Tag: romaanit (page 1 of 3)

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Tiina Lifländerin esikoisromaani Kolme syytä elää julkaistiin vuosi sitten. Se jäi mielestäni turhan vähälle huomiolle, onhan kyseessä kirjoittaja, jolla on jo debyytissään hyvin vahva oma ääni. Kolme syytä elää on kypsä, kielellisesti hiottu ja ajatuksellisesti kirkas teos.

Perusasetelma on kliseinen: yksi mies ja kaksi naista. Mies, Lauri, on naimisissa Helmin kanssa, mutta rakastuu sihteeriinsä Kerttuun. Suhde kestää 1,5 vuotta, mutta jättää jälkensä kolmikon loppuelämään. Kolmiodraama eletään 50-luvulla, minkä lisäksi henkilöitä seurataan 2000-luvulla, vanhuksina ja uudenlaisissa elämäntilanteissa.

Ihmissuhdetarina ei jumiudu itsestäänselvyyksiin, vaan Lifländer kuvaa kauniisti myös muun muassa nuoruuden ehdottomuutta ja iän mukanaan tuomaa perspektiiviä. Romaani puhuu riipaisevasti myös yksinäisyydestä ja vaihtoehtojen vähyydestä/näennäisyydestä.

Erityisintä romaanissa on Lifländerin kieli, joka soljuu, taipuu, kulkee ja kuljettaa ja on niin kaunista että siihen haluaisi upota. Suurimmat ongelmat liittyvät sivuhenkilöihin. Heidän elämistään kerrotaan paljonkin yksityiskohtia, jotka tuntuvat turhalta hälyltä eivätkä linkity mihinkään.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Atena (2016)
342 sivua
Kansi: Anna Makkonen
Arvostelukappale

Helmet-lukuhaaste:
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
6. Kirjassa on monta kertojaa
42. Esikoisteos

Kepeästi keski-iästä

Kirjojen kansi- ja muut kynnystekstit ohjaavat lukiessa tulkintojani liiankin kanssa. Joten kun esikoiskirjailija Jussi Huhtalan Ukkosenjohdatin-romaanin kansiliepeessä kerrotaan teoksen kumisevan “Nick Hornbyn, David Nichollsin ja Woody Allenin hengessä”, on minun vaikea lukea sitä muutoin kuin noita nimiä vasten. Ja koska Huhtala itse on siviilissä elokuvatoimittaja, tulee leffaviittauksia vilisevää ihmissuhderomaania lukiessa muitakin elokuvallisia vertailukohtia hakematta mieleen jatkuvasti.

Mutta mikäs siinä, yhtäläisyyksiä toki on. Nichollsiin ja Hornbyyn Huhtalan yhdistää paitsi kaikessa hieman alisuoriutuva keski-ikäinen (mies)päähenkilö, myös lempeä huumori. Allenista puolestaan muistuttaa dialogivetoisuus, himppasen epäkeskot henkilöhahmot ja jos nyt ei neuroottisuus, niin päähenkilö Eeron ainakin hivenen horjahteleva mielen tasapaino.

Eero on nelissäkymmenissä oleva matemaatikko, joka on paremman puutteessa päätynyt työskentelemään atk-tukihenkilönä. Työ ei maistu ja muutenkin ahistaa, etenkin kun lapsuudenystävä kuolee ja Eero joutuu ensimmäistä kertaa kohtaamaan oman kuolevaisuutensa. Samaan syssyyn tulee ero ja elämäntuska, mutta löytyy myös persoonallinen kirjastonhoitaja Anni, jonka kanssa on ja ei ole ja on ehkä kuitenkin jonkinlaista suhdeviritystä.

Ukkosenjohdattimessa on paljon kipeitäkin teemoja: kuolemanpelko ja ahdistus, keski-iän kriisi, parisuhdeongelmat, toisen ihmisen kohtaamisen vaikeudet. Huhtala luovii niiden keskellä kuitenkin hyvin kepeällä otteella ja pikemminkin naureskelee humaanisti homo sapiensin hullutuksille (Hornby, Nicholls ja Allen, check!). Romaani ei teemoistaan huolimatta ole tippaakaan ahdistava, vaan päin vastoin siinä on samanlaista lempeää kirpeyttä kuin Eeron niin kovasti rakastamissa karviaismarjoissa. Herkullisia ovat myös Huhtalan 70- ja 80-lukujen lapsuus- ja nuoruuskuvaukset betavideoineen ja tietosanakirjakauppiaineen.

Teoksen loppu tulee hieman yllättäen, mutta on oikein hieno, napakka ja sopivalla tavalla avoin.

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin
Atena (2017)
245 sivua
Kansi: Elina Warsta
Arvostelukappale

Helmet-lukuhaaste:
41. Kirjan kannessa on eläin
42. Esikoisteos

Kun sanat eivät auta

Kuva: Like.fi

Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan on julma ja kaunis proosateos. Se kertoo 11-vuotiaan Ellen-tytön näkökulmasta, millaista on, kun isä on ensin hirviö ja sitten kuollut, veli etäinen, uhkaava hahmo ja äiti puolestaan elää maailmoissa, joissa kaikki on aina kaunista tai ainakin parempaan suuntaan menossa. “Me olemme valoisa perhe”, äidillä on tapana sanoa.

Miksi sitten tytär on lakannut puhumasta kokonaan? Ymmärtääkö kukaan, että hän haluaa kuolla?

