Tag: taiteilijaelämäkerrat

Tummia sävyjä

Luin hiljattain kaksi tuoreehkoa taiteilijaelämäkertaa/-muistelmaa, jotka niputan tässä yhteen, vaikka ne ovatkin sekä tyylillisesti että päämääriltään tyystin erilaiset. Brittibändi Sueden nokkamiehen Brett Andersonin omaelämäkerta Coal Black Mornings (suomennettu nimellä Hiilenmustat aamut, Sammakko, 2018) on kirjallisestikin kunnianhimoinen katsaus 70-90-lukujen englantilaiseen yhteiskuntaan ja tietenkin myös Andersonin omaan henkilöhistoriaan, siihen, kuinka Andersonista kasvoi taiteilija ja yhden sukupolven ääni. Ruotsalaisnäyttelijä Mikael Persbrandtin muistelmateoksen Mikael Persbrandt – så som jag minns det (jonka on kirjoittanut Carl-Johan Vallgren ja joka on suomennettu nimellä Mikael Persbrandt – muistini mukaan, Tammi, 2018) missiona puolestaan on oikoa Persbrandtiin iltapäivälehdistössä liitettyjä väitteitä, kertoa näyttelijän omat näkemykset viinan- ja huumeenhuuruisista vuosistaan sekä tarjota selityksiä siihen, miksi hän on elänyt niin kuin on elänyt. Oikomista tapahtuu siinä määrin, että teoksen nimi tai alaotsikko voisi hyvin olla myös “men så var det inte” – niin usein fraasi teoksessa toistuu.

Andersonia ja Persbrandtia yhdistää taiteilija-ammatin ja saman ikäluokan lisäksi muun muassa köyhä, työväenluokkainen tausta. Molemmat ovat myös nauttineet suursuosiosta ja kärsineet sen myötä pahasta huumeongelmasta. Anderson kuitenkin rajaa teoksensa freesisti päättymään jo 90-luvun alkupuolelle, niihin vuosiin, jolloin Suede vasta teki ensimmäistä levyään. Pahimmat sekoilut jäävät maininnan tasolle, ja Anderson keskittyy kirjoittamaan taiteilijuudesta, musiikinteon ja kirjoittamisen takana olevista motiiveista sekä yksinkertaisesti taiteellisen työn innoituksesta. Andersonilla on puolellaan myös aika. Koska kuvatuista tapahtumista on jo reilusti yli 20 vuotta (lapsuudesta yli 40), on kirjoittajan helpompi katsella mennyttä tyynesti, matkan päästä.

”I was a snotty, sniffy, slightly maudlin sort of boy raised on Salad Cream and milky tea and cheap meat, always scowling in photographs and a little bit downcast – not nihilistic or depressive really, but definitely glum, and always slightly befuddled.”

Persbrandt sen sijaan rypee lätissään niin, ettei sikailun määrä jää kellekään epäselväksi. Hän ei myöskään epäröi nimetä henkilöitä, joista puhuu, joten kirjassa on paljastuskirjan revittelevää sävyä. Persbrandtin lähipiiriä ei käy kateeksi. Teoksen läpi kulkee kuitenkin myös vakavampi pohjavirta. Persbrandt ehti kärsiä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä mahdollisesti kymmeniä vuosia ennen sen diagnosointia. Näyttelijä pitää sairautta pitkälti päihdeongelmiensa syynä tai ainakin laukaisijana: kun lääkitys saatiin kuntoon, alkoi päihteidenkäyttökin Persbrandtin mukaan pysyä aisoissa.

”Och i slutändan var det faktiskt inte så mycket jag ångrade. Det var sant att jag ställt till med elände och katastrofer, men jag hade också upplevt saker som de flesta människor inte ens kan drömma om. Jag skulle inte dö nyfiken.”

Mikael Persbrandt – så som jag minns det on muodoltaan ja sisällöltään perinteinen taiteilijaelämäkerta, jossa käydään läpi näyttelijän elämän käännekohdat jotakuinkin kronologisesti ja kuvataan hänen elämänkaartaan ulkopuolisen silmin (tietenkin, koska kirjoittaja ei ole Persbrandt itse). Anderson sen sijaan paneutuu siihen, mikä minusta on kaikkein kiinnostavinta: miltä se kaikki tuntui? Mitä asioita pohdin valintoja tehdessäni, mitkä tekijät minuun vaikuttivat, kuinka koin kaiken, mitä minulle tapahtui? Ja mikä tärkeintä, Anderson kuvaa tätä kaikkea valtavan taitavasti ja kiinnostavasti. Kieli on jämäkkää, ilmaisuvoimaista proosaa. Lämmin suositus.

