Tag: Tammi

Flunssakauden kirjat – osa 2

Sairastin vuoden 2017 aluksi elämäni ensimmäisen influenssan – rokotteesta huolimatta, kiitos vain – enkä suosittele kokemusta kenellekään. Viikko vuoteenomana voisi ideaalimaailmassa merkitä pinoa luettuja kirjoja, mutta nyt oli muun muassa pää niin saaplarin kipeä, ettei silmiä tahtonut pystyä avaamaan. Äänikirjoistakaan ei juuri ollut iloa testihenkilön jatkuvasta torkahtelusta ja huomiokyvyn herpaantumisesta johtuen. Jotain kuitenkin tuli käytyä läpi ja luettua loppuun. (Pahoitteluni kirjailijoille, en ehkä ollut teostenne äärellä aivan tarkkaavimmillani tällä kertaa.)

 

Kuva: Gummerus.

Kuva: Gummerus.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016)

Viikilän Finlandia-voittaja on pieni suuri kirja Helsingin rakentamisesta ja yhden miehen eli Engelin kaupungin eteen tekemistä uhrauksista.

Engelin “yöpäiväkirjan” muotoon konstruoitu teos viipyilee rakentuvan kaupungin impressioissa, ja Viikilän runollinen kieli pakottaa lukijan pysähtelemään tämän tästä kadunkulmiin sanavalintoja ja ilmaisuja ihailemaan. Kauneutensa lisäksi teos oli minusta paikoin hillittömän hauska juuri Viikilän sanankäytön ansiosta. ”On epämiellyttävä tieto, että milloin tahansa voi mieliala muuttua hyvästä huonoksi. On turha suunnitella huviretkeä, koska huvista ei etukäteen tiedä.” Tai: ”Hän oli käynyt kaikkialla, muutenhan hän ei olisi tullut Helsinkiin.” Suomi100-fiiliksiin sopii mainiosti myös aforistinen toteamus ”Suomi on maa, jossa lapset leikkivät pimeässä”.

Erikoiskiitosta ansaitsee kirjan kaunis kansi. Vain harvoin tukevat kansi ja sisältö näin hienosti toisiaan.

Helmet-lukuhaaste:
1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
8. Suomen historiasta kertova kirja
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
35. Kirjan nimessä on erisnimi

 

Kuva: WSOY.

Kuva: WSOY.

Juuli Niemi: Et kävele yksin (WSOY, 2016). BookBeat-äänikirja.

Finlandia-Juniorin voittaja kertoo 15-vuotiaiden Adan ja Egzonin rakkaustarinan sievistelemättä ja liikoja romantisoimatta, ja tuo ansiokkaasti esiin molempien päähenkilöiden näkökulmat.

Tarina ensirakkaudesta on hirveän kipeä niin kuin ensirakkaudet tuppaavat olemaan, mutta uskon sen olevan teini-ikäisille myös samastuttava. Suomi on totta vie muuttunut niistä ajoista kun itse olin nuori, onneksi(kin)! Toisaalta kirjan tunnepuolella oli paljon tunnistettavaa tuosta siivekkäästä ja verisestä ajasta, jolloin kaikki vasta muovautuu eikä mikään ole selvää. Niemen kieli on runollista ja ilmaisuvoimaista, eikä kirjailija aliarvioi nuoria lukijoita, niin kuin ei pidäkään. Keski-ikäiselle lukijalle kirja antoi kuitenkin aika vähän: olin kiinnostunut, viehättynyt ja välillä ärsyyntynyt (niin kuin teinien seurassa usein käy), mutta eläytymisen kanssa oli vähän niin ja näin.

Helmet-lukuhaaste:
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

 

Kuva: WSOY.

Kuva: WSOY.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (WSOY, 2016). BookBeat-äänikirja.

 
Aijaijaijai! Emma Puikkosen Finlandia-ehdokkaana ollut Eurooppalaiset unet on juuri sellainen kirja, jollaisen kirjoittaisin, jos kirjoittaa osaisin.

Novellit kulkevat ympäri Eurooppaa lähimenneisyydessä ja -tulevaisuudessa, henkilöt ja heidän kohtalonsa sivuavat toisiaan yllättävästi ja kertomukset tasapainottelevat jossakin unen ja valveen rajamailla. Samalla teoksen yhteiskunnallinen analyysi on terävää, kirkasta ja tiukasti ajassa kiinni. Eurooppalaisissa unissa ei ole mitään hapuilevaa, ja etenkin päätösnovelli jää mieleen pitkäksi aikaa. Kustantaja on kategorisoinut kirjan episodiromaaniksi, mikä pääsi yllättämään, koska äänikirjaa kuunnellessani mielsin itse teoksen novellikokoelmaksi. Vaikka episodimainen rakenne ja runsas henkilömäärä olisivat saattaneet äänikirjaa kuunnellessa olla hankalia, oli Eurooppalaiset unet kuitenkin miellyttävää kuunneltavaa muun muassa selkeän kielen ja hieman hankalasti määriteltävän, jonkinlaisen sisäisen johdonmukaisuutensa ansiosta.