“Minä lakkasin puhumasta, kun kasvaminen vei minussa liikaa tilaa.”

Tervetuloa Amerikkaan on kuvaus perhehelvetistä, jonka valheellisuudesta voi selvitä vain vaikenemalla, kommunikaatiosta kieltäytymällä. Se on myös sielua riepova tarina pienestä lapsesta, jonka kasvamista ja omaksi itseksi tulemista ei tueta ja jota avoimet vaihtoehdot ahdistavat niin, että ainoa selviytymiskeino tuntuu liittyvän maailman ja ylipäätään muutosten totaalikieltämiseen. Tyttö yrittää pitää perheensä kasassa ja kantaa siitä suurta huolta ja vastuuta, mitä aikuiset eivät tunnu edes huomaavan.

Boström Knausgårdin pienoisromaani on sydäntä särkevä, koska lyyrisen kielen mukanaan tuoma kauneus on niin kovin katkerassa ristiriidassa kerrotun kanssa. Kaiken ytimessä on kieli: vain harvoin kohtaa yhtä ilmaisuvoimaista, tarkkaa ja kaikesta turhasta riisuttua kerrontaa. Boström Knausgård tuo monella eri tasolla esiin, mikä mahti sanoilla – ja sanattomuudella – voi olla.

Linda Boström Knausgårdin, Märta Tikkasen ja Juha Itkosen hypnoottinen keskustelu kevään 2017 Helsinki Lit -festivaaleilta löytyy täältä, suosittelen katsomaan, jos on jäänyt väliin.

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan
Like (2017)
Alkuteos: Välkommen till Amerika (2016)
Suomentaja: Petri Stenman
96 sivua

Helmet-lukuhaaste:
23. Käännöskirja

Tyylikästä kamaridraamaa

Päätin jo viime syksyn kirjamessuilla hommata käsiini Helmi Kekkosen Vieraat-romaanin, mutta kirjaston pitkien varausjonojen vuoksi (joita epäilemättä pidensi Hesarin ja Imagen juttujen tuoma myönteinen näkyvyys), sain kirjan käsiini vasta nyt. Olen pitkään ollut Kekkosen Sivulauseita-blogin ystävä, ja hänen kirjoitustyylinsä ja herkkävaistoisuutensa viehättävät minua. Olen lukenut hänen teoksistaan aiemmin novellikokoelman Kotiin, jota pidin lupaavana ja kielellisesti kauniina, mutta epätasaisena. Vieraat on koherentimpi kokonaisuus ja kirjallisesti selvä askel eteenpäin.

Vieraiden alussa kootaan tusinan verran henkilöhahmoja päähenkilö Senjan järjestämille illalliskutsuille. Alkuasetelma on tyylikäs. Senja on pukeutunut valkoiseen mekkoon, ja kaikki on valmista vieraita varten. Huoneet ovat korkeat ja valoisat, koti on siisti, loppukesän lämpö tulvii ikkunoista, valkoviini on kylmää ja Senjan mies Lauri palaa minä hetkenä hyvänsä kukkakaupasta. Suunnitelmaan sopii huonosti kaikki mitä seuraavaksi tapahtuu: kyyneleet, sirpaleet ja ahdistuskohtaus. Tai se, ettei Lauria millään alakaan kuulua takaisin kukanhakureissulta.

Kekkonen jakaa kirjan lukuihin, joissa jokaisen illallisvieraan pienet elämäntarinat kerrotaan vuorotellen. Aika moni heistä on elämässään jonkinlaisessa käännekohdassa ja vaikeiden valintojen äärellä. Monia heistä riivaa historia: kuinka päästä elämässä eteenpäin niin, etteivät mahdottoman vaikeilta tuntuvat elämänkokemukset saisi yliotetta?

Senja ei kaipaisi iltaansa draamaa, mutta draamaa hän saa, syystä tai syyttä. On tavallaan tyystin epäuskottavaa, että hahmoille tapahtuisi näin paljon näin traagisia asioita näin lyhyessä ajassa (romaani tapahtuu pääosin yhden illan aikana, vaikka siinä kerrotut tapahtumat sijoittuvatkin paljon pidemmälle ajanjaksolle). Se ei kuitenkaan haittaa, sillä kutsut ovat lähinnä tapa koota yhteen henkilöt, joiden kautta Senjan maailmaa saadaan avattua ja syvennettyä. Henkilöillä on kipupisteensä, joista useimmat liittyvät kohtaamiseen ja kohtaamattomuuteen, vanhemmuuteen ja rakastamisen vaikeuteen. Kekkonen lähestyy teemoja kiitettävän monesta näkökulmasta ja tunnelmoinnin ohella pitää myös huolen siitä, että kerronta pysyy napakkana ja teoksen rakenne kasassa.

Henkilöistä kiinnostavimpana pidän Senjan lähes hirviömäistä äitiä Ullaa, joka on valinnut vanhemmuusstrategiakseen itsekkään pakenemisen rakastamisen ja huolenpidon sijaan. Valinta selittää Senjan oireilua paremmin kuin ehkä mikään muu, mutta Kekkonen pakottaa myös hieman ymmärtämään Ullaa – vaikka tämä ei sitä kenties ansaitsisikaan.

Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala (2016)
191 sivua
Kansi: Elina Warsta

Helmet-lukuhaaste:

10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
19. Yhdenpäivänromaani
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja

Oton elämät

Claes Anderssonin romaanien Oton elämä (2011) ja Hiljaiseloa Meilahdessa (2016) päähenkilö on Otto, kovin paljon Anderssonia itseään muistuttava vanha herra, joka on ehtinyt elämässään tehdä uraa valtakunnanpoliitikkona, kirjailijana, lääkärinä ja jazzpianistina. Hän tarkastelee maailmaa Meilahdessa sijaitsevan työhuoneensa ikkunan läpi ja muistelee samalla lapsuuttaan ja nuoruuttaan, autoritääristä isää ja levotonta äitiä, opiskelua, poliittista uraa, onnistumisia ja pettymyksiä.

Koska pidän Anderssonin hahmosta, hänen älystään, viisaudestaan ja lempeydestään (mutta yhtä lailla kärttyisyydestään!), oli minun mahdotonta olla pitämättä Otosta, jolla on kaikki edellä mainitut ominaisuudet. Andersson on kirjoittanut alter egostaan hurmaavan äreän vanhuksen, joka tulistuu poliittisista vääryyksistä, ajautuu lennokkaisiin keskusteluihin (usein äkkiväärien) kanssaihmistensä kanssa ja rakastaa – muun muassa kirjoittamista, jazzia, läheisiään ja kauneutta. Ja hieman myös punaviiniä ja uhkapelaamista.

Teokset kertovat ennen kaikkea vanhenemisesta, siitä miltä vanhuuden krempat ja luopuminen tuntuvat. Andersson puhuu iän karttumisesta kaunistelematta, mutta silti niin, ettei lukijalle tule toivoton olo. Kuolema on alituiseen lähellä, ja kirjoittaapa Andersson Hiljaiseloa Meilahdessa -teoksessa myös oman, melko hulvattoman näkemyksensä siitä, millaista meno tuonpuoleisessa voi olla. Päällimmäiseksi jää kupliva, pidäkkeetön elämänilo.

“Matkaan nyt, Oton on määrä pitää luento ikääntymisestä, kuolemasta ja kuolinavusta parillekymmenelle vielä häntäkin vanhemmalle ihmiselle lähistön palvelutalossa. Hän aloittaa kertomalla heille miten ihanaa on ikääntyä ja tulla vanhaksi. Kun muuan ikivanha rouva vastustaa äänekkäästi, Oton vastaus on yksinkertainen: muista vaihtoehto!”

Anderssonin varmaotteista proosaa on yksinkertaisesti miellyttävä lukea. Teksti on soljuvaa, mutta yhtä aikaa ryhdikästä: lukijan on mukava olla kyydissä, kun kirjoittaja tuntuu tietävän päämäärän. On myös täysin mahdotonta lukea Anderssonia kuulematta päässään hänen tummaa ja rauhallista ääntään. Näitä kirjoja olisi mahtava kuunnella kirjailijan itsensä lukemina äänikirjoina.

Kirjat olivat minulle myös jonkinasteista lohtulukemista: kaunista, surumielistä, mutta samalla elämänmyönteistä ja toiveikasta. Ne saivat myös kaipaamaan Anderssonin runojen pariin, jotka jossain vaiheessa elämää olivat minulle hyvin tärkeitä, mutta joita en häpeäkseni ole lukenut vuosiin.

Helmet-lukuhaaste:
39. Ikääntymisestä kertova kirja

 

Claes Andersson: Oton elämä – aikalaisromaani
WSOY (2011)
Alkuteos: Ottos liv (2011)
Suomentaja: Liisa Ryömä
240 sivua
Kansi: Anders Carpelan

 

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa – Oton elämä 2 (2016)
WSOY (2016)
Alkuteos: Stilla dagar i Mejlans (2016)
Suomentaja: Liisa Ryömä
223 sivua
Kansi: Anders Carpelan
Arvostelukappale

Flunssakauden kirjat – osa 2

Sairastin vuoden 2017 aluksi elämäni ensimmäisen influenssan – rokotteesta huolimatta, kiitos vain – enkä suosittele kokemusta kenellekään. Viikko vuoteenomana voisi ideaalimaailmassa merkitä pinoa luettuja kirjoja, mutta nyt oli muun muassa pää niin saaplarin kipeä, ettei silmiä tahtonut pystyä avaamaan. Äänikirjoistakaan ei juuri ollut iloa testihenkilön jatkuvasta torkahtelusta ja huomiokyvyn herpaantumisesta johtuen. Jotain kuitenkin tuli käytyä läpi ja luettua loppuun. (Pahoitteluni kirjailijoille, en ehkä ollut teostenne äärellä aivan tarkkaavimmillani tällä kertaa.)

 

Kuva: Gummerus.

Kuva: Gummerus.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016)

Viikilän Finlandia-voittaja on pieni suuri kirja Helsingin rakentamisesta ja yhden miehen eli Engelin kaupungin eteen tekemistä uhrauksista.

Engelin “yöpäiväkirjan” muotoon konstruoitu teos viipyilee rakentuvan kaupungin impressioissa, ja Viikilän runollinen kieli pakottaa lukijan pysähtelemään tämän tästä kadunkulmiin sanavalintoja ja ilmaisuja ihailemaan. Kauneutensa lisäksi teos oli minusta paikoin hillittömän hauska juuri Viikilän sanankäytön ansiosta. ”On epämiellyttävä tieto, että milloin tahansa voi mieliala muuttua hyvästä huonoksi. On turha suunnitella huviretkeä, koska huvista ei etukäteen tiedä.” Tai: ”Hän oli käynyt kaikkialla, muutenhan hän ei olisi tullut Helsinkiin.” Suomi100-fiiliksiin sopii mainiosti myös aforistinen toteamus ”Suomi on maa, jossa lapset leikkivät pimeässä”.

