Onpa valtavan hienoa saada YUP:n tarina kirjankansien väliin!

Törmäsin YUP:n musiikkiin ensimmäistä kertaa joko loppuvuodesta 1990 tai alkuvuodesta 1991, hieman ennen Huuda harkiten -levyä. Syynä varhaiseen kohtaamiseen oli ennemminkin vaikutteille altis ikäni ja maantieteellinen sijaintini kuin varsinainen vihkiytyminen skeneen, mutta jälkeenpäin olen kyllä miettinyt, millainen minusta ja musiikkimaustani olisi muovautunut ilman tuota superlahjakasta soittajasakkia. Hippo Taatilan bändikirjan YUP – Helppoa muisteltavaa (Like, 2017) myötä oli yhtä aikaa riemullista ja kammottavaa palata ajatuksissa 90-luvun alun Itä- ja lama-Suomeen, ja muistaa etenkin ilmapiirin henkinen ankeus. Toisaalta, siellä ja siitä syntyi paljon hedelmällistä, joka on kantanut kauas.

Tai ehkä olen vain nostalginen.

Kirja ei loppujen lopuksi ollut itselleni mikään helppoa muisteltavaa -tapaus, edellä mainitusta syystä. Kommentti tosin kertoo vain minusta itsestäni, ei Taatilan kirjasta, joka on viimeistä piirtoa myöten asiallinen ja sisäsiisti. YUP:n kahteenkymmeneen vuoteen mahtui toki riitoja ja rellestystäkin, mutta nekin dokumentoidaan loivasti kaarrellen, kohteliaasti ja herrasmiesmäisellä otteella. Eikä siinä mitään: millainen bändi, sellainen kirja.

Taatila nostaa esiin YUP:n vahvan työmoraalin, liki maanisen harjoittelun ja runsaiden toistojen mukanaan tuoman soittorutiinin ja varmuuden, joka näkyi etenkin bändin kiistattoman kovana keikkakuntona. Sama rutiini auttoi myös bändiä selviytymään niistä vähemmän ruusuisista ajoista.

Ja kuten toimittaja Jutta Sarhimaa Nytissä huomautti, on kirja myös hyvin miehinen, koska sellainen bändikenttä vielä 90- ja 00-luvuilla oli. Asia korostuu haastattelukirjan tiukan rajauksen vuoksi: ääneen pääsevät bändin lisäksi lähinnä tuottajat ja muut yhteistyökumppanit, jotka epäilemättä tuppasivat tuohon aikaan olemaan lähes yksinomaan miehiä. Rajaus musiikkiin on ymmärrettävä, mutta välillä niin tiukka, että tuntuu, ettei kirja kunnolla hengitä.

Kirjaa lukiessa tuli kuunneltua vuosien tauon jälkeen YUP:n tuotanto läpi miltei kokonaisuudessaan. Hyvin on kestänyt aikaa. Perheen 3-vuotias kotikriitikko ei tosin arvostanut musiikkia ehkä aivan yhtä paljon kuin äitinsä, vaan totesi sen olevan “outoa” ja “ihan kivaa mutta ei kuunnella enää”.

Mutta kuinka ollakaan, asiaan palattiin noin viikkoa myöhemmin iltapalapöydässä.
– Äiti?
– No mitä?
– Miks ne ankat oli rankkoja?

Hyvä siitä tulee.
Tarkkailkaa jälkikasvuanne, indeed.

Helmet-lukuhaaste:
13. Kirja ”kertoo sinusta”
Kirja ei vähäisimmässäkään määrin kerro minusta, mutta se kertoo vuosista, paikoista, fiiliksistä ja musiikista, jotka olen elänyt läpi. Kirja pisti muistamaan ja muistelemaan.
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan (Hippo Taatila: Isipappablues)

Hippo Taatila: YUP – Helppoa muisteltavaa
Like (2017)
381 sivua
Kansi: Tommi Tukiainen