Persbrandt-kirjan kuuntelin näyttelijän itsensä lukemana äänikirjana ja väitän sen olleen tälle kirjalle optimaalinen formaatti: Persbrandtin ääni on vangitseva ja riittää pitämään lukija-kuuntelijan otteessaan niinäkin hetkinä kun narkkaamisen ja ryyppäämisen ylitsevuotavat kuvaukset muutoin alkaisivat puuduttaa. Andersoninkin teokseen tutustuin alkukielellä. Se tuntui ainoalta vaihtoehdolta, koska Suede edustaa minulle jotain hyvin peribrittiläistä ja koska olen aina rakastanut Andersonin tekstejä. Ja hyvin eläviä, vaikkakin romantisoituja, ovatkin muun muassa Andersonin miljööt: 70- ja 80-lukujen ankeat, hiilenmustat lähiöt, 90-luvun tyylikäs, sykkivä, mutta samalla sosiaalisten ongelmien värittämä Lontoo.

”There’s something about the size of London I find comforting: the sense of anonymity, the wealth, the power, the possibility. All the love and poison indeed.”

 

 

Brett Anderson: Coal Black Mornings
Little, Brown (2018)
209 sivua
Kansi: Paul Khera, Duncan Spilling

 

Carl-Johan Vallgren: Mikael Persbrandt – så som jag minns det
BookBeat-äänikirja (Bonnier Audio, 2017)
Lukija: Mikael Persbrandt
Kesto: 14h 10 min

Oh god I miss Sonic Youth

Vuoden 2018 ensimmäinen luettu kirja oli kuunneltu kirja: Sonic Youthin basisti-kitaristi-laulaja Kim Gordonin muistelmateos Girl in a Band, jonka kuuntelin Gordonin itsensä lukemana äänikirjana. Äänikirja olikin hyvä valinta, sillä Gordonin tumma ja pehmeä, mutta samalla rosoinen ääni hivelee korvaa ja muistuttaa samalla siitä, voi nyyhkis sentään, miten täydellinen bändi Sonic Youth olikaan. Like on julkaissut kirjan myös suomeksi nimellä Tyttö bändissä (2015).

Girl in a Band on yhdeltä kantilta perinteinen taiteilijaelämäkerta, joka käy läpi Gordonin vaiheet 1960-luvun lapsuudesta lähelle nykypäivää ja hänen kasvamisensa monipuoliseksi taiteilijaksi ja esiintyjäksi. Se kertoo samalla myös liki kolme vuosikymmentä kasassa olleen Sonic Youthin tarinan ja piirtää vaivihkaa aika tarkkaakin kuvaa 60-luvun jälkeisen ajan amerikkalaisesta vaihtoehtokulttuurista.

Emotionaalisesti suurin paino on kuitenkin ladattu Gordonin ja hänen ex-aviomiehensä ja bänditoverinsa Thurston Mooren erolle ja bändin loppuvaiheille, joita kuvatessaan Gordon on myös kirjallisesti kiinnostavimmillaan. Epäselväksi ei jää, kuinka paljon suhteen loppu satutti ja kuinka kokonaisvaltaiset sen seuraukset olivat – perheen lisäksi hajosi myös bändi, miehen mukana katosi työpaikka ja elämäntapa. Gordon ei peittele katkeruuttaan tai edes kostonhaluaan, mikä on tietysti hirvittävän rehellistä. Toisaalta kirja on myös kertomus yhden identiteetin rakentumisesta ja hajoamisesta, siitä mitä tapahtuu sen jälkeen kun “tyttö bändissä” lakkaa olemasta ja alkaa kenties olla jotain muuta.

Sonic Youthin taival käydään läpi levyjen ja yksittäisten laulujen kautta, ja yllättäen tämä osuus on kirjan tylsintä antia, melko mekaanista kuvailua ja name-droppailua. Poikkeuksellista lämpöä puolestaan on Kimin ja hänen mielenterveysongelmista koko aikuisikänsä kärsineen Keller-veljensä suhteen kuvauksessa – siitäkin huolimatta, että Gordon tuo selvästi julki, kuinka hankala heidän sisaruussuhteensa on ollut.

Girl in a Band muistuttaa puitteiltaan Patti Smithin mestarillista Ihan kakaroita -muistelmateosta, joka kävi niin ikään läpi kahden taiteilijan suhdetta (Smith ja valokuvaaja Robert Mapplethorpe) ja jossa New York ja sen taidepiirit olivat myös isossa roolissa. Smith ja Gordon ovat molemmat rock-pioneereja, ja naisia, jotka ovat saaneet kyllästymiseen asti vastata kysymyksiin naisen asemasta rock-musiikissa. Tyylillisesti kirjoittajat ovat kuitenkin kaukana toisistaan. Siinä missä Smith antaa proosansa lipua kuin runo, kirjoittaa Gordon säntillisen suoraviivaisesti, estetisoimatta, “punkimmin”, mutta yhtä lailla kauniisti ja hyvin.

Kim Gordon: Girl in a Band
BookBeat-äänikirja (HarperCollins US, 2015)
Lukija: Kim Gordon
Kesto: 7h 14 min

© 2018 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenUp ↑