Tag: romaanit (page 2 of 3)

Järki ja tunteet

Helen Macdonaldin H niin kuin haukka on vastustamaton yhdistelmä terävää älyä ja tunnetta.

 

H niin kuin haukka olisi mennyt minulta iloisesti ohi, ellei sen kirjoittaja Helen Macdonald olisi ollut Helsinki Lit -festivaalin vieraana viime keväänä. Olin kirjan julkaisun kyllä noteerannut, mutta typerästi ajatellut, ettei kiinnosta minua: haukat tai linnut ylipäätään herättävät minussa enemmän kammoa kuin viehätystä ja luontosuhdettani kuvannee parhaiten sana epäluuloinen.

Mutta sitten näin Macdonaldin puhuvan kirjastaan Helsinki Litissä ja lumouduin. Sen lisäksi että kirjailijan näkemykset olivat kiinnostavia ja hänen ulosantinsa vakuuttavaa, koin jonkinlaisen (valheellisen) anagnorisis-hetken kuunnellessani ja katsellessani itse kirjailijaa. Hän vaikutti kovin tutulta, mutta en vielä tänä päivänäkään tiedä, muistuttaako hän jotakuta tuntemaani henkilöä vai onko kyseessä vain jokin epämääräinen tunne toveruudesta. Joka tapauksessa halusin selvittää, saisinko kirjasta jotain irti.

Kuva: gummerus.fi

Kuva: gummerus.fi

Kirjaa sai jonottaa kirjastosta kolmisen kuukautta, mutta kyllä kannatti. Vaikka teos käsitteleekin pieteetillä haukastamista ja kanahaukan koulutusta (joita en pidä ongelmattomina ajanvietteinä), kasvaa se lopulta hyvin syväksi ja sydämelliseksi kuvaukseksi surutyöstä sekä ihmisen ja luonnon suhteesta. Macdonald hankkii kanahaukan selvitäkseen isänsä yllättävästä kuolemasta, ja on lopulta paeta omaa ihmisyyttään liian kauaksi Mabeliksi nimeämänsä haukan maailmaan, koska pakeneminen on suremista ja kaipaamista helpompaa.

”En voinut sietää historiaa, en ylipäänsä aikaa. Koulutin haukkaa saadakseni sen kaiken katoamaan.”

H niin kuin haukka on kaiken kaikkiaan täynnä anagnorisis-hetkiä. Se kuljettaa Heleniä läpi surutyön eri vaiheiden. Kun erakoitunut Helen alkaa hiljalleen palata haukan maailmasta kohti ihmisten maailmaa, hän tunnistaa useita asioita, jotka on sivuuttanut aiemmin. Että ihmisestä ei voi tulla haukkaa, sillä muutoin hän kadottaa ihmisyytensä. Että ihmisen kädet on tarkoitettu muiden ihmiskäsien pideltäviksi, ei yksinomaan haukkojen istumaorsiksi. Että “metsästäminen tekee ihmisestä eläimen, ja eläimen kuolema tekee hänestä ihmisen”. Ja että lopulta kaikessa tuskassa ja tempoilussa on kyse myös Helenin omasta kuolevaisuudesta.

Kirja on taiten rakennettu. Sen rinnakkaistekstinä kuljetetaan tarinaa T.H. Whitesta, 1900-luvun alussa syntyneestä brittikirjailijasta, joka kronikoi epäonnistuneen haukankoulutusyrityksensä teoksessaan The Goshawk (1951). Whiten pienoiselämäkerran ohella Macdonald punoo H niin kuin haukkaan mukaan valtavan määrän luonnontiedettä, kulttuurihistoriaa, filosofiaa sekä oman isänsä tarinan. Sekoitus on omaperäinen, ja kirja on varsin nautinnollinen lukukokemus. (Kutsuisin sitä “pieneksi helmeksi”, elleivät kirjan teemat olisi niin suuria.) Kirja on luokiteltu henkilö- ja sukuhistoriateoksiin. Sitä kuitenkin lukee kuin romaania, sillä niin huoliteltua, lyyristä ja sanalla sanoen kaunokirjallista on Macdonaldin teksti.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka
Gummerus (2016)
Alkuteos: H is for Hawk (2014)
Suomentaja: Irmeli Ruuska
376 sivua
Kansi: Chris Wormell

Helmet-lukuhaaste:
14. Historiaa käsittelevä tietokirja

Michel, le provocateur

Ranskalaisen yhteiskunnan islamisoitumisella leikittelevä Alistuminen on koherentti ja ajankohtainen teos, vaikkei onnistuneinta Michel Houellebecqia olekaan.

Michel Houellebecq, tuo ranskalaisen kaunokirjallisuuden l’enfant terrible, ei Alistumisessa tee uusia aluevaltauksia, vaan jatkaa länsimaisen rappion syväluotausta tutuin keinoin. Houellebecqin teoksista ei tosin edes tee mieli käyttää suomenkielistä termiä KAUNOkirjallisuus, sillä mitään erityisen kaunista hänen kirjoissaan ei ole. Pintataso teksteissä on suorastaan luotaantyöntävä: miksi haluaisin lukea elämäänsä kyllästyneen, rappeutuneen intellektuellikertojan ihmisvihaista vuodatusta, miksi olisin ylipäätään rahtustakaan kiinnostunut hänen pyrinnöistään, jotka tähtäävät lähinnä lihalliseen tyydytykseen?

No, muun muassa siksi, että Houellebecq on minusta hauska. Kitkerällä, kireällä ja itseironisella tavalla hauska. Provosoitujilla on hänen seurassaan kyllä epäilemättä hankalaa. Mutta jos vaikkapa kirjailijan naiskuva kammottaa, kannattaa miettiä hetki hänen mieskuvaansa, joka on vähintään yhtä armoton. Miehillä ei lihanhimon ohella ole juuri muita ominaisuuksia, mikä tietenkin viittaa länsimaisen ihmisen rappiotilaan. Houellebecqin (itse)ironia on kyllä haudattu rivien väliin niin huolellisesti, että moni sen sieltä jättää kaivamatta. Kyse voi olla tietenkin myös omasta virhetulkinnastani, mikä tavallaan merkitsisi nauramista jollekin, mille ei todellakaan saisi nauraa. No, ei olisi ensimmäinen kerta.

michel
Alistuminen on dystopia lähitulevaisuuden Euroopasta, etenkin islamilaista vallankumousta läpikäyvästä Ranskasta, jonka Houellebecq esittää heikkona, omasta identiteetistään epävarmana ja haudan partaalla keikkuvana valtiona. Alistuminen on teoksessa monitasoista – valtiollista, kulttuurillista, uskonnollista ja henkilökohtaista.

