Tag: Saisio Pirkko

Lue minulle ääneen

Voi äh, mikä helmikuu. Tänä talvena selvisin kuivin jaloin marras-tammikuun pimeysahdistuksesta ja jouluhärdellistä, mutta helmikuu pääsi yllättämään. Kuukausi on ollut kuin ruuhkavuosien määritelmä: työkiireitä, jotka ovat pakottaneet avaamaan työkoneen vielä lapsen nukahdettua yöunilleen, lapsen sairastelua, suru-uutisten käsittelyä ja kaiken yllä oma vetämätön olo, joka on saanut kaikki tavallisetkin askareet tuntumaan tervanjuonnilta. Eilen illalla joku päätti sitten istuttaa kurkkuuni kaktuksen. Huomisillaksi olisi teatterilippu Kansallisen Olipa kerran minä -esitykseen, ans kattoo kuin käy.

Kuukausi on siis hujahtanut kaiken epäkirjallisen sälän parissa (lue: harakoille). Fyysisten kirjojen avaamiselle ei ole kerta kaikkiaan ollut aikaa, mutta onneksi ovat ääni- ja e-kirjat, joita olen voinut kuunnella ja lukea työmatkoilla. Työmatkaa ei tosin ole kuin 15–20 minuuttia suuntaansa (kävellen), joten useimpina aamuina olen löytänyt itseni vetkuttelemasta työpaikan naulakoilta, ripustelemassa takkiani henkariin hi-taas-ti, jotta voisin kuunnella vielä ihan vähän.

Narkkari mikä narkkari.

Helmikuun saldo: Pirkko Saision Lokikirja ja Tommi Kinnusen Neljäntienristeys äänikirjoina ja John Williamsin Stoner Fabulan e-kirjana.
Menossa: Tommi Kinnusen Lopotti äänikirjana.

helmi2016_3
Tämä Tommi Kinnunen on kyllä merkillinen mies. Olin ajatellut, ettei Neljäntienristeys olisi heiniäni aiheen puolesta, mutta olin ihan väärässä. Ihan kertakaikkisen totaalisen absoluuttisen väärässä. Olen täysin koukussa paitsi Löytövaaran suvun tarinaan, myös ennen kaikkea Kinnusen kieleen, joka on yhtä aikaa viiltävän tarkkaa ja riisuttua ja häkellyttävän kaunista. 1900-luvun Suomen historia tulee käytyä läpi useiden eri teemojen kautta, mutta katse pysyy koko ajan ihmisen tasolla. Erityisen suuren vaikutuksen minuun tekivät teosten lapset, joiden kuvauksissa oli hienosti tavoitettu lasten tapa assosioida ja katsoa maailmaa. Ja miten elämän raadollisuus saatiinkin heidän kauttaan kaikkein selvimmin ja sydäntäsärkevimmin esiin. Välillä itketti niin, että teki mieli kääriytyä kerälle ja vikistä.

Sarjaan lienee tulossa vielä kolmaskin kirja, Kiviharju. Odotan.

helmi2016

Äänikirjojen uskon tulleen nyt pysyvästi elämääni, puhtaasti ajankäytöllisistä syistä. Ongelmaton formaatti ei ole. Ainakin vilkasliikenteisen kadun vartta kävellessä joutuu silloin tällöin kelailemaan taaksepäin, kun ohi hurauttava rekka sattuu kaasuttamaan kohdalla juuri silloin kun kerrotaan jotain oleellista informaatiota, esimerkiksi vuosiluku. Kinnusen kirjoissa, joissa lukujen välillä vaihtuvat niin kertojat, miljööt kuin vuosikymmenetkin, tämä tuppasi välillä olemaan ongelma. Kotona kuunnellessa taas saattaa hairahtua ajattelemaan / puuhailemaan ihan muita juttuja, kunnes huomaa, että kuullun ymmärtäminen on ollut vartin katkolla. Mutta aamukoomassa, mekaanisesti suoritettavalla työmatkalla, jonka osaisi kulkea unissaan, tekstiin pystyy uppoutumaan hyvin.

Oma erityisen merkittävä roolinsa on äänikirjojen lukijoilla. Kinnusen kirjat lukee Krista Putkonen-Örn, jonka vahva, tumma ja eleetön ääni jättää tilaa kuulijan omille tulkinnoille, ja kuuntelukokemus muistuttaa kirjan lukemista. Pirkko Saision omaelämäkerrallisen Lokikirjan tulkitsijana on puolestaan itseoikeutetusti Elsa Saisio, joka itsekin esiintyy kirjassa. Niinpä hänellä on mahdollisuus osallistua teokseen aivan eri tavoin, kommentoida kirjoitettua ja väittää vastaankin. (“Ja niin Elsa teki sitä ja tätä… – Ja en muuten tehnyt!”) Ei enää puhtaasti kaunokirjallisuutta, lähempänä teatteria.

