaan. Ja lopulta romaani onnistui nostamaan esiin kysymyksiä unelmista, niiden tavoittelemisen mielekkyydestä, omien (vai muiden?) unelmien mukaan elämisestä ja olennaiseen tarttumisesta. Vaikka omat ajatuskulkuni ovat hyvin erilaisia kuin kirjan päähenkilön, ei teeman puolihuolimaton pohtiminenkaan ole varsinaisesti koskaan pahasta.

Ai mistäkö kirja kertoo? Päähenkilö Brett Bohlinger työskentelee mainospäällikkönä äitinsä perustamassa kosmetiikkayhtiössä. Kun äiti kuolee, jättää hän jälkeensä tyttären 14-vuotiaana kirjoittaman listan, johon kirjatuista unelmista vielä kymmenen on täyttämättä. Testamentissaan äiti määrää, että Brettin on toteutettava nuo haaveet, vaikka Brett kuvitteleekin aikuisena haluavansa jo jotain aivan muuta kuin koiran ja hevosen. Ja sitten pitäisi vielä rakastua ja saada lapsi tai kaksi. Ihan perus.

Kovin koomista, mutta Helmet-lukuhaasteessa tämä menee nyt edellä kerrotun vuoksi kohtaan
4. Kirja lisää hyvinvointiasi 🙂

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani
Otava (2017)
Alkuteos: The Life List (2013)
Suomentaja: Outi Järvinen
381 sivua
Kansi: Sarah Gibb

Outolasta päivää!

Lapsi täytti kesällä kolme vuotta, enkä ollut lainkaan osannut ajatella hänen olevan jo Tatu ja Patu -iässä. Kunnes mummonsa sitten puolivahingossa lainasi kirjastosta Tatun ja Patun Suomen, ja lapsi ihastui ikihyviksi. Aikuisellekin kirjat ovat olleet verratonta vaihtelua yksitoikkoiseen vauva- ja taaperokirjatarjontaan. Koko syksy meillä on hihitelty etenkin Tatu ja Patu Helsingissä sekä Tatun ja Patun oudot kojeet -kirjoille, joissa tekstiä on kuitenkin vielä kohtuullisen vähän.

tatutjapatut1

Kannet: Aino Havukainen ja Sami Toivonen / Otava

T&P-faniudesta rohkaistuneina otimme tietoisen riskin ja veimme lapsen katsomaan myös Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu -elokuvaa. Leffakokemus oli lapsen toinen: aiempi Nalle Puh -elokuvan katsominen sujui niin hyvin, että tiesimme lapsen jaksavan (juuri ja juuri) istua paikallaan noin 70 minuuttia. Kun tarinakin oli kirjoista osittain tuttu, ajattelimme, että eiköhän se siitä.

No, melkein. Paikallaan istuminen ei ollut ongelma (vaikka raivostuttava mainoskavalkadi kiristikin hermoja), mutta elokuvan jännittävyys oli. Pelottavia kohtia olivat kuulemma se, kun Stockmannilla oli pimeää sekä se, kun Tatu ja Patu joutuivat Linnanmäellä toisistaan eroon. Samaa olen kuullut monelta muulta perheeltä. Meidän näytöksessämme joku lapsi itki koko elokuvan jälkimmäisen puoliskon, meillä onneksi syli tyynnytti pahimmat tärinät.

tajapa

En nyt kritisoi elokuvaa sinänsä (minusta se oli aikuisen silmin katsottuna ihan pätevää viihdettä), mutta olen kauan ihmetellyt sitä, miksi lastenelokuvienkin on oltava niin dramaattisia ja juonivetoisia. Tatussa ja Patussa jos missä olisi ollut aineksia anarkistiseen revittelyyn myös elokuvan rakenteen tasolla (veikkaan, että lapsilla riittäisi ymmärrystä epäkonventionaaliselle assosioinnille ja arkilogiikkaa karttaville juonikuvioille), mutta ehkä sellainen koetaan sitten liian suurena taloudellisena riskinä. Arahkolle lapselle tuntuu olevan ylipäätään hirvittävän vaikea löytää mitään katsottavaa, jossa ei olisi “jänniä kohtia”. No, 3-vuotias on vielä niin pieni, ettei häntä ole mitään tarvetta välttämättä viedä elokuviin, mutta yleisellä tasolla näin.