Kirjan päähenkilö on Huysmans-tutkija Francois, jonka ammatillisen ja yksityiselämän mullistaa ranskalaisen yhteiskunnan ja yliopistomaailman islamisoituminen. Uran jatkaminen  Sorbonnessa vaatisi kääntymistä muslimiksi, mutta liika vapaa-aikakin tuppaa olemaan turmiollista synkkyyteen ja viinan iloihin helposti uppoavalle Francois’lle. Naisten jahtaaminenkaan ei tunnu enää samalta kuin ennen, kun Muslimiveljeskunnan vuoden 2022 vaalivoiton jälkeen naisten pukeutuminen muuttuu merkittävästi peitellymmäksi.

Alistuminen muistetaan tietysti kirjana, jonka julkaisupäivänä iskettiin Charlie Hebdo -lehden toimitukseen Pariisissa. Asioilla ei ilmeisesti ollut yhteyttä, mutta kirjan aihe osui todistettavasti ajan hermolle. Omassa mielessäni Houellebecq, Pariisi ja terrorismi kietoutuvat yhteen siinäkin mielessä, että satuin olemaan Pariisissa viime marraskuun iskujen aikaan ja majoituin viidennessä kaupunginosassa – samassa, jossa myös Alistumisen Francois liikkuu. Sorbonne, Rue Mouffetard, Arènes de Lutèce (jonka vieressä Francois’n kollega asuu) … ja kaiken yllä surumielisyys ja epävarmuus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Faktat ja fiktiot, päässäni ihan sekaisin.

freres

Houellebecq ottaa Alistumisessa lopulta hyvin vähän kantaa islamiin. Romaani on suunnattu ranskalaiselle älymystölle, jonka heikkouden kirjailija haluaa tuoda näkyväksi. Alistuja on romaanissa valkoinen, länsimainen keski- ja yläluokka, joka on valmis luopumaan periaatteistaan, uskonnoistaan ja arvoistaan hedonismin vuoksi. Ulkoinen ärsyke on tässä islam, mutta se voisi olla lähes mitä tahansa muutakin.

Provokaatio on vaikea laji. Hallussa on oltava niin tyyli kuin substanssikin, ettei homma mene pelkäksi loukkaamiseksi. Houellebecq revittelee, mutta en ole koskaan havainnut hänellä ylenkatsetta. Viime kädessä koen hänen välittävän surkeista henkilöistään, ankeasta Ranskasta ja rappeutuneesta länsimaailmasta, vaikka kirjojen sovinistisen vastenmielinen pintataso muuta vihjaisikin. En nyt Houellebecqia ehkä suureksi filantroopiksikaan nimittäisi, mutta nykymaailmassa sellaiset ovat muutenkin aika harvassa.

Michel Houellebecq: Alistuminen
WSOY (2015)
Alkuteos: Soumission (2015)
Suomentaja: Lotta Toivanen
266 sivua

Helmet-lukuhaaste:
34. Keskustelua herättänyt kirja
42. 2000-luvulla sotaa käyneesta maasta kertova kirja

”Eikö me enää tulla takaisin?”

Pietarissa asuva tuttava kertoi taannoin ensimmäisestä ulkomaanmatkastaan. Hän oli työnsä vuoksi niiden ensimmäisten etuoikeutettujen joukossa, jotka pääsivät 70-luvulla (?) Neuvostoliiton ulkopuolelle lomamatkalle. Kohteena oli Espanja. Kun kotiinlähdön aika koitti, ei lentokentälle ollutkaan pääsyä, sillä tulva oli katkonut tiet. Samassa hotellissa olleet suomalaiset ottivat asian rennosti ja sanoivat Suomen kyllä järjestävän kyydin kotiin. Mutta neuvostoseurue oli kauhuissaan. Jos lentokone lähtisi ilman heitä, olisivat he oman onnensa nojassa. “Tiesimme, ettei meitä kukaan tulisi hakemaan”, tuttava lausui. Ja jos kotiin vielä joskus pääsisi, olisi vastassa todennäköisesti “seuraamuksia”.

Kertomus tuli mieleeni lukiessani irlantilaislähtöisen teatteriohjaajan Darragh McKeonin Ukrainaan sijoittuvaa romaania Kaikki pysyväinen haihtuu pois. Kirja tapahtuu pääosin vuodessa 1986, jolloin Tšernobylin posahduksen lisäksi hajoamisen merkkejä alkoi näkyä myös itse Neuvostoliitossa. Vaikka teos kertoo pääasiassa 30 vuotta sitten tapahtuneesta ydinvoimalaonnettomuudesta, on vähintään yhtä olennainen juonne kirjassa neuvostokansalaisen ja valtion problemaattinen suhde.

kphp1

Romaanissa seurataan tapahtumia useiden eri henkilöiden kautta. On ydinvoimalan lähistöllä asuva Artjom-poika ja hänen perheensä, jotka kyllä evakuoidaan, mutta kenties liian myöhään. On Pripjatiin komennukselle lähetettävä moskovalaiskirurgi Grigori, joka tekee pitkiä päiviä pelastaakseen muita – ja riskeeraa samalla oman terveytensä. Moskovaan jäävät Grigorin ex-vaimo Maria, tämän sisko Alina sekä Alinan poika Jevgeni, joista viimeksi mainittu on musiikillisesti huippulahjakas ja jota hanttihommia paiskivat Maria ja Alina yrittävät parhaansa mukaan tukea. Hahmoista jokainen saa omalla tavallaan kokea neuvostojärjestelmän mielivaltaa, pelkoa, kauhua ja uhkaa.