Joten hyvää myöhästynyttä Maailman ääneen lukemisen päivää (24.2.) täältä vaan. Kyllä teitä lukijoita kuunnellaan.

Helmetin lukuhaasteesta ruksitaan helmikuussa kohdat
2. Matkakertomus (Lokikirja)
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin (Neljäntienristeys, Stoner)
45. Suomalaisesta miehesta kertova kirja (Neljäntienristeys ja Lopotti)
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja (Lopotti)

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (äänikirja)
WSOY (2014)
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Tommi Kinnunen: Lopotti (äänikirja)
WSOY (2016)
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Pirkko Saisio: Lokikirja (äänikirja)
Siltala (2012)
Lukija: Elsa Saisio

John Williams: Stoner (e-kirja)
Bazar Kustannus (2015)
306 sivua
Alkuteos: Stoner (1965)
Kääntäjä: Ilkka Rekiaro

Pirkko, Jukka, Eva ja mä

Jukka Larssonin Kärsimystrilogia (romaanit Kiusaaja, Viettelijä ja Kantaja) tarttui mukaani lähikirjaston poistomyynnistä. Pirkko Saision salanimellä vuosina 1986, 1987 ja 1991 kirjoittamia kirjoja kutsutaan yhteisniteen takakannessa “komeaksi moraaliseksi kudelmaksi” ja “peruskysymysten ytimiin kurottuvaksi kirjalliseksi voimannäytteeksi”. Itse lisäisin luonnehdintaan sukupuolten välisten suhteiden tarkastelun, niin yhteiskunnassa kuin kirjallisella kentälläkin.

Teos on vahingossa ajankohtainenkin, sillä Katri Kivilaakso on hiljattain väitellyt Saision pseudonyymeillä kirjoittamista teoksista. Kivilaakson mukaan on selvää, että Larsson ja Eva Wein (Saision toinen pseudonyymi) olivat Saisiolta tietoinen kirjallinen ja sukupuolipoliittinen projekti. No, varmasti. Saisio on itsekin kertonut halunneensa kirjoittaa vapaana oman julkisen tekijäidentiteettinsä kahleista, ottaa vallan takaisin omiin näppeihinsä. Hän oli muun muassa kiinnostunut etsimään itsestään kirjoittajana toista sukupuolta, Larssonin kohdalla miestä, Weinin kohdalla naista.

larssonwein1

Näin jälkikäteen on helppo ihmetellä: kuinka voi olla mahdollista, ettei Saision tyyliä ja teemoja tunnistettu aikanaan laajemmin? Arvelut jäivät arveluiksi siihen asti kun Saisio itse paljasti asioiden tilan (Weinin kohdalla räväkästi Finlandia-ehdokkaiden julkistustilaisuudessa). Mutta tottahan se on, että aika paljon kanttia vaatisi ammattilukijaltakaan väittää, ettei kirjailija, jonka nimi kirjan kannessa lukee, olekaan teoksen takana. Kynnysteksteihin (takakansitekstit, kirjojen ulkoasut jne.) uskoo hyvinkin sokeasti, ja ne ohjaavat teosten tulkintaa taatusti enemmän kuin yksikään lukija mielisi myöntää.

Yhteisniteessä Pirkko Saisio nimellä Eva Wein: Puolimaailman nainen ja Kulkue on Saision kirjoittama esipuhe. Siinä hän pohtii pseudonyymin suojassa kirjoittamisen motiiveja muun muassa näin:

“Kunnianhimoinen tavoitteeni oli saada palautetta tekstistä, joka ei asettunut elämäni eikä tuotantoni kontekstiin. (Muistin lukeneeni 12-vuotiaana ensimmäisen Dostojevskini niin, ettei minulla ollut aavistustakaan, kuka kirjailija oli ja miten häntä oli arvioitu. Tällaista lukukokemusta olen myöhemmin etsinyt kiihkeästi; turhaan.)”

Kirjojen kohdalla “puhtaat” lukukokemukset ovatkin vaikeita järjestää. Vaikka ei tietäisi kirjailijasta ja kirjasta etukäteen mitään, kertoo kirjan kansikin jo paljon, johdattaa ajatukset vähintään kohden jotakin genreä. Elokuvien kohdalla vahinkoaltistuksia tapahtuu helpommin (esimerkiksi silloin kun kanavasurffailee ja päättää jäädä seuraamaan elokuvaa, josta ei tiedä mitään). Teatteriin voi mennä täytenä uunona (jos ystävä varaa liput ja pitää sinut pimennossa). Mutta kirjat, niitä ei voi oikein lukea vahingossa.

Kulttuurikritiikki on kaksiteräinen miekka. Luen sitä, jotta pysyisin kärryillä, mutta toisaalta haluaisin kokea teokset mieluummin ensin itse. Kun muinoin kirjoitin arvosteluja, janosin sitä hetkeä, kun sain naputella tuntemuksistani häiriöttä, niin että mahdollisimman vähän ulkopuolista hälyä oli sekoittumassa tekstiini. Vaikka tutustuinkin kaikkeen teoksesta saatavilla olleeseen materiaaliin myöhemmin, halusin, että oma mielipiteeni, näkemykseni teoksesta, oli muotoiltu ja perusteltu ennen kuin päästin muut tekstit vaikuttamaan pääni sisältöön. Huomasin nimittäin kaiken lukemani väistämättä päätyvän omiin kirjoituksiini jollain tavalla, rytminä, lauserakenteina, sanavalintoina, kummallisena kriitikkojen välisenä konsensuksena, jossa merkittävästi eriäviä mielipiteitä lausuttiin äärimmäisen harvoin. Inhosin sitä. Inhoan yhä.

Onkin tavallaan harmi, ettei Larssonia ja Weiniä voi enää lukea puhtaalta pöydältä. Kun tekijä on tiedossa, kuuluu tekstin takaa väistämättä Pirkko Saision ääni. Siinä mielessä salanimellä kirjoitetut teokset vanhenevat salaisuuden paljastuttua, mutta toki niitä yhä voi lukea itsenäisinä teoksina ja myös aikansa kuvina. Se, että juuri nämä kirjat on ollut tarpeellista kirjoittaa salanimellä, on paljastavampaa kuin se, kuka ne on kirjoittanut. Huikean kiinnostavaa on sekin, että tekstin merkitys muuttuu, kun tekijä paljastuu tai “vaihtuu”.

Saisio kertoo Kärsimystrilogian viihdyttävissä jälkisanoissa julkaisuprosessista, Larssonin henkilöyden piilottelusta sekä siitä, kuinka eri tavoin hän koki kriitikoiden ottaneen Larssonin ja Saision kirjoitukset vastaan. Larssonin kohdalla esimerkiksi vankilakuvauksen realistisuutta kiiteltiin (olihan Larssonin kerrottu työskennelleen pitkään vankilapsykologina). Samaan aikaan Saision KOM-teatteriin kirjoittama Hissi-näytelmä taas sai kritiikkiä samoista asioista: sen vankilakuvaus ei ollutkaan asiantuntevaa eikä miljöö autenttinen.

Ja kirjoittaa Saisio näinkin: “Se mikä käy Jukka Larssonille, ei käy Pirkko Saisiolle. Voisin jatkaa: Se mikä käy kirjailijalle, ei käy naiskirjailijalle. Mutta en jatka.”

Minulle Kärsimystrilogian tärkein anti oli pseudonyymijuonteen ohella henkilöiden tarkka psykologinen kuvaus. Larssonin superhessunkatse näkee henkilöiden irrationaalisenkin käytöksen taakse ja tiivistää ihmispsyykestä tekemänsä huomiot välillä niin osuviin, viiltävän tarkkoihin virkkeisiin, että sydäntä kylmää.

viettelijä

Eva Weinin kirjoissa, etenkin Kulkueessa, ihastelin Saision, anteeksi Weinin, kykyä nivoa yksityinen kokemus yhteen kokonaisen kansakunnan ja maanosan historian kanssa. Fragmentaarinen rakenne, jossa lisäksi hämmennetään toden ja fiktion rajoja, on erittäin taitavasti toteutettu. Saisio kertoo kirjan esipuheessa, ettei Saisio olisi voinut kirjoittaa Larssonin ja Weinin teoksia. Näin varmasti on, jos kirjailija itse näin sanoo, mutta minulle, tottelemattomalle lukijalle, etenkin Kulkue on silkkaa Saisiota. Vai olenko sittenkin vain taitamaton lukija, joka sinnikkäästi lukee Saision tekstiin mukaan? No, rakastan tämän kirjoittajakolmikon teemoja, tehokkaita, taloudellisia lauseita ja näkemyksellisiä kiteytyksiä yhtä kaikki. Ja kyllä varsinkin Kulkueesta tietty kerronnallinen vapaus huokuu, teksti hengittää poikkeuksellisen hyvin.

 

Jukka Larsson: Kärsimystrilogia (Kiusaaja, Viettelijä, Kantaja)
WSOY (1986, 1987, 1991, 1993)
442 sivua

 

Pirkko Saisio nimellä Eva Wein: Puolimaailman nainen ja Kulkue
Tammi (1990, 1992, 2010)
223 sivua

 

HelMet-lukuhaaste:
19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä
26. Kirjatrilogia

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