Erikoiskiitosta ansaitsee kirjan kaunis kansi. Vain harvoin tukevat kansi ja sisältö näin hienosti toisiaan.

Helmet-lukuhaaste:
1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
8. Suomen historiasta kertova kirja
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
35. Kirjan nimessä on erisnimi

 

Kuva: WSOY.

Kuva: WSOY.

Juuli Niemi: Et kävele yksin (WSOY, 2016). BookBeat-äänikirja.

Finlandia-Juniorin voittaja kertoo 15-vuotiaiden Adan ja Egzonin rakkaustarinan sievistelemättä ja liikoja romantisoimatta, ja tuo ansiokkaasti esiin molempien päähenkilöiden näkökulmat.

Tarina ensirakkaudesta on hirveän kipeä niin kuin ensirakkaudet tuppaavat olemaan, mutta uskon sen olevan teini-ikäisille myös samastuttava. Suomi on totta vie muuttunut niistä ajoista kun itse olin nuori, onneksi(kin)! Toisaalta kirjan tunnepuolella oli paljon tunnistettavaa tuosta siivekkäästä ja verisestä ajasta, jolloin kaikki vasta muovautuu eikä mikään ole selvää. Niemen kieli on runollista ja ilmaisuvoimaista, eikä kirjailija aliarvioi nuoria lukijoita, niin kuin ei pidäkään. Keski-ikäiselle lukijalle kirja antoi kuitenkin aika vähän: olin kiinnostunut, viehättynyt ja välillä ärsyyntynyt (niin kuin teinien seurassa usein käy), mutta eläytymisen kanssa oli vähän niin ja näin.

Helmet-lukuhaaste:
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

 

Kuva: WSOY.

Kuva: WSOY.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (WSOY, 2016). BookBeat-äänikirja.

 
Aijaijaijai! Emma Puikkosen Finlandia-ehdokkaana ollut Eurooppalaiset unet on juuri sellainen kirja, jollaisen kirjoittaisin, jos kirjoittaa osaisin.

Novellit kulkevat ympäri Eurooppaa lähimenneisyydessä ja -tulevaisuudessa, henkilöt ja heidän kohtalonsa sivuavat toisiaan yllättävästi ja kertomukset tasapainottelevat jossakin unen ja valveen rajamailla. Samalla teoksen yhteiskunnallinen analyysi on terävää, kirkasta ja tiukasti ajassa kiinni. Eurooppalaisissa unissa ei ole mitään hapuilevaa, ja etenkin päätösnovelli jää mieleen pitkäksi aikaa. Kustantaja on kategorisoinut kirjan episodiromaaniksi, mikä pääsi yllättämään, koska äänikirjaa kuunnellessani mielsin itse teoksen novellikokoelmaksi. Vaikka episodimainen rakenne ja runsas henkilömäärä olisivat saattaneet äänikirjaa kuunnellessa olla hankalia, oli Eurooppalaiset unet kuitenkin miellyttävää kuunneltavaa muun muassa selkeän kielen ja hieman hankalasti määriteltävän, jonkinlaisen sisäisen johdonmukaisuutensa ansiosta.

Helmet-lukuhaaste:
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

 

Kuva: Tammi.

Kuva: Tammi.

Jenni Sarras: Tavarataidot – arkijärjellä koti kuntoon (Tammi, 2017). BookBeat-sähkökirja.

 
Ammattijärjestäjien ammattikunnasta on Suomessa puhuttu vasta noin kymmenen vuoden ajan, vaikka kansakunnan kaapeissa ja kaapinpäällisissä olisi varmasti ollut raivattavaa jo paljon aiemminkin.

Tavarataidot on raivauskirjallisuuden kansainväliseen bestselleriin Konmariin (jota olen kylläkin vain selaillut) verrattuna pullollaan maalaisjärkeä. Raivaamiseen ei tarvitse ryhtyä raivaamisen itsensä vuoksi, eikä mitään ole pakko heittää pois, jos säilytystilaa riittää. Omistamisen, säilyttämisen ja järjestämisen perusperiaatteita läpikäyvä teos sopii aloittelijoille, mutta jos tavarataitojaan on jo ehtinyt treenailla yhdenkään raivausprojektin tai alan teoksen kanssa, ei tästä löydä paljoakaan uutta. (Toisaalta: innostuinpa siivoamaan vaatekaappia. )Kirja on kirjoitettu poikkeuksellisen selkeällä suomen kielellä, mistä iso plussa.

Helmet-lukuhaaste:
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Antautua, lähestyä

En voi ymmärtää, miksi en ole lukenut Anja Snellmania yli kahteenkymmeneen vuoteen. Tai jos ollaan ihan tarkkoja, en ole oikeastaan koskaan lukenut Anja Snellmania, sillä tuotannon alkupään teokset on kirjoitettu Anja Kauranen -nimellä. Sonja O:t ja Kultasuut ja vielä Pelon maantiedekin kuuluivat kyllä tämän nuoren koululaisen ja opiskelijan lukemistoon, mutta sitten tapahtui jotain – kenties oli muuta tekemistä.