“Hän ei osaa – eikä koskaan haluakaan osata – arvioida, kuinka monen hänen potilaansa elämä on katkennut ennen aikojaan. Hän ei ole koskaan muotoillut tätä selvin sanoin edes itselleen, mutta ihmiselämää kunnioittava työ valtiossa, joka ei kunnioita sitä vähääkään, ei ollut sattumanvarainen uravalinta.”

McKeon löytää useita kiinnostavia näkökulmia vuoden 1986 tapahtumiin. Neuvostoliitto rapautuu ja romahtaa ydinvoimalan tavoin. Yksilöt pärjäävät miten kuten – systeemiä huijaamalla tai toisiaan auttamalla. Ihmiselo on yhtä levottomuutta ja juonittelua, kun valtio pimittää olennaista tietoa ja hallitsee kansaa pelolla. Tämä aspekti herättää lukijassa ehkä eniten suuttumusta, sillä asiat eivät tässä suhteessa ole itärajan takana vieläkään kovin paljon paremmin.

“Otsikko: “Operationaaliset toimet reaktorin ytimen sulaessa”. Mustia palkkeja kahdella sivulla, viidellä sivulla, kahdeksalla. Kaikki teksti on hävitetty, kappaleet piilotettu paksujen mustien viivojen taakse. Tällaista tapahtumaa ei suvaita eikä sitä saa kuvitella, tällaisen varalta ei suunnitella mitään, sillä tällaista ei koskaan tapahdu. Järjestelmä ei epäonnistu, järjestelmä ei voi epäonnistua, järjestelmä on yhtä kuin kunniakas kotimaa.”

McKeon välttää melko hyvin ilmeisimmät sudenkuopat: anakronistisen besserwisseröinnin, sentimentaalisuuden ja kauhistelun, venäläisen mentaliteetin tulkitsemisen länsimaisesta tulokulmasta käsin. Kirjan henkilöt ja heidän kohtalonsa tuntuvat, jos nyt eivät joka hetki käsinkosketeltavan aidoilta, niin ainakin mahdollisilta. Taustatyönsä McKeon on tehnyt hyvin, ja hän kiittääkin jälkisanoissaan useita taiteilijoita, joiden työstä on ammentanut. Nimeltä mainitaan esimerkiksi Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitšin dokumenttiromaani Tšernobylista nousee rukous, jolle Kaikki pysyväinen haihtuu pois on eittämättä velkaa.

Kaikki pysyväinen haihtuu pois on pakahduttavan surullinen, mutta myös hyvin kaunis romaani. McKeonin teksti on esikoisteokseksi varsin varmaotteista, paikoin tylyn toteavaa, paikoin lyyristä ja soljuvaa. Toivonpilkahduksiakin tarinassa on, vaikka pilven hopeareunus kovin kapea onkin. Kertomus välittää viestiä kaiken pysyväksi ajatellun katoavaisuudesta, oli kyseessä sitten koti, rakkaus ja parisuhde, mainen kunnia, ydinvoimala-jossa-ei-voi-tapahtua-onnettomuutta tai ruosteisena nitisevä valtiojärjestelmä.

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois
Atena (2016)
369 sivua
Alkuteos: All That Is Solid Melts Into Air (2014)
Kääntäjä: Ulla Lempinen
Kansi: Tuomo Parikka
Arvostelukappale.

Lue minulle ääneen

Voi äh, mikä helmikuu. Tänä talvena selvisin kuivin jaloin marras-tammikuun pimeysahdistuksesta ja jouluhärdellistä, mutta helmikuu pääsi yllättämään. Kuukausi on ollut kuin ruuhkavuosien määritelmä: työkiireitä, jotka ovat pakottaneet avaamaan työkoneen vielä lapsen nukahdettua yöunilleen, lapsen sairastelua, suru-uutisten käsittelyä ja kaiken yllä oma vetämätön olo, joka on saanut kaikki tavallisetkin askareet tuntumaan tervanjuonnilta. Eilen illalla joku päätti sitten istuttaa kurkkuuni kaktuksen. Huomisillaksi olisi teatterilippu Kansallisen Olipa kerran minä -esitykseen, ans kattoo kuin käy.

Kuukausi on siis hujahtanut kaiken epäkirjallisen sälän parissa (lue: harakoille). Fyysisten kirjojen avaamiselle ei ole kerta kaikkiaan ollut aikaa, mutta onneksi ovat ääni- ja e-kirjat, joita olen voinut kuunnella ja lukea työmatkoilla. Työmatkaa ei tosin ole kuin 15–20 minuuttia suuntaansa (kävellen), joten useimpina aamuina olen löytänyt itseni vetkuttelemasta työpaikan naulakoilta, ripustelemassa takkiani henkariin hi-taas-ti, jotta voisin kuunnella vielä ihan vähän.

Narkkari mikä narkkari.

Helmikuun saldo: Pirkko Saision Lokikirja ja Tommi Kinnusen Neljäntienristeys äänikirjoina ja John Williamsin Stoner Fabulan e-kirjana.
Menossa: Tommi Kinnusen Lopotti äänikirjana.

helmi2016_3
Tämä Tommi Kinnunen on kyllä merkillinen mies. Olin ajatellut, ettei Neljäntienristeys olisi heiniäni aiheen puolesta, mutta olin ihan väärässä. Ihan kertakaikkisen totaalisen absoluuttisen väärässä. Olen täysin koukussa paitsi Löytövaaran suvun tarinaan, myös ennen kaikkea Kinnusen kieleen, joka on yhtä aikaa viiltävän tarkkaa ja riisuttua ja häkellyttävän kaunista. 1900-luvun Suomen historia tulee käytyä läpi useiden eri teemojen kautta, mutta katse pysyy koko ajan ihmisen tasolla. Erityisen suuren vaikutuksen minuun tekivät teosten lapset, joiden kuvauksissa oli hienosti tavoitettu lasten tapa assosioida ja katsoa maailmaa. Ja miten elämän raadollisuus saatiinkin heidän kauttaan kaikkein selvimmin ja sydäntäsärkevimmin esiin. Välillä itketti niin, että teki mieli kääriytyä kerälle ja vikistä.

