Kevääni oli kovin alavireinen, ja lukeminen jäi hieman sivuun. Liian usein iltaisin olin liian väsynyt keskittymään mihinkään, toisinaan taas lukeminen onnistui, mutta ajatusten kokoaminen kirjoitusta varten osoittautui ylivoimaiseksi.

Olen kyllä lueskellut kaikenlaista. Ahmaisin Saara Turusen Sivuhenkilön aika lailla kertaistumalta. Viihdytin itseäni Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää -hittiromaanilla, samaistuin vanhemmuuden tuntemuksiin, joista Jani Toivola kirjoittaa teoksessaan Kirja tyttärelleni sekä paikkasin yleissivistystä kuuntelemalla Sinuhe egyptiläisen äänikirjana (siinähän se kevät mukavasti luiskahtikin). Tietokirjoista olen hakenut näemmä sekä elämänkatsomuksellisia (Mark Manson: Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan) että kasvatuksellisia (Anna Tommola ja Sanna Häkkilä: Rauhoita ja rohkaise) vinkkejä. Eniten käytössä ovat kuitenkin olleet ns. lohtukirjani, joista esittelen tässä kolme. Niitä yhdistää monikin asia – tai ainakin Pariisi.

Kun mieli on musta, toimii Jean Rhys aina. Rhysin päähenkilöillä ei totisesti mene hyvin sen paremmin henkisesti, taloudellisesti kuin sosiaalisestikaan. Rhys kuvaa onnettomia henkilöitään kuitenkin suurella psykologisella tarkkuudella ja onnistuu kietomaan tekstiinsä paitsi toivottomuutta ja melankoliaa, myös tietynlaista (rappio)romantiikkaa ja kurjuuden alta sameana pintaan kuplivaa elämänhalua. Romaanin Kvartetti tapahtumat sijoittuvat 20-luvun Pariisiin, jossa päähenkilö, reilu parikymppinen Marya, pyrähtelee baarista ja suhteesta toiseen, miehistä pelastajaa etsien. Tahdoton heittopussi Marya on paikoin julmetun ärsyttävä antisankaritar, mutta naisen rooli on nähtävä suhteessa aikaansa. Sadan vuoden takaisessa Pariisissa Rhys-naisen toimeentulo todellakin oli kaksilahkeisista kiinni. Miehiinsä ripustautuva Marya, eräänlainen lapsinainen, tosin haluaisi muiden kantavan vastuun hänestä myös kaikilla muilla elämänalueilla, mikä aiheuttaa nykylukijalle väistämättä näppylöitä.

Kun sitten maailma alkaa näyttää valoisammalta ja ihminen on valmis nousemaan ylös kuopastaan, tarvitaan Patti Smithiä, sillä Pattissä on poweria. Pidän etenkin Smithin proosasta, joten odotin paljon hänen tuoreimmalta suomennokseltaan Omistautuminen, joka on alun perin julkaistu Yalen yliopiston Windham-Campbell-kirjallisuuspalkinnon yhteydessä pidettyihin luentoihin pohjautuvassa Why I Write -sarjassa. Ei Smithin kynä varsinaisesti tylsynyt ole, mutta Omistautuminen ei kokonaisuutena kuitenkaan toimi. Ongelma on pääasiassa rakenteellinen, sillä teoksen keskimmäinen osa, novelli nimeltä ”Omistautuminen”, ei ole tekstinä tarpeeksi vahva. Sen ympärille Smith on kuitenkin kirjoittanut paljon kiinnostavaa pohdintaa kirjoittamisesta ja kirjoittamisen motiiveista. Jos aihepiiri kiinnostaa, ei tämä pettymyskään ole.

Kauneimmaksi lopuksi: Patti Smithin pienoismuistelma Woolgathering, niin sisältä kuin ulkoakin kaunis pikku kirjanen, jossa Smith palaa lapsuuteensa, sen ainutkertaisuuteen ja taianomaisuuteen. Palaan kirjaan usein, ja usein kannan sitä mukananikin, sillä siitä voi lukea pienen pätkän sieltä ja toisen täältä ja tuntea olonsa jälkikäteen aina jollain tapaa kohottuneeksi.