Snellman-innostus kuitenkin syttyi tänä syksynä uudelleen Syysprinssi-elokuvan saaman julkisuuden myötä. Elokuvaa en ole vielä nähnyt, mutta luin sekä Kaurasen romaanin että Harri Sirolan sille kirjoittaman “vastineen”, novellikokoelman Syysprinssin kalaretki. Kirjoitan niistä ehkä erikseen myöhemmin, toivon, että pääsisin katsomaan elokuvan piakkoin.

Kykenen nykyisin ahmimaan kirjoja vain harvoin, koska aikaa ei yksinkertaisesti ole. Nyt olen kuitenkin maannut yli viikon kotona siinä mielessä armeliaassa flunssassa, ettei päänsärky ole estänyt lukemista. Tempaisin noin vuorokaudessa sekä Snellmanin tuoreimman romaanin Lähestyminen että sen edeltäjän Antautuminen, ja olin lumoutunut. Syysprinssissä tyttö (/Anja) ihasteli miehen (/Harri Sirolan) lausetta, mutta Anja, sinulla se vasta mahtava lause on!

Kuvat: wsoy.fi

Kuvat: wsoy.fi

Sekä Antautuminen että Lähestyminen ovat vahvasti omaelämäkerrallisia romaaneja, joista ensin mainittu käsittelee erityisherkkyyttä. Lähestyminen puolestaan sirpaloituu temaattisesti moniaalle, mutta on hallittu kuvaus erilaisista lähestymisistä ja etääntymisistä, lähdöistä ja paluista, vuoksista ja luoteista. Toisaalla muistellaan minä-kertojan perheensä kanssa viettämiä idyllisiä aikoja Kreetalla, toisaalla seurataan kirjailija-terapeutin yritystä auttaa moniongelmaista nuorta narkkaria, Ileä.

 

Kuva: Blair Fraser / unsplash.com

Kuva: Blair Fraser / unsplash.com

Kirjat vetosivat minuun hyvin eri tavoin. Antautumisesta yksinkertaisesti löysin itseni, se oli hyvin monella tavalla myös minun tarinani. Luin kirjan jonkinlaisen puhtaan tunnistamisinnon vallassa, enkä oikeastaan osaa sanoa sen mahdollisista romaanitaiteellisista ansioista yhtään mitään. Lähestyminen sen sijaan vakuutti nimenomaan romaanina. Pidin kahden hyvin erilaisen tarinan rinnastamisesta ja yhteen punomisesta, lomittain asettelu oli tehty huolella, ja pienet motiivit ja yksityiskohdat tukivat suurempia teemoja. Tärkein on kuitenkin Snellmanin kieli, joka elää, hengittää, kuplii ja pyörteilee, ja on valtavan orgaanista ja joustavaa.

Molemmissa kirjoissa puhutaan myös äitiydestä niin kauniisti ja kipeästi, että tunnustan pillittäneeni lukiessani aika lailla.

“Lapset kulkevat yksinään, omia teitään, kokevat iloja ja kohtaavat suruja joista en saa tietää, saavat kolhuja joita en enää puhalla, valvovat yksin sekä oikeissa ja väärissä kainaloissa, minusta kaukana, unohtavat aamiaisen, potevat krapuloita, pelkäävät pimeää eikä minua ole, eikä pidäkään olla, mutta heidän sakeat reittinsä tuntuvat kuin veren virtaus ohimojen alla, kun herään öisin ja tuijotan ohiajavien autojen valoja, minussa jäljellä heidän ensimmäinen turvapaikkansa, arpinen, hyödytön ei enää kenenkään asumus, minun solumuistoissani he ovat, ihon muistissa, hikiset sormenpäät, varvashaava, hammas joka putoaa lautaselle, ensimmäisen sydänsurun kyyneleet käsivarrellani.”

Anja Snellman: Antautuminen

 

Silti: koin peittelemättömän omaelämäkerrallisuuden hieman häiritsevänä. Nyt kun olen lukenut lyhyen ajan sisällä kolme Snellmanin kirjaa, joissa tapahtumien omakohtaisuus on nostettu tietoisesti framille, olen hieman tympiintynyt. Minulle on sinänsä yhdentekevää, ovatko tapahtumat totta vai sepitettä, mutta hahmot rakentaisin päässäni mieluiten itse. En vain osaa olla liittämättä henkilöille  julkisuudesta tuttuja kasvoja: Harri Sirolan, Saska Saarikosken, Jukka Orman. Faktan ja fiktion sekoittaminen on minusta lähtökohtaisesti kiinnostavaa, mutta nyt koin tuttujen naamojen mukana olon vaikeuttavan fiktion vietäväksi antautumista. Tämä on tietysti yksi autofiktion ikiaikaisista ongelmista – ja ongelma vain siinä tapauksessa, jos omana lähtökohtana on lukea fiktiivistä romaania. Mutta niin ainakin Lähestymistä lienee syytä lukea, sillä kirjan nimilehdellä kerrotaan teoksen olevan romaani. Snellmanin tapauksessa omaelämäkerrallisuudella leikittely toki kuuluu asiaan, onhan faktan ja fiktion rajankäynti yksi hänen tuotantoaan määrittävistä tekijöistä. Oma lukijapositioni vain hakee vielä paikkaansa.