Sarjaan lienee tulossa vielä kolmaskin kirja, Kiviharju. Odotan.

helmi2016

Äänikirjojen uskon tulleen nyt pysyvästi elämääni, puhtaasti ajankäytöllisistä syistä. Ongelmaton formaatti ei ole. Ainakin vilkasliikenteisen kadun vartta kävellessä joutuu silloin tällöin kelailemaan taaksepäin, kun ohi hurauttava rekka sattuu kaasuttamaan kohdalla juuri silloin kun kerrotaan jotain oleellista informaatiota, esimerkiksi vuosiluku. Kinnusen kirjoissa, joissa lukujen välillä vaihtuvat niin kertojat, miljööt kuin vuosikymmenetkin, tämä tuppasi välillä olemaan ongelma. Kotona kuunnellessa taas saattaa hairahtua ajattelemaan / puuhailemaan ihan muita juttuja, kunnes huomaa, että kuullun ymmärtäminen on ollut vartin katkolla. Mutta aamukoomassa, mekaanisesti suoritettavalla työmatkalla, jonka osaisi kulkea unissaan, tekstiin pystyy uppoutumaan hyvin.

Oma erityisen merkittävä roolinsa on äänikirjojen lukijoilla. Kinnusen kirjat lukee Krista Putkonen-Örn, jonka vahva, tumma ja eleetön ääni jättää tilaa kuulijan omille tulkinnoille, ja kuuntelukokemus muistuttaa kirjan lukemista. Pirkko Saision omaelämäkerrallisen Lokikirjan tulkitsijana on puolestaan itseoikeutetusti Elsa Saisio, joka itsekin esiintyy kirjassa. Niinpä hänellä on mahdollisuus osallistua teokseen aivan eri tavoin, kommentoida kirjoitettua ja väittää vastaankin. (“Ja niin Elsa teki sitä ja tätä… – Ja en muuten tehnyt!”) Ei enää puhtaasti kaunokirjallisuutta, lähempänä teatteria.

Joten hyvää myöhästynyttä Maailman ääneen lukemisen päivää (24.2.) täältä vaan. Kyllä teitä lukijoita kuunnellaan.

Helmetin lukuhaasteesta ruksitaan helmikuussa kohdat
2. Matkakertomus (Lokikirja)
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin (Neljäntienristeys, Stoner)
45. Suomalaisesta miehesta kertova kirja (Neljäntienristeys ja Lopotti)
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja (Lopotti)

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (äänikirja)
WSOY (2014)
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Tommi Kinnunen: Lopotti (äänikirja)
WSOY (2016)
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Pirkko Saisio: Lokikirja (äänikirja)
Siltala (2012)
Lukija: Elsa Saisio

John Williams: Stoner (e-kirja)
Bazar Kustannus (2015)
306 sivua
Alkuteos: Stoner (1965)
Kääntäjä: Ilkka Rekiaro

Two times Tua

Tua Harno teki minuun vaikutuksen esiintymisillään viime syksyn kirjamessuilla, ja päätin siltä seisomalta tutustua Harnon romaaneihin. “Siltä seisomalta” on ei-niin-yllättäen venähtänyt useampaan kuukauteen, mutta nyt ne on luettu, esikoisromaani Ne jotka jäävät (2013) ja syksyllä 2015 ilmestynyt kakkonen Oranssi maa.

“Jotkut meistä menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun.”

Ne jotka jäävät tuli aikoinaan sivuutettua todennäköisesti aihepiirinsä vuoksi, sillä sukutarinat eivät ole oikein koskaan olleet minun heiniäni. Mutta Harnon kertomuspa onkin raikas ja napakka, eikä lainkaan niin ummehtunut kuin ennakko-odotukseni. Neljän eri sukupolven lähtijät ja jääjät saavat teoilleen niin motiiveja kuin synninpäästöjäkin, vaikka tuskallista onkin seurata, kuinka historian painolasti sysätään aina seuraavan sukupolven harteille. Erityisen paljon minua ilahdutti Harnon varma ote teoksen rakenteesta, se kun ei luvalla sanoen ole läheskään aina esikoisromaanien vahvin puoli.

harno1Oranssin maan juoni kuulosti lähtökohtaisesti kiinnostavalta: miesten hallitsema kaivoskaupunki keskellä australialaista ei-mitään, ja kolmekymppinen elämänsä kanssa solmussa oleva suomalaisnainen, joka päätyy kaivokselle valmistelemaan graduaan. Kyseessä on rakkaustarina ja kasvukertomus, mutta myös polveileva tutkielma vallasta, luottamuksesta ja valinnoista. Vaikka itse olen lukijana kenties keskivertoa allergisempi ylenmääräiselle tunnepuheelle ja suhdevatvonnalle, en tämän romaanin keskellä tuntenut oloani vaivaantuneeksi, koska teos on temaattisesti niin monitasoinen. Silti Oranssi maa jätti esikoista kylmemmäksi, eikä vaikuttanut aivan yhtä viimeistellyltä. Homma pysyi kyllä hienosti kasassa, koska kirjan päähenkilöt olivat niin kiinnostavia ja heidän kanssakäymisensä uskottavaa, mutta kaikkia kerrontaratkaisuja oli silti vaikea sulattaa. Loppua kohden meno yltyi aivan villiksi – vähempikin dramatiikka juonenkäänteissä olisi riittänyt.

Vaan eipä siinä, luen oikein mielelläni lisääkin Harnoa. Ihailen hänen epätavanomaisia miljöövalintojaan, kykyään luoda eläviä henkilöhahmoja sekä kauniisti soljuvaa kieltään. Ja kaikkein eniten rakastan näkökulmien runsautta ja nopeita leikkauksia paikasta ja ajasta toiseen – fragmentaarisuutta, joka tekee tekstistä ihan penteleen ilmavaa.

Molemmissa kirjoissa on muuten valtavan hieno loppu – eleetön, seesteinen, langat uskottavasti yhteen niputtava, mutta silti mielikuvitukselle tilaa jättävä. Taitavaa, kerta kaikkiaan.