Helmet-lukuhaaste:
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

 

Kuva: Tammi.

Kuva: Tammi.

Jenni Sarras: Tavarataidot – arkijärjellä koti kuntoon (Tammi, 2017). BookBeat-sähkökirja.

 
Ammattijärjestäjien ammattikunnasta on Suomessa puhuttu vasta noin kymmenen vuoden ajan, vaikka kansakunnan kaapeissa ja kaapinpäällisissä olisi varmasti ollut raivattavaa jo paljon aiemminkin.

Tavarataidot on raivauskirjallisuuden kansainväliseen bestselleriin Konmariin (jota olen kylläkin vain selaillut) verrattuna pullollaan maalaisjärkeä. Raivaamiseen ei tarvitse ryhtyä raivaamisen itsensä vuoksi, eikä mitään ole pakko heittää pois, jos säilytystilaa riittää. Omistamisen, säilyttämisen ja järjestämisen perusperiaatteita läpikäyvä teos sopii aloittelijoille, mutta jos tavarataitojaan on jo ehtinyt treenailla yhdenkään raivausprojektin tai alan teoksen kanssa, ei tästä löydä paljoakaan uutta. (Toisaalta: innostuinpa siivoamaan vaatekaappia. )Kirja on kirjoitettu poikkeuksellisen selkeällä suomen kielellä, mistä iso plussa.

Helmet-lukuhaaste:
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
49. Vuoden 2017 uutuuskirja

Mäkelä muistelee

Kerrottakoon aluksi, etten ole oikein perinteisten elämäkertojen ja muistelmien lukija, omaelämäkertojen varsinkaan. Problematisoin aina liikaa sitä, mitä kirjoittaja jättää kertomatta ja miksi: teokset, jotka eksplisiittisesti korostavat “tosien” tapahtumien väistämätöntä fiktiivisyyttä ovat helpompia sulattaa. Ja silti on pakko sanoa heti perään, että toden ja fiktion, autenttisen ja rakennetun välinen suhde kaikessa moninaisuudessaan on mielestäni yksi kiehtovimpia asioita kirjallisuudessa.

Hannu Mäkelän muistelmateossarjan viides ja Mäkelän itsensä mukaan viimeinen osa Muistan – Vapaus kuljettaa lukijan vuodesta 1987 lähelle nykypäivää. Se alkaa Mäkelän irtisanoutumisella pitkäaikaisesta työpaikastaan Otavasta ja heittäytymisellä vapaaksi kirjailijaksi. Ongelmatonta vapaus ei ole, rahallisesti tai muutenkaan, ja viinapiru alkaa pidellä ohjia hieman liian tiukasti. Läpi käydään Mäkelän päihdekamppailu mielenterveysongelmineen, kunnes lopussa päädytään seesteisempiin tunnelmiin.

muistanvapaus1

Henkilöhistorian ohella keskitytään Mäkelän teosten syntyyn. Tuotteliaan kirjailijan uralle mahtuu niin hittejä kuin hutejakin (ainakin jos tarkastellaan teosten saamia aikalaiskritiikkejä). Kiinnostavimmillaan Mäkelä on intoutuessaan kertomaan teostensa taustoista ja kirjallisesta suhteestaan muun muassa Eino Leinoon ja L. Onervaan. Paljon aikaa vietetään myös matkoilla: Venetsiassa ja Tšekissä Casanovan jalanjäljillä, Roomassa ja Pariisissa Leinon ja Onervan vuoksi, itärajan takana Aleksandr Pushkinin kannoilla. Mäkelä kirjoittaa itsestään vanhan polven taiteenrakastajan, joka antaa taiteelle aikaa ja tilaa ja joka perehtyy huolellisesti ja kunnioittavasti teostensa taustoihin.

“Kiihkeimmätkin rakkaudet, jotka kohisten tulevat, myös mumisten menevät. Sen olen kokenut, syystä ja syyttä.”

Muistan – Vapaus on joutuisaa, sujuvaa luettavaa, tarinointia ja turinointia, jota lukee mielellään. Teoksen toimitustyöstä täytyy kuitenkin hieman naputtaa: lyöntivirheitä ja toisteisuutta on väliin aika lailla. Esimerkiksi adjektiivi “sattumallinen” toistuu sen verran usein, että asiaan kiinnittää huomiota. Muitakin maneereja on. “Elämä tasii.” “Jos kohta.” Leirinuotiotunnelmaa toisteisuus toki palvelee, liekö tämä ollut tarkoitus.