 

Anja Snellman: Antautuminen
WSOY (2015)
326 sivua
Kansi: Martti Ruokonen

Anja Snellman: Lähestyminen
WSOY (2016)
143 sivua
Kansi: Martti Ruokonen (kuva: Ulla Jokisalo)
Kirja saatu kustantamosta.

Knausgårdin pitkät jäähyväiset

Taisteluni-sarjan kuudes osa on komea päätös Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerralliselle kirjasarjalle.

Kustantamot pukkaavat syyskauden kirjoja ulos kuin viimeistä päivää, mutta minä taistelen vielä kevään tarjonnan kanssa. Viipeen syynä on pitkälti Karl Ove Knausgård, jonka Taisteluni-sarjan kuudes osa osoittautui melkoiseksi luku-urakaksi. 1 216 sivua ja 1,27 kiloa pitivät huolen siitä, ettei kirjaa todellakaan kanniskellut mukana lyhyemmillä tai pidemmillä matkoilla, ja lukeminen kesti ja kesti. Voi, miksi en hankkinut e-kirjaa?

Knausgård terassilla, Knausgård riippumatossa.

Knausgård terassilla, Knausgård riippumatossa.

Kuudennessa kirjassa Knausgård ei tarjoa helpoimpia mahdollisia jäähyväisiä. Kirja etenee edellisten tavoin kuvaamalla perhearkea pedanttisen yksityiskohtaisesti ja katkaisemalla arjen kuvauksen esseenomaisilla pohdinnoilla taiteesta, filosofiasta ja yhteiskunta- ja kulttuurihistoriasta. Tällä kertaa esseet ovat entistäkin perinpohjaisempia, polveilevampia ja pidempiä, ja välillä intohimoisellakin Knasu-kahlaajalla on hankaluuksia jaksaa mukana. Knausgård harjoittaa muun muassa Paul Celanin runon “Ahtokulku” perusteellista lähilukua ja kirjoittaa useita satoja sivua Hitleristä ja hänen taustoistaan. Aihevalinnat ovat perusteltuja ja tukevat hyvin kokonaisuutta, mutta editointivaiheessa kirjaa olisi voinut jäntevöittää reippaastikin jo pelkästään toistoa karsimalla. Nyt kirjan keskiosa on luvalla sanoen melkoista tahmaamista – vaikkakin näkemyksellistä ja kokonaisuuteen saumattomasti niveltyvää.

Olisi kuitenkin väärin korostaa pelkästään kuutososan tervanjuontipuolta. Parhaimmillaan Knausgårdin teksti on yhä täydellinen yhdistelmä painokkuutta ja ilmavuutta, raakuutta ja lempeyttä, asiapitoisuutta ja tunnelmointia, banaaliutta ja ylevyyttä. Taika on tallella.

“Sydän ei perustele. Aivot perustelevat. Ja olin oppinut elämässäni että sydän ratkaisi, eivät aivot. Sen vuoksi kaikki teki elämässä niin saatanan kipeää.”

Ajallisesti kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin vuosiin 2009-2010, jolloin Taisteluni-sarjan ensimmäisiä osia julkaistiin ja jolloin Knasu-hypen ensimmäiset merkit alkoivat olla ilmassa. Romaanin alkuosaa hallitsevat julkaisukiistat lähisuvun kanssa, lopussa paneudutaan Linda-vaimon mielenterveysongelmiin. Onneksi Knausgård kirjoittaa paljon myös siitä, mitä hänen kirjansa edustavat, miksi ne on pitänyt kirjoittaa ja mitä ne ovat hänelle tehneet. Ja ennen kaikkea: miksi hän on asettanut perheensä ja sukunsa näin alttiiksi, eikö hänellä ollut tarvetta suojella heitä?

Knausgård tekee tärkeän huomion siitä, kuinka “minän” totuus on aivan erilainen kuin “meidän” totuus ja kuinka moraali on sosiaalisuutta ja totuuden yläpuolella. Viimeistään nyt lukijalle käy selväksi, että Taisteluni-sarja on niin täyttä fiktiota kuin mikään omaelämäkerrallinen voi olla. Knausgård on itse epäluotettava kertoja par excellence: toisaalla, kerta toisensa perään, hän korostaa kertovansa elämästään juuri niin kuin kaikki tapahtui, toisaalla hän toteaa, ettei muista esimerkiksi lapsuudestaan juuri mitään. Tämä rajankäynti, tämä yritys määritellä kirjallisuuden totuutta, on kenties se, missä Knausgård on lopulta kiinnostavimmillaan.

knasu6

Lopulta kyse on sanoista ja sanomisen oikeutuksesta, kuka saa sanoa, mitä ja millä keinoin. Minusta lukijana tuntuu hirvittävältä ajatus siitä, että Knausgård on katsonut oikeudekseen luoda lapsistaan romaanihenkilöitä. Toisaalta hän painottaa oikeuttaan kertoa oman tarinansa “juuri niin kuin se on tapahtunut”. On tietenkin selvää, että kirjoittaessa asiat muuttuvat toisiksi, ja kirjallisuuden tulkinta on aina kirjoittajan ulottumattomissa. Silti Knausgårdin väite, ettei hän muka olisi kirjoittaessaan tullut lainkaan ajatelleeksi, että hänen kirjoillaan voi olla valtavat vaikutukset hänen lähipiiriinsä ja ihmissuhteisiinsa, on kyllä, sen täytyy olla, silkkaa puppua.