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Otava (2013)
269 sivua
Kansi: Timo Numminen

Tua Harno: Oranssi maa
Otava (2015)
336 sivua
Kansi: Timo Numminen

Helmet-lukuhaaste:
3. Kirjassa rakastutaan

Kahvia ja kadonneita esineitä

Muistan kuinka pari vuotta sitten kapusin viimeisilläni raskaana Musiikkitalon piippuhyllylle ja onnesta mykkyrällä seurasin Patti Smithin keikkaa ensimmäistä kertaa elämässäni. Muistan Smithin häkellyttävän energian, muistan, miten itketti ja nauratti. Muistan, miten riehakkaasti vauva mömmelsi. Muistan valtavan liikutuksen, pelon ja toivon, hämmästyksen siitä, etten tiennyt, onko kaikki lopussa vai vasta ihan alussa.

Olen rakastunut Patti Smithiin vaivihkaa. Tunnen hänen musiikkiaan hävettävän huonosti, tai ainakaan en kovin kattavasti. Tietysti Because the Nightin ja Rock n roll niggerin kaltaiset välttämättömyydet ovat olleet elämässäni käytännössä aina, mutta potin räjäytti kuitenkin vasta muutamia vuosia sitten Ihan kakaroita (Just Kids), Smithin hieno romaani taiteilijan synnystä ja etenkin hänen suhteestaan valokuvaaja Robert Mapplethorpeen.

MTrain3

Omaelämäkerrallinen romaani / muistelmateos M Train – Elämäni tiekartta ilmestyi suomeksi syksyllä. Olen kierrellyt sitä kuin kissa kuumaa puuroa kuukausitolkulla ja etsinyt sopivaa hetkeä siihen paneutumiseen. Kun joulun jälkeen vihdoin aloitin, olen hidastellut ja säännöstellyt sivuja, sillä en kerta kaikkiaan ole halunnut kirjan loppuvan.

Smithin runous (rocklyriikkaa lukuun ottamatta) ei ole koskaan sytyttänyt, mutta proosansa on kerrassaan maagista. Smith kertoo elämästään erikoisesta, hiukan sivullisesta positiosta. Keskiössä ovat loputon kahvinjuonti, kirjoittaminen ja lukeminen, kadonneiden tavaroiden etsiminen ja toisaalta kaiken hylätyksi tulleen vaaliminen, arvostaminen ja keräily. Smith on haurauden rakastaja ja väsymätön puolustaja. Hauskakin hän on, ilkikurinen revittelijä, jonka kertomaa voi aina hiukan epäillä.

MTrain6

Kun Smith kirjoittaa itsestään, hän kuvaa ihmistä, joka ennakkoluulottomasti ottaa elämästä irti sen mitä kulloinkin tarjolla sattuu olemaan. Ei se toki ilman alakuloa ja kyseenalaistuksia käy, ja kirjan yllä lepääkin surumielisyyden verho. Pattin kaipuu vuonna 1994 kuollutta miestään, Fred “Sonic” Smithiä, kohtaan ei väisty. Ja kun Patti yht’äkkiä lentokoneessa parikymmentä vuotta myöhemmin purskahtaa itkuun ja pyytää miestään tulemaan takaisin, koska tämä on ollut jo niin kauan poissa, on se… no… sydäntäsärkevää.

Jollain kummallisella tavalla proosa-Patti on minulle läheisempi kuin moni reaalimaailmani henkilö, hänen unensa, toiveensa ja havaintonsa tuttuja ja samaistuttavia. Kun hänellä menee huonosti, tunnen voimakasta halua halata häntä! Se on erikoista, mutta joskus niin käy. (Samoin on käynyt Smithille Jälkiä jättämättä -sarjan rikosetsivän Sarah Lindenin kanssa.)

“Miten suhtautua niihin, joiden luokse pääsemme tai jotka voimme hylätä kaukosäätimellä ja joita kuitenkin rakastamme yhtä paljon kuin jotakuta 1800-luvun runoilijaa, kaukaa ihailemaamme tuntematonta tai Emily Brontën kynästä lähtenyttä henkilöä? Miten suhtautua, kun joku heistä puolestaan sekaantuu meidän minuuteemme – vain vetäytyäkseen rajattuun tilaan jossakin rakennelmassa, joka muuttaa muotoaan kysynnän mukaan?”

“Ei ole helppoa kirjoittaa ei-mistään” on kirjan eräänlainen motto, unessa nähdyltä cowboylta lainattu. Sitä Smith tuntuu tekevän: kirjoittavan näennäisesti merkityksettömiltä ja toisiinsa liittymättömiltä tuntuvista sattumuksista, kahvinjuonnista, harhailusta ja haaveilusta, vierailuista kuuluisten taiteilijoiden haudoilla, unista ja yksi toisensa perään katoavien rakkaiden tavaroiden jatkumosta (Smith kutsuu ”Hukkuneiden laaksoksi” paikkaa, jonne kadonneet tavarat lopulta kulkeutuvat). Mutta näistä fragmenteista koostuu koherentti kertomus mielenvaelluksesta, muistamisesta ja menettämisestä, siitä mikä jää ja siitä mikä katoaa.

“Uskon liikkeeseen. Uskon tähän hilpeään palloon, maailmaan. Uskon keskiyöhön ja keskipäivän hetkeen. Mutta mihin muuhun minä uskon? Joskus kaikkeen. Joskus en mihinkään. Kaikki on ailahtelevaa kuin lammen pinnalla pyrähtelevä valo. Uskon elämään, jonka me kaikki jonakin päivänä menetämme.”

Helmet-lukuhaasteessa M Train sopii moneenkin kohtaan, muun muassa näihin:
19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja
26. Elämäkerta tai muistelmateos
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä

Patti Smith: M Train – Elämäni tiekartta
Siltala (2015)
259 sivua
Alkuteos: M Train (2015)
Kääntäjä: Antti Nylén

Valkoista valkoisella

”Ja juuri kun Ulrike oli päässyt noihin sanoihin, Hannoon, mustasukkaisuuteen, untuvatyynyyn, juuri kun hän oli sanomassa and so I couldn’t breathe ja hänen kuulijansa näyttivät pidättävän hengitystään jännityksestä, juuri silloin hän sen tajusi: hän ei hengittänyt. Kukaan ei hengittänyt. Oli mahdotonta hengittää.”

Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron löytyi tänä jouluna aika monesta lahjapaketista. Kahvipöytäkeskusteluissa ystävät ja tuttavat ovat lähes poikkeuksetta tuoneet esiin tietyn tyhjyyden ja kylmyyden tunnun, jonka teos on heihin jättänyt. Teoksen loppu on koettu antikliimaksina, ja teoreettinen vyörytys jättänyt kylmäksi.

Mielestäni sekä Oneironin alku että loppu vetivät hyvin, mutta puolivälissä lukukokemukseen tuli kieltämättä hangessa tarpomisen tuntua. Swedenborgilaisten teorioiden ja juutalaisen teologian läpikäynti tuntui toteutetussa laajuudessa hieman syövän kertomuksen voimaa.

oneiron1
Tämän mainitseminenkin tuntuu kuitenkin epäreilulta, sillä kokonaisuutena Oneiron on vaikuttava, omaperäinen ja järkähtämättömällä tyylitajulla konstruoitu romaani. Se kertoo seitsemän naisen elämistä ja kuolemista, heidän kohtaamisestaan valkoisessa välitilassa ja  kaikesta yhteisen tietoisuuden kautta läpikäydystä ja myötäeletystä. Samaan epätilaan tulevat heitetyksi amerikanjuutalainen anorektikko ja performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen kirjanpitäjä, bibliofiili ja alkoholisti Polina, sydänsiirrännäisen saanut Rosa Imaculada, kaksosia odottava ranskalainen Nina, senegalilainen wannabe-malli Maimuna, itävaltalainen teinityttö Ulrike ja syöpäsairas hollantilainen Wlbgis. Jo kansalaisuuksien ja kielten sekamelska takaa teoksen kiinnostavan moniäänisyyden, joka pysyy hämmästyttävän hienosti Lindstedtin lapasessa.

Kirjailijan kieli on kirkasta kuin kristalli, ilmaisut täsmällisiä ja pohjatiedot kattavia. Lukeminen tuntuu kuin pulahdukselta tunturipuroon, katarttiselta silmät auki -säpsähdykseltä, jonka jäljiltä aistit ovat auki. ”Keskitä ajatuksesi tähän lyhyeen, silmänräpäyksen kestävään hetkeen, sillä juuri tämä hetki sinun on osattava kuvitella. Optikko latomassa tarkkuutta katseeseesi, yksi linssi kerrallaan.”

oneiron3

Romaani rakentuu rönsyistä, ja on vaatinut taitoa ja näkemystä luoda niistä koherentti kirja. En käy sen kummemmin analysoimaan tai edes luettelemaan Oneironin teemoja, mutta teoksen feministisiä juonteita voi tuskin jättää mainitsematta. Lindstedt tutkii naisena olemista, näyttää, punnitsee, osoittaa ja pohtii sitä, kuinka naiseus henkilöiden elämänpolkuihin vaikuttaa.

Vaan on teos paljon muutakin. Sitä, ehkä tätä, useimmiten sekä-että. Oppineisuuden ilmentymä ja samalla sille virnistelevää metakirjallisuutta. Vakavasti otettava korkeakirjallinen romaani, jonka silmäkulmassa tuikkii pilke. Viittausten ja lajityyppien kudelma, jonka kirjoittaminen ja jokaisen yksityiskohdan paikalleen saattaminen vei kirjailijalta kahdeksan vuotta, ja jonka lukeminen tuntuu silti tai juuri siksi hämmästyttävän vaivattomalta.

Tietty kylmyyden tuntu voi olla seurausta tästä Lindstedtin suvereniteetista kertojana, hänen ylivoimaisesta kyvystään hallita kertomusta, kuljettaa sitä paikkoihin, joita ei ennalta osaa arvata. Lukija on matkustaja, joka joutuu antautumaan ja vain luottamaan kuskinsa taitoihin. Kertojien, ja paikoin myös kirjailijan, jonka äänen ainakin minä kuulin lähes koko ajan päässäni, presenssi on niin vahva, että tarinaan uppoutuminen on sen vuoksi paikoin vaikeaa. Tämä tapahtuu usein kun on kyse vahvoista, omaa konstruktiivista luonnettaan korostavista teksteistä.

Tarinat itsessään ovat kuitenkin lohtua ja lämpöä täynnä. Seitsemän kuolevaa naista, seitsemän elämäntarinaa.

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos (2015)
440 sivua
Kansi: Jussi Karjalainen

Helmetin vuoden 2016 lukuhaaste käynnistyy tästä:
44. Kirjassa joku kuolee (no jep!)

Mies Marsista

Nyt on bloggaaja vierailla vesillä ja heikoilla jäillä, käymättömillä interstellaarisilla korpimailla ihan kerta kaikkiaan. En lue koskaan scifiä. Avaruus ei kiinnosta vaan kammottaa. Tekninen jargon on etäistä ja työntää luotaan. Ja juonivetoiset teokset, joissa ei ole muita tasoja kuin se, mitä tapahtuu ja miten, jäävät useimmiten kesken.

Andy Weirin romaanin The Martian minut haastoi lukemaan mies, joka ajatteli teoksen olevan helppo johdatus genreen. Siinä hän oli kyllä oikeassa. Helppo kirja on siinäkin mielessä, että sen voi halutessaan hyvin lukea seikkailutarinana ja antaa piut paut kirjan tieteelliselle annille tai sille, pitävätkö faktat kutinsa (pitävät kuulemma erittäin hyvin, koska Weir on kovan luokan tiedenörtti ja avaruusentusiasti, joka välittää näistä jutuista).

The Martian oli alun perin Weirin omilla nettisivuillaan ilmaiseksi julkaisema tarina, jonka kirjailija laittoi lukijoiden pyynnöstä myyntiin Amazoniin. Sana alkoi kiiriä, ja The Martian kipusi myydyimpien scifi-nimekkeiden kärkeen. Ja sitten, yhden viikon aikana, tulivat kirjasoppari Random Houselle ja vahvistus elokuvasta, jonka ohjaisi Ridley Scott. Ei paha.

