Tag: Taisteluni

Knausgårdin pitkät jäähyväiset

Taisteluni-sarjan kuudes osa on komea päätös Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerralliselle kirjasarjalle.

Kustantamot pukkaavat syyskauden kirjoja ulos kuin viimeistä päivää, mutta minä taistelen vielä kevään tarjonnan kanssa. Viipeen syynä on pitkälti Karl Ove Knausgård, jonka Taisteluni-sarjan kuudes osa osoittautui melkoiseksi luku-urakaksi. 1 216 sivua ja 1,27 kiloa pitivät huolen siitä, ettei kirjaa todellakaan kanniskellut mukana lyhyemmillä tai pidemmillä matkoilla, ja lukeminen kesti ja kesti. Voi, miksi en hankkinut e-kirjaa?

Knausgård terassilla, Knausgård riippumatossa.

Knausgård terassilla, Knausgård riippumatossa.

Kuudennessa kirjassa Knausgård ei tarjoa helpoimpia mahdollisia jäähyväisiä. Kirja etenee edellisten tavoin kuvaamalla perhearkea pedanttisen yksityiskohtaisesti ja katkaisemalla arjen kuvauksen esseenomaisilla pohdinnoilla taiteesta, filosofiasta ja yhteiskunta- ja kulttuurihistoriasta. Tällä kertaa esseet ovat entistäkin perinpohjaisempia, polveilevampia ja pidempiä, ja välillä intohimoisellakin Knasu-kahlaajalla on hankaluuksia jaksaa mukana. Knausgård harjoittaa muun muassa Paul Celanin runon “Ahtokulku” perusteellista lähilukua ja kirjoittaa useita satoja sivua Hitleristä ja hänen taustoistaan. Aihevalinnat ovat perusteltuja ja tukevat hyvin kokonaisuutta, mutta editointivaiheessa kirjaa olisi voinut jäntevöittää reippaastikin jo pelkästään toistoa karsimalla. Nyt kirjan keskiosa on luvalla sanoen melkoista tahmaamista – vaikkakin näkemyksellistä ja kokonaisuuteen saumattomasti niveltyvää.

Olisi kuitenkin väärin korostaa pelkästään kuutososan tervanjuontipuolta. Parhaimmillaan Knausgårdin teksti on yhä täydellinen yhdistelmä painokkuutta ja ilmavuutta, raakuutta ja lempeyttä, asiapitoisuutta ja tunnelmointia, banaaliutta ja ylevyyttä. Taika on tallella.

“Sydän ei perustele. Aivot perustelevat. Ja olin oppinut elämässäni että sydän ratkaisi, eivät aivot. Sen vuoksi kaikki teki elämässä niin saatanan kipeää.”

Ajallisesti kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin vuosiin 2009-2010, jolloin Taisteluni-sarjan ensimmäisiä osia julkaistiin ja jolloin Knasu-hypen ensimmäiset merkit alkoivat olla ilmassa. Romaanin alkuosaa hallitsevat julkaisukiistat lähisuvun kanssa, lopussa paneudutaan Linda-vaimon mielenterveysongelmiin. Onneksi Knausgård kirjoittaa paljon myös siitä, mitä hänen kirjansa edustavat, miksi ne on pitänyt kirjoittaa ja mitä ne ovat hänelle tehneet. Ja ennen kaikkea: miksi hän on asettanut perheensä ja sukunsa näin alttiiksi, eikö hänellä ollut tarvetta suojella heitä?