Ihan ite tein.

Ihan ite tein.

Siitä ääneen lukemisesta ja sen hyödyistä kun nyt niin paljon puhutaan, niin kyllä, täällä luetaan päivittäin lapselle ääneen. Ehkäpä hän osittain sen vuoksi oppi 3-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi lukemaan. Vaikka lukeminen ehkä vielä pääasiassa onkin tuttujen kirjainyhdistelmien tunnistamista, on lapsi yllättänyt muutamia kertoja lukemalla sanoja, joita hänelle ei varmasti ole kukaan kertonut. Kirjainyhdistelmien aukikoodaamisen sisäsyntyistä tarvetta ja onnistumisiin ja oivalluksiin liittyvää riemua on mahtavaa seurata. Lapsi myös tavaa oikein (ei ole harjoiteltu, niin kuin ei sitä lukemistakaan), mikä ei kai oikein voi olla seurausta mistään muusta kuin siitä, että kielen rytmi on tullut jossain vaiheessa sisäistettyä.

Helmet-lukuhaaste:

18. Lastenkirja (joita olen tänä vuonna lukenut varmasti sata, mutta Tatut ja Patut nyt esimerkkinä)
29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja

Tähän päättyy Helmet-lukuhaaste 2016. Saldo jäi aika heiveröiseksi, 26/50, mikä oikeastaan vähän yllätti, mutta aika moni lukemani kirja ei loppujen lopuksi osunut yhteenkään haasteen kohtaan. Ja toisaalta, jos lukee puoli vuotta pelkkää Knausgårdin kutosta

Mainiota uutta vuotta! Uusi Helmet-lukuhaaste odottaakin jo täällä! Mukana ollaan!

 

sparkler

Two times Tua

Tua Harno teki minuun vaikutuksen esiintymisillään viime syksyn kirjamessuilla, ja päätin siltä seisomalta tutustua Harnon romaaneihin. “Siltä seisomalta” on ei-niin-yllättäen venähtänyt useampaan kuukauteen, mutta nyt ne on luettu, esikoisromaani Ne jotka jäävät (2013) ja syksyllä 2015 ilmestynyt kakkonen Oranssi maa.

“Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun.”

Ne jotka jäävät tuli aikoinaan sivuutettua todennäköisesti aihepiirinsä vuoksi, sillä sukutarinat eivät ole oikein koskaan olleet minun heiniäni. Mutta Harnon kertomuspa onkin raikas ja napakka, eikä lainkaan niin ummehtunut kuin ennakko-odotukseni. Neljän eri sukupolven lähtijät ja jääjät saavat teoilleen niin motiiveja kuin synninpäästöjäkin, vaikka tuskallista onkin seurata, kuinka historian painolasti sysätään aina seuraavan sukupolven harteille. Erityisen paljon minua ilahdutti Harnon varma ote teoksen rakenteesta, se kun ei luvalla sanoen ole läheskään aina esikoisromaanien vahvin puoli.

harno1Oranssin maan juoni kuulosti lähtökohtaisesti kiinnostavalta: miesten hallitsema kaivoskaupunki keskellä australialaista ei-mitään, ja kolmekymppinen elämänsä kanssa solmussa oleva suomalaisnainen, joka päätyy kaivokselle valmistelemaan graduaan. Kyseessä on rakkaustarina ja kasvukertomus, mutta myös polveileva tutkielma vallasta, luottamuksesta ja valinnoista. Vaikka itse olen lukijana kenties keskivertoa allergisempi ylenmääräiselle tunnepuheelle ja suhdevatvonnalle, en tämän romaanin keskellä tuntenut oloani vaivaantuneeksi, koska teos on temaattisesti niin monitasoinen. Silti Oranssi maa jätti esikoista kylmemmäksi, eikä vaikuttanut aivan yhtä viimeistellyltä. Homma pysyi kyllä hienosti kasassa, koska kirjan päähenkilöt olivat niin kiinnostavia ja heidän kanssakäymisensä uskottavaa, mutta kaikkia kerrontaratkaisuja oli silti vaikea sulattaa. Loppua kohden meno yltyi aivan villiksi – vähempikin dramatiikka juonenkäänteissä olisi riittänyt.

