Tag: Smith Patti

Keväästä kesään

Kevääni oli kovin alavireinen, ja lukeminen jäi hieman sivuun. Liian usein iltaisin olin liian väsynyt keskittymään mihinkään, toisinaan taas lukeminen onnistui, mutta ajatusten kokoaminen kirjoitusta varten osoittautui ylivoimaiseksi.

Olen kyllä lueskellut kaikenlaista. Ahmaisin Saara Turusen Sivuhenkilön aika lailla kertaistumalta. Viihdytin itseäni Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää -hittiromaanilla, samaistuin vanhemmuuden tuntemuksiin, joista Jani Toivola kirjoittaa teoksessaan Kirja tyttärelleni sekä paikkasin yleissivistystä kuuntelemalla Sinuhe egyptiläisen äänikirjana (siinähän se kevät mukavasti luiskahtikin). Tietokirjoista olen hakenut näemmä sekä elämänkatsomuksellisia (Mark Manson: Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan) että kasvatuksellisia (Anna Tommola ja Sanna Häkkilä: Rauhoita ja rohkaise) vinkkejä. Eniten käytössä ovat kuitenkin olleet ns. lohtukirjani, joista esittelen tässä kolme. Niitä yhdistää monikin asia – tai ainakin Pariisi.

Kun mieli on musta, toimii Jean Rhys aina. Rhysin päähenkilöillä ei totisesti mene hyvin sen paremmin henkisesti, taloudellisesti kuin sosiaalisestikaan. Rhys kuvaa onnettomia henkilöitään kuitenkin suurella psykologisella tarkkuudella ja onnistuu kietomaan tekstiinsä paitsi toivottomuutta ja melankoliaa, myös tietynlaista (rappio)romantiikkaa ja kurjuuden alta sameana pintaan kuplivaa elämänhalua. Romaanin Kvartetti tapahtumat sijoittuvat 20-luvun Pariisiin, jossa päähenkilö, reilu parikymppinen Marya, pyrähtelee baarista ja suhteesta toiseen, miehistä pelastajaa etsien. Tahdoton heittopussi Marya on paikoin julmetun ärsyttävä antisankaritar, mutta naisen rooli on nähtävä suhteessa aikaansa. Sadan vuoden takaisessa Pariisissa Rhys-naisen toimeentulo todellakin oli kaksilahkeisista kiinni. Miehiinsä ripustautuva Marya, eräänlainen lapsinainen, tosin haluaisi muiden kantavan vastuun hänestä myös kaikilla muilla elämänalueilla, mikä aiheuttaa nykylukijalle väistämättä näppylöitä.

Kun sitten maailma alkaa näyttää valoisammalta ja ihminen on valmis nousemaan ylös kuopastaan, tarvitaan Patti Smithiä, sillä Pattissä on poweria. Pidän etenkin Smithin proosasta, joten odotin paljon hänen tuoreimmalta suomennokseltaan Omistautuminen, joka on alun perin julkaistu Yalen yliopiston Windham-Campbell-kirjallisuuspalkinnon yhteydessä pidettyihin luentoihin pohjautuvassa Why I Write -sarjassa. Ei Smithin kynä varsinaisesti tylsynyt ole, mutta Omistautuminen ei kokonaisuutena kuitenkaan toimi. Ongelma on pääasiassa rakenteellinen, sillä teoksen keskimmäinen osa, novelli nimeltä ”Omistautuminen”, ei ole tekstinä tarpeeksi vahva. Sen ympärille Smith on kuitenkin kirjoittanut paljon kiinnostavaa pohdintaa kirjoittamisesta ja kirjoittamisen motiiveista. Jos aihepiiri kiinnostaa, ei tämä pettymyskään ole.

Kauneimmaksi lopuksi: Patti Smithin pienoismuistelma Woolgathering, niin sisältä kuin ulkoakin kaunis pikku kirjanen, jossa Smith palaa lapsuuteensa, sen ainutkertaisuuteen ja taianomaisuuteen. Palaan kirjaan usein, ja usein kannan sitä mukananikin, sillä siitä voi lukea pienen pätkän sieltä ja toisen täältä ja tuntea olonsa jälkikäteen aina jollain tapaa kohottuneeksi.

Kahvia ja kadonneita esineitä

Muistan kuinka pari vuotta sitten kapusin viimeisilläni raskaana Musiikkitalon piippuhyllylle ja onnesta mykkyrällä seurasin Patti Smithin keikkaa ensimmäistä kertaa elämässäni. Muistan Smithin häkellyttävän energian, muistan, miten itketti ja nauratti. Muistan, miten riehakkaasti vauva mömmelsi. Muistan valtavan liikutuksen, pelon ja toivon, hämmästyksen siitä, etten tiennyt, onko kaikki lopussa vai vasta ihan alussa.