Knausgård tekee tärkeän huomion siitä, kuinka “minän” totuus on aivan erilainen kuin “meidän” totuus ja kuinka moraali on sosiaalisuutta ja totuuden yläpuolella. Viimeistään nyt lukijalle käy selväksi, että Taisteluni-sarja on niin täyttä fiktiota kuin mikään omaelämäkerrallinen voi olla. Knausgård on itse epäluotettava kertoja par excellence: toisaalla, kerta toisensa perään, hän korostaa kertovansa elämästään juuri niin kuin kaikki tapahtui, toisaalla hän toteaa, ettei muista esimerkiksi lapsuudestaan juuri mitään. Tämä rajankäynti, tämä yritys määritellä kirjallisuuden totuutta, on kenties se, missä Knausgård on lopulta kiinnostavimmillaan.

knasu6

Lopulta kyse on sanoista ja sanomisen oikeutuksesta, kuka saa sanoa, mitä ja millä keinoin. Minusta lukijana tuntuu hirvittävältä ajatus siitä, että Knausgård on katsonut oikeudekseen luoda lapsistaan romaanihenkilöitä. Toisaalta hän painottaa oikeuttaan kertoa oman tarinansa “juuri niin kuin se on tapahtunut”. On tietenkin selvää, että kirjoittaessa asiat muuttuvat toisiksi, ja kirjallisuuden tulkinta on aina kirjoittajan ulottumattomissa. Silti Knausgårdin väite, ettei hän muka olisi kirjoittaessaan tullut lainkaan ajatelleeksi, että hänen kirjoillaan voi olla valtavat vaikutukset hänen lähipiiriinsä ja ihmissuhteisiinsa, on kyllä, sen täytyy olla, silkkaa puppua.

Knausgård toteaa kirjan lopuksi lakanneensa olemasta kirjailija. Uutta tuotantoa on sittemmin kuitenkin ilmestynyt, ja Like julkaisee tämän syksyn aikana hänen Syksy– ja Talvi-nimiset teoksensa, joissa Knausgård selittää maailman ilmiöitä vielä syntymättömälle lapselleen. Kevät– ja Kesä-kirjat julkaistaan suomeksi hieman myöhemmin. Syksy on jo ilmestynyt, ja silmiini osuneet kritiikit ovat olleet hieman nihkeitä. Voi olla, että joudun itsekin pitämään nyt Knasu-paussia – sen verran tyhjentävä synteesi kuudes kirja lopulta oli.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kuudes kirja.
Like (2016)
Alkuteos: Min kamp. Sjette bok (2011)
Suomentaja: Katriina Huttunen
1 216 sivua
Arvostelukappale

Helmet-lukuhaaste:
25. Kirjassa on yli 500 sivua

Kirjan vuoden lukuhaaste osa 5 – Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja.

“Sumu, sydän, veri, puut. Voi, kunpa vain osaisin kirjoittaa siitä, ei, ei kirjoittaa siitä vaan saada teksti olemaan sitä itsessään, silloin olisin onnellinen. Silloin saisin rauhan.”

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan viides osa julkaistiin erikoisen juupas–eipäs-väännön jälkeen kesäkuun alussa. Mikään varsinainen kesäkirjahan tämä ei ole, sillä Knausgård kertoo siinä opiskeluvuosistaan (1988–2002) Bergenissä, kaupungissa, jossa sataa aina. Koko romaanin yllä leijuu eräänlainen kylmä usva, olihan sään ohella myös Knausgårdin oma elämä noina vuosina kovin ankeaa ja sumuista.

Karl Ove kuvaa Bergenin-vuosiaan yksinkertaisesti “hirveäksi ajaksi”. “Tiesin niin vähän, halusin niin paljon, en saanut aikaiseksi mitään” – näin kerrotaan kirjan ensimmäisellä sivulla, ja virke summaa hyvin kirjan sisällön. Kun Knausgård muuttaa Bergeniin toiveikkaana 19-vuotiaana, hän pitää itseään jo miltei valmiina kirjailijana. Paljon ehtii vuonoissa kuitenkin vettä virrata ennen hänen esikoisromaaninsa Ute av verdenin julkaisua vuonna 1998.

knasu5

Viides kirja on kuvaus lapsellisen nuorukaisen muuntumisesta joksikin aikamiehen tapaiseksi. Samalla se kertoo kasvusta kirjailijaksi. Karl Oven ikuisia seuralaisia ovat yksinäisyys, ahdistus, itseinho ja alemmuudentunto. Viina ja (vieraat) naiset vievät, ja angstin loputtomalta tuntuva kuvaus saa jo fanaattisemmankin Knausgård-fanin kiemurtelemaan tuolissaan: eikö tämä vellominen ja väärien valintojen tekeminen koskaan lopu?