Knausgård toteaa kirjan lopuksi lakanneensa olemasta kirjailija. Uutta tuotantoa on sittemmin kuitenkin ilmestynyt, ja Like julkaisee tämän syksyn aikana hänen Syksy– ja Talvi-nimiset teoksensa, joissa Knausgård selittää maailman ilmiöitä vielä syntymättömälle lapselleen. Kevät– ja Kesä-kirjat julkaistaan suomeksi hieman myöhemmin. Syksy on jo ilmestynyt, ja silmiini osuneet kritiikit ovat olleet hieman nihkeitä. Voi olla, että joudun itsekin pitämään nyt Knasu-paussia – sen verran tyhjentävä synteesi kuudes kirja lopulta oli.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kuudes kirja.
Like (2016)
Alkuteos: Min kamp. Sjette bok (2011)
Suomentaja: Katriina Huttunen
1 216 sivua
Arvostelukappale

Helmet-lukuhaaste:
25. Kirjassa on yli 500 sivua

Järki ja tunteet

Helen Macdonaldin H niin kuin haukka on vastustamaton yhdistelmä terävää älyä ja tunnetta.

 

H niin kuin haukka olisi mennyt minulta iloisesti ohi, ellei sen kirjoittaja Helen Macdonald olisi ollut Helsinki Lit -festivaalin vieraana viime keväänä. Olin kirjan julkaisun kyllä noteerannut, mutta typerästi ajatellut, ettei kiinnosta minua: haukat tai linnut ylipäätään herättävät minussa enemmän kammoa kuin viehätystä ja luontosuhdettani kuvannee parhaiten sana epäluuloinen.

Mutta sitten näin Macdonaldin puhuvan kirjastaan Helsinki Litissä ja lumouduin. Sen lisäksi että kirjailijan näkemykset olivat kiinnostavia ja hänen ulosantinsa vakuuttavaa, koin jonkinlaisen (valheellisen) anagnorisis-hetken kuunnellessani ja katsellessani itse kirjailijaa. Hän vaikutti kovin tutulta, mutta en vielä tänä päivänäkään tiedä, muistuttaako hän jotakuta tuntemaani henkilöä vai onko kyseessä vain jokin epämääräinen tunne toveruudesta. Joka tapauksessa halusin selvittää, saisinko kirjasta jotain irti.

Kuva: gummerus.fi

Kuva: gummerus.fi

Kirjaa sai jonottaa kirjastosta kolmisen kuukautta, mutta kyllä kannatti. Vaikka teos käsitteleekin pieteetillä haukastamista ja kanahaukan koulutusta (joita en pidä ongelmattomina ajanvietteinä), kasvaa se lopulta hyvin syväksi ja sydämelliseksi kuvaukseksi surutyöstä sekä ihmisen ja luonnon suhteesta. Macdonald hankkii kanahaukan selvitäkseen isänsä yllättävästä kuolemasta, ja on lopulta paeta omaa ihmisyyttään liian kauaksi Mabeliksi nimeämänsä haukan maailmaan, koska pakeneminen on suremista ja kaipaamista helpompaa.

”En voinut sietää historiaa, en ylipäänsä aikaa. Koulutin haukkaa saadakseni sen kaiken katoamaan.”

H niin kuin haukka on kaiken kaikkiaan täynnä anagnorisis-hetkiä. Se kuljettaa Heleniä läpi surutyön eri vaiheiden. Kun erakoitunut Helen alkaa hiljalleen palata haukan maailmasta kohti ihmisten maailmaa, hän tunnistaa useita asioita, jotka on sivuuttanut aiemmin. Että ihmisestä ei voi tulla haukkaa, sillä muutoin hän kadottaa ihmisyytensä. Että ihmisen kädet on tarkoitettu muiden ihmiskäsien pideltäviksi, ei yksinomaan haukkojen istumaorsiksi. Että “metsästäminen tekee ihmisestä eläimen, ja eläimen kuolema tekee hänestä ihmisen”. Ja että lopulta kaikessa tuskassa ja tempoilussa on kyse myös Helenin omasta kuolevaisuudesta.

Kirja on taiten rakennettu. Sen rinnakkaistekstinä kuljetetaan tarinaa T.H. Whitesta, 1900-luvun alussa syntyneestä brittikirjailijasta, joka kronikoi epäonnistuneen haukankoulutusyrityksensä teoksessaan The Goshawk (1951). Whiten pienoiselämäkerran ohella Macdonald punoo H niin kuin haukkaan mukaan valtavan määrän luonnontiedettä, kulttuurihistoriaa, filosofiaa sekä oman isänsä tarinan. Sekoitus on omaperäinen, ja kirja on varsin nautinnollinen lukukokemus. (Kutsuisin sitä “pieneksi helmeksi”, elleivät kirjan teemat olisi niin suuria.) Kirja on luokiteltu henkilö- ja sukuhistoriateoksiin. Sitä kuitenkin lukee kuin romaania, sillä niin huoliteltua, lyyristä ja sanalla sanoen kaunokirjallista on Macdonaldin teksti.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka
Gummerus (2016)
Alkuteos: H is for Hawk (2014)
Suomentaja: Irmeli Ruuska
376 sivua
Kansi: Chris Wormell

Helmet-lukuhaaste:
14. Historiaa käsittelevä tietokirja

Michel, le provocateur

Ranskalaisen yhteiskunnan islamisoitumisella leikittelevä Alistuminen on koherentti ja ajankohtainen teos, vaikkei onnistuneinta Michel Houellebecqia olekaan.