Olen rakastunut Patti Smithiin vaivihkaa. Tunnen hänen musiikkiaan hävettävän huonosti, tai ainakaan en kovin kattavasti. Tietysti Because the Nightin ja Rock n roll niggerin kaltaiset välttämättömyydet ovat olleet elämässäni käytännössä aina, mutta potin räjäytti kuitenkin vasta muutamia vuosia sitten Ihan kakaroita (Just Kids), Smithin hieno romaani taiteilijan synnystä ja etenkin hänen suhteestaan valokuvaaja Robert Mapplethorpeen.

MTrain3

Omaelämäkerrallinen romaani / muistelmateos M Train – Elämäni tiekartta ilmestyi suomeksi syksyllä. Olen kierrellyt sitä kuin kissa kuumaa puuroa kuukausitolkulla ja etsinyt sopivaa hetkeä siihen paneutumiseen. Kun joulun jälkeen vihdoin aloitin, olen hidastellut ja säännöstellyt sivuja, sillä en kerta kaikkiaan ole halunnut kirjan loppuvan.

Smithin runous (rocklyriikkaa lukuun ottamatta) ei ole koskaan sytyttänyt, mutta proosansa on kerrassaan maagista. Smith kertoo elämästään erikoisesta, hiukan sivullisesta positiosta. Keskiössä ovat loputon kahvinjuonti, kirjoittaminen ja lukeminen, kadonneiden tavaroiden etsiminen ja toisaalta kaiken hylätyksi tulleen vaaliminen, arvostaminen ja keräily. Smith on haurauden rakastaja ja väsymätön puolustaja. Hauskakin hän on, ilkikurinen revittelijä, jonka kertomaa voi aina hiukan epäillä.

MTrain6

Kun Smith kirjoittaa itsestään, hän kuvaa ihmistä, joka ennakkoluulottomasti ottaa elämästä irti sen mitä kulloinkin tarjolla sattuu olemaan. Ei se toki ilman alakuloa ja kyseenalaistuksia käy, ja kirjan yllä lepääkin surumielisyyden verho. Pattin kaipuu vuonna 1994 kuollutta miestään, Fred “Sonic” Smithiä, kohtaan ei väisty. Ja kun Patti yht’äkkiä lentokoneessa parikymmentä vuotta myöhemmin purskahtaa itkuun ja pyytää miestään tulemaan takaisin, koska tämä on ollut jo niin kauan poissa, on se… no… sydäntäsärkevää.

Jollain kummallisella tavalla proosa-Patti on minulle läheisempi kuin moni reaalimaailmani henkilö, hänen unensa, toiveensa ja havaintonsa tuttuja ja samaistuttavia. Kun hänellä menee huonosti, tunnen voimakasta halua halata häntä! Se on erikoista, mutta joskus niin käy. (Samoin on käynyt Smithille Jälkiä jättämättä -sarjan rikosetsivän Sarah Lindenin kanssa.)

“Miten suhtautua niihin, joiden luokse pääsemme tai jotka voimme hylätä kaukosäätimellä ja joita kuitenkin rakastamme yhtä paljon kuin jotakuta 1800-luvun runoilijaa, kaukaa ihailemaamme tuntematonta tai Emily Brontën kynästä lähtenyttä henkilöä? Miten suhtautua, kun joku heistä puolestaan sekaantuu meidän minuuteemme – vain vetäytyäkseen rajattuun tilaan jossakin rakennelmassa, joka muuttaa muotoaan kysynnän mukaan?”

“Ei ole helppoa kirjoittaa ei-mistään” on kirjan eräänlainen motto, unessa nähdyltä cowboylta lainattu. Sitä Smith tuntuu tekevän: kirjoittavan näennäisesti merkityksettömiltä ja toisiinsa liittymättömiltä tuntuvista sattumuksista, kahvinjuonnista, harhailusta ja haaveilusta, vierailuista kuuluisten taiteilijoiden haudoilla, unista ja yksi toisensa perään katoavien rakkaiden tavaroiden jatkumosta (Smith kutsuu ”Hukkuneiden laaksoksi” paikkaa, jonne kadonneet tavarat lopulta kulkeutuvat). Mutta näistä fragmenteista koostuu koherentti kertomus mielenvaelluksesta, muistamisesta ja menettämisestä, siitä mikä jää ja siitä mikä katoaa.

“Uskon liikkeeseen. Uskon tähän hilpeään palloon, maailmaan. Uskon keskiyöhön ja keskipäivän hetkeen. Mutta mihin muuhun minä uskon? Joskus kaikkeen. Joskus en mihinkään. Kaikki on ailahtelevaa kuin lammen pinnalla pyrähtelevä valo. Uskon elämään, jonka me kaikki jonakin päivänä menetämme.”

Helmet-lukuhaasteessa M Train sopii moneenkin kohtaan, muun muassa näihin:
19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja
26. Elämäkerta tai muistelmateos
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä

Patti Smith: M Train – Elämäni tiekartta
Siltala (2015)
259 sivua
Alkuteos: M Train (2015)
Kääntäjä: Antti Nylén

© 2018 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