On jotain viehättävää siinä, kuinka elämäkertoja ja todellisiin henkilöihin perustuvia romaaneja paljon työstäneen Mäkelän oma elämä paitsi avautuu lukijalle, myös kietoutuu hänen kirjoittamaansa, muiden ihmisten elämiin ja teoksiin. Toisaalta hän mainitsee tämän olevan ainoa tapa kirjoittaa lähimenneisyydestä. Mäkelä selittää teoksensa lopuksi, että muisteleminen käy sitä vaikeammaksi mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan. Jatkuvasti on pohdittava niiden ihmisten reaktioita, jotka vielä ovat hengissä ja kirjoituksiin reagoimassa. Herrasmiesmäisyys ja kirjoittajan vapaus mahtuvat huonosti saman kirjan kansien väliin. Ja kirjoittaminenhan tässä on etualalla, tietenkin. Yksityisimmät asiat tulevat ylimalkaisemmin kohdelluiksi, ja hyvä niin.

Mäkelän teoksiin voisi kyllä sillä kuuluisalla paremmalla ajalla perehtyä lisää, repertuaaria kun miehellä riittää. Olen lukenut häneltä aiemmin muun muassa kyseisen Muistan-sarjan ensimmäisen kirjan Muistan – Lapsuus (Tammi, 2011), tuolloin puhtaasti kaupunkihistoriallisesta kiinnostuksesta, mutta sarjan täydentäminen keskeltä alkoi kyllä nyt myös kutkutella.

Helmet-lukuhaaste 2017:
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia (kurinalaista kirjoittamista!)
36. Elämäkerta tai muistelmateos
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
38. Kirjassa mennään naimisiin
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus
Tammi (2016)
447 sivua
Kansi: Markko Taina
Arvostelukappale

Flunssakauden kirjat – osa 1

Hohhoh. Kenenkähän kuningasidea oli laittaa pystyyn kirjablogi elämäntilanteessa, jossa ei ehdi lukea tai kirjoittaa – ja silloinkin kun ehtii, on pää niin univajeen tylsistyttämä, ettei tahdo ymmärtää sanoja ja niiden merkityksiä?

Joulukuu on jälleen mennyt sairastellessa. Aattoiltana ei pistetty jalalla koreasti kuusen ympärillä vaan lohduteltiin kuumeista ja kurjaa oloaan huutavaa kolmivuotiasta sairaalan päivystyksessä. Hohhoh. Joulupäivä menikin sitten nukkuessa.

Alla pientä luetteloa syysflunssakaudella (kaikesta huolimatta) luetuista ja kuunnelluista kirjoista. Joululahjapaketista putkahti ilokseni Jukka Viikilän Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016), jota olin kyllä ehtinyt jo aloittaa lukemaan sähkökirjana, mutta joka ehdottomasti on edukseen perinteisenä paperiversiona. Kansi on kaunis, ja kirjaa on ihana hypistellä ja silitellä. Ja Viikilän viisaiden pientensuurten lauseiden ääreen on myös palkitsevampaa pysähdellä paperilla, jossa niiden ympärillä on jollain lailla enemmän ilmaa kuin pienellä ruudulla.

 

Kuva: like.fi

Kuva: like.fi

Alison Bechdel: Äideistä parhain (Like, 2012)

Alison Bechdelin sarjakuvateos Hautuukoti oli ilmestyessään valtava menestys ja teki vaikutuksen myös allekirjoittaneeseen. Omaelämäkerrallisessa teoksessa Bechdel kertoi isänsä tarinan, ja Äideistä parhain -kirjassa ruodinnan kohteena on Bechdelin äiti. Bechdel yhdistää omaan elämäntarinaansa taitavasti ulkopuolisia kirjallisia lähteitä ja viitteitä. Äideistä parhaimmassa rinnalla kulkee muun muassa psykoanalyytikko Donald Winnicottin tarina.

Helmet-lukuhaaste:

11. sarjakuvakirja

 

 

esterjaruzjaMasha Gessen: Ester ja Ruzja (Tammi, 2006)

Helsinki Litissä keväällä vierailleen Masha Gessenin Ester ja Ruzja kertoo kiehtovasti Gessenin omien isoäitien, Moskovan-juutalaisten Esterin ja Ruzjan elämäntarinat. Ester pakeni Hitlerin vainoja Puolan Bialystokista Neuvostoliittoon, Ruzja taas syntyi Neuvostoliittoon ja teki suuren osan työurastaan Stalinin hallinnon sensorina. Molempien kohtaloksi ja myös pelastukseksi koitui lukeneisuus ja kielitaito. Teoksen alaotsikko ”Miten isoäitini selviytyivät Hitlerin sodasta ja Stalinin rauhasta” kertoo kaiken oleellisen.