Kuvat: Into Kustannus ja SF Film Finland

Kuvat: Into Kustannus ja SF Film Finland

Juoni on lyhykäisyydessään seuraava: astronautti Mark Watney osallistuu Ares 3 -lennolle Marsiin. Tapahtuu onnettomuus, ja Watney jää punaiselle planeetalle yksin muun miehistön poistuessa, koska he luulevat Watneyn kuolleen. Seuraa eloonjäämistaistelu ja rutkasti viihdyttävää macgyverointia, kun Watney yrittää maksimoida elinpäivänsä ja selvittää, voiko epätoivoisesta tilanteesta olla minkäänlaista ulospääsyä.

Kammottavasta lähtötilanteesta huolimatta The Martian on ennen kaikkea hyväntuulinen veijariromaani, jonka viehätys perustuu päähenkilö-Markin loputtomaan positiivisuuteen. Tämä oli itselleni teoksen kiinnostavinta antia, sillä Markin optimistinen suhtautuminen kuolemanvakavaan tilanteeseen oli sekä yllättävää että piristävää. Koska olen itse puolityhjään lasiin itkeskelevä drama queen, jonka hanskat lentävät tiskiin pienimmästäkin vastoinkäymisestä, oli kerrassaan nautinnollista viettää aikaa Watneyn kanssa, jolla on pokkaa todeta pahassa paikassakin, että

“Okay, enough self-pity. I’m not doomed. Things will just be harder than planned.”

Hah! Mahtavaa.

Weirin teksti on joutuisaa, vetävää ja viihdyttävää. Kirja on rakennettu taiten montaa eri näkökulmaa hyödyntäen ja kaikki tähtää siihen, että lukijan on pakko saada tietää, kuinka tässä oikein käy. Kertakäyttöinen kirja kyllä on, mutta sellaisillekin on paikkansa. Viihdyin, pidin. Kannattaa lukea. Kirjan parissa meni myös Kindle-neitsyyteni, josta sanon vain tämän: rakkautta ensi silmäyksellä. Ainoastaan laitteen lamppu oli kehno.

Into Kustannus on juuri julkaissut Weirin romaanin suomeksi nimellä Yksin Marsissa. Ridley Scottin ohjaaman samannimisen elokuvan ensi-ilta on 9. lokakuuta. Leffassa kiinnostaa etenkin se, onko romaanin keveys ja päähenkilön veijarimaisuus päätetty säilyttää vai ollaanko liikkeellä perinteisemmällä Hollywoodin sankaritarinameiningillä. Toivon ensin mainittua.

Andy Weir: The Martian (Kindle Edition)
Ebury Digital (2011)
385 sivua

HelMetin lukuhaaste:
12. Kirja, jota ystäväsi on suositellut sinulle
40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja

Lihan paino

“Sukupuoleton seisoo kassalla etunojassa ja puhuu poninhäntätytön kanssa hiljaisella äänellä. En saa selvää onko ääni miehen vai naisen.
Mitä minä sillä tiedolla teen?
Muodostan ihmisestä käsityksen.
Osaan hahmottaa tyypin, kun tiedän onko se mies vai nainen.
Teen sitä koko ajan, joka päivä.
Vaikka vihaan sitä.
Vaikka vihaan karsinointia miesten ominaisuuksista ja naisten ominaisuuksista.
Vihaan sitä naisten karsinaa, johon minut aina tungetaan.
Minä en mahdu siihen.
Se on liian ahdas.
Ei siihen mahdu kukaan muukaan.”

 

Riikka Ala-Harjan uutuusromaani Kevyt liha on kertomus sukupuolten välisistä eroista ja lihan vaatimuksista. Ala-Harja kysyy, miksi miehen ja naisen liha ja halu eivät ole samanpainoiset ja miksi naisille yhteiskunnassa varattu lokero on edelleen kovin kapea.

Päähenkilö Saara on teatterin valosuunnittelija, joka valmistautuu Jussi Parviaisen Jumalan rakastaja -näytelmän ensi-iltaan. Valaistavana on näyttelijöiden lisäksi myös kolmimetrinen Daavid-patsas, maailman täydellisin vartalo. Samaan aikaan kehollisuus kiusaa Saaraa myös privaattipuolella, sillä sopivaa seksikumppania ei haluista huolimatta ole avioeron jälkeen löytynyt. Nainen nukkuu samassa sängyssä 7-vuotiaan poikansa kanssa ja kurittaa omaa lihaansa vapaahetkinään kuntosalilla.

Eräänä päivänä Saara törmää Jarnoon, hiljattain eronneeseen mieheen, jonka kanssa hänellä oli lyhyt suhde 25 vuotta aiemmin. Vanha suola janottaa, ja hetken aikaa seksisuhde maistuu makealta.

kevari
Sukupuolisuus, seksi, kehojen loputon muokkaaminen. Ala-Harja on ajankohtaisten teemojen äärellä nostaessaan esiin mieheksi ja naiseksi kasvamisen / kasvattamisen sekä miehenä ja naisena elämisen eroja. Hyviä huomioita on rutkasti ja kiinnostavaa on sekin, kuinka Saara kokee monessa asiassa olevansa sukupuolten välissä, vahvempi, himokkaampi ja maskuliinisempi kuin moni mies.

“Saan minä samastua keneen tahansa, mieheen tai naiseen. Samastuuko mies koskaan naiseen?”

“Miehet istuvat haarat leveällä. Naiset nipistävät itsensä kiinni.”

“Miksi sanotaan vastakkainen sukupuoli kun se voisi olla rinnakkainen?”

Kysymyksiä on lopulta enemmän kuin vastauksia, eikä romaani kohoa missään vaiheessa Saaran arkirutiinien yläpuolelle. Hyvän romaanin ainekset ovat kasassa, mutta tällä kertaa Ala-Harja vie kertomustaan suuntiin, jotka eivät itsestäni tuntuneet niin oleellisilta. Saaran arjen kuvaus nappaa sivuista leijonanosan, ja vaikka ymmärrän miksi (Saara ei pääse arkeaan karkuun, se on ympäristö, josta hän huomionsa tekee, sen on tarkoituskin olla toisteista ja puuduttavaa), en kokenut sitä aina kovin kiinnostavaksi.