Loppuuhan se, ainakin hetkeksi. On selvää, miksi Knausgård levittää lukijan eteen kaiken sen alakulon ja epätoivon, mitä Karl Ove käy läpi. Samaistumisen ja empatian vuoksi. Jotta onnistuminen, sitten kun se tulee, tuntuisi järisyttävän euforiselta.

Aina ei suju.

Aina ei suju.

Viides kirja ei ole sarjan onnistunein, mutta ne (me), jotka ovat Karl Oven matkaa seuranneet tänne asti, viihtyvät sen parissa kyllä. Teksti on toisteisuudesta huolimatta yhä lumoavaa, enkä täysin edes ymmärrä miksi. Miksi niinkin tavanomaiset lauseet kuin “satama-altaassa keinahteleva vesi oli aivan mustaa” saavat minut hyrisemään tyytyväisenä? On tainnut käydä niin kuin autofiktion kanssa usein käy: mitä pidemmälle lukee, sitä enemmän antaa päähenkilölle anteeksi ja sitä rakkaammaksi ja inhimillisemmäksi hän tulee. Voi Karl Ove, tunnistan tapasi katsoa maailmaa ja olla siinä. Se on minusta valtavan lohdullista.

Armotonkin kirja on, sekä päähenkilöä itseään että hänen lähipiiriään kohtaan. Ajattelen kyllä yhä Knausgårdin tehneen melkoisen tempun lähimpiään kohtaan kirjoittamalla heistä näin avoimesti. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa se, kuinka “totta” tapahtumat ovat, mutta se, että sadattuhannet lukijat pitävät kuvauksia autenttisina, on jotenkin likaista. Melkein säikähdin, kun huomasin, että Karl Oven Yngve-veljellä on Twitter-tili. Ei ei ei, en halua heidän olevan oikeita ihmisiä, pysykää kirjani sivuilla! (Seuraavaksi löysinkin itseni googlaamasta Knausgårdin ensimmäisen vaimon Tonjen kuvaa, että minkäsnäköinen likka se olikaan. Ja ai jaa, kirjailijan opiskeluaikainen Lemen-bändi (Sopuli på finsk) on soitellut taas keikkojakin. Ehkä en vain ole valmis myöntämään pienen tirkistelyni nautinnollisuutta.)

Enää yksi on joukosta poissa.

Enää yksi on joukosta poissa.

Täällä on muuten kuunneltavissa Monika Fagerholmin, Juha Itkosen, Tapani Ritamäen ja JP Pulkkisen ansiokas keskustelu Knausgårdin proosasta ja fiktion kokemasta inflaatiosta. “Mikä on taideteos muuta kuin toisen ihmisen katse? Ei yläpuolellamme, ei alapuolellamme vaan täsmälleen oman katseemme tasolla.” (Taisteluni. Toinen kirja.)

Harmi, että kirjoja on enää yksi jäljellä.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja
Like (2015)
683 sivua
Alkuteos: Min kamp. Femte bok (2010)
Kääntäjä: Katriina Huttunen

HelMet-lukuhaaste etenee tällä kirjalla seuraavasti:
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja (elämäkerraksi tai muistelmaksi en tätä osaa lukea)
34. Kirja, jonka nimessä on numero
43. Kirja, jossa on yli 500 sivua

Päivän Knausgård

knausgard2

Vaikka kuolema ei ole itselleni tällä hetkellä sen ajankohtaisempi aihe kuin kelle tahansa meistä minä tahansa hetkenä (kop kop), on tämä sitaatti pyörinyt mielessäni pitkään. Etenkin tuo yksi kuva, vaatepuulta putoava takki, on täydellinen. Surullinen, mutta vapauttava: turha jäädä odottelemaan, mitään.

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