Helmet-lukuhaaste:
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja

 
syysprinssiAnja Kauranen: Syysprinssi (WSOY, 1996)
Harri Sirola: Syysprinssin kalaretki ja kolme muuta kertomusta (Gummerus, 1997)

Kirjaparin lukeminen vuonna 2016 vei melkoiselle emotionaaliselle tripille omaan nuoruuteen. Kirjailijapariskunnan intohimoisen rakkaussuhteen ruumiinavaus herätti paljon mitä- ja miksi-kysymyksiä kirjoittamisen motiiveista, mutta päällimmäiseksi jäi tunteen palo ja kuin vaivihkaa myös vahva ajankuva.

Alli Haapasalon ohjaama Syysprinssi-elokuva (2016) on valitettavasti vielä näkemättä, koska sehän oli tietenkin ehtinyt jo poistua ohjelmistosta siinä vaiheessa kun mahdollinen hetki sen katsomiseen järjestyi. Pöh.

Helmet-lukuhaaste:

15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma

17. Kirjassa juhlitaan

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (BookBeat-äänikirja, Tammi, 2014)

Valtosen massiivinen romaani on uskomaton erilaisten teemojen sikermä, josta muovautuu kokonainen länsimaisen elämäntavan analyysi, kritiikki ja sairauskertomus. Muun muassa tieteen etiikkaa ja aktivismia pohtiva teos ei kuitenkaan, ihme kyllä, kaadu temaattiseen runsauteensa vaan Valtonen onnistuu punomaan uskottavasti yhteen aineksia muun muassa tieteenhistoriasta ja -filosofiasta, sosiologiasta sekä kirjailijan omasta erikoisalasta, neuropsykologiasta. Vaikka loppuratkaisun näki jo kaukaa, oli se silti pakahduttava. Äänikirjalla on mittaa liki 26 tuntia, joten tämän parissa satunnainen työmatkakuuntelija sai kulumaan melkein kaksi kuukautta.

valtonenrytisalo.jpg.PNG

Minna Rytisalo: Lempi (BookBeat-äänikirja, Gummerus 2016)

Rytisalon Lempi on aikamoinen esikoinen: varmaotteinen, historiallisesti ja psykologisesti uskottava Lapin sodan aikaan sijoittuva perhetragedia, jonka kieli soljuu kauniisti ja jonka henkilöhahmojen tarinat ja motiivit ovat mahdollisia ja todentuntuisia. Teoksen loppu kiertää langanpäät näpsäkästi ja sopivan yllättävästi yhteen. Hieno debyytti, kerta kaikkiaan.

Oikein kauniita joulunrippeitä kaikille!

seurasaari2

Helsingin Kirjamessut 2016: kirjat, blogit, kritiikki

Viime vuonna kirjamessuni jäivät puolitiehen, kun kotipesän vatsatautiset tarvitsivat hoivaajaa. Tänä vuonna totesin itse puolivälissä lauantaita, että nyt on paree lähteä lepäämään flunssaista oloa pois. Sunnuntai jäikin sitten kokonaan väliin, vaikka paljon kiinnostavaa olisi vielä ollut tarjolla. Esimerkiksi Hugleikur Dagsson ja Pirkko Saisio jäivät kokonaan näkemättä, mutta toisaalta, paljon ehdinkin.

messukuva1

Torstaina ja perjantaina piipahdin messuilla töiden jälkeen, ja fiilikset olivat ristiriitaiset. En oikein osannut keskittyä mihinkään, mihin syynä oli todennäköisesti alkava lenssu. Kuljeskelin ympäriinsä, mutta kirjavuoret eivät kutsuneet. Bongailin julkkiksia ja muutamia omiakin tuttavia ja kuuntelin kyllä useampiakin keskusteluja: kritiikin nykytilasta, Q-teatterin historiasta, kustantamojen toiminnasta. Oli Erlend Loe, Tommi Melender & Jukka Laajarinne ja Helmi Kekkonen, Juhani Karila & Antti Arnkil. Paljon asiaa, paljon fiilistelyä ja ehkä hieman ongelmallisia puolen tunnin ohjelmaslotteja, jotka riittävät hyvin tietoiskuihin, mutta huonosti perehtymiseen.