Kevyt liha on kuitenkin taitavasti rakennettu, temaattisesti ehjä ja sen eri osat tukevat hyvin toisiaan: Saara käy samoja aiheita läpi niin työssään kuin kotonaankin, yhtä lailla äitinä, naisena kuin puolisonakin. Daavid-näytelmän ja Saaran yksityiselämän rinnastaminen toimii hienosti. Pidän valtavasti myös Ala-Harjan lauseesta, joka on ankaran lyhyttä ja tiivistä, mutta ei lainkaan tylyä. Huumoriakin on, lyhyissä tokaisuissa ja huomioissa, jotka ovat yhtä aikaa teräviä, tosia ja usein ironisia.

“Olen hiljaa, en sano mitään, vaikka haluaisin lisätä, ettei kukaan koskaan puhu naisen kujanjuoksusta. Ei semmoista käsitettä ole. Ei kukaan puhu naisen voimainkoettelusta. Eikä filosofisista pohdinnoista, ainakaan tosimielessä, ilman naistenlehtilässytystä.”

Erikoismaininta erityisen herkullisesta kansitaiteesta!

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha
Like (2015)
216 sivua
Kansi: Perttu Lämsä

Hän tuli vuorilta

HelMetin lukuhaasteen kohtaa 16 varten piti kilauttaa kaverille, tässä tapauksessa äidille. “Kirja, jota äitisi rakastaa” oli lukuhaasteen koostajilta hieno veto, sillä ainakaan minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitkä teokset ovat äitini sydäntä koskettaneet. Äitini ihmetteli kysymystä hetken ja valitsi kirjaksi sitten Laila Hietamiehen Rakkaani tuli vuorilta, koska muisteli lukeneensa sitä “jouluna 1976 tai 1977 niin innoissaan, ettei olisi malttanut tehdä mitään muuta”.

No sehän sopii. Lukuhaasteen henkeen ainakin, sillä en ole aiemmin lukenut ensimmäistäkään Hietamiestä / Hirvisaarta. Teos vie haastetta eteenpäin neljä pykälää:
16. Kirja, jota äitisi rakastaa
24. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä
25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja
42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua (no sanotaan se nyt ääneen: eihän Hietamies kovin katu-uskottavaa ole)

Turha kaunistella: kirjallisia ansioita teoksella on vähän. Se on toisteinen, rönsyilevä, banaali ja rakenteeltaan yksioikoinen kertomus 38-vuotiaasta leskinaisesta Kaarinista, joka työskentelee Intiassa terveydenhoitajana ja jolla on suhde lentokapteeni Vikramiin. On isorokkoepidemia, koleraa ja hirmumyrskyjä, kuolemaa ja elämää sekä pieni suomalaisten expattien joukkio, joka joutuu epätavallisten tapahtumien keskelle. Epäuskottavia yhteensattumia on liikaa, ja traagisten tyrskyjen läpi luovitaan kevyellä otteella. Kirja on oman aikansa chick littiä, romanttista, juonivetoista oman onnen etsintää (tosin toki ilman shoppailua ja tuotenimien pudottelua).

”Ilta hämärtyi ja kävelin ikkunaan. Katselin vuorille ja toivoin näkeväni lentokoneen tutun hahmon. Hän on kaukana, kukaties Kairossa, Kalkutassa, missä tahansa… Katsoin vuorille ja etsin häntä, jota minun sydämeni rakasti.”

Kieli on omaan makuuni turhan ylitsevuotavaa ja paisuttelevan pateettista, paikoin vaikeaselkoistakin. Voi olla tietysti vain oman kokemusmaailmani vajavaisuutta, kun en tiedä, millainen on esimerkiksi “hersyvä suukko” tai mitä tarkoittaa, kun “liikenne kadulla oli parhaimmillaan”. Myös 70-luvun sukupuoliroolit ovat hämmentäviä. Toisaalta päähenkilö Kaarin esitetään itsenäisenä, omia polkujaan kulkevana naisena, joka vastaa itsestään ja omasta kropastaan, toisaalta hänen tekemänsä valinnat ovat perinteisiä. Kirjan lääkärit ovat miehiä ja heitä kutsutaan sukunimellä, hoitsut taas ovat naisia ja heitä kutsutaan etunimellä. Eikä siinäkään tunnu olevan mitään kummallista, että klinikan rokotusautolle etsitään mieskuljettajaa, sillä “kukaan nainen ei saa sitä varmaankaan liikkeelle”.

Sanotaan vaikka näin: jos olisin kustannustoimittaja, en päästäisi teosta julkaisuun tällaisenaan. Mutta kirjan julkaisusta on 40 vuotta, se lienee syytä muistaa. Maailma oli erilainen tuolloin, ja naisen asema eritoten.

”Olut oli kylmää, minua nauratti kun huomasin, että se oli filippiiniläistä. Join filippiiniläistä olutta katmandulaisessa hotellissa, minä, Intiassa työskentelevä suomalainen nainen!”

Nykyisin, globalisaation tehtyä tehtävänsä, ei tunnu enää lainkaan ihmeelliseltä.

Vetävä teos on silti: halusin tietää, miten henkilöille käy, ei ollut mitään ongelmia päästä loppuun asti. Miljöön kuvaukset olivat myös paikoin onnistuneita. Ja aikamatka oli hauska, kun sain samalla kuvitella äitiäni lukemassa kirjaa 70-luvun puolivälissä, kun olin itse samanikäinen pieni tattara kuin oma lapseni on nyt.

Hietsu poolilla.

Hietsu poolilla.

Luin Hietamiehen Välimeren kuuman auringon alla ja siihen miljööseen hikinen Intia-trippi sopi mainiosti. (Yritin ensin lukea Andy Weirin The Martiania, mutta Marsin jäätävät fiilikset eivät kertakaikkiaan istuneet aurinkotuolitunnelmiin. The Martianista lisää myöhemmin.)

Laila Hietamies: Rakkaani tuli vuorilta
Otava (1975)
424 sivua

Older posts Newer posts

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