Vaan eipä siinä, luen oikein mielelläni lisääkin Harnoa. Ihailen hänen epätavanomaisia miljöövalintojaan, kykyään luoda eläviä henkilöhahmoja sekä kauniisti soljuvaa kieltään. Ja kaikkein eniten rakastan näkökulmien runsautta ja nopeita leikkauksia paikasta ja ajasta toiseen – fragmentaarisuutta, joka tekee tekstistä ihan penteleen ilmavaa.

Molemmissa kirjoissa on muuten valtavan hieno loppu – eleetön, seesteinen, langat uskottavasti yhteen niputtava, mutta silti mielikuvitukselle tilaa jättävä. Taitavaa, kerta kaikkiaan.

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava (2013)
269 sivua
Kansi: Timo Numminen

Tua Harno: Oranssi maa
Otava (2015)
336 sivua
Kansi: Timo Numminen

Helmet-lukuhaaste:
3. Kirjassa rakastutaan

Hän tuli vuorilta

HelMetin lukuhaasteen kohtaa 16 varten piti kilauttaa kaverille, tässä tapauksessa äidille. “Kirja, jota äitisi rakastaa” oli lukuhaasteen koostajilta hieno veto, sillä ainakaan minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitkä teokset ovat äitini sydäntä koskettaneet. Äitini ihmetteli kysymystä hetken ja valitsi kirjaksi sitten Laila Hietamiehen Rakkaani tuli vuorilta, koska muisteli lukeneensa sitä “jouluna 1976 tai 1977 niin innoissaan, ettei olisi malttanut tehdä mitään muuta”.

No sehän sopii. Lukuhaasteen henkeen ainakin, sillä en ole aiemmin lukenut ensimmäistäkään Hietamiestä / Hirvisaarta. Teos vie haastetta eteenpäin neljä pykälää:
16. Kirja, jota äitisi rakastaa
24. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä
25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja
42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua (no sanotaan se nyt ääneen: eihän Hietamies kovin katu-uskottavaa ole)

Turha kaunistella: kirjallisia ansioita teoksella on vähän. Se on toisteinen, rönsyilevä, banaali ja rakenteeltaan yksioikoinen kertomus 38-vuotiaasta leskinaisesta Kaarinista, joka työskentelee Intiassa terveydenhoitajana ja jolla on suhde lentokapteeni Vikramiin. On isorokkoepidemia, koleraa ja hirmumyrskyjä, kuolemaa ja elämää sekä pieni suomalaisten expattien joukkio, joka joutuu epätavallisten tapahtumien keskelle. Epäuskottavia yhteensattumia on liikaa, ja traagisten tyrskyjen läpi luovitaan kevyellä otteella. Kirja on oman aikansa chick littiä, romanttista, juonivetoista oman onnen etsintää (tosin toki ilman shoppailua ja tuotenimien pudottelua).

”Ilta hämärtyi ja kävelin ikkunaan. Katselin vuorille ja toivoin näkeväni lentokoneen tutun hahmon. Hän on kaukana, kukaties Kairossa, Kalkutassa, missä tahansa… Katsoin vuorille ja etsin häntä, jota minun sydämeni rakasti.”

Kieli on omaan makuuni turhan ylitsevuotavaa ja paisuttelevan pateettista, paikoin vaikeaselkoistakin. Voi olla tietysti vain oman kokemusmaailmani vajavaisuutta, kun en tiedä, millainen on esimerkiksi “hersyvä suukko” tai mitä tarkoittaa, kun “liikenne kadulla oli parhaimmillaan”. Myös 70-luvun sukupuoliroolit ovat hämmentäviä. Toisaalta päähenkilö Kaarin esitetään itsenäisenä, omia polkujaan kulkevana naisena, joka vastaa itsestään ja omasta kropastaan, toisaalta hänen tekemänsä valinnat ovat perinteisiä. Kirjan lääkärit ovat miehiä ja heitä kutsutaan sukunimellä, hoitsut taas ovat naisia ja heitä kutsutaan etunimellä. Eikä siinäkään tunnu olevan mitään kummallista, että klinikan rokotusautolle etsitään mieskuljettajaa, sillä “kukaan nainen ei saa sitä varmaankaan liikkeelle”.