Lauantaiaamuna kirjabloggaajille oli järjestetty parikin tapahtumaa. WSOY ja Tammi aloittivat aamun bloggariaamiaisella, jossa mukana oli timanttista tekijäkaartia: Tuula-Liina Varis, Anja Snellman, Claes Andersson, Riitta Jalonen ja Hannu Mäkelä. Pitkän linjan ammattilaisia oli palkitsevaa kuunnella. Kaikki tottuneita esiintyjiä, kaikilla painokasta sanottavaa, kellään ei kiire hötkyillä minnekään. Kirjailijat kertoivat uusista kirjoistaan, mutta samalla myös jostakin laajemmasta teemasta – Varis historiasta, Andersson vanhenemisesta, Mäkelä kirjailijan työstä, Jalonen kirjoittamisen pitkäänkin kestävistä prosesseista, Snellman (ja kaikki muutkin) omaelämäkerrallisuudesta. Hyvin rakennettu parituntinen.

bloggariaamiainen

Vasemmalta: Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman, Tuula-Liina Varis

Kirjamessuilla kuulemissani keskusteluissa toistui kaksi teemaa ylitse muiden: omaelämäkerrallisuuden / autofiktion nousu ja kritiikin tuho. Post-knausgårdilaisella kirjallisuuskentällä vaikuttaa olevan luontevaa todeta henkilökohtaisuuden olevan tärkeä, itsestäänselväkin kirjoittamisen lähtökohta. Vielä kymmenen vuotta sitten omakohtaisuutta oli tapana pikemminkin verhota ja selittää pois. Nykyisin ymmärretään ehkä paremmin kaiken kirjoittamisen fiktiivisyys, mutta myös se, että kirjoittaja kirjoittaa aina väistämättä myös persoonallaan, itsestään käsin. Eihän siinä muuten olisi mitään mieltä!

Aamiaistilaisuudessa oli kiinnostavaa kuulla kirjailijoiden näkemyksiä kirjablogeista. Hauskaa oli se, että bloggaajille puhumassa oli myös Tuula-Liina Varis, joka muutama vuosi sitten syytti bloggaajia mutuhuttuilusta ja joka yhä peräänkuulutti tarvetta laajan, taustoittavan, perinpohjaisen taidekritiikin olemassaololle. Yleisöstä todettiin, että samaa kaipaavat myös bloggaajat. Itse ajattelen, että blogien nousu on suoraa seurausta ja reaktio siihen, etteivät etenkään pienemmät kirjat saa enää perinteisessä (printti)mediassa tilaa eikä hyvää kritiikkiä tahdo olla enää saatavilla. Ainakin ajallisesti asiat korreloivat: kirjablogien määrä on kasvanut merkittävästi vuoden 2010 jälkeen.

Kritiikin muuttuneesta asemasta (ja kriitikoiden muuttuneesta työtilanteesta) keskustelivat perjantaina myös Ylva Perera, Fredrik Sonck ja Mia Österlund, jotka pohtivat muun muassa arvostelujen ja kritiikin eroja ja sitä, kuka nykypäivänä ylipäätään on enää kriitikko. Keskustelussa tuotiin esiin se, ettei päätoimisia kulttuurikriitikkoja enää oikeastaan ole. Sonckin (joka siis on HBL:n kulttuuritoimituksen pomo) mielestä asialla on myös positiiviset puolensa, sillä laajan freelancer-verkoston myötä toimituksiin saadaan myös spesifimpää esim. genreosaamista. Perera vastasi toteamalla, että nämä freelancerit ovat kuitenkin usein nuoria, aloittelevia kirjoittajia, jotka eivät osaa hinnoitella työtään – tämä laskee hintatasoa ja tekee kulttuurikritiikin ammattimaisesta harjoittamisesta jälleen pykälän verran hankalampaa.

atenablog

Soili Pohjalainen (vas.) ja Tiina Lifländer

Mutta takaisin lauantaiaamuun. Kiinnostavan kontrastin ison kustannustalon konkareiden sananvaihdolle tarjosi heti perään lauantaiaamun toinen bloggaritapaaminen, jossa puhumassa oli kaksi pienemmän Atena-kustantamon esikoiskirjailijaa, Tiina Lifländer ja Soili Pohjalainen. Heistä molemmilla, kuten myös keskustelua vetäneellä kustannustoimittaja Kanerva Eskolalla, on omakohtaista bloggauskokemusta, joten heidän suhteensa kirjabloggaamiseen oli luonteva. Tässäkin yhteydessä keskusteltiin paljon henkilökohtaisuudesta: kirjailija-, bloggaaja- ja arkiminän erottamisesta ja siitä, onko kirjailijan soveliasta kommentoida omaa kirjaansa koskevia tekstejä. Moni bloggaaja toivoi kommentteja, mutta aika moni kertoi myös saaneensa kirjailijoilta kiukkuista palautetta, jonka olisi hedelmättömänä voinut jättää antamattakin.

Vasemmalta: Otso Kantokorpi, Maaria Ylikangas, Maria Säkö, Aleksis Salusjärvi

Vasemmalta: Otso Kantokorpi, Maaria Ylikangas, Maria Säkö, Aleksis Salusjärvi

Messujen annista haluan vielä erikseen nostaa esiin Aleksis Salusjärven ja Maria Säkön vetämän Kriitikkobattlen. Siinä Maaria Ylikankaalle ja Otso Kantokorvelle esitettiin tekstinäytteitä, joista he saivat lausua välittömän arvionsa ja kertoa, mihin he kiinnittivät niissä huomiota ja minkä asioiden ympärille he lähtisivät kritiikkiä rakentamaan. Battlen idea oli erinomainen, mutta sille varattu aika liian lyhyt. Ylikankaalla ja Kantokorvella oli sana hallussa ja he olisivat ajan salliessa saaneet avattua kritiikin rakentamista vielä paljon enemmänkin. Mutta konseptille peukkua!

Kirjamessuille kiitos bloggaripassista. Ensi vuoteen!

Pirkko, Jukka, Eva ja mä

Jukka Larssonin Kärsimystrilogia (romaanit Kiusaaja, Viettelijä ja Kantaja) tarttui mukaani lähikirjaston poistomyynnistä. Pirkko Saision salanimellä vuosina 1986, 1987 ja 1991 kirjoittamia kirjoja kutsutaan yhteisniteen takakannessa “komeaksi moraaliseksi kudelmaksi” ja “peruskysymysten ytimiin kurottuvaksi kirjalliseksi voimannäytteeksi”. Itse lisäisin luonnehdintaan sukupuolten välisten suhteiden tarkastelun, niin yhteiskunnassa kuin kirjallisella kentälläkin.

Teos on vahingossa ajankohtainenkin, sillä Katri Kivilaakso on hiljattain väitellyt Saision pseudonyymeillä kirjoittamista teoksista. Kivilaakson mukaan on selvää, että Larsson ja Eva Wein (Saision toinen pseudonyymi) olivat Saisiolta tietoinen kirjallinen ja sukupuolipoliittinen projekti. No, varmasti. Saisio on itsekin kertonut halunneensa kirjoittaa vapaana oman julkisen tekijäidentiteettinsä kahleista, ottaa vallan takaisin omiin näppeihinsä. Hän oli muun muassa kiinnostunut etsimään itsestään kirjoittajana toista sukupuolta, Larssonin kohdalla miestä, Weinin kohdalla naista.

larssonwein1

Näin jälkikäteen on helppo ihmetellä: kuinka voi olla mahdollista, ettei Saision tyyliä ja teemoja tunnistettu aikanaan laajemmin? Arvelut jäivät arveluiksi siihen asti kun Saisio itse paljasti asioiden tilan (Weinin kohdalla räväkästi Finlandia-ehdokkaiden julkistustilaisuudessa). Mutta tottahan se on, että aika paljon kanttia vaatisi ammattilukijaltakaan väittää, ettei kirjailija, jonka nimi kirjan kannessa lukee, olekaan teoksen takana. Kynnysteksteihin (takakansitekstit, kirjojen ulkoasut jne.) uskoo hyvinkin sokeasti, ja ne ohjaavat teosten tulkintaa taatusti enemmän kuin yksikään lukija mielisi myöntää.

Yhteisniteessä Pirkko Saisio nimellä Eva Wein: Puolimaailman nainen ja Kulkue on Saision kirjoittama esipuhe. Siinä hän pohtii pseudonyymin suojassa kirjoittamisen motiiveja muun muassa näin:

“Kunnianhimoinen tavoitteeni oli saada palautetta tekstistä, joka ei asettunut elämäni eikä tuotantoni kontekstiin. (Muistin lukeneeni 12-vuotiaana ensimmäisen Dostojevskini niin, ettei minulla ollut aavistustakaan, kuka kirjailija oli ja miten häntä oli arvioitu. Tällaista lukukokemusta olen myöhemmin etsinyt kiihkeästi; turhaan.)”

Kirjojen kohdalla “puhtaat” lukukokemukset ovatkin vaikeita järjestää. Vaikka ei tietäisi kirjailijasta ja kirjasta etukäteen mitään, kertoo kirjan kansikin jo paljon, johdattaa ajatukset vähintään kohden jotakin genreä. Elokuvien kohdalla vahinkoaltistuksia tapahtuu helpommin (esimerkiksi silloin kun kanavasurffailee ja päättää jäädä seuraamaan elokuvaa, josta ei tiedä mitään). Teatteriin voi mennä täytenä uunona (jos ystävä varaa liput ja pitää sinut pimennossa). Mutta kirjat, niitä ei voi oikein lukea vahingossa.

Kulttuurikritiikki on kaksiteräinen miekka. Luen sitä, jotta pysyisin kärryillä, mutta toisaalta haluaisin kokea teokset mieluummin ensin itse. Kun muinoin kirjoitin arvosteluja, janosin sitä hetkeä, kun sain naputella tuntemuksistani häiriöttä, niin että mahdollisimman vähän ulkopuolista hälyä oli sekoittumassa tekstiini. Vaikka tutustuinkin kaikkeen teoksesta saatavilla olleeseen materiaaliin myöhemmin, halusin, että oma mielipiteeni, näkemykseni teoksesta, oli muotoiltu ja perusteltu ennen kuin päästin muut tekstit vaikuttamaan pääni sisältöön. Huomasin nimittäin kaiken lukemani väistämättä päätyvän omiin kirjoituksiini jollain tavalla, rytminä, lauserakenteina, sanavalintoina, kummallisena kriitikkojen välisenä konsensuksena, jossa merkittävästi eriäviä mielipiteitä lausuttiin äärimmäisen harvoin. Inhosin sitä. Inhoan yhä.

Onkin tavallaan harmi, ettei Larssonia ja Weiniä voi enää lukea puhtaalta pöydältä. Kun tekijä on tiedossa, kuuluu tekstin takaa väistämättä Pirkko Saision ääni. Siinä mielessä salanimellä kirjoitetut teokset vanhenevat salaisuuden paljastuttua, mutta toki niitä yhä voi lukea itsenäisinä teoksina ja myös aikansa kuvina. Se, että juuri nämä kirjat on ollut tarpeellista kirjoittaa salanimellä, on paljastavampaa kuin se, kuka ne on kirjoittanut. Huikean kiinnostavaa on sekin, että tekstin merkitys muuttuu, kun tekijä paljastuu tai “vaihtuu”.

Saisio kertoo Kärsimystrilogian viihdyttävissä jälkisanoissa julkaisuprosessista, Larssonin henkilöyden piilottelusta sekä siitä, kuinka eri tavoin hän koki kriitikoiden ottaneen Larssonin ja Saision kirjoitukset vastaan. Larssonin kohdalla esimerkiksi vankilakuvauksen realistisuutta kiiteltiin (olihan Larssonin kerrottu työskennelleen pitkään vankilapsykologina). Samaan aikaan Saision KOM-teatteriin kirjoittama Hissi-näytelmä taas sai kritiikkiä samoista asioista: sen vankilakuvaus ei ollutkaan asiantuntevaa eikä miljöö autenttinen.

Ja kirjoittaa Saisio näinkin: “Se mikä käy Jukka Larssonille, ei käy Pirkko Saisiolle. Voisin jatkaa: Se mikä käy kirjailijalle, ei käy naiskirjailijalle. Mutta en jatka.”

Minulle Kärsimystrilogian tärkein anti oli pseudonyymijuonteen ohella henkilöiden tarkka psykologinen kuvaus. Larssonin superhessunkatse näkee henkilöiden irrationaalisenkin käytöksen taakse ja tiivistää ihmispsyykestä tekemänsä huomiot välillä niin osuviin, viiltävän tarkkoihin virkkeisiin, että sydäntä kylmää.

viettelijä

Eva Weinin kirjoissa, etenkin Kulkueessa, ihastelin Saision, anteeksi Weinin, kykyä nivoa yksityinen kokemus yhteen kokonaisen kansakunnan ja maanosan historian kanssa. Fragmentaarinen rakenne, jossa lisäksi hämmennetään toden ja fiktion rajoja, on erittäin taitavasti toteutettu. Saisio kertoo kirjan esipuheessa, ettei Saisio olisi voinut kirjoittaa Larssonin ja Weinin teoksia. Näin varmasti on, jos kirjailija itse näin sanoo, mutta minulle, tottelemattomalle lukijalle, etenkin Kulkue on silkkaa Saisiota. Vai olenko sittenkin vain taitamaton lukija, joka sinnikkäästi lukee Saision tekstiin mukaan? No, rakastan tämän kirjoittajakolmikon teemoja, tehokkaita, taloudellisia lauseita ja näkemyksellisiä kiteytyksiä yhtä kaikki. Ja kyllä varsinkin Kulkueesta tietty kerronnallinen vapaus huokuu, teksti hengittää poikkeuksellisen hyvin.

 

Jukka Larsson: Kärsimystrilogia (Kiusaaja, Viettelijä, Kantaja)
WSOY (1986, 1987, 1991, 1993)
442 sivua

 

Pirkko Saisio nimellä Eva Wein: Puolimaailman nainen ja Kulkue
Tammi (1990, 1992, 2010)
223 sivua

 

HelMet-lukuhaaste:
19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä
26. Kirjatrilogia

Kirjan vuoden lukuhaaste osa 3 – Tomas Tranströmer: Eläville ja kuolleille

“Myös kuolleista kirjoittaminen
on leikki joka muuttuu raskaaksi
siitä mikä on tulossa.”

Runoilija Tomas Tranströmer (s. 1931) kuoli torstaina 26.3.2015. RIP ja kepeät mullat vuoden 2011 nobelistille ja yhdelle Ruotsin ja Euroopan tärkeimmistä nykylyyrikoista.

Muistin, että minulla on kirjahyllyssäni korkkaamaton Tranströmer-kokoelma Eläville ja kuolleille (1990), joskus kirja-alesta hankittu ja lukematta jäänyt. Laskeskelin sen kulkeneen mukanani noin vuodesta 1995. Aika kauan. Syystä tai toisesta se ei ollut lähtenyt kiertoon. Onneksi ei.

Runous on genre, jota en ole koskaan kokenut omakseni. Ehkä vika on puutteellisessa keskittymiskyvyssäni: jos runoja vain lueskelee, tuntuu, että liikaa menee ohi. Olen yrittänyt olla itselleni armollinen ja muistuttaa, että kaikin tavoin saa lukea. Että pinnallisempi, fiilistelevä lukeminenkin on sallittua, jos resursseja muuhun ei sillä hetkellä ole. Parempi lukea edes niin, kuin ettei lukisi lainkaan. Aina voi myös palata.

Pidin Tranströmeriä ennalta jotenkin kuivakkana, ja aivan suotta. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy taitaviin metaforiin kuten “minä kelluva tumma runko kahden sulkuportin välissä” tai “olen vanha puu jossa kuihtuneet lehdet riippuvat osaamatta varista maahan”. (Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka kykenevät osuvien, näkemyksellisten metaforien ja analogioiden luomiseen, itseltäni kun tuo taito puuttuu tyystin.) Tranströmer tarkastelee identiteettejä ja rooleja, mutta huomaa niiden lopulta pettävän ja käyvän turhiksi. Ihminen ei ole koskaan valmis, eikä hänen kuulukaan olla.

“Seinien läpi kulkeminen sattuu, siitä sairastuu
mutta se on välttämätöntä.
Maailma on yhtä. Mutta seinät…
Ja seinä on osa sinua –
sen tietää tai ei tiedä mutta se koskee kaikkia
paitsi pieniä lapsia. He eivät seiniä tunne.”

Eläville ja kuolleille pelaa nimensä mukaisesti vastakohtaisuuksilla. Kiveen hakattujen mustien ja valkoisten totuuksien sijaan Tranströmer tuo kuitenkin esiin elämän ja kuoleman suhteellisuuden, polariteettien rinnakkainelon, epävarmuuden ja häilyvyyden. Kuoleman, kylmän, pimeän, yön ja syksyn rinnalla runoissa on jatkuvasti kevät, toukokuu, linnunlaulua ja aamunkoitetta. Eikä tyhjyys ole (vain) tyhjyyttä, vaan myös avoimuutta.

“Kaikki elävä mikä laulaa kiemurtaa ryömii ja huiskuttaa! On kevät ja ilma hyvin vahvaa. Suoritin tutkinnon unohduksen yliopistossa ja olen yhtä tyhjin käsin kuin paita pyykkinarulla.”

tt2

Tällä kertaa kirjahyllyni toimi niin kuin se parhaimmillaan toimii. 20 vuotta hilloamani runokokoelma löysi vihdoin lukijansa ja sen säkeet osuivat, tarjosivat iloa, lohtua ja ajateltavaa. Olisinko 20 vuotta sitten saanut tästä mitään irti? Veikkaan, etten silloin vielä kiinnittänyt tarpeeksi huomiota meihin kuoleviin (nuorempana ajattelin vain eläviä), jotta olisin ymmärtänyt kirjasta tätäkään vähää. Mutta ehkä olisin löytänyt jotain muuta joka nyt on jo kadotettu, mene ja tiedä.

Tomas Tranströmer: Eläville ja kuolleille
Tammi (1990)
39 sivua
Alkuteos: För levande och döda (1989)
Kääntäjä: Brita Polttila
Kansi: Paul Klee / Zanzibar

Eläville ja kuolleille osui HelMetin lukuhaasteen kohtiin
1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon (Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto sekä Neustadt-palkinto)
23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä
36. Runokirja

© 2017 Hyviä sanoja

Theme by Anders NorenYlös ↑