Michel Houellebecq, tuo ranskalaisen kaunokirjallisuuden l’enfant terrible, ei Alistumisessa tee uusia aluevaltauksia, vaan jatkaa länsimaisen rappion syväluotausta tutuin keinoin. Houellebecqin teoksista ei tosin edes tee mieli käyttää suomenkielistä termiä KAUNOkirjallisuus, sillä mitään erityisen kaunista hänen kirjoissaan ei ole. Pintataso teksteissä on suorastaan luotaantyöntävä: miksi haluaisin lukea elämäänsä kyllästyneen, rappeutuneen intellektuellikertojan ihmisvihaista vuodatusta, miksi olisin ylipäätään rahtustakaan kiinnostunut hänen pyrinnöistään, jotka tähtäävät lähinnä lihalliseen tyydytykseen?

No, muun muassa siksi, että Houellebecq on minusta hauska. Kitkerällä, kireällä ja itseironisella tavalla hauska. Provosoitujilla on hänen seurassaan kyllä epäilemättä hankalaa. Mutta jos vaikkapa kirjailijan naiskuva kammottaa, kannattaa miettiä hetki hänen mieskuvaansa, joka on vähintään yhtä armoton. Miehillä ei lihanhimon ohella ole juuri muita ominaisuuksia, mikä tietenkin viittaa länsimaisen ihmisen rappiotilaan. Houellebecqin (itse)ironia on kyllä haudattu rivien väliin niin huolellisesti, että moni sen sieltä jättää kaivamatta. Kyse voi olla tietenkin myös omasta virhetulkinnastani, mikä tavallaan merkitsisi nauramista jollekin, mille ei todellakaan saisi nauraa. No, ei olisi ensimmäinen kerta.

michel
Alistuminen on dystopia lähitulevaisuuden Euroopasta, etenkin islamilaista vallankumousta läpikäyvästä Ranskasta, jonka Houellebecq esittää heikkona, omasta identiteetistään epävarmana ja haudan partaalla keikkuvana valtiona. Alistuminen on teoksessa monitasoista – valtiollista, kulttuurillista, uskonnollista ja henkilökohtaista.

Kirjan päähenkilö on Huysmans-tutkija Francois, jonka ammatillisen ja yksityiselämän mullistaa ranskalaisen yhteiskunnan ja yliopistomaailman islamisoituminen. Uran jatkaminen  Sorbonnessa vaatisi kääntymistä muslimiksi, mutta liika vapaa-aikakin tuppaa olemaan turmiollista synkkyyteen ja viinan iloihin helposti uppoavalle Francois’lle. Naisten jahtaaminenkaan ei tunnu enää samalta kuin ennen, kun Muslimiveljeskunnan vuoden 2022 vaalivoiton jälkeen naisten pukeutuminen muuttuu merkittävästi peitellymmäksi.

Alistuminen muistetaan tietysti kirjana, jonka julkaisupäivänä iskettiin Charlie Hebdo -lehden toimitukseen Pariisissa. Asioilla ei ilmeisesti ollut yhteyttä, mutta kirjan aihe osui todistettavasti ajan hermolle. Omassa mielessäni Houellebecq, Pariisi ja terrorismi kietoutuvat yhteen siinäkin mielessä, että satuin olemaan Pariisissa viime marraskuun iskujen aikaan ja majoituin viidennessä kaupunginosassa – samassa, jossa myös Alistumisen Francois liikkuu. Sorbonne, Rue Mouffetard, Arènes de Lutèce (jonka vieressä Francois’n kollega asuu) … ja kaiken yllä surumielisyys ja epävarmuus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Faktat ja fiktiot, päässäni ihan sekaisin.

freres

Houellebecq ottaa Alistumisessa lopulta hyvin vähän kantaa islamiin. Romaani on suunnattu ranskalaiselle älymystölle, jonka heikkouden kirjailija haluaa tuoda näkyväksi. Alistuja on romaanissa valkoinen, länsimainen keski- ja yläluokka, joka on valmis luopumaan periaatteistaan, uskonnoistaan ja arvoistaan hedonismin vuoksi. Ulkoinen ärsyke on tässä islam, mutta se voisi olla lähes mitä tahansa muutakin.

Provokaatio on vaikea laji. Hallussa on oltava niin tyyli kuin substanssikin, ettei homma mene pelkäksi loukkaamiseksi. Houellebecq revittelee, mutta en ole koskaan havainnut hänellä ylenkatsetta. Viime kädessä koen hänen välittävän surkeista henkilöistään, ankeasta Ranskasta ja rappeutuneesta länsimaailmasta, vaikka kirjojen sovinistisen vastenmielinen pintataso muuta vihjaisikin. En nyt Houellebecqia ehkä suureksi filantroopiksikaan nimittäisi, mutta nykymaailmassa sellaiset ovat muutenkin aika harvassa.

Michel Houellebecq: Alistuminen
WSOY (2015)
Alkuteos: Soumission (2015)
Suomentaja: Lotta Toivanen
266 sivua

Helmet-lukuhaaste:
34. Keskustelua herättänyt kirja
42. 2000-luvulla sotaa käyneesta maasta kertova kirja

Older posts

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