Sanotaan vaikka näin: jos olisin kustannustoimittaja, en päästäisi teosta julkaisuun tällaisenaan. Mutta kirjan julkaisusta on 40 vuotta, se lienee syytä muistaa. Maailma oli erilainen tuolloin, ja naisen asema eritoten.

”Olut oli kylmää, minua nauratti kun huomasin, että se oli filippiiniläistä. Join filippiiniläistä olutta katmandulaisessa hotellissa, minä, Intiassa työskentelevä suomalainen nainen!”

Nykyisin, globalisaation tehtyä tehtävänsä, ei tunnu enää lainkaan ihmeelliseltä.

Vetävä teos on silti: halusin tietää, miten henkilöille käy, ei ollut mitään ongelmia päästä loppuun asti. Miljöön kuvaukset olivat myös paikoin onnistuneita. Ja aikamatka oli hauska, kun sain samalla kuvitella äitiäni lukemassa kirjaa 70-luvun puolivälissä, kun olin itse samanikäinen pieni tattara kuin oma lapseni on nyt.

Hietsu poolilla.

Hietsu poolilla.

Luin Hietamiehen Välimeren kuuman auringon alla ja siihen miljööseen hikinen Intia-trippi sopi mainiosti. (Yritin ensin lukea Andy Weirin The Martiania, mutta Marsin jäätävät fiilikset eivät kertakaikkiaan istuneet aurinkotuolitunnelmiin. The Martianista lisää myöhemmin.)

Laila Hietamies: Rakkaani tuli vuorilta
Otava (1975)
424 sivua

Kirjan vuoden lukuhaaste osa 4 – David Nicholls: Kaikki peliin

Seuraavana lukuvuorossa olevalla lukuhaaste-kirjalla kuitataan peräti kahdeksan kohtaa HelMet-kirjastojen 50 kohdan listasta (no tämähän sujuu, 15/50 jo plakkarissa!). David Nichollsin esikoisromaanista Kaikki peliin (Starter for Ten, 2003, suomennettu 2012) on tehty myös elokuvaversio, siitä lisää postauksen lopussa.

10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja
David Nicholls tunnetaan parhaiten bestselleristään Sinä päivänä (One Day, 2009) sekä muutamista käsikirjoittamistaan Rakkautta ja rimakauhua -jaksoista. Myös tuoreinta Yhtä matkaa (Us, 2014) -romaania on kehuttu. Kaikki peliin -teoksesta voi löytää monia Nichollsin myöhemmästä tuotannosta tuttuja elementtejä kuten nokkelaa sanailua, pop-kulttuuriviittauksia ja nuorten aikuisten kasvukipujen kuvauksia, mutta vielä hiomattomassa muodossa – tyypillinen esikoisromaani siis.

8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle
27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja
48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä
Romaanin päähenkilö on 19-vuotias nörttipoika Brian Jackson, joka pääsee yliopistoon lukemaan kirjallisuutta. Opiskelu jää kuitenkin sivurooliin, kun muut opiskelijaelämän houkutukset – viina, bileet ja naiset – vievät huomion. Brianin ensimmäisen yliopistovuoden tärkein tehtävä tuntuukin olevan lumoavan kauniin Alice Harbinsonin hurmaaminen, mikä ei finninaamaiselta mammanpojalta oikein suju. Tärkeää on myös Yliopistovisa-tietokilpailuun osallistuminen.

 
kaikkipeliin
Brian on nolojen tilanteiden nuorukainen, joka onnistuu jatkuvasti tekemään itsestään ääliön. Mokailun seuraaminen voisi pienissä määrissä olla hauskaakin, mutta Nicholls vie tilanteet yli ja toistaa samaa kaavaa loputtomiin. Kirjan 414 sivusta olisi hyvin voinut karsia puolet. Toilailujen pitkittämisellä ei saavuteta mitään, ja käänteet ovat puuduttavan ennalta-arvattavia. Yliopistoelämän ja itsenäistymisen kuvaukset ovat eittämättä osuvia, mutta ei tämä minun maailmaani koskettanut – tiedä häntä, tuntevatko parikymppiset kirjan enemmän omakseen. Toisaalta Nicholls pelaa 80-luvun nostalgialla, josta nykynuoret eivät välttämättä kostu paljoakaan.

15. Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään
38. Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken
Kaikki peliin oli minulle vaikea kirja, jonka loppuun lukeminen tuntui kuitenkin tärkeältä. Hankin sen ollessani viimeisilläni raskaana, sillä arvelin tarvitsevani laitokselle kevyttä luettavaa. Nicholls tuntui symbolisesti sopivalta, sillä olin lukaissut One Dayn häämatkallani ja pitänyt siitä. Lisäksi Kaikki peliin -nimi tuntui osuvalta tulevaa koitosta ajatellen – ja voi, kuinka oikeassa olinkaan. Kun kaikki ei sitten mennytkään putkeen, tuli Nichollsin kirjasta minun sairaalakirjani, joka kulki mukana odotushuoneissa, sairaaloissa ja julkisissa kulkuvälineissä. Kun lääkärissä juokseminen myöhemmin loppui, oli opusta vielä hieman jäljellä, mutta minä en pystynyt koskemaan siihen pitkällä tikullakaan. Romaani pyöri kotona vuoden, kunnes nakkasin sen roskiin. Kaikki peliin on ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen kirja, jonka olen heittänyt pois etsimättä sille jatkokäyttöä, mikä kertoo jotain traumatisoitumisen asteestani. Lukukokemukseen tapahtumat eivät vaikuttaneet, sillä kirjastosta haetun lainakappaleen pääsin nopeasti loppuun. Vain se yksi tietty kirjayksilö, johon olin mennyt lataamaan rutkasti symboliarvoa, oli minulle liikaa. Kyllä ihminen on pimeä olio.

47. Hauska kirja
Tämä on paras ja kenties ainoa kunnon syy tutustua Nichollsin romaaniin. Helppolukuinen viihdeteksti on sujuvaa, mutta juonen ja rakenteen tasolla ongelmia riittää. Jos nyt ei hyvää, mutta kelvollista aurinkotuoliviihdettä kumminkin.

2. Kirja, josta on tehty elokuva
Elokuvaversio Heikoin lenkki (2006) ei ole kirjaa kummempi. DVD:n kansipaperin mukaan kyseessä on “älykäs romanttinen komedia”… noh… ei. Ei älykäs, ei romanttinen saati hauska. Outoa, että Nichollsin lempeys ja lämpö (ja “wit”, tämä sana, joka niin huonosti kääntyy suomen kielelle) eivät välity valkokankaalle, sama tympeys vaivasi One Dayta (2011). Plussaa The Curen hiteistä sekä nuorista James McAvoysta, Rebecca Hallista ja Benedict Cumberbatchista, joista McAvoy näyttelee itse asiassa aivan kelvollisesti. Tuottajaportaassa on mukana niinkin isoja nimiä kuin Sam Mendes ja Tom Hanks, mutta eivät hekään ole kyenneet tätä nostamaan – sekä kirjan että elokuvan suurin ongelma kun on substanssin puute.

 

David Nicholls: Kaikki peliin
Otava (2012)
414 sivua
Alkuteos: Starter for Ten (2003)
Kääntäjä: Sauli Santikko
Alkuteoksen kansi: Hodder & Stoughton

 

Heikoin lenkki
Alkuperäisnimi: Starter for 10 (2006)
Ohjaaja: Tom Vaughan
Käsikirjoitus: David Nicholls
Pääosissa: James McAvoy, Alice Eve, Rebecca Hall, Benedict Cumberbatch, Dominic Cooper
Tuottajat: Gary Goetzman, Tom Hanks, Pippa Harris
Julkaisija: Future Film

© 2018 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenUp ↑