Tänään on vietetty kansainvälistä tyttöjen päivää. Vaikka näiden sukupuoleen sidottujen päivien vietto herättää minussa vähän kaikenlaisia ajatuksia, ei siitä ole tietenkään kahta sanaa, etteikö sukupuolten välisen tasa-arvon eteen olisi paljon työtä tehtävänä, kehittyvissä maissa eritoten.

Tytöistä tuli minulle kuitenkin mieleen Tyttö, päähenkilö Hanna Haurun pienoisromaanissa Utopia eli erään kylän tarina (2008). Vaikka sukupuoli ei kirjan ykkösteemoja olekaan, on Tyttö silti niitä ihmisiä, jotka on ikään kuin unohdettu sivuun ja joka on ajan mittaan oppinut hyväksymään sivullisuutensa. Tytön nimikin on Tyttö sen vuoksi, että hänelle ensin unohdettiin antaa nimi, ja myöhemmin ei enää kehdattu tai jaksettu. Tytöllä on oma tahto, mutta sitäkään hän ei osaa kuunnella, hän ei tunnista omia tarpeitaan eikä osaa olla itsekäs.

Hauru kuvaa pienoisromaanissaan pienen lappilaiskylän elämänmenoa. Ennen elinvoimainen kylä on supistunut viiden ihmisen asuinpaikaksi. Kaikki muut ovat lähteneet kuka minnekin, mutta Pirjo, Mauri, Esko, Tyttö sekä perheen naapurina asuva Birgitta ovat unohtuneet niille sijoilleen. Tyttö tosin haaveilee lähtemisestä, mutta se ei ole aivan yksinkertaista. Kyläläisten arki koostuu metsästämisestä, ruoanlaitosta ja muista arkiaskareista, mutta suurimmassa osassa on iänikuinen ryyppääminen. Joku voisi tätä utopiaa dystopiaksikin nimittää.

Vuosia sitten täällä oli vielä kauppa, asukkaita ja posti. Sitten kaikki lähti menemään päin helvettiä ja kaikki paitsi me ja Birgitta muuttivat pois läheiseen kaupunkiin. Jotkut uskaltautuivat jopa Helsinkiin ja ties minne, ulkomaille. Täällä oli koulu, jossa oli muutama kymmenen lasta. Ihmiset olivat iloisia. Nyt ei enää paljon naurata.

Haurun pieni kuvaelma käsittelee ennen kaikkea lähtemistä ja jäämistä ja molempien perinpohjaista vaikeutta. Tytön uniin tulee kerta toisensa jälkeen poro, joka maanittelee häntä lähtemään pois kylästä, mutta jonka kutsun Tyttö yrittää tukahduttaa. Ulkomaailman kyläläiset tuomitsevat epäilyttävänä ja vaikka millä tavoin viallisena, vaikka se samalla heitä houkutteleekin. Hauru kuvaa henkilöitään ronskisti, paikoin jopa inhorealistisesti. Tyylillisesti mieleen tulevat Mukka ja Rosa Liksomin Lappi-kuvaukset, vaikka h:n päältä ei puhutakaan.

“Lähtisit minun mukaan”, poro anelee. Mutta minä en suostu. Poro yrittää houkutella kauniilla tarinoilla, mutta en lämpene ajatukselle. Sanon haluavani viettää elämäni täällä isän ja äidin luona. Tämä kylä on turvallinen paikka asua.

Pidin kovasti romaanin lopusta, jossa perheen satavuotias kotitalo saa puheenvuoron. Samalla asettuu uomiinsa ihmisen ja hänen rakentamansa ympäristön suhde luontoon – ja luonto vie tietenkin matsia 6-0. Ihmisen pyrinnöt näyttäytyvät pieninä ja yhdentekevinä, niin kuin ne nyt yleensä tuppaavat olemaankin.

Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina
Like (2008)
109 sivua
Kansi: Eliza Karmasalo

 

Helmet-lukuhaaste:
5. Kirjassa liikutaan luonnossa
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta